Salaneuvos oli ukko Paavon mentyä pysähtynyt kartanonpuoleisen ikkunan ääreen, toinen käsi puuskassa, toinen miettiväisesti pöytään rummuttaen. Samalla harhaili hänen katseensa epämääräisenä pitkin laajoja niittuja ja viljavainioita.
— Olisiko siitä tullut suurikin vahinko? kuului hän puoli-ääneen virkahtavan.
— Mistä? kysyi protokollasihteeri.
— Jos hänen heinänsä eilen olisivat kastuneet.
Salaneuvoskin tahtoi joskus ymmärtää maataloutta.
— Epäilemättä, selitti protokollasihteeri arvokkaasti. Hyvin suuri vahinko.
— Sen arvoa ei yksinkertaisesti voi määritellä rahassa, väitti Tuomas.
— Hm, sanoi salaneuvos, lakaten rummuttelemasta ja pistäen peukalonsa liivin taskuun. Mitä tarkoitat sinä sillä?
— Tarkoitan Vitikkalan suurta kultuurimerkitystä, vastasi Tuomas, joka ei vieläkään ollut irtautunut äskeisistä ajatuksistaan. Talo, missä meidän iso-isämme asuu, ei voi olla mikään tavallinen talo, yhtä vähän kuin hän itse on mikään yksityinen mies. Hän on tuhat ja satatuhatta. Jos hän hymyilee, niin se suinkaan ei ole mitään halpaa yksityistä hymyä: se on kansallista hymyä. Jos hän iloitsee, niin se ei koskaan ole sellaista pientä personallista iloa, kuten useimpain muiden kuolevaisten: se on isänmaallista iloa. Jos hän suree, on meillä maansuru. Jos hän suuttuu on koko Suomenniemi Auran rannoilta Ruijan suuhun siveellisesti indigneerattu. Mutta jos hän kulmakarvansa rypistää, jyrisee koko suomalaisugrilainen olympo, suuret vainajat heräävät haudoistaan ja astuvat hirvittävänä, silmänkantamattomana armeijana Porthanista ja Taneli Jusleniuksesta vihoviimeisten päiviemme pyhiin saakka onnetonta, syyllistä 20-vuosisadan lasta tilille vaatimaan. Zeus-Juppiter ei ollut koskaan niin mahtava mies maailmassaan kuin iso-isä on omassaan. Sentähden, jos hänen heinänsä kastuvat, niin se ei ole mikään tavallinen maataloudellinen tappio, vaan se on kansallinen tappio ja yleissuomalainen onnettomuus.
— Tuomas, varoitti äiti. Poissaolevista ei muuta kuin hyvää.
— Hyväähän minä puhunkin vaan, väitti Tuomas. Eikö Suomen suuri pirtti ole juuri samantapaisista tarvepuista rakennettu? Eikö se ole niistä vastakin rakennettava? Eikö meidän iso-isäämme voida paljon paremmalla syyllä sovittaa ne kauniit sanat, jotka runoilija aikoinaan lausui Elias Lönnrotista: "Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot."
— Epäilemättä on hän maamme harvoja merkitseviä itseoppineita, huomautti hiukan kuivakiskoisesti salaneuvos.
Ukko Paavo palasi ja istuntoa jatkettiin. Naiset nousivat kuitenkin pian ja siirtyivät ylärakennukseen. Hetken perästä palasi heistä Anna, itkien, juoksujalkaa, ja huusi hätäytyneenä ovelta:
— Setä kuolee!
Syntyi hirmuinen hälinä. Kaikki kiirehtivät ylärakennukseen.
Vanha presidentti lepäsi henkitoreissaan. Hän oli saanut halvauksen eikä voinut aluksi liikuttaa muuta kuin hiukan vasenta kättään ja vain vaivoin puhuakin. Lähetettiin heti hakemaan kunnanlääkäriä.
Tämä saapui hetken perästä, Vitikkalan parhaan oriin kiidättämänä, mutta ei voinut antaa mitään toiveita. Vanhan presidentin tuntilasi oli auttamattomasti juossut loppuun. Kuolema voi tulla vieraaksi taloon millä hetkellä hyvänsä. Ei ollut sanalla sanoen mitään muuta tekemistä kuin odottaa.
Siitä tuli pitkä ja pimeä ilta kaikille Vitikkalan asukkaille, odotus, jonka mykkää murhemielisyyttä vielä tuulinen taivas ja puutarhan kohisevat koivut lisäsivät. Tuntui jo aivan siltä kuin olisi syksy tehnyt tuloaan, vaikka oltiin vasta keskellä heinäkuuta. Tähän saakka oli tultu ilman tuletta toimeen ja menty levolle valkeassa kesä-yössä. Nyt täytyi ensimmäisen kerran tänä kesänä sytyttää kynttilät, jotka tuikkivat surullisesti ja kuoloa ennustavasti. Ilma huoneissa oli äkkiä käynyt kummallisen raskaaksi ja ahdistavaksi. Kuljettiin varpaisillaan, puhuttiin kuiskaamalla, kukaan ei muistanut illallista ajatella. Päälle päätteeksi kuului vielä joku koira ulvovan kylällä.
Vitikkalan päivänpaisteinen ja vierasvarainen talo tuntui äkkiarvaamatta siirtyneen ikäänkuin synkkään sydänmaahan. Tiet ja taipaleet olivat pitenneet suunnattomasti, lähimpään naapuriin tuntui olevan peninkulmia ja lähimpään kaupunkiin monen viikon vaellus. He olivat kaikki yht'äkkiä heitetyt yksin, kukin omalle kohisevalle metsäpolulleen, jokaisen edessä vaani tuntematon vihollinen eikä kenelläkään ollut muuta turvaa kuin hänen omat avuttomat ajatuksensa. Oli pitennyt myöskin matka ihmisen ja ihmisen välillä, äänet ympärillä tuntuivat tulevan pyörryttävästä etäisyydestä, toisella ei ollut mitään toiselleen sanomista. Ajatus seisahti samoin kuin keskustelukin. Kaikki elämän tavalliset arvot tuntuivat väkivaltaisesti reväistyn juuriltaan.
Vanha presidentti lepäsi enimmän osan yötä tainnoksissa. Aamupuolella hän tuli tuntoihinsa, tahtoi tarkan tiedon lääkäriltä, kuinka hänen laitansa oli, ja sen saatuaan hyvästeli kaikki läsnä-olijat. Tuomaan käsi viipyi kauan hänen kädessään.
— Nuoret miehet, lausui hän tuskin kuuluvasti, muistakaa, mikä mahti nuoruus on. Säilyttäkää uskonne järjen hegemoniaan. Ei ole mitään muuta tietä ihmisille annettu. Olkaa uskollisia omalle kuvallenne.
Anna ja Aline itkivät, Maria Antoinette laski kätensä viihdyttäen kuolevan otsalle. Mutta Tuomas tunsi polviensa merkillisesti vavahtavan.
Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan Tuomas-epäilijä.
Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.
Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen vastainen elämänsä muodostuva?
Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja, konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa, naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi, pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan. Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.
Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.
Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen ohitsensa.
Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin. Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista. Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä toivotellut.
Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi tarkoitusperä.
Mutta mikä?
Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?
Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.
Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.
Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.
Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan mitään sen enempää annettavaa.
Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla. Elämässä täytyi olla jotakin muuta.
Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia sitä.
Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään. Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen nimensä oli Tuomas Vitikka.
Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti, toivoi ja ikävöi?
Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta, jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin. Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää sellaisenaan.
Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään, jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?
Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta, tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan. Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi osaksi maailman kaikkeudesta.
Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä, huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset sarjat.
Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.
Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? —
Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan jumalankieltäjän kammioon.
Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.
— Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.
Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.
— Mitä hän sanoo?
Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta puolen:
— Hän sanoo: écrasez l'infâme!