Seuraavana päivänä lähtivät kaikki muut kirkolle, paitsi vanha presidentti, joka oli tuntenut itsensä hiukan pahoin voivaksi ja sentähden mieluummin pysyi huoneessaan. Kunnallisneuvos kävi ripillä naimattoman sisarensa Karolinan kanssa, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti emännän virkaa Vitikkalassa. Salaneuvos ja protokollasihteeri, joita Anna ja Maria Antoinette seurasivat, keskustelivat sakastissa vanhan ystävänsä kirkkoherran kanssa. Tuomas ja Aline taas kävelivät kirkon-ajan viheriöitsevällä, linnunlauluisella hautausmaalla, herättäen iloisella pajatuksellaan julkista pahennusta koko ulkopuolelle jääneessä kirkkokansassa.
Päivällinen syötiin vakavan mielialan vallitessa. Illaksi oli koko suku kutsuttu koolle kunnallisneuvoksen tilavaan, soikeaan päätykamariin, sillä hän tahtoi nyt jo tehdä tiettäväksi, mitä hän eilen oli lakimiehen läsnäollessa määrännyt ajallisen omaisuutensa vastaisesta kohtalosta.
Hän luki testamenttinsa juhlallisen äänettömyyden vallitessa ja kysyi, olisiko jollakin läsnäolijoista sen johdosta jotakin muistutettavaa. Tietysti ei ollut kenelläkään. Ukko Paavo huomautti kysyvänsä sitä sen vuoksi, että hän ei tahtonut muistoaan kerran käräjänkäynneillä ja perintöriidoilla pilattavan. Seurasi jälleen pitkä, kiusallinen vaitiolo.
Tuomaalla oli kyllin aikaa katsella ympärilleen. Hän tunsi hyvin tämän huoneen, hän oli viettänyt kaikki koulukesänsä Vitikkalassa, joskaan hän ei lapsena ollut iso-isänsä traditsionellista tyyssijaa milloinkaan ilman suurta sydämen pamppailua lähestynyt. Kaikki tässä huoneessa oli tuiki tukevaa ja kansallista. Kirjoituspöytä kartanonpuoleisen ikkunan ääressä, sen takana korkeakarminen ruuvituoli, peräseinän pitkä nahkasohva, takanurkan petsattu piironki ja kahden-istuttava, keltaiseksi maalattu keinutuoli, — kaikki oli omiaan herättämään hänessä vaistomaista kunnioitusta. Piirongin päällä oli vanhan vaskihakaisen raamatun paikka. Taideteoksia ei muuta kuin mikä oli välttämätöntä, nimittäin parin suuren vainajan kipsiset rintakuvat.
Se, mikä ukko Paavon huoneessa kuitenkin aivan erityisesti oli aina Tuomaan huomiota kiinnittänyt, oli korkea, katosta lattiaan ulottuva kirjakaappi, kirjoituspöydän ja oven välissä. Usein hän oli poikavuosinaan harjoittanut sen sisällykseen nähden seikkaperäisiä tutkimuksia. Se oli täynnä Kansanvalistusseuran kirjasia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista kansanrunoutta. Ei puuttunut myöskään uudempaa kotimaista kaunokirjallisuutta, ei Juhani Ahon Panua eikä J.H. Erkon Ainoa, ei Pietari Päivärinnan Tintta-Jaakkoa tahi Aleksis Kiven Valittuja teoksia. Klassillista käännöskirjallisuutta edustivat Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset korukansissaan, Walter Scottin Perthin kaupungin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Luonnollisesti myöskin Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat. Lisäksi eräitä maanviljelys-oppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan-matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Muuten täyttivät ajantiedollisen lukemisen tarpeen Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ja Nuijasota. Joku Agathon Meurmanin valtiollinen lentokirja ja pari postillaa täydensivät luettelon.
Ei täälläkään mitään turhanpäiväisen ja helppohintaisen yksilöllisyyden tavoittelua. Kaikki vaan sellaista, mistä mielipiteet eivät olleet jakautuneet ja mikä oli saavuttanut koko kansan kunnioittavan tunnustuksen.
— Hm, ajatteli Tuomas hymähtäen, siihenhän se taitaa lopulleen sisältyäkin se meidän n.s. kansalliskirjallisuutemme.
Kerran kun Tuomas joku vuosi sitten juuri oli ollut kyykkysillään kirjakaapin edessä, oli ukko Paavo äkkiarvaamatta astunut sisälle.
— Taidat taas penkoa siellä minun sivistystäni? oli hän äreästi murahtanut.
— Omaani minä tässä vaan mieleeni muistuttelen.
— Antaapa olla hypistelemättä! Ei se olekaan siellä fariseuksia ja kirjan-oppineita varten.
Mutta nyt toi Karolina sisälle viiniä, joka hiukan helpoitti rasitettua mielialaa. Ukko Paavo istui tyytyväisenä keinutuolissaan kirjoitellen ilmaan pitkällä piipunvarrellaan ja tarinoi pienellä anteeksi annettavalla ylpeydellä isiltäperitystä maatilastaan, jonka hänen oma kenties piankin päättyvä elämäntyönsä oli nykyiseen korkeaan arvoonsa kohottanut.
— Vitikkala ei ole mikään pikkutila, lausui hän miellyttävän itsetietoisesti. Se on jo manttaaliltaan yksi Keski-Suomen suurimpia. Sen metsät ovat hyvin tunnetut kaikkialla maamme puutavarakauppiasten keskuudessa, jotka loistavista tarjouksistaan huolimatta ovat aina saaneet tyytyä vain vuosittaiseen ja vaaksoittaiseen kappale-erään. Sen pellot, niitut, karjakartano, ja vaikka sen itse sanon, suuremmoinen suoviljelys ovat esimerkiksi kelpaavia koko pitäjälle, vieläpä niille lukuisille maanviljelyskoulujen oppilaille, jotka, kuten herrat tietävät, joka vuosi agronomiensa johdolla tekevät tutkimusmatkojaan sen tiluksille. Sen myllyt, pajat, riihet ja ajan vaatimuksia vastaava maanviljelyskalusto herättävät jokaisen asiantuntijan ihastusta, yhtä paljon kuin sen taitehikkaasti kudotut kivi-aidat ja moitteettomat ojat.
Protokollasihteeri pyyhki liikutettuna silmälasejaan. Hän toivoi isänsä vielä kauan elävän ja menestyvän maailmassa, mutta lupasi, sikäli kuin hänestä riippui, että ne vankat periaatteet, joita tähän saakka oli polvesta polveen talon hallituksessa noudatettu, tulisivat myöskin vast'edes jumalalle iloksi ja Vitikkalalle suureksi siunaukseksi sen hoitoon nähden järkähtämättöminä säilymään.
Vaatimattomasti kyllä, jätti ukko Paavo tällä kertaa mainitsematta, että ulommaksikin oman paikkakunnan, vieläpä oman läänin rajoja oli vierähtänyt Vitikkalan maine nykyaikaisen suurviljelyksen mallitalona, jonka olemassa-olo oli kerrassaan kunnia isänmaalle ja yhteiskunnalle. Sen voi esim. oli Helsingin hienoston parasta pöytävoita. Sen siipikarjan tuotteet taas noteerattiin korkeimpien hintojen mukaan kaikkialla, missä siipikarjan tuotteita ylipäänsä ymmärrettiin. Näkyipä silloin tällöin sanomalehdistössä, sekä paikallisessa että pääkaupunkilaisessa, tarkkoja tietoja siitä, montako litraa hyvin hoidettu lehmä voi vuosittain lypsää Vitikkalassa, — tietoja, jotka arvoisa toimitus, milloin ei suorastaan artikkelia asian johdosta kyhännyt, kuitenkin aina varusti otsakkeella "seurattavaa" ja lopetti muutamilla valituilla ja mieleenpantavilla sanoilla kansamme kahden pää-elinkeinon, maanviljelyksen ja karjanhoidon käsikätisestä kehittämisestä. Pisin ruis-olki ja täyteläisin tähkäpää, joilla nuoret kesätoimittajat itseään ja lukijakuntaansa ilahduttelivat, löydettiin aina Vitikkalan vainiolta, pihlaja kukki sen pihalla aina kaksi kertaa, ja sen uudet, ulkomailta tuodut rotuporsaatkin katsoivat velvollisuudekseen osoittaa meidän ahtaissa oloissamme verratonta ja julkisen sanan valoa ehdottomasti vaativaa lisääntymistä. Olipa kerran itse mätäkuun ihme, suuri merikäärmekin, tehnyt talolle kunnian ja näyttäytynyt sen nuottavesillä.
Näin tavattomat ja kansan yksimielisen hyväksymisen saavuttaneet ansiot olivat tietysti vähitellen vaatineet myöskin valtion ja yhteiskunnan virallista tunnustamista. Niinpä olivatkin Vitikkalan salin seinät kerrassaan paperoidut paikallisten ja yleisten maanviljelysnäyttelyjen myöntämillä palkintokirjoilla ja sen isäntä itse tuiki välttämätön jäsen kaikissa armollisen hallituksen asettamissa yleishyödyllisissä komiteoissa. Paitsi kunnallisneuvoksen arvonimeä ja keisarillista nuuskarasiaa hohtokivien kanssa oli hänet eräänä pääsiäisenä koristettu Pyhän Stanislain 3:n luokan tähdellä, jota hän juhlallisempina hetkinään, kuten esim. tänään rippikirkossa, uskollisesti ja lainkuuliaisesti kantoi rinnassaan. Tämä viimeksi mainittu kunnia lienee kuitenkin tapahtunut hänelle pikemmin hänen poliittisten kuin maataloudellisten ansioittensa takia.
Vaikka ukko Paavo olikin nimittäin etupäässä harras ja pitkämielinen peltomies, hän ei silti ollut laiminlyönyt käyttää tervettä ymmärrystään ja monipuolista käytännöllistä kykyään myöskään tuon suuremman pellon, kansallisen viljelyksen vainion, ajanmukaiseen kuntoon muokkaamiseksi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsee elääkseen myöskin suuria ajatuksia, joiden ei suinkaan aina ole pakko omia olla, pikemmin päinvastoin. Ihmisen oma ajatus, sen tiesi ukko Paavo kokemuksestaan, on erhettyvä ja usein varsin epävakainen asia, se on pitkin ikää alituisen kehityksen alainen, vaatii joka päivä uutta muovausta ja muodostelua eikä siitä tahdo tulla oikein valmista milloinkaan. Toisin on muilta lainatun ajatuksen laita. Sen voi häikäilemättä kiinnittää kepin nenään sellaisenaan, kerta kaikkiaan, se ei siitä sen enempää muutu, ei murene, ei pääse eikä päkähdä. Jos se taas on kyllin suuri ajatus, voi sen suorastaan julistaa aatteeksi ja silloin se kerrassaan aateloi omistajansa, kukkuupa vielä kunnian käkenä hänen haudallaankin, joka aatteen alkuperäiselle keksijälle itselleen hyvin harvoin tapahtuu. Monessa tapauksessa saattaa ajallista kunniaa seurata vielä iankaikkinenkin, sillä yleisenä sääntönä on pidettävä, että aatteet, varsinkin n.s. laina-aatteet, ovat sitkeähenkisimpiä ja miltei kuolemattomia olioita maailmankaikkeudessa.
Mitään sellaista omaa, erhettyvää ja epävakaista suurta ajatusta ei ukko Paavo tietysti ollut koskaan ollut tilaisuudessa keksimään. Hän oli siis luonnollisista syistä valinnut sen, mikä hänelle suomalaisena talonpoikana oli läheisin, nimittäin Hegelin kansallisuus-ajatuksen, sellaisena kuin se Snellmanin suuresti julistamana, Yrjö Koskisen käytäntöön sovittamana, vanhan suomalaisen puolueen purettamana ja kielitaistelun täydelliseksi tahkoamana hänelle joka päivä kansalliskiihkoisen sanomalehdistön palstoilla tarjottiin. Tietysti ei ukko Paavo itse ollut koskaan Hegeliä lukenut eikä juuri paljon Snellmanniakaan, mutta jos hän olisi lukenut, olisi hänen yhteiskuntaa-säilyttävää henkistä rakennettaan epäilemättä enimmän miellyttänyt se oppi, että "kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä". Nyt tuli hän sen sijaan omaksuneeksi kansallisuusaatteen ja vaatineeksi sen nojalla sangen syvällekäypiä muutoksia oleviin oloihinsa.
Toimittuaan varhaisesta nuoruudestaan saakka kunnan asioissa oli hänestä aikaa voittaen tullut koko Suomen maanviljelijäin kunnia, valtiopäivämies, yksi talonpoikaissäädyn parhaita puhujia ja saman säädyn valitsema varajäsen pankkivaltuustoon. Hän oli taattu työntekijä kansallisen viljelyksen vainiolla, aina valmis hellittämään tukevan kukkaronsa nauhoja milloin oli kysymyksessä suomenkielisten koulujen perustaminen, etenkin ruotsalaisiin rannikkopitäjiin, taikka osakekirjoitus uusiin isänmaallisiin liike-yrityksiin. Kotipuolensa isäntäyhdistyksen esimiehenä ja rahvaan yksinvaltiaana oraakkelina hän oli kansallismielisen politiikan kulmakivi koko siinä maakunnassa. Puolueen helsinkiläisessä pääkortteerissa kohdeltiin häntä suurella kunnioituksella. Hän oli väsymätön hommaamaan adresseja, johtamaan lähetystöjä, edustamaan koko kansaa ja toimeenpanemaan, vähälläkin väkiluvulla, miellyttäviä ja erittäin onnistuneita kansalaiskokouksia, joiden ponnet hän oli itse ennakolta laatinut ja kaikessa hiljaisuudessa jonkun pääjohtajan punnittaviksi alistanut. Hänen erikois-alansa olivat kuitenkin lyhyet, ytimekkäät ja voimalliseen muotoon laaditut sähkösanomat isänmaallisten merkkimiesten syntymä- ja kuolinpäiviksi. Hänen aatteellinen harrastuksensa ei ollut sitä löyhää ja vallatonta vapaamielisyyttä, joka heilahtelee ajan tuulten mukana ja ilmenee niin mielellään m.m. omain miesten arvosteluna. Ukko Paavo ei arvostellut milloinkaan, hänen mielestään olivat omat miehet aina oikeassa ja vastustajat silmin-nähtävästi väärässä, ja vaikka ei aina olisi niin ollutkaan, hän ei koskaan olisi suostunut sitä edes itselleen kahden kesken tunnustamaan. Korkeintaan olisi hän siinä tapauksessa leimannut asian epävarmaksi. Mutta juuri sellaisten itsepintainen ajaminenhan hänelle aina oli tuottanut suurinta huvia käräjätuvassakin, samoin kuin sen jännittävät nautinnot jo ammoisista ajoista saakka ovat syvälle juurtuneet koko kalevan kansankin selkämuniin.
Ukko Paavo jätti, kuten sanottu, tämän kaiken tänään vaatimattomasti mainitsematta. Sitä enemmän ajatteli niitä asioita nyt Tuomas ovensuussa istuessaan, paperossia poltellessaan ja puhallellessaan harvinaisen säännöllisiä savu-ympyröitä nuorten tätiensä äänettömäksi ihastukseksi. Eikä hän malttanut olla Annalle puoli-ääneen kuiskaamatta:
— Vitikkala on meidän isänmaallisen itserakkautemme ensimmäisiä tyyssijoja.
— Kuinka niin? kysyi Anna.
— Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä juuri muita ylpeyden aiheita olekaan.
— Häh? kysyi kunnallisneuvos korviaan heristäen.
Protokollasihteeri loi poikaansa isällisesti nuhtelevan silmäyksen. Myöskin muut läsnäolijat osoittivat ilmeisiä tyytymättömyyden merkkejä.
Parantaakseen asiaansa pyysi Tuomas saada kertoa tarinan Vitikkalan muinaisuudesta, johon ainakaan professori Meyer ei sanonut ennen olleensa tilaisuudessa tutustumaan.
KOLME VELJESTÄ.
Oli asunut kerran kolme veljestä tällä tilalla, jonka he myös olivat kylmään korpeen raivanneet. Heidän nimensä olivat olleet Matti, Jaakko ja Pekka. Työt olivat heidän välillään olleet jaetut siten, että Matti, joka oli vanhin heistä, piti huolen maanviljelyksestä, Jaakko lypsi karjan ja keitti ruoan, mutta Pekka veti verkot ja asetti ansapuut. Kukin oli herra omalla alallaan eikä toisen ollut toisen ammattiin kajoamista.
Emäntää heillä ei ollut eikä kukaan kaivannutkaan. Kirkossa he eivät käyneet koskaan eivätkä muuta kylälläkään kuin kerran vuodessa veronsa maksamassa ja välttämättömimmät ostoksensa tekemässä. He elivät kaikki hirveän vanhoiksi ja ovat nykyään kuolemattomia.
Matti oli heistä viisain ja neuvokkain. Hän rakensi m.m. Vitikkalan vesimyllyn, jonka kivinen kuurna on säilynyt meidän päiviimme saakka. Hän hakkasi harmaasta kivestä myöskin Vitikkalan kuuluisat portinpylväät, jotka nykyisen ajan kunnioittavaa kulkijata niin arvokkaasti tervehtävät. Samoilta ajoilta lienee myöskin se paatinen, puoleksi maahan uponnut tienviitta, joka näyttää, mihin kruunun sarka loppuu ja mistä alkaa Vitikkalan pyhitetty perintötila.
Uuden ajan edistyksistä eivät veljekset yleensä paljoa piitanneet, eläen omaa elämäänsä kaukana salojen sisässä. Kun tienteko-velvollisuus tuli ja heitä vaadittiin ottamaan osaa kylän yhteiseen työhön, suostuivat he siihen kyllä vastahakoisesti, mutta eivät millään ehdolla omaan taloonsa viepää kapeata ja kivistä kinttutietä laajemmaksi levittämään. "Jos jollakin on meille asiaa", sanoivat he ylpeästi, "saa hän osata sitä tietä, mitä mekin heille". Sellaiset olivat Vitikkalan ensimmäiset, onnelliset asukkaat.
Mutta veljekset vanhenivat ja kävivät ijällisiksi. Ensimmäiseksi heistä sairastui Jaakko ja ilmoitti kuolevansa. Toiset istuivat murheellisina hänen vuoteensa vieressä. Matti sanoi: "Kuka nyt keittää ruoan meille?" Pekka sanoi: "Pahoin teet, Jaakko kulta, kun kuolet." Jaakko sanoi: "Toisen teistä on mentävä naimisiin."
Matti sanoi: "Totisesti, rakas veljeni, näen minä nyt, että aiot jättää meidät. Et sinä koskaan eläessäsi sellaisia ajatellut."
Jaakko sanoi: "Minä kuolen." Pekka sanoi: "Paha, kun kuolet, sillä sinä juuri olisit ollut meistä sorjin sulhaseksi."
Jaakko sanoi: "En tullut ennen ajatelleeksi tuota." Matti sanoi: "Kyllä sinun olisi pitänyt ajatella." Pekka sanoi: "Nyt on sinun kuolemasi korvaamaton tappio talolle."
Jaakko sanoi: "Ihminen on tuhma kaikkena elinaikanaan." Pekka sanoi: "Kenties kuitenkin vielä jaksaisit vihille?" Jaakko sanoi: "Minä menen nyt kosimaan Tuonen morsiamia."
Matti sanoi: "Pekka on nuorempi meistä kahdesta." Pekka sanoi: "Matti on vanhempi ja viisaampi meistä. Hän taitaa paremmin valita myös vaimon itselleen." Matti sanoi: "Ei kaunista Pekkaa hänen käytöksensä. Hän ei tarkoita talon parasta, vaan ajaa omia yksityisiä pyyteitään."
Näin kinastelivat he hetken keskenään eikä kumpikaan heistä halunnut luopua levollisesta elämästään ja lähteä avioliiton epävarmalle valtamerelle, jossa heidän mielestään niin monet tuhoatuottavat myrskyt myllersivät. Kenties kinastelisivat he siinä vielä tänäkin päivänä, ellei kuoleva olisi vihdoin suuttuneena kimmonnut kohoksi vuoteessaan, temmaissut kirveen seinältä olkansa takaa ja kiljaissut hirvittävällä äänellä: "Perkele, luuletteko minun tässä omalla voimallani puhuvan? Jumalan voimalla minä puhun."
Mutta silloin säikähtivät eloon jäävät veljet ja he lupasivat tehdä kaikki, mitä korkea henki valisti kuolevalle. Sovittiin sitten niin, että Pekan oli heti peijaisten jälkeen lähdettävä kosioretkelle. "Noh!" sanoi Jaakko ja kuoli kunnialla.
Veljet surivat häntä katkerasti kolme kokonaista päivää ja yötä, mutta sitten täytti Matti Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi riikinrahaa ja sanoi: "Autuaan Jaakon vertaista emäntää me arvatenkaan emme löydä koko maailmasta. Mutta mene nyt ja hae työ-ihminen itsellesi!"
Pekka meni eikä palannut ennen kuin joulun aatto-iltana. Matti sanoi: "Löysitkö?" Pekka sanoi: "Näinhän nais-ihmistä montakin. Mutta en vielä Jaakon vertaista työntekijää."
Seuraavana aamuna täytti Matti jälleen Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi uutta riikinrahaa ja sanoi: "Kunnia ja kiitos Jaakko-vainajalle. Ilman häntä emme olisi vielä näinkään pitkällä."
Pekka meni eikä palannut tällä kertaa kotiin ennen kuin juhannuksena. Matti sanoi: "Luonnistuiko?" Pekka sanoi: "Jo näin montakin työtä tekevää. Mutta ei ollut niillä Jaakon lempeää ja ihmisrakasta luonnonlaatua."
Huomenelta lähti hän kolmannen kerran kosioretkelleen. Kekrinä palasi hän ja jo oli hänellä työ-ihminen kerallaan. Se oli leveälanteinen, vankkaraajainen Anna-Mari, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin, taisi sekä keittää että paistaa, kyntää ja kuokkiakin, jos niin tarvittiin, eikä lapsivuoteessa päivää enemmän lojunut. "Hyvän toit", sanoi Matti. "Jouti nyt Jaakko kuolemaankin."
Mutta nähtyään, kuinka hyvin hänen veljeänsä oli vaimon valinnassa luonnistanut, rupesi Matinkin tekemään mieli avioliittoon. "Johan nyt joutavia", sanoi Anna-Mari. "Ja jos niikseen tulee, on tässä emäntää sinullekin."
Sille puhein se asia oli jäänyt. Eikä Matti ollut koskaan sen koommin enää naimahaluaan haikerrellutkaan.
Mutta Pekka oli eukon ottaessaan täsmälleen 67 vuotta vanha.
Jos Tuomaan tarkoitus kukaties oli ollut tarinallaan ylentää hetken juhlallista mielialaa, niin oli hän siinä todellakin surkuteltavasti erehtynyt. Anna ja Aline nauroivat ääneensä; myöskin Maria Antoinetten oli vaikea pysyä vakavana. Salaneuvos maiskutteli tyytymättömänä huuliaan. Protokollasihteeri kannatti häntä vetäen otsansa arvelevaisiin kurttuihin ja luomalla jalosti soimaavia katseita ympärilleen. Kunnallisneuvos itse oli seurannut tarinaa suurella mielenkiinnolla. Professori Meyer taas, jota varten se oikeastaan oli kerrottu, oli ottanut asian varsin vakavasti, pitäen sitä hyvinkin autentisena lähteenä muinaisen suomalaisen kansanelämän seikkaperäiselle tuntemiselle.
— Onkohan tuo nyt kaikki totta? kysyi Aline.
— Ei siinä ole valetta kuin siteeksi, vakuutti Tuomas. Ja tästä Anna-Marista, joka eli 125 vuoden vanhaksi, me sitten kaikki polveudumme, niin Vitikat kuin Videniuksetkin.
Nyt rypisti jo ukko Paavokin kulmiaan. Tämä ei ollut hänen mielestään mikään sopiva tilaisuus tuon vanhan riitakysymyksen esille ottamiseen, varsinkin kun hänen vintiö pojanpoikansa tahtoi väittää heidän kaikkien mahdollisesti polveutuvan suoranaisesta sukurutsauksesta.
— Hm, sanoi salaneuvos filosofisesti, se on tietysti ainoastaan kansan ääni, vox populi. Mutta mikä on vox populi? Se on yleissumma hyvin monen ihmisen puheesta. Mutta koska hyvin monet ihmiset useammin puhuvat valetta kuin totta, on enemmän kuin luultavaa, että vox populi valehtelee.
— Kenties kirkonkirjatkin? ei ukko Paavo kuitenkaan malttanut olla väliin pistämättä.
— Minä en usko muuhun kuin täydellisiin, genealogisesti todistettuihin sukuluetteloihin, selitti salaneuvos. Ja sikäli kuin Surcillien kantakirjat kertovat, on meidän sukumme ensimmäinen tunnettu esi-isä ollut Jacob Eric Videnius, pastori eräässä Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisessa rannikkopitäjässä.
Tämä oli jo liikaa ukko Paavollekin.
— Taitaa olla tämän niinkuin monen muunkin herrassukumme laita, lausui hän myrkyllisesti, nimittäin että ne kyllä johtuvat Ruotsista, mutta Halikon kautta.
Salaneuvos tuhkasi sotaisesti sieraimiaan.
— Minä en tiedä, virkkoi hän hillityllä raivolla, mistä monet muut maamme herrassuvut johtuvat, mutta niin paljon tiedän minä omasta suvustani, että jos se jostakin johtuu, se ei johdu Sysmästä ainakaan.
Kaikki nauroivat, myöskin kunnallisneuvos.
— Sen raikas suomenkieli, lausui hän hyväntahtoisesti, viittaa ainakin maan sydämeen.
Salaneuvos kuuli mielellään, että kehuttiin hänen jotakuinkin moitteetonta kielenkäyttöään, ollen itsekin ylpeä siitä ja esittäen itseään usein terveenä esimerkkinä nuoremmille ruotsalaisille virkamiehille. Hän tuli heti koko joukon sovinnollisemmaksi kuullessaan ukko Paavon antaman tunnustuksen.
— Minä olen elänyt suurimman osan ijästäni suomalaisen rahvaan parissa, sanoi hän, ja jos minä taidan ilmaista ajatukseni sen kielellä, on se mielestäni meriitiksi eikä virheeksi luettava. Toivon ainakin, että se minulle tässä seurassa luetaan siksi.
— Kyllä, vastasi ukko Paavo.
Hän pyysi vaan kysyä, eikö kieli, joka niin kauniisti sointui salaneuvoksen omassa suussa, ollut luotu myöskin maan viralliseksi pääkieleksi, mahdollisesti Suomen yliopistoonkin nähden.
Tämä oli arka kohta salaneuvokselle. Hän räjähti heti kuin raketti.
— Kaikki historiallinen kehitys, lausui hän tulisesti, kulkee historian määräämässä järjestyksessä. Mutta teidän tienne ei ole enää evolutsionin, vaan revolutsionin. Eikö suomenkieli ole saanut kaikkia luonnollisia oikeuksiaan? Minun lapsuudessani saivat nuoret tytöt ja pojat koivurieskaa, jos he joskus tulivat hollituvasta ja erehtyivät puhumaan "pärkkeleen kieltä" vanhempien ihmisten läsnäollessa. Nyt puhumme sekä minä että minun tyttäreni sitä. Eikö kansanvaltaisuus ole huimaavilla askelilla edistynyt? Erästä minun isäni virkatoveria senaatissa pidettiin kuriositeettina, siksi että hän teetti pukunsa maalaisräätälillä. Nyt teetän minäkin kaikki kesäpöksyni tässä pitäjässä.
— Sen ne ovat näköisetkin, ajatteli Tuomas. Mutta hän ei enää uskaltanut lausua ääneensä sitä.
Kielitaistelu olisi ollut jälleen valmis. Salaneuvos, jonka vahvoja puolia oli juuri kultuurihistorialliset pikkujutut, nautti jo mielessään siitä, miten hän niillä vastustajansa perin pohjin musertaisi. Onnettomuudeksi tultiin juuri silloin pyytämään ukko Paavoa ulos. Joku asiamies tahtoi puhutella häntä.