Tuli puhe huomisen päivän ohjelmasta. Tuomas ehdotteli huviretkeä saareen, Aline taas, että heti eineen syötyä lähdettäisiin kaikki yhdessä marjoja poimimaan. Jälkimmäinen ajatus sai yleistä kannatusta osakseen.
— Jaa, ei minun sovi, sanoi ukko Paavo.
— Miksei sovi? kysyttiin.
— Minulla on huomenna rippikirkko.
Tuomaan silmät välähtivät veitikkamaisesti.
— Eikö iso-isä pelkää syövänsä ja juovansa päälleen kuolemaa? kysyi hän hyvin huolestuneella äänenpainolla.
— Häh?
— Ettei pitäisi riskeerata niin vanhan miehen. Kuka tietää, ei satu sielu olemaan oikeassa tämmingissä.
— Haista hapan!
Kunnallisneuvos nauraa pähäytti lyhyttä, kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan. Hän oli tuntenut itsensä viime aikoina hiukan raihnaiseksi ja syventynyt sentähden entistä enemmän sielunsa autuutta ajattelemaan. Kuitenkaan hän ei silti laiminlyönyt maallisempiakaan meininkejään. Niinpä hän oli esim. tänään aamupäivällä tehnyt testamenttinsa, jossa hän oli juhlallisesti luvannut Vitikkalan talon täysineen päivineen vanhimmalle pojalleen protokollasihteerille. Toinen poika, Jussi-niminen, joka oli pappina Itä-Pohjanmaalla, oli hyvitetty vastaavalla rahamäärällä, joka ukko Paavon viisaan ja toimeliaan huoneenhallituksen kautta oli vähin erin karttunut Kansallis-Pankin helsinkiläiseen pääkortteeriin.
Talonsa toimitettuaan tunsi vanha kunnallisneuvos itsensä tänään ylimalkaan tavallista reippaammaksi ja iloisemmaksi. Hän oli ikäänkuin palannut takaisin niiltä taivaallisilta torpanmailtaan, joilla hänen aatoksensa oli viime aikoina liiaksikin askarrellut, ja tarrautui jälleen kaksin käsin sen maan kamaraan, jolla hän niin hyvin viihtyi ja josta hän ei suinkaan aikonut vielä vallan ensi hädässä erotakaan. Testamentin teko oli nyt hänelle enää vain muodollinen toimitus, jonka hän tosin oli päättänyt Herran pyhällä ehtoollisella vahvistaa, kuten hän vahvisti kaikki muutkin tärkeämmät maalliset tekonsa, m.m. poliittiset, mutta jonka silti ei suinkaan tarvinnut hänen puoleltaan sisältää mitään ennen-aikaista autuaaksi tulemista. Päinvastoin oli hän päättänyt elää vielä kauan eikä tuntenut ketterissä kantapäissään vielä vähintäkään halua astua ajasta iankaikkisuuteen.
Hän esitti sentähden jotenkin pakanallisella hilpeydellä, joka oli ukko Paavon pahin perisynti, mielipiteensä Herran armopöydästä.
— No, minä häntä olen syönyt ja juonut jo kohta puolen vuosisataa, lausui hän, niin enpähän ole kuollut kertaakaan. Parempana ihmisenä minä aina olen palannut sieltä.
Jos joku muu esim. Tuomas olisi lausunut nämä kerettiläiset sanat, olisi ukko Paavo ja hänen mukanaan epäilemättä muukin seura heti julistanut sen kaiken pyhän herjaamiseksi. Mutta nyt lausui hän ne itse eikä kenelläkään ollut asian johdosta mitään muistuttamista. Muuten kohdeltiinkin häntä tänään, jo tuon testamentin takia, tavallista suuremmalla kunnioituksella.
Tuomas yksin nauroi kohti kurkkuaan. Mutta hänen erikois-ominaisuutensa oli juuri nauraa mitä sopimattomimmilla hetkillä ja mitä juhlallisimmissa tilaisuuksissa. Siksi ei hänen taitamaton iloisuutensa tälläkään kertaa mitään enempää huomiota herättänyt.
— Ehtoollispakko olisi kuitenkin poistettava, lausui protokollasihteeri varovaisesti.
— Ja kirkko erotettava valtiosta, lisäsi salaneuvos.
Hänkään ei ollut vieras uskonnollisille kysymyksille, vaikka hänen parhaalla tahdollaankaan ei ollut onnistunut löytää lohdutusta Suomen evankelis-luterisen kirkon helmasta eikä Herran pyhän seurakunnan yhteydestä. Hän oli sentähden tyydyttänyt ijäisen ikävöimisensä tarpeet Svedenborgilla, spiritismillä ja okkultismilla, joita hän oli käynyt tutkimassa Englannissa saakka, tunsi personallisesti useimmat ajan mainehikkaimmista medioista ja oli heidän avullaan onnistunut kerran tapaamaan oman rakastetun vaimo-vainajansa, joka oli ilmoittanut olevansa jo puoleksi kirkastettu. Ukko Paavon mielestä hän oli varoittava esimerkki siitä taikauskosta, mihin joutuu inhimillinen järki, jos se hylkää uskon ainoan vankan ja todellisen kallion ja lähtee omien voimiensa myrskyisälle merelle rimpuilemaan.
— Kyllähän se pappien palkkauksen kannalta hyvä olisi, myönnytteli ukko Paavo. Kovin käypi kalliiksi tämänkin seurakunnan sielunhoito. Mutta toisakseen, eivät ne rahat silti ole kankkusen kaivoon heitettyjä. Tosin on Herran sana meille kyllin selkeä ja syvä raamatussa, jota ei mikään papin saarna voi parantaa, ja luulisinpa minä puolestani samoin kuin muutkin varakkaammat talolliset tulevani toimeen pelkällä kappalaisellakin, ilman kirkkoherraa, joka on paha perustuslaillinen. Mutta noita itsellisiä, mäkitupalaisia, torppareita ja piikaletukoita, niitä ei pirukaan voisi pitää kurissa ilman kahta pappia. Näkyypä siinä olevan täysin tekemistä itse kolmi-yhteiselle jumalallekin, joka kuitenkin on sekä kaikkiviisas että kaikkivaltias.
— Täytyy saarnata enempi helvettiä, pisti Tuomas. Nykyaikaiset sielunpaimenet ovat käyneet liian lauhkeiksi ja lammasnahkaisiksi. Tulinen järvi ei pelota enää ketään, tuskin edes varakkaampia talollisia, ja samalla on myöskin Abrahamin helma kadottanut kaiken houkuttelevan merkityksensä. Nykyaikaiset teologit puhuvat vain uskosta, rakkaudesta ja lunastuksesta. Pitäisi puhua enemmän vanhan testamentin liitosta, Jehovasta ja Faraon vaunuista, Sinain vuoresta ja Punaisesta merestä. Jos tällaista tapainturmelusta saa jatkua, järkkyvät kaikki isiltäperityn yhteiskunnan perustukset, köyhälistö rupeaa palvelemaan Mammonaa ja koko kolminaisuus jää rikasten miesten ainoaksi yksityisomaisuudeksi!
Kunnallisneuvos kiinnitti häneen tuiki merkillisen katseen kuusennaavaisten kulmakarvojensa alta.
— Ei sinun tarvitse tulla minulle isiesi uskon pää-artikkeleita tikuteeraamaan, lausui hän kuivasti. Ja mitä taas rikkaisiin miehiin tulee, on heillä tässä matoisessa maailmassa jo niin paljon huolta ja murhetta, että jos heidän kuolemansa jälkeen vielä täytyy mennä hyvässä lykyssä neulansilmän läpi, niin ei, eipä piessa ollen, pitäisi heidän kohtalonsa olla kenellekään juuri kadehdittava.
Tämä raamatun paikka oli ukko Paavoa aina syvästi huolettanut. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, ettei se kuitenkaan mahtanut olla niin aivan puustavillisesti ymmärrettävä.
Protokollasihteeri, joka ylipäänsä vältti kaikkea metafysiikkaa, huomautti ohimennen, että ennen oli olemassa myöskin kirkonkäynti-pakko. Vanha Ruotsin laki ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan sellaisen suhteen, joka jumalanpalveluksen aikana matkusti Herran temppelin ohi sinne sisälle poikkeamatta. Rangaistiinpa vielä jalkapuulla jokainen, joka ennen aamukirkkoa oli polttanut piipullisen tupakkaa.
— Ne pitäisi saada jälleen voimaan nuo määräykset, kannatti vilkkaasti kunnallisneuvos. Minulla oli tässä viime talvena kunnia puhella arkkipiispan kanssa, joka hänkin valitti, että kirkkokuri on arveluttavasti löyhtynyt meidän aikoinamme.
— Mutta jos ei tee mieli kirkkoon? kuului Anna muurahaiskekonsa luota viattomasti virkahtavan.
Tämä oli loukkaus neljännen käskyn pyhyyttä vastaan.
— Anna, kuinka sinä puhut? lausui salaneuvos ankarasti.
Hän ei itse suinkaan ollut mikään ankaran kirkkokurin mies, tuskinpa edes kotikurinkaan, mutta hän ei sallinut lastensa puhuvan kevytmielisesti ijäisyyden asioista, varsinkaan vanhempien ihmisten läsnäollessa.
Anna painoi päänsä katuvaisena alas. Mutta samalla päästi hän pidätetyn huudahduksen. Joku tavallista äkäisempi keon asukas oli toimeenpannut hänen suhteensa sukukoston ja purrut häntä jonnekin, jota hän ei ruvennut lähemmin määrittelemään. Hän hävisi niinkuin hirvi tiheimpään viidakkoon.
— Vanhurskas taivas rankaisi häntä, nauroi Tuomas.
Salaneuvos murisi jotakin huonosta kasvatuksesta.
— Anna tarkoitti tietysti, ettei ihmisellä aina voi olla hengellistä kutsumusta kirkkoon, riensi Tuomaan äiti vakavasti välittämään. Ja mitä taas Tuomaan puheisiin tulee, katuu hän niitä kyllä itsekin, kun tulee vanhemmaksi.
— Kutsumusta! jankkasi ukko Paavo itsepintaisesti. Herra kutsuu meitä kaikkia. Tätä kutsua on toteltava ja jätettävä vaalinvalta hänelle, joka kyllä taitaa nisunsa ohdakkeista erottaa.
Kirkonmenon lohduttava ja virkistävä vaikutus ei hänen mielestään suinkaan aina riippunut ihmisen sisällisestä sieluntilasta. Se asui Herran temppelissä itsessään, aivan niinkuin Hänen armonsa asui viinissä ja öylätissä.
— Minua rupee kirkossa aina niin haukotuttamaan, lausui Aline, lyöden samalla kiinni ranskalaisen romaaninsa. Melkein samoin kuin pitkäveteistä kirjaa lukiessa.
— Aline, lausui salaneuvos nuhtelevaisesti, sinä et ole lapsi enää. Sinun pitäisi olla esimerkiksi nuoremmalle sisarellesi.
— Hän nyt välittäisi minun esimerkistäni!
Mutta ukko Paavo meni vapaamielisessä suvaitsevaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän rupesi pakanallista kaunotarta puolustamaan.
— Haukotteleminen ei olekaan synti, lausui hän, varsinkin jos oikein sydämensä pohjasta haukottelee. Eipä edes pieni terveellinen nukahtaminen ole välistä poissa paikaltaan, tapahtuipa se sitten vaikka itse Herran pyhässä temppelissä. Se on sitäpaitsi vanha kansallinen tapa ja jo sellaisena kunniassa pidettävä. Lepopäivän jumalalle saattaa se olla aivan yhtä otollista kuin koskaan palavin valvominen, joka kuitenkin on aina perisynniltä ja ihmisen oman sydämen pahoilta aivoituksilta ahdistettu. Sitä vastoin voi juuri usein olla hengellistä ylpeyttä ja saatanan niskakarvojen nostamista tuo nykyaikainen puhe kutsumuksesta ja kutsumuksesta. Asetetaan Herran armolahjat niin korkealle, ettei niihin tavallinen vaivainen syntinen enää ylety kurottamaankaan. Hipristellään muka Kristuksen ruumista ja vertakin eikä enää muuta kuin hiukkasen kalkin laidassa huultensa päitä kostutetaan. Minä häntä olen aina ottaa hivauttanut täyden kulauksen.
Kunnallisneuvos esitti vielä kotvan yhtä rehevästi sitä leveää ja tuttavallista kantaa, jolle hän puolestaan oli suhteensa iankaikkisuuden Herraan asettanut. Tuomaan äiti tyytyi vain hiljaisesti huomauttamaan, että nykyinen kirkollinen järjestys oli mitä suurimmassa määrin omiaan kasvattamaan nimikristityitä.
Ukko Paavo veti pitkän sauhun sikaaristaan.
— Tapani ei ole juuri antautua väittelyyn naisten kanssa, lausui hän hieman rykästellen, mutta sen verran voin minä arvoisalle miniälleni ilmoittaa, että viskin on annettu Herralle eikä ihmisen ole asia mennä tekemään tuomioita hänen pyhän seurakuntansa jäsenten keskuudessa. Kaikki on annettava kasvaa elon-aikaan saakka.
— Kaikissa tapauksissa olisi saatava kunnollinen eriuskolais-laki aikaan, huomautti salaneuvos.
— Sitäpaitsi on nykyinen siviili-avioliiton muoto kerrassaan skandaali sivistyneelle yhteiskunnalle, lisäsi päättävästi protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavolle tulta tappuroihin.
— Ja sen minä sanon, kivahti hän, että joka ei kristillisen evankelis-luterisen kirkon helmassa viihdy, ei se sitten viihdy muualla kuin koirankuontolaisten maassa ja hottentottien seurakunnassa. Niinkuin tässä olisi mikä hätä elää! Jumalan sana on selkeä meidän edessämme ja Augsburgin uskontunnustus takaa meille totuuden tien niin täydellisenä kuin pimitetty ihmisjärki ylipäänsä voi sen ymmärtää. Hullu merta etemmäksi kalaan menee. Tuollaiset puheet eivät ole muuta kuin aikamme löyhtyneen siveyskäsityksen ja vallalle päässeiden intohimojen ilmauksia, jotka sen pahempi ovat saavuttaneet jalansijaa myöskin kasvavan nuorison keskuudessa. Minä olen kyllä ollut nuori minäkin ja väitän tajuavani nuorisoa. Nuorten mieli tekee aina asettaa oma tahtonsa jumalan tahdon edelle ja elää lihan eikä hengen mukaan. Mutta on suuri ero entisen ja nykyisen nuorison välillä. Tehtiin sitä syntiä ennenkin, jumala paratkoon, tehtiin minunkin nuoruuteni päivinä, mutta tiedettiin sitä sentään huutia ja kaduttiin. Nykyinen nuoriso taas ei kadu ollenkaan. Se ei ole enää elämää jumalassa, vaan isässä perkeleessä.
Saman paatuneen katsantokannan hedelmiä olivat hänen mielestään kaikki nuo nykyaikaiset parannus-ehdotukset, joilla tahdottiin tärvellä meidän vanha hyvä kirkkojärjestyksemme. Ensin muka eriuskolais-laki, sitten sivili-avioliitto, sitten porttous, sitten lapset valtion ja kunnan elätettäviksi! Epäilemättä olisi se miellyttävää asianomaiselle synninorjalle, olisi varmaan "hilivetin hipleätä", mutta kysytään, olisiko se jumalan tahdon mukaista? Kyllä siitä meidän rakkaassa isänmaassamme juupelijuhla tulisi, tulisipa peto vie oikein hollolan polska ja Turkin musiikki, jota menoa kaikki kunnialliset ja oikein-ajattelevat kansalaiset saisivat vain korvat lupalla aidan takaa assistierata.
— Jaa, miksei, jatkoi hän tuohtuneena, en minäkään tahdo kristillisen seurakunnan ja pyhäin ihmisten yhteydessä kaikkia varkaita ja huorintekijöitä pidättää. Menkööt vaan ravitsemaan itseään tämän maailman ravalla, niinkuin kerran tuhlaajapoika, koettakoot syödä sikojen kanssa, niin tottapahan tulevat tuntemaan kitalaessaan, miltä maistuu maamiehen kulta. Onpa moni kyllä aikoinaan palajava Isän huoneesen, onpa palajava totisesti häntä koipien välissä, vaikka minä puolestani en olisi taipuvainen mokomien tähden edes syöttöporsastani teurastamaan. En, vaikka syntini veriruskeiksi tulisivat!
Vanha presidentti oli kaikkien ihmeeksi kohottanut silmänsä sakkilaudasta, seuraten kunnallisneuvoksen yhä kiihtyvää esitystä ilmeisellä mielenkiinnolla.
— Rauhan evankeliumin julistajat, lausui hän lempeästi hymyillen, ovat aina personallisesti niin sotaisia. He puhuvat myöskin niin kovin mielellään verestä, ruumiista ja teurastuksesta. Tarkemmin asiaa ajatellen on se kuitenkin varsin luonnollista. Se johtuu vain kristin-uskon dualistisesta maailmankatsomuksesta. Elämä sellaisenaan, lähinnä tietysti elävä ihmis-olento, on jo kauhistus kaikelle tosikristilliselle mielenlaadulle. Heidän sormiaan rupeaa heti syyhymään, missä he näkevät lihan ja hengen sopusointuisesti viihtyvän keskenään. Koska ne kerran heidän oppinsa mukaan ovat kaksi täydellisesti eri asiaa, niin mikä on sen luonnollisempaa kuin että ne erotetaan satunnaisesta yhteydestään. Kaula poikki! Ilmankos ei minkään muun uskonnon nimessä olekaan niin monta henkiruumiillista olentoa teurastettu.
Hän oli itse vanha järkeilijä ja jumalankieltäjä, jonka kirjahyllyillä 18:n vuosisadan ranskalaiset valistusfilosofit ja encyklopedistit viihtyivät veljellisessä sovinnossa Revue des deux Mondes'in koottujen vuosikertain kanssa. Hän ei ylipäänsä enää seurannut nykyisen ajan aatteellisia virtauksia, eipä ollut edes huvitettu poliittisista päiväntapahtumista, mutta kirkolliset kysymykset, erittäinkin Waldeck-Rousseaun, Combes'in ja Clémenceaun Ranskan kaunis taistelu katoolisia kongregatsionejaan vastaan, olivat vielä viime vuosinakin saaneet vanhan ratsionalistin veren nuoruuden tulta hehkumaan. Mielihyvällä hän oli kuullut, että myöskin Suomen nousevan nuorison keskuudessa samat ylevät päämäärät olivat herättäneet vilkasta vastakaikua.
Hänen tapansa ottaa osaa keskusteluun, joka tapahtui hyvin harvoin, oli hiukan omituinen. Jostakin yksityisestä sanasta sai hän aiheen esittää omia kiteytyneitä mietelmiään, jotka aina kävivät samaan suuntaan ja joiden loppuponsi oli tunnettu kaikille läsnäolijoille. Hän puhui vähemmin muille, enemmän itselleen, tuntien silloin tällöin halun julki lausua ne vuosisataiset ihmiskunnan ihanteet, jotka hän oli varhaisimmassa nuoruudessaan omaksunut ja joille hän oli ollut halki pitkän elämänsä järkähtämättömästi uskollinen. Kaikissa tapauksissa oli ukko Paavo saanut uuden vastustajan, jonka kanssa ei suinkaan ollut leikkimistä.
— Kristin-usko, huomautti hän lyhyesti, on kaksiteräinen miekka: kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään.
Mutta vanha presidentti ei antanut itseään niin vähällä kuitata.
— Minä myönnän, lausui hän tarmokkaasti, että paraskin asia, kuten esim. jalo viini taikka Ranskan suuri vallankumous voi raa'an rahvaan käsissä tulla hirveästi väärin käytetyksi. Mutta kysymyksen-alaiseksi jää, onko kristin-usko jalo viini taikka suuri vallankumous.
Hän puolestaan pyysi epäillä sitä. Kristin-usko oli käynyt läpi maailman niinkuin murhan-enkeli, risti oli alkanut aina siitä, mihin miekka oli lopettanut, pappi oli siunannut ruumiit ja korjannut sielut. Joskus oli pappi käynyt myöskin sotajoukon edellä. Mutta silloin oli hänen jäljestään aina saapunut se, joka teki lihaa.
— Ihmisjärki on pimitetty, sanovat kristityt. Ainoastaan sydämessään voivat he tuta jumalan. Näin ovat he korottaneet sydämen, joka on ihmisen alempi, itsetiedoton osa, yläpuolelle järjen itsetietoista toimintaa. Siinä juuri on ovi, joka vie pimeyteen, julmuuteen ja barbariaan. Sillä ihmissydän ei ole mikään mallikelpoinen esine. Se on päinvastoin hyvin apokryfinen auktoriteetti, joka seuraa villien vaistojen ja menneiden kehityskausien usein sangen omituisia siveyslakeja. Jos ihmiskunta yleensä on parannettavissa, voi se tapahtua ainoastaan järjen vähittäisen valistamisen avulla; sillä hyvät, oikeat ja kirkkaat ajatukset ovat omiaan tuomaan mukanaan hyviä, oikeita ja kirkkaita tekojakin.
Tuomas loi kadehtivan katseen valkopartaiseen presidenttiin. Jospa hänellä itsellään olisi ollut tuo järkähtämätön usko inhimillisen järjen valoisaan ylemmyyteen!
— Ihmisjärki, huomautti ukko Paavo, teki vararikon Ranskan vallankumouksessa.
Silloin nousi vanha presidentti. Hän oli jälleen niinkuin haamu vuosisatojen takaa, kookas ja kunnioitusta herättävä, lumivalkeiden hapsiensa seppelöimä. Ukko Paavon sanat olivat sattuneet hänen sydämensä arimpaan. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Ranskan vallankumoukselle, että se oli vetänyt lokaan ja vereen oman ylevän alkuperänsä.
— Järki, lausui hän juhlallisesti, Voltairen, Diderot'n ja Dalembertin järki julistettuna valtiouskonnoksi! Ylhäinen järki, joka on juuri vastakkainen kaikelle hämäräperäiselle, jolle onneksi ei voida mitään uskontoja perustaa! Tuo majesteetillinen järki, joka kulkee huipulta huipulle, usein poljettuna, aina vainottuna, ei koskaan kukistettuna, voitosta voittoon, aina eteenpäin, aina ylöspäin, kohti uusia taivaita ja auringoita. Tuo pieni, kallisarvoinen koru, taottu tuhansista epäselvistä tunteista ja mielikuvista, kummitustaruista ja kuolemankauhistuksista, kiteytynyt ankaran painon alla, säteilevä omalla valollaan, pilkkopimeässä yössä ja ahdistuksessa. Mitä osasi roskaväki sillä tehdä? Ainoastaan julistaa sen — valtio-uskonnoksi!
Mutta niin oli hänen mielestään aina roskaväen laita. Anna sille päärly ja se sanoo: "Tämä on hyvä nauriin siemeneksi." Anna sille vapaus ja se sanoo: "Tällä on erinomainen sortaa muita." Lahjoita sille ihmis-ajatus ja se tekee siitä — giljotinin!
Roskaväki tarvitsee jumalia, roskaväki viihtyy vain puolihämärässä. Napoleon Bonaparte tunsi roskaväkensä. Valistusfilosofia oli avannut hänelle maailman ja hän teki siitä — teurastuslavan.
Hän oli kiihtynyt ja häntä rupesi ryvittämään. Hän vei nenäliinan suulleen ja kun hän otti sen takaisin, näkyi siinä pieni punainen täplä. Hän sylki verta. Kukaan ei huomannut sitä.
Salaneuvos, joka oli spiritisti, ei voinut hyväksyä järjen ylenmääräistä ylistämistä.
— Veljeni Kaarle Juhana, sanoi hän, ei ole sopiva mies puhumaan muiden uskonnoista. Kuinka voisikaan hän omalla järjellään tuomita tunteiden totuuksia? Se on sama kuin joku tahtoisi mitata kuutioita hehtaareilla taikka punnita peltoa kilogrammeilla. Toisin sanoen: nonsens! Sitäpaitsi vie pelkkä järki ihmisen raakaan materialismiin.
Kenties ensimmäisen kerran elämässään katsoi ukko Paavo voivansa täydellisesti kannattaa salaneuvosta periaatteellisessa keskustelussa. Hän nyökäytti päätään hyväksyväisesti.
— Veljeni Konrad Napoleon, lausui vanha presidentti hymyillen, puhelee henkien kanssa. Hän tahtoo myöskin materialiseerata henget eräiden materia-ilmiöiden avulla, joita hän nimittää medioksi. Kysytään, onko hän sopiva mies puhumaan muiden materialismista?
Oltiin jo valmiit kotiin lähtemään. Samassa kuului yleinen ihastuksen sorina. Vitikkalan päällä näkyi kaunis päivänkaari, jonka toinen sakara meni suoraan keskelle Poutajärveä, mutta toinen hävisi korkealle puiden latvain taa. Professori Meyerin mielestä kuvasi se meille mitä hurmaavimmalla tavalla kauneuden ijäistä valtakuntaa, joka yksin voi kutoa sillan maasta taivaasen sekä yhdistää äärellisen ja äärettömän elämän sovittamattomat vastakohdat.
— Vesikaari, lausui ukko Paavo vakuuttavasti, on Herran liiton merkki. Toivon kuitenkin, että he ovat saaneet heinät korjuusen.