Kahvia juotaessa tuli Pertti Vitikkalan torpparien puolesta pyytämään kunnallisneuvokselta työpäivän lyhennystä.
— Perkele, kirosi ukko Paavo, kokonaan tavallisen tekopyhyytensä unohtaen. Parhaana heinäaikana?
— Heinät ne ovat proletariaatinkin heinät.
— Mikäs neuvottelija sinä olet? Et sinä ole minun torpparini.
— Minä olen Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuttama.
Sanat vaikuttivat salaperäisesti ja kammottavasti kunnallisneuvokseen. Hän oli kyllä kuullut Pertin jälleen tienoolla kiertelevän, mutta ei ollut uskonut, että tämä toki tohtisi tulla vanhalle isännälleen hävyttömyyttään jakamaan. Nyt tiesi hän, mistä tuuli puhalsi. Suomen sosialidemokraattinen puolue! Sen kanssa ei ollut kansallismielisen miehen riitaan antautumista. Kuka muuten toteuttaisi kansan musertavan tahdon ruotsalaisiin sortajiin s.o. herroihin nähden?
— Täytyy kaiketi siihen myöntyä, lausui hän hymähtäen, ikäänkuin kääntyen koko seuran puoleen. Mutta kyllä se on kovin vaikeata näin kesäkiireellä. Enpä tässä joutaisi itsekään oikein kahvittelemaan.
— Kyllä niillä aikaa on, jotka kansalta veren imevät.
Se lurjus ei näkynyt pitävän kunnallisneuvostakaan juuri herraa parempana. Ukko Paavo yritti jo kimmastua, mutta muisti samassa oman puolueensa radikaalin torppari-ohjelman, jonka hän itsekin oli muiden mukana hyväksynyt. Se lupasi myönnytyksiä, joiden toteuttamisen hän kaikesta kansallismielisyydestään huolimatta toivoi lykkäytyvän epämääräisimpään tulevaisuuteen. Kuitenkin olivat vaalit tulossa eikä nyt ollut sopiva aika ruveta rettelöimään.
— Minä suostun, lausui hän lyhyesti.
— Se on sitten sanottu niinkuin vierasten miesten kuullen?
— On. Mutta sillä ehdolla, että he eivät anna tuon pilven kastella kulmaniittua.
— Kukapa sen voi estää pilven satamasta.
Hän meni menojaan, tärkkikaulus vinossa, toinen housunlahe toista ylempänä, heiluttaen leveästi valkoista kävelykeppiään, jonka samoin kuin tulipunaisen kravatinkin hän oli hankkinut uuden arvonsa eittämättömäksi tunnusmerkiksi. Kunnallisneuvos huusi hänet takaisin ja ilmoitti, että hän päivän merkityksen johdosta pitää pienet illalliset alustalaisilleen Vitikkalan pihamaalla. Jos Perttiä halutti, voisi hänkin katsoa itsensä kutsutuksi.
— Minä tahdon antaa esimerkin Suomen maanviljelijöille siitä, miten työriidat ovat ratkaistavat, lausui ukko Paavo ikäänkuin tunnustellakseen maaperää. Toivon, että porvarilliset puolueet tulevat minut oikein ymmärtämään.
— Kiitoksia, sanoi Pertti raapaisten jalallaan ja samalla vilkuttaen silmäänsä keskinäisellä ymmärryksellä. Siitä tulee raportti annettavaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattajaan.
Mutta Pertin käynti antoi aihetta laajaan keskusteluun aikamme yhteiskunnallisista virtauksista yleensä sekä Suomen sosialidemokraattisesta liikkeestä erittäin.
Salaneuvoksen mielestä oli työtätekevän säädyn tila yleensä hyvä meidän maassamme, mutta kansa itse ei ollut vielä kypsynyt vasta saavutettua vapauttaan oikein käyttämään. Tarvittiin sentähden hallituksen puolelta valistuneita, mutta voimakkaita toimenpiteitä.
— Suomen sosialidemokraattinen liike on suureksi osaksi vain viranomaisten leväperäisyyttä, julisti hän juhlallisesti.
— Meidän maassamme ei ole mitään oikeita, todellisia sosialisteja, valitti protokollasihteeri, joka tukholmalaisen maanpakonsa jälkeen piti itseään länsimaisten yhteiskunta-liikkeiden erikoistuntijana. Meillä on vain suunpieksäjiä, roistoja ja anarkisteja. Jospa meillä olisi edes yksi Jaurés, Bebel tahi Milleyrand!
Oikea sosialismi ei salaneuvoksenkaan mielestä ollut mikään vaara valtiolle ja yhteiskunnalle. Ikävä vaan, että oli niin paljon väärää sosialismia.
— On tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän sosialismin välillä, vakuutti protokollasihteeri innokkaasti. Oikea sosialismi henkii lujaa ja valoisaa luottamusta valtiota ja valtion ainoata autuaaksitekevää vaikutusta kohtaan. Virkamiehenä ja erittäinkin Suomen Keisarillisen Senaatin virkamiehenä minä en voi olla oikeata sosialismia lämpimimmin kannattamatta.
Salaneuvos myönsi vävynsä osittain olevan oikeassa.
— Oikea sosialismi, pisti Tuomas, henkii todellakin aivan tervettä ja perusteltua epäilystä yksilön omien kykyjen, alotteen, uskalluksen ja eritoten hänen järjenjuoksunsa suhteen. Tämä epäilys on maailman alusta asti ollut yksi kaiken hallinnollisen toiminnan pyhimpiä kulmakiviä.
Erittäinkin nykyisenä riihattomana ja vallankumouksellisena aikakautena voi oikea sosialismi Tuomaan mielestä olla juuri se jumalan lähettämä apu, joka oli luotu valtiolaitoksen horjuvaa auktoriteettia tukemaan. Meillä se tosin oli ottanut vääriä ja levottomuutta herättäviä muotoja, mutta niin kauan kuin hallituksen ohjat olivat nykyisen perustuslaillisen ja kansaansa rakastavan virkamiehistön käsissä ei hän puolestaan epäillyt puhua luottamuksella rakkaan isänmaansa tulevaisuudesta.
Hän puhui taas puita heiniä, kuten tavallisesti. Salaneuvos loi häneen myrkyllisen silmäyksen ja protokollasihteeri tuijotti häneen niinkuin lehmä uutta konttia, tietämättä, mitä hänen tuli tästä poikansa äkkinäisestä isänmaallisesta mielenmuutoksesta ajatella.
— Valtiolaitos horjuu siksi, lausui ukko Paavo painokkaasti, että usko jumalaan ja hänen pyhään sanaansa on horjahtanut. Mitä taas perustuslailliseen hallitukseen tulee, niin on se kylläksi jo oikean virkavaltaisen karvansa osoittanut.
Salaneuvoksella oli vastauksensa jo valmiina ja myrsky olisi epäilemättä mylvähtänyt. Mutta protokollasihteeri riensi taitavasti uhkaavaa vaaraa torjumaan.
— Se juuri on oikeassa sosialismissa jaloa ja suurenmoista, lausui hän, että se ei tee mitään eroa hyvän ja huonon hallituksen eikä myöskään hyvän ja huonon virkamiehistön välillä. Se antaa luottamuksensa valtiolle kokonaisuudessaan, joka on aate ja sellaisena sekä ikuinen että erehtymätön.
Professori Meyer nyykäytti hyväksyväisesti päätään. Se oli hänen mielestään niinkuin naulan päähän osattu.
— Oikea sosialismi, uskalsi Tuomas jälleen huomauttaa, ei tee myöskään mitään eroa huonon ja hyvän työmiehen välillä, saati sitten viisaan ja tuhman. Se ei ylipäänsä tee eroa kenenkään välillä, joka juuri todistaa, että se on jumalasta. Mutta koska se on jumalasta, tulee se epäilemättä voittamaan ja valloittamaan maailman, niinkuin kaikki, mitkä johtaa alkuperänsä tuosta ainoasta autuaaksitekevästä ja tyhjentymättömästä armolähteestä, joka paistaa niin piruille kuin vanhurskaille.
— Tuomas, varoitti äiti.
Tuomas oli taas mykkä niinkuin hiiri. Olikin aika jo, sillä vanhempien herrojen vakavuus ei tällä kertaa jättänyt tilaa keveälle leikinlaskulle.
Kunnallisneuvos oli Tuomaan puhuessa kohottanut kulmakarvojaan. Lampaanpäässä oli hänen mielestään hyviäkin paikkoja eikä ollut mahdotonta, että sokeakin kana voi joskus löytää terveen järjen jyvän. Täytyi olla läsnä vain oikea mies onkimaan se esille tuosta vilisevästä typeryyden virrasta.
— Myöskin valtio-aate, alotti hän hartaudella, oli kerran jumalasta. Sentähden se myöskin on voittanut ja valloittanut maailman. Mutta sittemmin on se omassa itsekkäässä yltiöpäisyydessään kieltänyt korkean ja ylevän kotiperänsä. Siksi horjuvat nykyään kaikkien valtioiden rakennukset. Niitä ei järkytä sosialismi eikä kapitalismi eikä anarkismi, vaan yksinkertaisesti se vallaton, uskoton, harhaan mennyt ja maailman-mattilainen vapaamielisyys, jota ne nykyään muka kauniimmalla nimellä sanovat humaniteetiksi. Myöskin meidän rauhallisille rannoillemme on tämä länsimaisen sivistyksen myrkky nyttemmin tunkeutunut.
Kaikki mätä tuli ukko Paavon mielestä läntiseltä ilmansuunnalta. Sieltähän olivat ensiksikin kotoisin hänen perivihollisensa sveessit ja lipilaarit, sieltä olivat perustuslailliset maanpakolaiset palanneet ja siellä oli myöskin sen mystillisen murhaajapuolueen tyyssija, jonka salaperäisistä aselähetyksistä hän oli juuri äskettäinkin kuullut kamalia asioita mainittavan. Jossakin samalla taivaanrannalla, mutta vielä kauempana, olivat vielä ne n.s. Parisin lokaviemärit, jotka tässä takavuosina olivat realistista kirjallisuutta y.m. aivan päätä-viemaavaa löyhkää Suomenkin etäisille sydänmaille huokuneet. Nykyään oli niiden valta, jumalan kiitos, jälleen murrettu ja uusi, terve ja isänmaallinen henki oli jälleen ruvennut raittiisti puhaltamaan pahimpienkin entisten lantakirjailijain teoksissa. Tietysti ne eivät vieläkään täyttäneet kaikkea kunnallisneuvoksen kansalliskirjallista mittapuuta, mutta kuitenkin oli niissä hänen mielestään ilmeinen ja vilpitöntä tunnustusta ansaitseva edistys-askel sekä yleensä muodon kristillis-siveelliseen siivouteen että erittäinkin isänmaallis-ihanteelliseen sydämen hartauteen nähden tapahtunut.
Keskustelu teki nyt pienen partioretken korkeamman valtio-opin alalle. Tuomas ilmaisi nimittäin totisen epäilyksensä siitä, että nykyaikainen valtio ei antanut aina tarpeeksi turvaa kansalaisvapaudelle.
Protokollasihteeri ojensi häntä hyväntahtoisesti.
Koko tuo n.s. kansalaisvapaus oli hänen mielestään tyhjä mielikuva. Sitä ei toisin sanoen ollut koskaan ollutkaan olemassa. Yksityinen kansalainen oli, niin kauas kuin nykyaikaisen valtion juuret ulottuivat, aina enemmän tahi vähemmän kuulunut valtiolle. Hänellä oli valtioon nähden eräitä oikeuksia ja eräitä velvollisuuksia, mutta ei vapautta. Hänellä oli esim. oikeus vaatia, että hän sai vapaasti puhua, kirjoittaa, kokoontua ja lisääntyä. Että hänellä taas oli tämä oikeus ainoastaan niin kauan kuin hän ei sillä vahingoittanut valtiota, se lankesi luonnostaan niinkuin Manulle illallinen. Mikään hyvin järjestetty valtio maailmassa ei nimittäin voinut sallia itseään solvattavan. Se oli rangaistavaa. Juuri sitä varten oli kokoontumis- ja painovapauslaki olemassa.
Yksityinen kansalainen voi protokollasihteerin mielestä monella muullakin tapaa vahingoittaa valtiota. Hän voi esim. olla periaatteellisesti myöntämättä, että jokainen verisolu hänessä kuului valtiolle. Silloin hän epäilemättä periaatteellisesti varasti valtiolta. Kaikkein hirvittävin ja roistomaisin rikos, mitä yksityinen kansalainen voi valtiotaan kohtaan harjoittaa, oli itsemurha. Se oli suorastaan ryöväys valtiolta. Jos sellaiset rikokset voittaisivat alaa, josta kaikki pyhät meitä varjelkoot, kadottaisi valtio-aate ennen pitkää kaiken maallisen merkityksensä. Tosin ei yksityinen kansalainen ollut tilaisuudessa tavallisesti harjoittamaan sitä useammin kuin kerran elämässään, mutta katsomatta ollenkaan tämän teon periaatteelliseen konnamaisuuteen oli se protokollasihteerin mielestä jo personallisesti niin tuiki röyhkeä ja raaka, että sen pelkkä yrityskin olisi tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnassa kuritushuoneella, kenties myöskin häpeällisellä kuolemalla rangaistava.
— Roomalainen valtio-aate, lausui hän, joka on kaikille kansoille ja kaikille ajoille esimerkiksi kelpaava, ei kukkaansa kehitettynä tuntenut mitään yksityisen kansalaisen vapautta. Yksityinen kansalainen kuului kokonaan valtiolle. Hänellä oli oikeus tästä vastalahjaksi vaatia, että valtio syötti, juotti, pesi ja vaatetti hänet. Sitäpaitsi oli valtion velvollisuus hankkia hänelle huvituksia, tehdä teitä hänelle, rakentaa taloja ja temppeleitä, vieläpä pitää huoli hänen kuolemattomasta sielustaankin ja toimittaa se, ellei juuri kaikkein korkeimmille kunniasijoille, niin kaikissa tapauksissa välttävään ja laatuunkäypään asemaan myöskin haudan tuonpuolisessa maailmassa.
Samaan korkeaan päämäärään oli hänen mielestään myöskin aikamme yhteiskunnallinen liike, oikein käsitettynä, pyrkimässä. Siksi oli sitä jokaisen valistuneen ja aikaansa seuraavan valtion, vaikka tosin aluksi varovasti, kannatettava. Yksilöt, jotka kuuluivat katoavaisuuden maailmaan ja olivat pääasiallisesti vain ajallisia ilmiöitä, eivät tosin sellaisinaan merkinneet mitään valtiolle, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Mutta koska valtio samalla oli pakotettu elämään myöskin ajassa, oli sen turhan tyytymättömyyden välttämiseksi myöskin omien alamaistensa onnesta mahdollisimman isällistä ja monipuolista huolta pidettävä.
Protokollasihteeri oli mennyt viime keväänä juomalakkoon, näyttääkseen muille heikommille sieluille hyvän esimerkin, ja katsoi sentähden uhranneensa viimeisenkin yksilöllisen vapautensa yhteisen isänmaan alttarille. Siitä saakka hän oli myös ruvennut puhumaan eräänlaisella jalolla, värähtelevällä ja epäitsekkäällä marttyyripaatoksella, jota hän nytkin käytti ja joka aina teki syvän vaikutuksen kaikkiin oikein-ajatteleviin kuulijoihin.
Salaneuvos oli ylimalkaan yhtä mieltä valistuneen vävynsä kanssa.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on syntynyt juuri siksi, etteivät nykyaikaisen valtion virkamiehet ole kaikkialla täyttäneet velvollisuuttaan. Siksi on havaittavissa laajalle levinnyt tyytymättömyys kaikkien sivistyneiden kansojen pohjakerroksissa. He eivät usein tiedä itsekään, mitä he positivisesti tahtovat, mutta negativisesti tietävät he liiankin hyvin, että he eivät tahdo täyttää niitä velvollisuuksia, mitä nykyaikainen valtio vaatii heiltä. Kysytään sitten, mitkä ovat yksityisen kansalaisen velvollisuudet?
Vastauksen asemasta pyysi salaneuvos vain viitata muinais-egyptiläisiin pyramideihin, joiden pystyttäminen oli vaatinut miljonia ihmishenkiä, myrjadia kyyneleitä ja verenpisaroita, mutta jotka nyt kantavat kaikille ajoille jaloa todistusta faraoiden hallituksen verrattomasta voimasta ja kunniasta. Mitä merkitsivät tämän kivisen, vuosituhansien takaa puhuvan kultuurimuodon rinnalla kaikki yksityisten kansalaisten kärsimykset ja kyyneleet? Ei ollut kenenkään tarvis sääliä eikä surra heitä. He olivat päinvastoin kadehdittavia, sillä he olivat kärsineet ja kuolleet edestä isänmaansa.
— Valtiorakennus, jatkoi salaneuvos, itsekin ihastuneena onnistuneesen vertaukseensa, on tehtävä lujaksi ja loistavaksi. Se on muurattava niin kiinteäksi, ettei mikään yksilöllisen itsekkäisyyden kyykäärme pääse sen raosta sisään luikertamaan, ja se on kohotettava niin korkeaksi, ettei mikään personallisen pyyteen haaskalintu ylety sen räystäiden ylevyyttä häpäisemään. Lausun tämän eritoten silmälläpitäen oman kallisarvoisen syntymämaani valtiorakennusta. Kenties on aikamme yhteiskunnallinen liike luotu juuri tekemään tämän suurtyön. Mutta sitä ennen on yksityisten kansalaisten meidän maassamme opittava alttiiksi antautumista ja uhrautumista. Heidän on otettava esimerkkiä siltä jalolta ja yksinkertaiselta kansakunnalta, joka on Kufun, Kafran ja Totmes-Ramseiden pyramidit pystyttänyt. Yhtä paljon kuin me nyt rakastamme ja kunnioitamme niiden Spartan pyhien poikien muistoa, jotka kaatuivat Thermopyleen vuori-ahtaissa, kalpeessa kamppaillen vastaan päälleryntäävän vihollisen ylivoimaisia laumoja, yhtäpaljon tulevat syntymättömät sukupolvet kerran siunaamaan niiden jalojen miesten ja naisten kirkastettuja henki-olennoita, joille on suotu onni kantaa niin sanoakseni savea ja tiiliä Suomen suurruhtinaskunnan tulevaan, loistavaan, olkoonpa vaan vaikka sosialidemokraattiseen valtiorakennukseen. On turha sääliä ja surkutella heitä. He ovat täyttäneet vain velvollisuutensa, pyhimmän, mikä yksityisellä kansalaisella tässä maailmassa on, taikka n.s. kansalaisvelvollisuutensa.
Salaneuvos oli liikutettu. Tämä ei tapahtunut hänelle usein eikä oikeastaan enää muulloin kuin joskus muistaessaan oman maanpakonsa surullista ja sydäntäsärkevää aikakautta. Hän ei pitänyt omaa vaatimatonta passivista vastarintaansa suinkaan minään suurtyönä, eipä edes millään erinomaisemmalla tavalla isänmaan kiitollisuutta ansaitsevana. Hän tunsi olevansa vain yksi noista tuhansista, nimettömistä ja uhrautuvista isänmaan-ystävistä, joiden valjenneista luista niin monen valtakunnan kalleimmat kansalliset muistomerkit olivat kohotetut.
Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan. Samat muistot yhdistivät heitä.
Kunnallisneuvos oli istunut kotvan äänetönnä, harkiten omaa mieskohtaista suhdettaan siihen yhteiskunnalliseen liikkeesen, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen omalla maatilallaan. Nopeasti hän oli kuitenkin mielessään tullut siihen rauhoittavaan tulokseen, ettei siitä käytännössä ainakaan tälle kesälle enää mitään suurempaa vauriota olisi. Keventynein mielin tunsi hän itsensä kykeneväksi ottamaan osaa asian tietoperäisempäänkin tarkasteluun.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on kristin-oppi elämään sovitettuna. Mutta niinkuin usein lapsi nousee isäänsä vastaan ja muna rupeaa kanaa neuvomaan, niin on myöskin Suomen sosialidemokraattinen puolue, sen pahempi, ryhtynyt parjaamaan kirkkoa ja papistoa. Kuitenkin on juuri kansankirkko ja evankelis-luterilainen seurakunta niin meillä kuin muuallakin enemmän kuin mikään valmistanut jalansijaa heidän tasa-arvoisuuden vaatimuksilleen.
Nyt ei Tuomas enää mitenkään voinut hillitä itseään.
— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, matkien varsin sopimattomasti iso-isänsä hurskasta äänenpainoa, ei minunkaan mielestäni suinkaan sodi vastaan valtion ja kirkon ijäisiä, pyhinä pidettäviä periaatteita. Se päinvastoin täydentää niitä. Samoin kuin pappi ja nimismies meidän maaseudullamme nykyään toimivat rinnakkain kansallisen viljelyksemme siunauksellisina etuvartioina, samoin tulevat vastaisuuden sosialidemokraattisessa valtiossa viihtymään veljellisesti vierekkäin maallinen ja taivaallinen oikeus, molemmat yksinvaltiaan työpehtorin personassa edustettuina. Silti ei tämä suinkaan tee tarpeettomiksi pappeja eikä nimismiehiä. Ne tarvitaan kyllä kaikki kolmekin valtion ja valtiokirkon horjuvaa auktoriteettia tukemaan.
Koska kaikki hyvät asiat olivat kolmi-yhteiset, kuten evankelis-luterisen uskontunnustuksemme jumalalliset personatkin, ei hän puolestaan tahtonut asettaa epäilyksen alaiseksi, ettei yllä-esitetylle kolmijaolle rakennettu valtiolaitos vastaisi myöskin n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kaikkia kohtuullisia vaatimuksia.
Naiset eivät ylipäänsä ottaneet osaa keskusteluun. Nyt katsoi Anna kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa, että aikamme yhteiskunnallinen liike epäilemättä tulisi poistamaan sodat maailmasta.
— Ja niiden mukana sotaisen kunnon, valitti Aline.
Hän ei suinkaan ollut vähemmän vilpitön ikuisen rauhan ystävä kuin nuorin sisarensa, mutta hän oli viime talvena eräissä tanssiaisissa Uusmaalaisen osakunnan talolla tutustunut muutamaan lakkautuspalkkaa nauttivaan, kiveräviiksiseen luutnanttiin, nimeltä Måns Müller, joka sittemminkin oli osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa hänen kaunista ja kaihomielistä leskeyttään kohtaan. Siitä saakka katsoi Aline ikäänkuin viralliseksi velvollisuudekseen olla solidarinen sotilassäädyn kanssa.
— Sosialismi, lohdutti Tuomas, ei suinkaan tule hävittämään sotia, vielä vähemmän seisovia armeijoja. Se tulee muuttamaan ne vaan kansanmiliisiksi taikka n.s. punakaarteiksi, joiden uljaasta ja rohkeasta mielenlaadusta meillä omassa maassamme lienee jo kyllin sitovia todistuksia.
Protokollasihteeri huomautti arvokkaasti, että ero entisen feodalisen valtion ja nykyisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä oli juuri sotaisen kunnon saattaminen etuoikeutetulta aatelissäädyltä kansan kaikkien asekelpoisten nuorukaisten yhteisomaisuudeksi. Hänkään ei lainkaan ollut mikään seisovien armeijojen ihailija. Hänen mielestään oli valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä esim. meidän maassamme parhaiten turvattavissa vapaaehtoisilla kansalaisjärjestöillä. Siten oli kaikkialla meidän maassamme, tuhanten vetten partaalla ja läpipääsemättömimmissä viidakoissa, ylenevä uljas, rohkea ja sotakuntoinen heimo, jota ei mikään ulkomainen vihollinen maailmassa uskaltaisi hätyyttää.
— Sotakunto, lausui hän jalolla, värähtävällä vatsapaatoksellaan, on jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa myös kaiken todellisen rauhankunnon oikea pohja ja perustus. Tulevaisuuden sosialidemokraattinen valtio-ihanne, jota minä puolestani en pidä mahdottomana, on ottava nämä molemmat kunnot palvelukseensa. Minun ei tarvinne huomauttaa, mikä arvaamaton etu tästä tulee olemaan juuri kysymyksessä olevalle valtio-ihanteelle.
— Siitä on kaikesta päättäen muodostuva hyvin sotainen valtio-ihanne, ivasi Tuomas. Yksityiset kansalaiset, niin miehet kuin naisetkin, tulevat kaikki jalossa kilvoittelussa rakentamaan tämän uuden Jerusalemin muureja, toisessa kädessä miekka, toisessa muurauslasta. Mutta jokaisessa Pyhässä kaupungissa pitää, ollakseen oikein pyhä, olla myöskin Pyhä hauta. Jokainen kansa voi sellaisen vähällä vaivalla itselleen kustantaa. Yksi voi haudata siihen faraonsa, toinen faraon kissan. Minä puolestani ehdotan, että me hautaamme sinne yksilön vapauden.
Kukaan ei katsonut hänen sanojensa enää edes mitään ojentamista ansaitsevan.
Kahvi oli juotu ja kukin ottanut jälleen paikkansa nurmipenkereellä. Herrat olivat sytyttäneet sikaarinsa. Professori Meyer siirtyi takaisin maalaustelineittensä taa. Ainoa juomaton kahvikuppi oli enää vanhan presidentin, joka edellisen aikana ei ollut katsettaan edes kertaakaan sakkilaudasta kohottanut. Aline luki, Maria Antoinette teki käsityötä. Anna oli jälleen löytänyt kesäisen mielikuvituksensa, erään suuren muurahaiskeon, jonka läheisyyteen hän oli istahtanut harjoittaakseen julmia ja sydämettömiä tutkimuksia sen kaikkien kansalaisten työlle perustetusta, terveestä ja yksinkertaisesta yhteiskunta-elämästä.