Pari vuotta oli vierähtänyt.
Ne eivät olleet ohi menneet jättämättä syviä jälkiä koko Suomen kansan kohtaloihin, yhtä vähän kuin yllämainittujen henkilöiden elämänjuoksuun. Salaneuvos ja protokollasihteeri olivat molemmat olleet karkoitetut Tukholmaan, palanneet sieltä takaisin riemukulussa, silloin kuin venäläinen virkavalta teki kokokäänteen, ja saaneet jälleen, monien kansalais-kunnianosotusten ohella entiset virkansa ja asemansa. Silti ei kuitenkaan rauha ollut suloiselle Suomenniemelle palautunut. Pitkät sortovuodet olivat paljastaneet syvällekäypiä epäkohtia maan omassa yhteiskuntarakenteessa, samoin kuin ennen arvaamattomia mätähaavoja ihmisten sydämissä ja munaskuissa. Molempia parantamaan oli tuntenut itsensä velvoitetuksi monen muun ohella nuori maisteri Aavasaksa, joka ei suinkaan enää joutanut pitelemään kahvipannun kepakkoa Vitikkalan kesävierasten yhteisissä kekkereissä.
Hän matkusti nyt maita ja mantereita sovinnollisen ja samalla tuiki taistokelpoisen suomalaisuuden asioissa, piti yhdessä kylässä esitelmän raittiudesta, toisessa osuustoiminnasta, kolmannessa sukupuolipuhtaudesta, neljännessä nimenmuuttojen kansallisesta merkityksestä. Kaikkialla antoi hän samalla kertaa innostunutta yksityisopetusta suhteellisista vaalitavoista, joita ymmärtämään monet olivat kutsutut, mutta harvat valitut, sekä perinpohjaisten yhteiskunta-uudistusten silminnähtävästä tärkeydestä. Eheän ja ihanteellismielisen maailmankatsomuksensa mukaan, joka halveksi kaikkea puolinaista, hän oli samalla kertaa täysverinen kansainvälinen sosialisti ja yhtä täysverinen kielikiihkoinen natsionalisti, samalla harras kristitty ja tuiki pakanallinen muinaissuomalainen. Hänen ainainen mielilauseensa, jolla hän pyysi yhdistää kaikki puolueet ja joka jo oli saavuttanutkin usean oikeinajattelevan kansalaisen innostuneen hyväksymisen, oli se, että uusi, kansanvaltainen ja vapaamielinen Suomi oli rakennettava Kalevalan, kansallisuusaatteen ja Mikael Agricolan ensimmäisen suomalaisen raamatunkäännöstoiminnan taivaalliselle perustalle, mihin samalla olisi kaikkien mahdollisten kommunististen mulleruksien varalta, neljänneksi, murenemattomaksi kulmakiveksi, liitettävä myöskin tuo ihmisen ajallisempaa autuutta turvaava oppi yksilöllisen omistusoikeuden loukkaamattomasta pyhyydestä. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään vastakohtia. Hän sulki syliinsä kaikki, mitä maan ja taivaan välillä oli, ja sulatti sen oman suureen, leimuavaan apostolisydämeensä.
Luonnollisesti ei maisteri Aavasaksa yksin tehnyt tätä työtä. Hän oli saanut uskollisia liittolaisia kaikista kansankerroksista, erittäin nousevan ylioppilasnuorison keskuudesta, jossa hänen epäämätön kykynsä sekä aatteellinen auktoriteettinsa oli jo entisiltä osakunta-ajoilta tunnettu ja tunnustettu. Kun hän samalla oli fanaattinen nais-tasa-arvon puolustaja, m.m. tulevan yksikamarisen eduskunnan kokoonpanoon nähden, jonka jäsenistä ainakin puolet, mutta mieluummin 2/3 osaa hänen mielestään piti olla puustavillisestikin hameväkeä, hän oli saavuttanut myöskin kauniimman sukupuolen vilpittömän kiitollisuuden ja kunnioituksen. Kansalliskiihkoiset neitoset pääkaupungissa suorastaan jumaloivat häntä eikä heidän joukossaan maaseudullakaan ollut olemassa muuta kuin yksi mielipide siitä, että juuri hän, maisteri Aavasaksa itse, oli sopivin ehdokas parlamentin naispuolisen enemmistön lukua vahvistamaan.
Enin kaikista ihaili häntä kuitenkin Emmi. Hänen ja Tuomaan kihlaus oli purkautunut jo puolitoista vuotta sitten koko Vitikkalan vallasväen suurimmaksi mielihyväksi. Heti sen jälkeen hän oli hakenut ja saanut opettajatarpaikan eräässä vastaperustetussa kansakoulussa Helsingin ruotsalaisella, laiminlyödyllä lähistöllä, jonka harvalukuisen suomalaisen asutuksen heikot sivistysharrastukset hän heti oli ottanut omaan tarmokkaasen käteensä ja ryhtynyt innokkaasti ajamaan sekä raittiutta että siveyttä että etenkin juuri siinä pitäjässä tuiki tarpeellista kansallisen itsetunnon elvyttämistä. Jumalan ja oman alttiin, uhrautuvaisen työnsä avulla oli hänestä täten tullut niiden samojen jalojen ihanteiden vaatimaton esitaistelija, joiden olennoidun ilmestysmuodon hän maisteri Aavasaksassa näki, hänen työnsä oli kruunattu menestyksellä ja hänen oli onnistunut saada aikaan voimakas herätys omassa rajoitetussa piirissään; sitäpaitsi täydellisesti voittaa myötäsyntynyt ujoutensa. Hän esiintyi jo puhujalavalla sangen tottuneesti, voi milloin tahansa ja missä tahansa pitää pienen kansallisen hartaushetken eikä olisi enää hämmästynyt kriitillisemmänkään kuulijakunnan, kuten esim. Vitikkalan kesävierahiston edessä. Päinvastoin tunsi hän jo omien aatteellisten harrastustensa nojalla seisovansa koko joukon ylempänä tavallista tyhjäätoimittavaa vallassäätyä, jonka ihanteetkin hänen mielestään olivat epäkansalliset, länsimaiset ja mädänneet. Tämän hän oli useammin kuin kerran lausunut jo julkisissa kokouksissakin sekä pitäjän nuorisoseuran käsin kirjoitetussa sanomalehdessä. Painettuun sanaan saakka hän vielä ei ollut suuremmassa määrin yhteiskunnallista toimintaansa tosin ulottanut, mutta kyllä jo sen sijaan kaunokirjallista, julaisten siellä täällä sanomalehtien alikerroissa, nimimerkillä "Salon tyttö", pieniä tarkoitusperäisesti väritettyjä pätkiä luonnosta ja kansan-elämästä, juoppouspaheen poistamisesta sekä ruman yöjuoksun siveydellisistä vaaroista nousevan nuorison kehitykselle. Kerran oli hänellä jo sitäpaitsi ollut tilaisuus nähdä tekeleensä pääkaupungin kansallismielisen äänenkannattajan yleisöosastossa. Se oli silloin kuin hän oli tuonut julki omasta puhtaasta povestaan pulpahtaneen mielipiteensä erään päiväntapauksen johdosta ja pannut väräjävän vastalauseensa sitä kamalaa valtiollista harha-oppia vastaan, ettei rikos olisi rikos eikä murha murha kaikkialla ja joka tapauksessa.
Tuomas oli jäänyt auttamattomasti jälelle ajastaan. Hän oli tosin tällä välillä suorittanut kandidaattitutkintonsa ja ylennyt geologisen kesäretkikunnan päälliköksi, mutta se olikin miltei ainoa positivinen tulos, minkä ajan myrskyt olivat hänelle tuoneet mukanaan. Hän ei kuulunut enää aktiviseen vastustuspuolueesen, jonka nykyiset päämäärät olivat aivan liian syvät hänen pintapuoliselle mielenlaadulleen, mutta oli sen sijasta liittynyt vapaamielisen ylioppilasnuorison vastaperustamaan Prometheus-yhdistykseen ja harrasti, noin ylimalkaan ja yhtä ulkopuolisesti kuin ennen vallankumouksellisia pyyteitään, nyt hengen vapautta, yksilön oikeutta, uskontojen tasa-arvoa sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Mitään pysyvää, murenematonta maailmankatsomusta hänen ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut löytää itselleen, eipä edes mitään syvempää, järkyttävämpää mielenliikutusta, joka olisi hänen henkiseen rakenteesensa välittömästi vaikuttanut. Hän oli sama Tuomas kuin ennenkin, kenties hiukan iloisempi ja kevytmielisempi, mutta aina edelleen ulkopuolella ajan ja yhteiskunnan. Ero Emmistä oli vaikuttanut häneen pikemmin virkistävästi kuin masentavasti ja hän oli joltisellakin mielentyyneydellä kuullut huhuna mainittavan maisteri Aavasaksan olevan salakihloissa hänen entisen morsiamensa kera. Hän oli vain välinpitämättömästi hymähtänyt sille, samoin kuin useimmille ajan harrastuksillekin, erittäinkin sellaisille, joiden takana hän ei omasta mielestään nähnyt mitään erikoista ja vaivalla hankittua yksilöllistä vakaumusta.
Oli nimittäin ylimalkaan tapahtunut suuri ja äkkipikainen muutos vallitsevissa käsityskannoissa. Kaikki puolueet olivat äkkiä muuttuneet hillittömiksi edistyspuolueiksi, jokainen niistä oli kirjoittanut pisimmälle menevät kansanvaltaiset uudistukset ohjelmaansa eikä ollut oikeastaan enää erimieliä muusta kuin siitä, kuka ehti niitä toisten edellä käytännössä ja julkisuudessa ajamaan. Innokkain kaikista oli tässä suhteessa kansalliskiihkoinen puolue, johon myös ukko Paavo itsensä luki ja jota tähän saakka oli monessa kysymyksessä pidetty rutivanhoillisena. Jotkut viittailivat myrkyllisesti, että venäläisen virkavallan sijaan, jonka edessä puolue äsken oli taipunut taittumatta, oli nyt tullut uusi hirmuhallitsija, nimittäin Hänen Majesteettinsa Kansa, jonka suosiota tavoittelemalla kunnallisneuvoksen puoluetoverit jälleen toivoivat hetken herroiksi pääsevänsä. Mutta moiset puheet olivat arvattavasti vain pelkkää panettelua. Ainakin julisti ukko Paavo ne sellaiseksi, huomauttaen samalla, että kansanvaltaiset yhteiskunta-uudistukset jo ajan alusta olivat kuuluneet suomalaisuuden ohjelmaan, joskin ne siitä joskus olosuhteiden pakosta olivat valitettavasti syrjäytyneet. Hänen mielestään oli Suomen nuori sosialidemokraattinen puolue, jonka pääagitaattoreita nykyään oli Pertti, Vitikkalan entinen renkipoika, sentähden kaikkien todellisten kansallismielisten luonnollinen liittolainen. Kuitenkin oli hänen mielestään sangen sopimatonta, että Pertti, joka taas oli paikkakunnalle ilmestynyt, oli kohdistanut sosialidemokraattisen toimintansa juuri Vitikkalan torpparien keskuuteen.
Muuten oli ukko Paavon ja salaneuvoksen perheen väli yllämainittujen valtiollisten erimielisyyksien tähden ollut jo kokonaan rikkoutunut, mutta tullut jälleen ainakin näennäisesti solmituksi, kiitos olkoon protokollasihteerin hiljaisen ja intohimottoman valtiotaidon. Olipa molemminpuolinen hyväntahtoisuus, merkillistä kyllä, mennyt vielä niinkin pitkälle, että perheet jälleen mahtuivat kesäksi samalle maatilalle, kuitenkin vasta sitten kuin ukko Paavo oli poikansa tähden kirjoittanut asiasta pitkän ja kohteliaan kirjeen salaneuvokselle. Protokollasihteeri ei yleensä mielellään viettänyt kesiään muualla, kuin vanhassa isänkodissaan Vitikkalassa ja niin olivat myöskin Videniukset seuranneet häntä sinne, ottaen haltuunsa suuren, komean ylärakennuksen, jonka ainoa tarkoitus olikin juuri palvella talon varsinkin ennen takavuosina viljavia vierastarpeita. Kunnallisneuvos itse majaili, kuten ennenkin, oman vaatimattoman alarakennuksensa päätykamarissa.
Oli jälleen kesäinen lauantai-ilta. Jälleen oli Vitikkalan vallasväki saapunut kahvinkeittoon talonsa tiehaaraan ja jälleen oli Tuomas koteutunut työpaikoiltaan, jotka tällä kertaa olivat kymmenkunnan peninkulman päässä toisen läänin rajalla. Jälleen istui vanha presidentti äänettömänä sakkilautansa ääressä, jälleen ukko Paavo itse-ottamallaan kunnia-istuimella, tietysti syventyneenä oman kansallismielisen äänenkannattajansa perinpohjaiseen tutkimiseen. Myöskin muut seuran jäsenet olivat professori Meyerin pyynnöstä, jonka mielenkiintoa tuhatjärvisen maamme luontoon eivät mitkään valtiolliset myrskyt voineet järkähyttää, ottaneet entiset, traditsionellit asentonsa, kuitenkin sillä pienellä poikkeuksella, että kahvipannun kepakkoa hoiteli tällä kertaa protokollasihteeri itse omassa leveäperäisessä personassaan. Professori Meyer viimeisteli nimittäin yhä edelleenkin epätoivon innolla suurta tauluaan suomalaisesta kansanelämästä, samaa, jota hän jo oli seitsemisen kesää pensselöinyt ja jota hän ei mielestään koskaan saanut suuren aiheensa arvoiseksi.
Siitä piti tulla nimittäin klassillinen teos, samalla yksityiskohtainen ja samalla ylevästi tyylitelty, samalla mahdollisimman realistinen kuva elämästä eikä kuitenkaan ilman suurta, aatteellista merkitystä. Sen tuli sovittaa kaikki vastakkaiset taidesuunnat ja samalla myöskin ajan ristiriitaiset ajatukset. Helppotajuinen oli se oleva, niin että sylilapsikin sen käsittäisi, mutta kuitenkin humiseva inhimillisen hengen korkeimmissa ilmakerroksissa. Henkilöiden tuli siinä astua esiin valokuvauksellisen varmasti, jokaiseen hiuskarvaansa saakka, mutta silti he eivät suinkaan saaneet peittää taulun tavatonta ja päivänpaisteista romantiikkaa. Siitä piti tulla mallitaulu kaikille tuhatjärvisen maan nuorille taiteilijoille, monumentalinen kooltaan ja kansallinen luonteeltaan, mutta samalla oli sen tulkittava koko ihmiskunnankin ijäisyyden pyrkimyksiä. Sen piti puhjeta syvistä, personallisista sieluntaisteluista, mutta samalla olla suomalaisuuden suurin epopeia.
Eipä ihme siis, jos professori Meyer hikoilikin. Milloin oli hän ottanut asiansa aivan liian ihanteellisesti, milloin taas astunut liian lähelle raakaa todellisuutta. Milloin oli vika väreissä, milloin henkilöiden ryhmityksessä. Silloin täytyi hänen taas alottaa kokonaan alusta. Joku toinen olisi jo aikoja lannistunut, jättänyt työn kesken tahi siirtynyt uuteen, kiitollisempaan. Niin ei professori Meyer. Hän oli päättänyt tehdä sen valmiiksi, vaikka hänen olisi siihen ollut kulutettava puoli elämäänsä, koko elämäkin sai mennä, aika ei ylipäänsä hänen mielestään tullut kysymykseen taiteessa, joka olemukseltaan oli iankaikkinen. Siksi hän ei hätiköinyt, ei pilannut kiireellä asiaa, teki tosin työtä ahkerasti, mutta ei myöskään rasittanut itseään liialla tuotannolla. Jokaisen turhaan rauenneen yrityksen jälkeen oli hän taas kahta toivorikkaampi ja iloisempi. Sen täytyi vielä kerran onnistua. Kuka olisikaan paremmin tainnut sen tehdä, koska ei kukaan paremmin tiennyt, mitkä olivat oikean ja pysyvän taideteoksen vaatimukset! Näin jatkoi hän työtään lujassa, valoisassa luottamuksessa, huolimatta siitä että kesät keikkuen menivät ja iltalinnut yhä useammin lauloivat hänen ympärillään.
Tämän pysyvän muiston tahtoi hän jättää oleskelustaan Suomessa, toisessa isänmaassaan, kuten hän sitä nimitti. Hän oli luvannut sen lahjaksi omalle ystävälliselle isäntäväelleen, asetettavaksi Vitikkalan kansalliseen galleriaan taikka n.s. "Suomalaisuuden latoon", joka tosin ensi katsannolta oli vain tavallinen niittylato kivenheiton päässä uimarannasta, mutta jonka merkitys Suomen kansan sivistyshistoriassa oli syvä ja symbolinen. Elias Lönnrot oli maannut siinä yön, J.V. Snellman kurkistanut sen ovesta sisälle ja eräs suuri, sittemmin autuaasti nukahtanut, suomenkielinen kaunokirjailija oli siinä puolen kesää paitahihasillaan kirjoittanut. Siksi oli sen seinälle ripustettu tuohitorvi ja viisikielinen kannel, siksi oli sen jokaiseen kolmeen nurkkaan asetettu suurten vainajien kipsiset rintakuvat; paikkakunnan nuorisoseurat tekivät sinne haltioituneita toivioretkiään, Suomalaisuuden Liitto oli syntynyt sen edustalla eräänä pyhän innostuksen iltana ja nuoret, kansallispukuiset neitoset koristivat sen joka juhannus lemuavilla lehdillä ja kukkasilla.
Neljäs nurkka oli vielä tyhjä professori Meyeriä varten. Että hän oli saksalainen syntyperältään, ei varsinkaan senjälkeen kuin hän oli oppinut maan kielen voinut olla minään esteenä hänen astumiselleen tuohon Suomen kansallissankarien ijäiseen pyhäkköön, sillä olisihan siinä tapauksessa niin suuri osa muutakin suomalaiskuosista kultuuria ollut leimattava tavaramerkillä "tehty Germaniassa". Hänen taiteellista toimintaansa seurattiin yleisellä jännityksellä, vaikka aika välistä alkoikin käydä liian pitkäksi odottavalle kansakunnalle. Kuitenkin oli sen arvostelu jo ennakolta mahdollisimman ihaileva.
Tuomas oli juuri päässyt puolipiloillaan kysymästä, kuinka edistyi professorin työ.
— Nuori ystäväni, lausui puhuteltu laatuisasti. Kaunis on vaikeata. Minulle erityisesti on se hyvin vaikeata. Mutta minun lohdutuksenani on tieto siitä, että helposti tehty helposti katoaa. Vain jokapäiväisen ahkeroimisen ja itsepintaisen ponnistelun kautta me voimme joskus onnellisina hetkinämme leikata palasen kauneuden jumalattaren iankaikkisesta manttelista.
Hän levähti tyytyväisenä työstään ja ilmoitti samalla, että hänellä juuri tänään oli ollut sellainen onnellinen hetki. Kaikki keräytyivät piiriin professorin ympärille.
— Minäkin tahtoisin tulla taiteilijaksi, lausui Anna, joka nyt oli ylioppilas eikä tiennyt vielä mitään varmaa elämänrataa itselleen. Paremman puutteessa hän oli tämän kesää keimaillut kauniille, pitkätukkaiselle professorille, tosin sangen huonolla menestyksellä.
Professori Meyer hymyili lempeästi ja anteeksi antavasti.
— Taide on pitkä, elämä lyhyt, lausui hän huoahtaen. Jos armollinen neiti tuntee pyhän kipinän polttavan siveässä povessaan, tahdon minä puolestani olla viimeinen sitä tukahduttamaan. Mutta ellei teillä taas ole kipinää, en minä tahdo olla ensimmäinen teitä taiteilijan orjantappuraiselle tielle kehoittamaan.
Hän puhui tyynesti, viisaasti ja valistuneesti. Oli todellinen nautinto kuulla häntä. Salomon itse kaikessa korkeudessaan ei olisi osannut ajatuksiaan sen soreampiin sanoihin sovittaa.
Anna arveli punastuen, että hänellä sittenkin mahtoi olla kipinä. Hän ei ollut vain oikein varma siitä, oliko se pyhän taiteen kipinä.
— On niin vaikeata nuoren tytön tietää sellaisia, lausui hän ujossa avuttomuudessaan. Milloin polttaa sieltä, milloin täältä. Kenties professori kuitenkin voisi antaa hyvän neuvon minulle?
Professori Meyer rohkaisi häntä ystävällisellä pään-nyykähdyksellä.
— Juuri teidän jalo epäilyksenne, armollinen neiti, lausui hän, antaa aihetta luulemaan, että te kenties sittenkin olette syntynyt taiteilijaksi.
— Taiteilijan unelmaksi hän on syntynyt, huoahti Tuomas.
Anna puri punaisia huuliaan estääkseen itseään julki nauruun purskahtamasta.
Professori Meyer kumarsi käsi sydämellään, mutta jatkoi alkamaansa ajatusjuoksua. Hän puolestaan ei sanonut rakastavansa näitä nykyisen ajan taiteellisia hirviöitä, jotka eivät epäile milloinkaan, vaan syöksyvät kauneuden pyhitettyyn yrttitarhaan niinkuin murhamiehet, ikenet irvissä ja silmät veripunaisen entusiasmin samentamina. Myöskin monessa tämän maan taiteilijassa hän oli ollut huomaavinaan saman turmiollisen harhasuunnan. He sanoivat silloin ottavansa taiteensa totisesti.
— Elämä on totinen, jalot naiset ja herrat, julisti professori Meyer, mutta taide hilpeä. Todelliseen taiteelliseen hilpeyteen päästäksemme on meidän juuri itseämme elämän murheilla muokattava.
— Hänen periaatteensa ovat selkeät ja suloiset kuin Herran sana, kuiskasi Tuomas äidilleen. Vahinko vaan, että hän niin vähän taitaa sovittaa niitä käytäntöön.
— Ole vaiti! kuiskasi äiti.
— Jumaliste, väitti Tuomas. Minä selailin eräänä kesänä hänen taidehistoriallisia teoksiaan. Ne ovat mahdottomia niinkuin hänen maalauksensakin.
— Tämän maan taiteilijat ovat sivistymättömiä, huomautti ohimennen salaneuvos.
— Samoin kuin suomalaiset kirjailijatkin, lisäsi protokollasihteeri ylenkatseellisesti. Kuinka moni heistä on esim. suorittanut mitään tutkintoa?
— He eivät lue mitään muita kirjoja kuin omiaan, nauroi Aline.
— He ovat nälkätaiteilijoita, ilvehti Tuomas.
— Epäkansallisia, lausui lakoonisesti ukko Paavo.
Salaneuvos päristeli sieraimiaan. Hän vainusi sotaa.
— Jos Suomen kirjailijat olisivat epäkansallisia, tuhahti hän, niin he epäilemättä olisivat enemmän sivistyneitä. Mutta heidän vikansa on juuri se, että he ovat liian kansallisia. He matelevat liiaksi maaperässä. Heiltä puuttuu se korkeampi hengen lento, jonka kosmopoliittinen maailmankatsomus yksin on omiaan antamaan.
Kunnallisneuvos hymyili pirullisesti.
— Kaikki todellinen sivistys, alotti hän hitaasti ikäänkuin kärventääkseen vastustajansa hiljaisella tulella, on mahdollinen ainoastaan vankalla kansallisella perustalla. Jokainen, niin kansa kuin yksilö, joka ei ole rakentanut sille pohjalle omaa hengenviljelystään, jää siten itse teossa koko elin-ijäkseen sivistymättömäksi.
Professori Meyer puhui parhaiten silloin kuin hän sai puhua yksin, ilman vastaväittäjiä, ikäänkuin omalle akateemiselle auditoriolleen. Hän odotti sentähden kärsivällisesti, siksi kuin muut olivat sanottavansa sanoneet, ja loihe lausumaan tyynesti, suvaitsevasti ja sopusointuisesti:
— Monessa muodossa viihtyy kauneus, sattuivat hänen sanansa, monessa myöskin inhimillinen hengenviljelys. Suomalaisen kultuurin päävika on mielestäni kuitenkin se, että siltä puuttuu hengen salamoita. Niitä taas ei ole omiaan synnyttämään muu kuin raskas, filosofinen ja mieluimmin metafysillisillä kaasuilla ladattu ilmakehä.
— Luulenpa todellakin, että saamme pienen Herran-ilman, lausui ukko Paavo huolestuneena, tarkastellen taivaan toolauksia.
— Hiottamaan tässä rupeaakin tavallista kuolevaista, lisäsi Tuomas. Mikäs se on tuo muu kuin ukkospilvi?
Luoteisella ilmalla näkyikin mustan, uhkaavan longan laita. Se herätti yleistä levottomuutta. Joku ehdotteli jo kotiin lähtöä.
— Se kiertää järven puolelta, vakuutti protokollasihteeri asiantuntijan arvokkaisuudella. Minä tunnen nämä Vitikkalan pilvet. Niillä on juuri se merkillinen ominaisuus, että ne aina purjehtivat ympäri taloa.
— Voi olla, myönsi ukko Paavo. Tulisi muuten koko ropsaus talolle.
Mutta hän ei vieläkään tuntenut itseään täysin levolliseksi. Hänellä oli monta lato-alaa tänään heiniä hajallaan eikä hän ollut oikein varma siitä, tekisivätkö torpparit velvollisuutensa. Ne olivat viime aikoina, varsinkin tuon silmittömän sosialistisen agitatsionin johdosta, käyneet tuiki kelvottomiksi ja uppiniskaisiksi.
Professori Meyer oli jälleen tullut ikävällä tavalla keskeytetyksi. Hän ei saanut enää kiinni alkuperäisestä ajatuslangastaan ja tyytyi sen takia vain yksinkertaiseksi tosiasiaksi merkitsemään, että tässä maassa kilpaili luonto liiaksi taiteilijain kanssa. Siksi ei hänen mielestään täällä taide kukoistanut.
— Niinkuin esim. kritiikki, pisti Tuomas. Se kukoistaa!
Professori Meyer katsoi häneen pitkään ja surumielisesti.
— Suomalaiset arvostelijat, lausui hän, eivät ole koskaan vakavasti selvittäneet itselleen tieteen ja taiteen pääperusteita, eroa niiden välillä ja samalla niiden syvää yhteenkuuluvaisuutta. Mikään muu ei nimittäin voi olla taitamista kuin se, mikä ennen kaikkea on tietämistä. Sillä mitä on taide muuta kuin korkeinta totta s.o. tietoa. Tieto tulee taiteeksi, silloin kuin se esiintyy meille kauneudessa. Taide on tietämisen läpitunkema ja jalostama aistinlaatu, toisin sanoen tietämyksen ja aistimuksen yhteys, sellaisena kuin se ilmestyy ihmisille välittömästi havainnollisen muodon täydellisyydessä. Ihminen, joka kaikelle, mitä hän ajattelee ja tuntee, voi käytännössä antaa sellaisen täydellisen aisti-ilmaisun, taikka niinkuin me sitä nimitämme decorum, on tosi s.o. taiteellinen. Jos hän tekee sen esteettisessä ymmärteessä, hän on taiteilija. Sillä kaikki, mikä on taidetta, ei vielä ole kaunista taidetta, jonka suurin voima ja sulo on ylevän sielun koko arvokkaisuus, hänen tapansa tuntea ja ajatella. Siitä seuraa siis, että taide, joka objektiviselta luonnoltaan on aistimilla havaittavassa muodossa ilmestyvää kaunista taitoa, ei subjektiviselta luonnoltaan ole muuta kuin kaunista tietämistä. Epäilemättä on taiteen näin ollen kaikissa luomissaan ennen muuta tunnustettava ja ylistettävä tieteen s.o. totuuden majesteettia.
Se oli täydellinen pikku estetiikan luento, joka palkittiin yleisellä hyväksymisen sorinalla. Anna loi silmänsä häveliäästi maahan. Aline katsoi uneksien kohti puiden latvoja. Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan, kuten hänen tapansa oli juhlatunteellisissa tuokiotiloissa. Salaneuvos julki lausui ilonsa saada kerrankin, meidän ahtaissa oloissamme, kuulla niin valistuneita ja yleis-inhimillisiä mielipiteitä. Kunnallisneuvoksen mielestä oli professori Meyerin taidekäsityksellä vielä sekin etu, että se silminnähtävästi oli yhtä pitävä myös kristin-opin päätotuuksien kanssa.
Aline oli poiminut tien-ohesta päivänkukan, jonka hän nyt keimaillen Annan kiusaksikin kiinnitti professori Meyerin napinläpeen.
— Herra Professori, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään. Te olette kerrassaan aateloinut meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on: vain luonnon antimia.
— Luonto onkin minun ensimmäinen rakkauteni, lausui professori kohteliaasti.
— Mutta ei toivottavasti viimeinen? hymyili Aline.
— Asia ei riipu ainoastaan minusta. Professori Meyer suuteli häntä kädelle. Anna kalpeni lemmenkateudesta.
Tuomas muisti elävästi tuon lauantai-illan pari vuotta sitten, jolloin hänen oma morsiamensa oli maisteri Aavasaksan niin äkkiarvaamatta kukittanut.
— Vahinko, kuiskasi hän puoli-ääneen äidilleen, etteivät kauniit tätini ole tilaisuudessa tarjoamaan hänelle vielä luonnollisempia antimiaan. Professori Meyer ei nimittäin välitä naisista. Hän on kirkas. Hän on idea.
Mutta äiti käski ankarasti hänen pitää suunsa kiinni ja olla puhumatta tuhmuuksia. Professori Meyer oli hyvin oppinut ja etevä mies, jonka kesävierailut tuottivat suurta kunniaa niin Vitikkalalle kuin koko Suomen maalle ja kansakunnalle. Jospa meillä vaan olisi omassa maassamme ollut sellainen kauniiden taidetten professori!