Tämän suuremmoisen ja lämmöllä lausutun esitelmän vaikutus oli valtaava, kuten saattoi odottaakin sekä puhujan valoisaan, isänmaalliseen paatokseen että kuulijain valistuneesen mielenlaatuun nähden. Ukko Paavo esim. oli aluksi kuunnellut suu auki nuoren maisterin sulavia sanoja, mutta niin pian kuin hän oli huomannut, että kysymys oli hänen perivihollisistaan vikingeistä, oli hän osoittanut mitä vilkkaimpia suosion ja hyväksymisen merkkejä. Mutta vihdoin kuullessaan korkeammasta maailmanjärjestyksestä ja oikeuden lopullisesta voitosta mainittavan oli hän tukahduttanut kaikki maalliset kostontunteensa ja kohottanut ajatuksensa eräänlaiseen kirkastuksen korkeuteen. Samalla hän oli kiireesti pukenut päälleen oman lerppahuulisen sunnuntainaamansa, jota hän muuten käytti vain kirkossa ja joskus säädyn keskusteluissa. Erityisesti oli hänen vanhaa sydäntänsä lämmittänyt nuoren maisterin dualistinen optimismi, joka hänen mielestään oli täysin sopusoinnussa myöskin kristin-opin päätotuuksien kanssa.
Protokollasihteeri ei ollut seurannut esitystä aivan yhtä jakamattomalla suosiolla. Hän oli tosin suomenmielinen mies niinkuin isänsäkin, mutta hänen mielestään oli valitettavaa, että tärkeimmätkin uuden ajan kysymykset, kuten esim. kansanvaltaiset reformipyrinnöt ja tällä kertaa perustuslakitaistelu, meillä aina sotkettiin kuluksi jauhettuun kieli- ja kansallisuus-asiaan. Sitäpaitsi hän, vaikkakin nuoruudessaan monen myrskyisen ja pilventakaisen ihanteen ajaja, oli nyt täysin järkiperäisen, kuivan ja käytännöllisen todellisuuden mies, jota eivät maisteri Aavasaksan muinaistieteelliset harharetket suurestikaan miellyttäneet. Kuitenkin oli hänenkin tyytymätöntä mieltään jonkun verran lepyttänyt puhujan kaunis ja lämmin vakaumus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, jonka hänkin puolestaan hyväksyi ja joka oli pohjana hänen omalle, täysin epäitsekkäälle taistelulleen Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolesta. Mutta tämä olikin ainoa arkipäiväisestä virasto-maaperästä ylenevä utuisen ihanteen tynkä, minkä karu elämä oli jättänyt hänen kerran niin nuoreen ja keväiseen protokollasihteeri-sydämeensä.
Myöskään salaneuvos ei ollut mikään korkeamman maailmankatsomuksen vihollinen. Uskoi hänkin iankaikkiseen oikeuteen täällä murheen laaksossa ja luotti hänkin siihen vanhurskaasen kaitselmukseen yksilöiden ja kansojen kohtaloissa, jota milloin jumalan sormeksi, milloin historian geniukseksi sanottiin. Mutta luonnollisesti hän ei indogermanisille periaatteilleen uskollisena mitenkään voinut hyväksyä maisteri Aavasaksan ylitsekuohuvaa, suomalaisnatsionalistista innostusta, jonka vuoksi hän jo useampia kertoja oli suuttuneena yrittänyt keskeyttää puhujaa. Nyt keskitti hän kipunoivan kritiikkinsä pariin jäätävään ivan ja yliolkaisen ojennuksen lauselmaan, jotka hän heitti ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:
— Herra Himalaya on, kuten me kaikki tiedämme, runoilija. Mutta juuri runoilijana pitäisi hänen tietää, että on olemassa jotakin, jota vastaan itse jumalat turhaan taistelevat. Mitä se on, sen sanon minä hänelle joskus toisti, sitten kuin hän on rauhoittunut.
Ja maisteri Aavasaksa itse? Hän seisoi yhä edelleen oman dityrambisen ajatusjuoksunsa huumaamana, hänen poskensa hehkuivat pyhien ihanteiden tulta ja hänen pyöreä, pystynokkainen naamataulunsa säteili punertavalla valolla, niinkuin keskiyön aurinko sen vuoren päältä, joka oli hänet nimittänyt. Hän oli tosin ensin alottanut pienen juhlapuheensa keveällä, leikillisellä ylemmyydellä, mutta pian oli hän tempautunut itse täydellisesti mukaan ja samalla kadottanut kaiken itsehillitsemiskyvyn. Sanat olivat vierineet tulivirtana hänen huuliltaan, hän oli ollut suuren aatteensa haltioima, korkeampi henki oli ottanut häneen asuntonsa. Hänen laupiaat, vaaleanharmaat silmäteränsä syleilivät ylenluonnollisina etäisiä, näkymättömiä taivaanrantoja ja hänen oikea kätensä, jonka hän oli uhkaavasti ojentanut kohti kuustenlatvoja, häilyi niinkuin Damokleen miekka kaikkien kansansortajien ja hengen tyrannien poloisten päiden päällä. Hän oli tuntenut olevansa Johannes Kastaja korvessa, Moses Israelin lasten edessä. Mikään mahti maailmassa ei voinut häntä kerran viitotulta uraltaan järkähyttää.
Nyt, kun hän kuuli salaneuvoksen loukkaavat sanat, hervahti hänen kätensä voipuneena alas.
Samalla heräsi hän takaisin julmaan ja ankaraan todellisuuteensa. — Maisteri Aavasaksa oli muuttanut nimensä, (se oli alkuperäisesti ollut Lindström), "rehellisen, isiltäperityn nimensä", kuten salaneuvoksen oli tapa sanoa, joka ei koskaan voinut sitä antaa anteeksi hänelle, vaikka hän muuten suuresti kunnioittikin kotiopettajansa vakavaa ja ihanteellista mielenlaatua. Kuitenkaan ei tämä tärkeä askel nuoren maisterin elämässä, jonka salaneuvos puolestaan katsoi kaiken pyhän häväisemiseksi ja neljännen käskyn säädyttömäksi ylitsekäymiseksi, suinkaan ollut johtunut mistään huonoista taikka halpa-arvoisista vaikuttimista, yhtä vähän kuin se oli otettu kevytmielisessä taikka äkkipikaisessa isänmaallisen innostuksen puuskauksessa. Se oli päinvastoin ollut pitkän ja kypsyneen harkinnan tulos, jonka vähittäinen esillepuristaminen oli monet tuskalliset yöt silloista herra Lindströmiä hänen orjantappuraisella vuoteellaan valvottanut. Ollen jo silloin kotiopettajana ruotsinmielisen salaneuvoksen perheessä ja rakastunut alaikäiseen Annaan, hän oli kuvitellut olevansa sorretun kansallisuuden edustaja, jolle elämä äkkiä oli asettanut tuon julman vaalin luopua joko periaatteellisesta vakaumuksestaan taikka huolettomasta toimeentulostaan ja sydämensä utuisesta unelmasta. Periaate oli voittanut, hän oli kestänyt kunnialla kiusauksen. Tosin hän ei suinkaan ollut menettänyt paikkaansa, kuten hän oli pelännyt, eikä siis ollut ollut tilaisuudessa uhraamaan myöskään onnetonta rakkauttaan köyhän ja kurjan isänmaan alttarille — joka siitä epäilemättä olisi paljon rikastunut — mutta jokainen salaneuvoksen pistosana herätti hänessä aina edelleen tuon miellyttävän, povea paisuttavan marttyyritunteen. Hän kuuli itseään nimitettävän milloin minkin kukkulan tai maantieteellisen merkkipaikan mukaan, kuuli usein hammasta purren ja verta vuotavin sydämin, sitä suuremmasta syystä, koska se tapahtui usein hänen oman armaan Annansa läsnäollessa. Mutta hän kärsi vainon, yhtä paljon palavan lempensä kuin kalliin kansallisuusaatteensa tähden. Eikä tuo enemmän kuviteltu kuin todellinen vaino suinkaan häirinnyt hänen näistä kumpaisestakin onnenlähteestä pulppuavaa tunne-elämäänsä. Se päinvastoin ikäänkuin pyhitti hänelle ne molemmat ja asetti hänet omien saavuttamattomien ihanteidensa arvoiseksi, sekä sen ajallisen, jota Anna edusti, että sen iankaikkisen, joka isänmaan nimellä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka piirretty hänen sydämensä syvimpään.
Tavallisesti vastasi hän varsin arvokkaasti salaneuvoksen pikkumaisiin nimittelyihin. Niinpä esim. viime viikolla, jolloin salaneuvoksen päähän äkkiä oli pistänyt ruveta kutsumaan häntä hra Niagaraksi, hän oli reippaalla, vaikka hiukan kömpelöllä leikinlaskulla kääntynyt nauravan Annan puoleen ja kaikkien kuullen pyytänyt häneltä lupaa saada kutsua häntä Caramiaksi. Tosin hän oli heti itsekin punastunut omaa rohkeuttaan, mutta ainakin sillä kertaa oli typerä pila tyrehtynyt hämmästyneen salaneuvoksen huulilta.
Tällä kertaa oli nuori maisteri Aavasaksa kuitenkin vielä liiaksi omien suurten ajatuksiensa kuohuttama voidakseen suoriutua leikistä yhtä menestyksellisesti. Hänen äänessään soinnahti sentähden huonosti salattu katkeruus, kun hän lausui, samoin ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:
— Herra salaneuvoksella on tietysti oikeus nimittää minua miksi häntä suinkin huvittaa. Minä pyydän vain kiinnittää arvoisan seuran huomiota siihen seikkaan, että jos tässä seurassa jokaista henkilöä mainittaisiin hänen omalla alkuperäisellä nimellään, voisi siitä syntyä suurta sekaannusta. Sillä lukuunottamatta professori Meyeriä ja minua, ei täällä kenties siinä tapauksessa olisikaan läsnä muita kuin Vitikoita.
Ukko Paavo nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siinä sai salaneuvos muukalaispäätteisestä nimestään! Mutta tälläkin oli heti vastauksensa valmiina.
— On ero nimellä ja nimellä, lausui hän kuivakiskoisesti. Jos joku minun tuntematon esi-isäni satoja vuosia taaksepäin todellakin on liittänyt latinalaisen päätteen alkuperäiseen Vitikka-nimeensä, jota sivumennen sanoen ei koskaan ole todistettu, niin siitä sievistyksestä en ole vastuunalainen minä eivätkä minun perilliseni. Mutta jos meidän päivinämme joku herra Pyrenea muuttaa nimensä herra Sulitelmaksi, niin kysytään, eikö asianomainen vuorenhuippu ole jäänyt satoja vuosia jälelle omasta ajastaan?
Nyt katsoi kunnallisneuvos olevan syytä kannattaa kansallismielisten periaatteiden puolesta taistelevaa nuorta maisteria.
— Herra Aavasaksa, lausui hän, on tehnyt aivan oikein, kun ei ole hävennyt omaa suomalaista sukuperäänsä, vaan on karistanut ainakin omilta niskoiltaan sen vieraskielisen ikeen, joka niin raskaana painaa vielä kansamme kalleimpiakin sivistyspyrintöjä. Mielestäni voisi meidän maassamme yhdellä ja toisella epäkansallisella herra Schaffhausenilla, jos niin saan luvan sanoa, olla hänestä tässä suhteessa oppimista.
Protokollasihteeri ei lausunut mitään. Häntä ylipäänsä vain kiusasivat tämäntapaiset nalkutukset.
Professori Meyer tahtoi välttämättä puristaa puhujaa kädestä.
— Nuori ystäväni, lausui hän lämpimästi, teillä on eheä, hyvin eheä maailmankatsomus. Vahinko, ettette ole runoilija, sillä siinä tapauksessa voisi teistä todellakin tulla jotakin suurta.
Maisteri Aavasaksa tunnusti punastuen kirjoittelevansa runojakin joskus joutohetkinään.
— Sitä parempi, lausui professori Meyer ihastuneena, sitä parempi! Pääasia jokaiselle tosirunoilijalle on kirkas ja ihanteellinen maailmankatsomus. Kaikki muu, kuten tunne, järki, fantasia tai elämänkokemus, tulevat kysymykseen vain tois'arvoisiin kykyihin nähden. Sallikaa, että vielä kerran onnittelen teitä. —
Enin kaikista ihastunut oli kuitenkin Emmi Alhola, joka oli seurannut maisteri Aavasaksan leimuavia sanoja mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Hän tunsi vaistomaisesti ja vielä aivan itsetiedottomasti, — että tässä oli luu hänen luustaan, liha hänen lihastaan, ainakin aivan toisessa määrin kuin se kylmä ja ylpeä sukulaispiiri, johon hänet tänään vasten tahtoaan oli johdatettu. Maisteri Aavasaksan suuresta ja suitsuavasta nuorukaissydämestä uhosi häntä vastaan se herttainen, kotoinen uuninlämmin, johon hän oli tottunut ja jota hän ei tällä kertaa löytänyt edes oman umpimielisen sulhasmiehensä rinnalta. He kaksi kuuluivat tässä seurassa yhteen. Luonnollisesti ei kumpainenkaan heistä vielä tajunnut sitä, ei Emmi, joka olisi yksinkertaisesti kauhistunut, jos hänelle olisi sanottu, että hän jo nyt tietämättään teki itsensä syypääksi salaiseen uskottomuuteen, eikä maisteri Aavasaksa, joka katsoi olevansa uskollisuus itse oman sydämensä toivotonta unelmaa kohtaan. Mutta kohtalo kutoi näkymättömiä lankoja heidän välilleen. Tästä nuoren maisterin hurmahenkisestä juhlapuheesta, jota kauniimpaa Emmi ei muistanut kuulleensa koko elämässään, päiväysi kahden jalon ja toistaan janoavan sydämen side, jotka nyt vielä kumpainenkin erotettuina omia teitään hapuilivat ja harhailivat.
Emmi nousi, poimi ojanvarrelta päivänkukan ja ojensi sen oman sulhonsa silmäin edessä puhujalle.
— Kiitos, lausui hän kainosti ja suloisesti. Epäilemättä te olette tällä hetkellä tulkinnut koko Suomen kansan pyhimmät tunteet.
Hänkin puhui aivan vaistomaisesti, samoin kuin ukko Paavo, koko kansan nimessä. Itse asiassa ei siinä ollutkaan mitään ihmeteltävää, sillä Emmi Alhola ei todellakaan tällä hetkellä ollut enää mikään yksityinen henkilö; hän oli pikemmin kansallinen, kalevalainen heimonhengetär, joka tervehti säteilevin silmin sankarillista vapauttajaritariaan.
Maisteri Aavasaksa kiinnitti kukan mielihyvällä napinläpeensä.
Tuomaan otsa oli yhä yöllisemmäksi synkistynyt. Hän oivalsi kurkussaan omituisen karvastelun, jonka hän vain vaivoin sai painumaan pahansuovaksi keräksi syvälle sydänalaansa. Hän huomasi olevansa lyöty auttamattomasti laudalta, vieläpä tänään, hänen omana juhlapäivänään. Hän tunsi vihaavansa tällä hetkellä kaikkia läsnäolijoita: sukulaisiaan, siksi että nämä olivat ottaneet niin kylmästi vastaan hänen kihlatun morsiamensa, maisteri Aavasaksaa, siksi että tämä oli kaunopuheisuudellaan saattanut hänet kokonaan varjoon, ja vihdoin Emmiäkin, siksi että Emmi oli tuon hänen mielestään tuiki joutavanpäiväisen sanatulvan silminnähtävästi hyväksynyt. Mutta samalla, vaikka hän uuden kilpailijansa avuja vilpittömästi halveksuikin, tunsi hän sydämessään salaisen katkeruuden siitä, että hän itse ei osannut noin puhua. Tuomas paralla ei nimittäin ollut yhtään sellaista valtavaa, ylitsevuotavaa ajatusta, josta hän olisi voinut edes itse haltioitua, saati sitten muita tuleen ja liekkiin sytyttää. Hän oli yksinkertaisesti vaan Tuomas, täydellisemmin merkittynä Tuomas Vitikka, aivan yksityinen ja vähäpätöinen henkilö, vailla mitään yleisempää merkitystä isänmaalle taikka ihmiskunnalle. Omasta mielestään hän oli Tuomas-epäilijä. Mutta se oli vain ikäänkuin pieni korvaus hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ollut ja jota hän tällä hetkellä olisi tahtonut olla, puolustaakseen vaatimatonta paikkaansa elämän taistelussa. Hän sai itsensä täten edes jonkun yleisemmän henkisen arvon alle lajitelluksi.
Kuitenkaan ei ollut yksinomaan Tuomas Vitikan oma syy, ettei hänen ollut onnistunut luoda itselleen mitään pysyvää ja järkähtämättömiin, iankaikkisiin totuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Hän oli kyllä hänkin rehellisesti yrittänyt. Hän oli heikkojen voimiensa mukaan kokenut harrastaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita, toivoen että niiden pohjalta lopultakin löytyisi sen murenemattoman maailmankatsomuksen kulmakivi, jota hän milloin ihaili, milloin halveksi, useimmiten kadehti ympärillään elävissä ja häärivissä ihmisissä. Mutta hän ei ollut koskaan onnistunut pyrkimyksessään. Parhaatkin aatteet olivat muuttuneet tomuksi, kun hän oli niitä kohden oman, nähtävästi kirotun ja epäpyhän kouransa kurottanut, ihmiskunnan jaloimmatkin ihanteet olivat näyttäneet hänelle vain nurean puolensa ja niin oli hänelle kaikista puhtaimmistakin ponnisteluistaan huolimatta jäänyt vain hänen oma, pieni, yksilöllinen minänsä, joka ei merkinnyt tuon taivaallista siinä maassa ja maailmassa, missä ihmis-arvo määrättiin vain vakaumuksien, mielipiteiden ja käsitteellisten ajatussarjojen perustalla. Niin oli hän lopuksi lohduttautunut sillä, että hän oli oman tuntemattoman jumalansa edessä julistanut itsensä Tuomas-epäilijäksi.
Nyt hän oli esim. viime talvena liittynyt Suomen aktivisen vastustuspuolueen jäseneksi, revolveri housun takataskussa. Hän oli tehnyt sen mitä vilpittömimmässä vakaumuksessa, että hänelle vihdoinkin oli auennut oikea toimi-ala. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa kielletyn kirjallisuuden levittämiseen, oli ominpäin suunnitellut erään suuripiirteisen dynamiittivarkauden, joka valitettavasti oli epäonnistunut, ja ollut mukana lataamassa eräitä synkän valtiollisen vanhurskauden pommeja, jotka sittemmin eivät tahtoneet sytyttämälläkään räjähtää. Kun hän sen lisäksi oli halveksinut kaikkia pikkumaisia varovaisuus-toimenpiteitä ja esiintynyt aivan julkisesti omassa osakunnassaan sotilaskiväärien välittäjänä ja jalon, isiltäperityn ampumataidon jälleen-elvyttäjänä, olikin hän jo ilokseen saanut kuulla salaperäisiä huhuja mahdollisesta vangitsemisesta ja kotitarkastuksesta. Toistaiseksi olivat nuo huhut tosin vielä osottautuneet perättömiksi, mutta jo se seikka, että hänen yhteiskunnalle vahingollisena henkilönä oli kenties onnistunut kiinnittää korkeiden viranomaisten huomiota, oli suuresti lisännyt hänen arvoaan ainakin hänen oman itsensä silmissä. Mutta ikävä kyllä ei hän ollut tätäkään epäilemättä aivan oikein valittua tietä jaksanut päästä mihinkään pysyvään ja sopusointuiseen maailmankatsomukseen. Hän oli siinä suhteessa yhä edelleen yhtä typerä kuin ennenkin eikä hän suinkaan ollut ruvennut aktivistiksikaan sen vuoksi, että hän olisi ollut tuon liikkeen takana piilevästä ajatuksesta niin varmasti vakuutettu, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli häntä huvittanut. Kesän tullessa hän olikin tuntenut intonsa jo melkoisesti laimenevan.
Mutta kahvi oli nyt valmista ja vaati pian yleisen huomion osakseen.
Siirryttiin kehään nurmikentälle. Maria Antoinette kaasi kuppeihin ja Aline tarjosi, kullekin omansa, ensimmäiseksi päivän sankarille, joka hänenkin mielestään oli ehdottomasti maisteri Aavasaksa.
— Herra maisteri, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään, teidän isänmaalliset sananne ovat aateloineet meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on tarjottavana; vain ruumiillista virkistystä.
Ukko Paavo kohotti arvelevaisesti kulmakarvansa, uumoillen nuoren lesken imartelevassa kohteliaisuudessa piilevän jotakin salattua ivaa isänmaan pyhimpiä ihanteita kohtaan.
— Kaunis sukulaiseni, lausui hän vakavasti, on tällä kertaa sanonut sanan paikalleen, joka on harvinaista. Suomen kansan suurten vainajien henget näyttävät todellakin syntyneen uudelleen maisteri Aavasaksan miellyttävässä personassa. Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että sanon sen teille niin suoraan, mutta se on nyt kerran minun tapaistani. Tahtomatta silti esiintyä minään merkillisenä profeettana omalla maallani, pyydän minä vain omana yksityisenä mielipiteenäni julki lausua, että teillä kaikesta päättäen on suuri ja siunauksellinen tulevaisuus edessänne. Maljanne, herra Maisteri!
Yksi henkilö oli seuralta kokonaan unohtunut. Se oli Pertti, Vitikkalan tuskin täys-ikäinen renkipoika, joka oli kyydinnyt Tuomaan lähimmästä majatalosta. Hän oli tähän saakka nuokkunut velttona ja hervottomana kärryissään, odottaen hyvällä omallatunnolla isäntäväkensä lähempiä määräyksiä. Mutta kun ei kukaan näyttänyt hänestä vähääkään välittävän, sai hän nyt äkkiä tilapäisen tarmonpuuskan, kiskasi voimansa takaa kaksin käsin suitsista hepoaan, joka pyrki tien varrelta heinänkorsia suuhunsa hamuilemaan, ja lausui jotenkin karskisti:
— Hakaanko minä sen vien vai tähänkö minä sen riisun?
Kysymys oli tietysti tarkoitettu lähinnä kunnallisneuvokselle, joka tässä seurassa oli Vitikkalan isäntä-auktoriteetin yksinvaltias edustaja. Mutta samassa muisti Tuomas oman kesävieras-velvollisuutensa, löysi hopearahan liivintaskustaan, löi sen pojan käteen ja komensi:
— Heh! Ja nyt näytä, kumpi on ennen kotona, sinä vai ruuna.
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa.
— Kiitoksia. Keke, perkele, sitäkö saatanata sinä siinä telkkuat!
Kiviseltä kujalta kuului vielä piiskanläjähdys ja pari mojovaa voimasanaa. Kärryt hävisivät niinkuin maanjäristys.