Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä. Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin taistelevalta toreadorilta.
Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.
Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien määräysten kanssa.
Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle, pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän, että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.
Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen. Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta, vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja, joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin kitketyiksi.
Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt. Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, — ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.
Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis niin aivan kultaiseksi kehumaan.
— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta. Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te, Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?
— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin erämaihinsa.
Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten kansojen kohtaloon Venäjällä.
— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.
Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan, joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.
Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen vallassäädyn menneisyyttä.
— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia, herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä säätyluokkia?
— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin talonpojallekin...
— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.
— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta. Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.
Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt. Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi, ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.
— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton kunnallisneuvos.
Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien, vastaisiko.
— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja mahtipontisesti.
Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta, mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.
Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.
Hän loihe lausumaan:
— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa, omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa, rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.
Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:
— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim. muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s. jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan luola-ihmisiin.
Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran, ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian kauaksi aineestani.
Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.
Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis, kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme. Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen, minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.
He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat, vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.
Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin. Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen? Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.
Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?
Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt, kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan, josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.
Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne kaikki ollut musertanut raa'emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman valloittajan kantapää?
Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.
— Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.