Äkkiä kohotti Anna silmänsä ja sanoi:
— Tuomas tulee.
Rattaat ratisivat ojelmuksen päässä. Tuomas tuli.
Hän oli kesägeologi, jolla oli työnsä saman pitäjän pohjoiskulmalla; nuori, tuskin parissakymmenissä oleva mies, mutta jonkun verran kypsyneemmän näköinen ulkomuodoltaan, varhaisvanhan mietiskelyn ryppy kulmakarvojen välissä. Joskus voi se näyttää myöskin tuiman päättäväisyyden rypyltä. Isältään hän oli perinyt korkean, valistuneen otsan ja äidiltään hienopiirteisen suun ja jäntevän, hiukan ylenkatseellisen alaleuan. Vankat, tanakkatekoiset hartiat ja nelisnurkkaiset kasvot kulmikkaine poskipäineen olivat nähtävästi taas ukko Paavon itsepintaista perintöä. Hänen oma vielä kehittymätön personallisuutensa pilkisti kenties enimmän esiin silmistä, jotka olivat teräsharmaat väriltään ja vaihtelivat ilmeeltään kivikovan uhman ja korskean, ilkamoivan elämän-iloisuuden välillä.
Hän viihtyi hyvin metsissään. Jos hän sieltä joskus lauantai-iltoina saapui sukulaistensa luona pikimmältään pistäytymään, tuli hän päivettyneenä, parroittuneena ja kokonaan villiytyneenä ulkomuodoltaan, hyvinkasvatetun äitinsä suurimmaksi kauhistukseksi, mutta nuorten, kauniiden tätiensä äänekkääksi iki-ihastukseksi. Tällä kertaa hän oli jo kuitenkin edeltäpäin ilmoittanut tulostaan, jonka vuoksi Vitikkalasta oli lähetetty mies ja hevonen häntä noutamaan, niin pitkälle kuin kruunun valtamaantietä riitti. Loput matkaa sai hän rämpiä vetisiä kinttuteitä, miehekkäissä, haaroihin saakka ulottuvissa pieksusaappaissaan.
Rattaiden ratina ja tulijan tuttu, lippaniekka masinistilakki sai aikaan jonkinlaisen häiriön yllämainittujen henkilöiden muodostamassa ja professori Meyerin hyvin järjestämässä ryhmäkuvaelmassa. Anna ja Aline riensivät molemmat riemusta huhuilevina häntä vastaan; äiti tyytyi nenäliinaansa heiluttamaan. Protokollasihteeri venyttelihe flegmaattisesti istualleen eikä aluksi löytänyt unenpöpperöisistä aivoistaan yhtään toimeenpantavaa ajatusta. Sitten rupesi hän haukotellen pujottelemaan jalkaan keveitä puolikenkiään. Salaneuvos taittoi kärtyisänä sanomalehtensä kokoon; vanha presidentti taas kohotti ritarillisesti huopahattuaan. Maisteri Aavasaksa, joka huolellisen virkatoimensa takia oli naulittu paikalleen, osoitti toverillista mielenkiintoaan räpyttämällä innokkaasti vaaleita silmäripsiään. Professori Meyer teki kunniaa siveltimellään. Ainoa, joka ei vähääkään häiriytynyt, oli ukko Paavo: hän ei edes päätään sanomalehdestä kohottanut.
Mutta Anna ja Aline olivat äkkiä pysähtyneet ja osoittivat nyt molemmat äänettömän hämmästyksen merkkejä. Tuomas ei tullut yksin. Joku nainen näkyi istuvan hänen vierellään.
Kuka se mahtoi olla?
Nainen oli nuori ja tuntematon. Kenties oli se joku odottamaton kesävieras?
Maria Antoinette sipristi tyytymättömänä silmiään. Hän ei pitänyt moisista äkkiarvaamattomuuksista.
Mutta samalla olivatkin kärryt jo heidän kohdallaan. Tuomas hyppäsi keveästi maahan, auttoi alas oudon seurakumppaninsa, kohotti lakkiaan ja lausui kääntyen koko seuran puoleen:
— Päivää. Saanko luvan esittää morsiameni?
Yleinen kivettyminen.
Se oli n.s. salama kirkkaalta taivaalta. Suku seisoi jähmettyneenä niinkuin suolapatsahisto. Kukaan ei kättään ojentanut, kukaan ei tullut sanaa sanoneeksi. Asia oli kaikille yhtä suuri yllätys.
Seurasi mykän ihmettelyn ja typerän avuttomuuden tuokio, pitkä kuin nälkävuosi.
Ei auttanut asiata sekään, että Anna löi kätensä yhteen nuorikoiden nenän alla ja lausui syvän ällistyksen äänenpainolla:
— Hän on ajanut partansa!
Aline purskahti ensin nauramaan, mutta tuli heti hyvin totiseksi. Protokollasihteeri katsoi neuvottomana puolisoonsa. Tämä taas seisoi liikkumattoman murheen olennoituna muistomerkkinä. Salaneuvos oli ottanut esiin monokkelinsa ja mittaeli nyt sen läpi uutta naissukulaistaan kiireestä kantapäähän. Vanha presidentti oli noussut juhlallisesti ylös ja ottanut askeleen tulijoita kohden, hattu kädessä. Mutta nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä, oli hänkin pysähtynyt ja siveli nyt hajamielisesti pitkää, valkeata partaansa, luoden apua etsiviä silmäyksiä ympärilleen.
Tuomas puri hermostuneena huuliaan. Tämä ei ollut se vastaanotto, jota hän oli heimon puolelta odottanut.
Tyttö punastui ja kalpeni hänen vierellään. Se oli turvaton, tutiseva kyyhkynen taikka toisin sanoen nuori, vaatimaton kansakoulun-opettajatar naapuripitäjästä, Emmi Alhola nimeltään. Puettu hetken merkityksen vuoksi mustiin kiireestä kantapäähän, kaulassa kultaiset kellonperät. Ainoa, mikä hänen ulkomuodossaan oli mainittavaa, oli silmät. Ne olivat nimittäin suuret, siniset ja säikähtyneet.
Kukaan ei Tuomaan sukulaisista tiennyt, oliko hän kala vai lintu.
Ukko Paavo toipui ensimmäisenä töperryksestään. Hän oli heti kuullessaan Tuomaan turmiota ennustavat sanat käsittänyt hetken pelottavan vakavuuden ja kavunnut kiireesti alas muistokiveltään. Nyt heitti hän vahingon-iloisen syrjäkatseen miniänsä ylimykselliseen isään ja saapasti hyväntahtoisena esiin nuorelle parille ajallista onnea ja autuutta toivottamaan.
— Ka, noh, lausui hän näppärästi, kaikkea mies katuu, vaan ei nuorna naimistansa. Olkoon onneksi kivenkalkuttajalle!
Hänen jälkeensä tulivat toisetkin, tosin epäröiden, mutta tulivat kaikissa tapauksissa. Äiti kosketti huultensa päillä Emmin otsaa; Anna pisti vain nopeasti kättä hänelle. Aline teeskenteli suurta hellyyttä, syleili ja suuteli häntä suulle. Tuomas pyöräytti ympäri nuorta tätiään. Salaneuvos heitti vielä viimeisen perusteellisen silmäyksen morsiameen ja ojensi sitten kaksi sormea hänelle.
Professori Meyer, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, ilahtui tavattomasti, kun kuuli kysymyksen olevan kihlajaisista.
— Nuori ystäväni, lausui hän kätellen herttaisesti Tuomasta, vain sen, joka pyrkii, voi taivas pelastaa. Te olette tällä kertaa saavuttanut rakkauden, joka onkin ihmisen ensimmäisiä ja kaikkein luonnollisimpia päämääriä. Seuraavalla kerralla te saavutatte kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Sallikaa, että onnittelen teitä.
Kohteliaisuus ei ollut juuri valittu nuoreen morsiameen nähden. Mutta se oli epäilemättä rehellisesti tarkoitettu ja omiaan sellaisena omalta pieneltä osaltaan hetken jo itsessäänkin suurta merkitystä ylentämään.
— Gratulor, sanoi maisteri Aavasaksa.
Hänen molemmat kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun kepakossa. Hän tyytyi sentähden jälleen tulkitsemaan tunteensa vain räpyttämällä sydämellisesti vaaleita silmäripsiään.
Seurasi jälleen kiusallinen vaitiolo, jonka tällä kertaa katkaisi professori Meyer siirtyen takaisin maalaustelineittensä taa ja pyytäen seuraa hyväntahtoisesti ottamaan äskeiset asentonsa. Niin tapahtuikin. Tuomas ja Emmi istuivat tulen läheisyyteen, joka antoi aihetta pieneen kokkapuheesen ukko Paavon puolelta. Sitten katkesi keskustelu tykkänään. Salaneuvos otti esiin sanomalehtensä. Kunnallisneuvos seurasi pian hänen esimerkkiään.
Kukaan ei näyttänyt sen enempää nuoresta parista välittävän.
Tuomas oli tavannut tiellä jonkun pappilan kesävieraista, jolla oli ollut pari uutta valtiollista juorua kielellään. Hän turvautui nyt niihin saadakseen edes jotakin sananvaihtoa aikaan ja näkikin ilokseen, että molemmat neuvokset heti tarttuivat syöttiin.
— Siinä se nyt on seuraus perustuslaillisten politiikasta, lausui katkerasti ukko Paavo, laskien sanomalehden polvelleen.
Tämä oli suora sodanjulistus.
Oli oikeastaan Vitikkalan kesävierasten kesken ikäänkuin hiljainen sopimus siitä, ettei kunnallisneuvoksen kuullen puhuttu politiikkaa. Siten saatiin nimittäin läheisten sukulaisten välillä säilymään edes jonkinlainen heikko ja hauras aselepo. Mutta ukko Paavo rikkoi itse usein kaikki kainostelevan sopivaisuuden siteet, esittäen milloin tahansa ja missä tahansa tuiki epäperustuslaillisia mielipiteitään, joita hän tietysti omasta puolestaan piti kaiken maallisen valtioviisauden korkeimpana ennätyksenä.
— Saanko luvan kysyä, mitä herra kunnallisneuvos sillä tarkoittaa? kuului heti salaneuvoksen taistovalmis ääni ärähtävän.
— Minä tarkoitan, mitä minä sanon. Passivinen vastarinta päättyy aina, samoin kuin aktivinenkin, poliisikamarin tutkintopöydän taa. Sitäpaitsi tuo se mukanaan maahan joko sotatilan taikka yleisen anarkian. Sallikaa minun kysyä teiltä, hyvät herrat: oletteko nyt tyytyväiset?
Järkevä kysymys oli tietysti etupäässä tähdätty ukko Paavon vanhalle kielipoliittiselle vastustajalle salaneuvokselle, mutta sivusi myöskin ohimennen tämän perustuslaillista vävyä protokollasihteeriä, jota entisten sukusiteiden lisäksi nyttemmin liitti salaneuvokseen myöskin sama käsitys maata uhkaavasta vaarasta ja venäläisen virkavallan vastustamisesta. Tätä liittoa ruotsinmielisten kanssa ei ukko Paavo voinut koskaan antaa anteeksi pojalleen. Se oli hänen mielestään suoranainen valtiopetos, paljon pahempi laadultaan kuin se, mistä hänen omia puoluetovereitaan syytettiin.
Salaneuvos oli kimmonnut ylös kuin sähkö-iskun saanut. Myöskin protokollasihteeri katsoi velvollisuutensa vaativan kohota protesteeraavasti istuvaan asentoon. Hän oli nyt täysissä tamineissaan, silmälasit nenällä ja alaleuka korkean kauluksen arvokkaasti pönkittämänä. Yleensä esiintyi hän jonkinlaisena hyväntahtoisena ja tasapuolisena rauhantuomarina riitelevien neuvosten välillä, mutta kun tuli kysymys Suomen perustuslaeista, ei hän ymmärtänyt leikkiä ollenkaan. Silloin oli hänen hahmonsa virallisen kanneviskaalin.
— Jos suomenkieliset hallitusmiehet, loihe hän voimakkaasti lausumaan, olisivat heti alussa panneet jyrkästi vastaan, olisi pelastettu ainakin se, mitä pelastettavissa oli...
— Nimittäin? kysyi ukko Paavo painavasti, kohottaen samalla puoli otsaan kuusennaavaiset kulmakarvansa.
— Kunnia, kuului salaneuvoksen ääni kumeasti niinkuin Manalan alantehesta.
Hän mursi hiukan suomea puhuessaan, ääntäen e:n r:n edellä joskus ä:ksi ja u:n milloin o:ksi milloin ruotsalaiseksi u:ksi. Hän sanoi esim. "konnia" (pro: kunnia). Tämä voi välistä antaa hänen sanoilleen hiukan hullunkurisen vivahduksen, vaikka hän muuten hallitsikin täydellisesti kansan valtaavan enemmistön kieltä.
Ukko Paavo nauraa pähäytti lyhyttä, käheää ja kyynillistä vanhanmiehen-nauruaan.
— Teidän kunnianne! sanoi hän. Se on germaninen käsite, jonka kanssa Suomen halveksitulla kansanheimolla on hyvin vähän taikka ei mitään tekemistä. Sillä on toistaiseksi ainoastaan yksi tarkoitus maailmassa, nimittäin elää. Ainakaan ei se aio kuolla omien sortajiensa kunnian tähden.
Tämä oli tuiki kova pähkinä purra salaneuvokselle. Hän pyörähti ympäri yhdellä paikallaan, niinkuin paarma, joka on saanut piikin takapäähänsä, mutta ennen kuin hän ehti intohimoisen vastauksensa linkoamaan, tuli esiin protokollasihteeri järeän juridisen tykistönsä kera.
— Ellei kunnian, niin lain ja oikeuden tähden, lausui hän ankarasti, samalla oikaisten valkeita liivejään ja kiinnittäen kunnallisneuvokseen musertavan katseen kultasankaisten silmälasiensa takaa. Onkos isä tutkinut tunnossaan, mitä merkitsee, jos kansan siveellinen oikeuskäsitys hämmennetään ja johdetaan harhateille?
Kunnallisneuvos rykäsi pari kertaa kiusaantuneena. Hän oli esivallan uskollinen alammainen, joka jos kukaan oli valmis lakia ja oikeutta pyhänä pitämään. Mutta eikö esivalta juuri edustanut ylintä s.o. jumalallista oikeutta maailmassa? Ainakin hän itse oli lapsesta pitäen kasvanut tähän käsitykseen. Pitikö hänen nyt, oman personallisen järkensä nimessä, joka jo inhimillisen luontonsa takia oli erehtyväinen ja sellaisena altis perivihollisen pahimmillekin houkutuksille, mennä ratkaisemaan, mikä oli oikein, ja nousta vastustamaan sitä, joka ei itse kristillisen kirkon tunnustuksen mukaan turhaan miekkaa kantanut? Jos tämä oli hänen velvollisuutensa, niin oli katkismus ensin kumottava. Eikä hän ollut varma siitä, kuinka sitten oli käypä sanan ja sakramentinkaan.
Siinä pulma, joka oli hänen, samoin kuin koko Suomen kansan valtaavan enemmistön aivoja viime vuosina ankarasti askarruttanut. Monet tunnetut kansallismieliset miehet, joiden nimillä oli hyvä kaiku ukko Paavonkin korvissa, olivat vaatineet selvää vastarintaa väärän esivallan käskyjä ja asetuksia vastaan. Mutta suurin osa papistoa, arkkipiispa etunenässä, neuvoi alistumista, vaikka tosin oli vakavia hengen miehiäkin, jotka eivät esimiestään seuranneet. Mitä oli näin ollen vaivaisen syntisen tehtävä? Mille kannalle oli yksityisen lainkuuliaisen kansalaisen tässä ajan myrskyssä asetuttava, joka jakoi kahtia sekä paimenet että lammashuoneet?
Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse. Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava, tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen, että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi johtanut suoraan kerettiläisyyteen.
Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.
Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja voitollisesti:
— Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä jumalan on.
— Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti protokollasihteeri.
Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella, jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta, oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia, kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin varoillaan.
Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin, olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.
Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen, syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan. Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda julki erästä toista ydinlausettaan:
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio, ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle itselleen.
Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen, vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne, jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.
— Fiat iustitia, pereat mundus, toisti hän jälleen järkähtämättömän vaalilauseensa.
Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä, mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin kunniakäsitteellisistä siunauksista.