Kesän kukoistava rauha levisi Tuomaan ympärille. Tuli kyti vielä kahden kiven lomassa, iltalintu lauloi lehtipuussa. Päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja viimeinen, harhaileva tuulenhenki meni lepoon metsän tuolle puolen. Maa valmistui vastaanottamaan lyhyen, valkean yön aavistelevaa hämärää.
Tuomas veti voimakkaasti ilmaa sieraimiinsa. Hän oli siis nyt Vitikkalan isäntä.
— Maasta olet sinä tullut, ajatteli hän. Nähtävästi pitää minun jälleen maahan kiinni menemän. Se oli siis minun kiertokulkuni korkeammissa ilmakerroksissa.
Hänen silmänsä sattuivat samalla vanhaan, kiviseen tienviittaan, jonka taru kertoi suvun harmaan esi-isän Matti Vitikan pystyttämäksi. Tuomaan huomiota oli monta kertaa ennenkin herättänyt sen puoleksi maahan uponnut jalusta, jossa näkyi ikäänkuin jonkun terä-aseella tehdyn merkin jälki. Mutta hän ei ollut koskaan tullut sitä lähemmin tarkastaneeksi.
Merkillinen mies tuo Matti Vitikka, ajatteli Tuomas. Pystytäpäs tuollainen muistopatsas tänne korven keskeen ja vielä siihen aikaan. Ei mahtanut senkään pojan päässä olla kaikki kairat paikoillaan.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että kiveen kenties oli piirretty vuosiluku tahi joku vanha taikamerkki, jolla voisi olla muinaistieteellistä merkitystä. Koska hän nyttemmin oli Vitikkalan isäntä, oli hänen velvollisuutensa varmaan ottaa selvää maaltaan mahdollisesti löytyvistä kultuurimuistoista.
Hän kumartuikin jo puhdistamaan patsaan jalustaa mullasta ja sammalista. Kyllä siihen sittenkin oli piirretty jotakin. Mitä se mahtoi olla?
Kummallinen on ollut tämä minunkin elämänkohtaloni, ajatteli hän siinä kiven juurella kykkiessään. Tässä minä nyt tongin saman multaisen maan kamaraa, jolla olen lapsena leikkinyt ja josta nuorena olen itseäni pois uneksunut. Mitä on elämä antanut minulle? Jokseenkin samaa kuin muillekin. Toisin sanoen, ei mitään erinomaista. On naivia kysyä, minne ja miksi. Ei ole mitään tarkoitusta elämällä. Taikka on sillä joka tuokiossa oma tuokiollinen tarkoituksensa.
Hän kaivoi, raaputti ja kalkutteli. Samalla jatkoi hän melankolisia mietteitään. Mutta yht'äkkiä ponnahti hän pystyyn kauhistuneena. Hänen polvensa vapisivat, hän ei tahtonut uskoa omia silmiään. Kivessä seisoi aivan selvästi suurilla ja kömpelöillä kirjaimilla piirrettynä:
MINÄ.
Sen alla näkyi vielä jotakin, ikäänkuin M.V., merkiten nähtävästi Matti Vitikkaa. Mutta siihen ei Tuomas tällä kertaa sen enempää huomiota kiinnittänyt. Hänen sielunsa täytti vain tuo yksi, suuri sana: Minä. Kuinka se oli tähän tullut? Mikä oli sen siihen kirjoittanut?
Tuomas näki näkyjä.
Siinä se lempo nyt on, ajatteli hän. Nyt kaikuu se maan sisästä minulle vastaan, kun ei se enää kaiu minun povestani. Tuon tähden minä olen uurtanut ja puurtanut, tuota etsiäkseni pyrkinyt, epäillyt, ajatellut ja ikävöinyt. Olin jo löytämäisilläni sen kerran, mutta hukkasin jälleen vaatiessani, että muutkin tunnustaisivat minuuteni. Mikä on, se on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa, vaikka ei kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee, vaikka ei kukaan sitä myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen. Ja vaikka se ei koskaan tulisikaan, niin se on siellä, se on valta sinään, se on luonnonvoima sellaisenaan, niinkuin tuli, vesi ja iankaikkiset tähdet. Tahtovatko ne muuttaa elämää? Tahtovatko ne vaikuttaa kehenkään? Kysyvätkö ne, mitä heistä ajatellaan? Ne vaan ovat.
Mutta kuka oli oikeuttanut Vitikkalan vanhimman asukkaan tuon suuren sanan nimensä edelle kirjoittamaan?
Epäilemättä hänen oma suuri yksilöllisyydentunteensa. Hän oli siihen patsaan pystyttänyt ja hän oli ylpeä siitä. Hän katseli sitä ja se oli hänen mielestään sangen hyvä. Piirränpä nimeni tuohon vielä, oli hän ajatellut. Ja oman työnsä ylpeässä, riemuitsevassa tietoisuudessa hän oli sen edelle lisännyt tuon merkitsevän sanan: Minä.
Hän ei tahtonut sekoittua muihin, yhtä vähän kuin hän tahtoi tehdä tietä omalle tilalleen. Voi löytyä muitakin Matti Vitikoita, hän kenties oli ajatellut. Mutta tämän patsaan olen pystyttänyt Minä Matti Vitikka, kaikista muista kylänmiehistä ja ylipäänsä elävistä olennoista ikuiseksi erotukseksi.
Tuomas oli ymmärtävinään mielestään täydellisesti tuon tarumaisen metsäläis-ukon, mitä se oli tuuminut tässä kiven juurta kalkutellessaan. Panenpahan tuohon puumerkkini, oli hymähtäen ajatellut, niin ei sitä ainakaan varas viene. Taikka oli ajatellut: Minä olen Minä enkä tee tietä talooni. Taikka: Tästä alkaa minun sarkani ja tuosta ruunun. Ollaan kumpainenkin omillaan.
Mutta eikö se ollutkin kaiken oikean ja terveen yhteiskunta-opin ensimmäinen aakkonen? Eikö se ollut jokaisen vapaan ihmisen vaatimus omaan jumalaansakin nähden taikka niinkuin Ranskan talonpojat kuuluivat jossakin seudussa rukoilevan: "Nyt, hyvä jumala, älä ole puoleen äläkä vastaan! Tästä minä kyllä suoriudun omin neuvoinenikin." Eikö ollut siinä elämänkin tarkoitusperä, se, jota varten kaikki aikakaudet olivat työskennelleet, jota kaikki maailman-ajatukset säteilivät, jonka ympäri ihmiskunta kiersi ja jonka kajastuksia olivat kaikki uskonnot, jumalat, alttarit ja mielipiteet? Eivätkä ainoastaan mielipiteet, vaan eläimet, puut, pensaat ja kaikki mitä niissä oli, aina siihen harmaasen kiveen saakka, joka oli ihmisen vanhin veli? Missä olivat rajat rajattomalla minuudella? Eikö se ollut itse iankaikkisuus? Oliko koko avaran taivaan alla mitään pyhempää, kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuo suuri, multainen ja sammaleinen sana: Minä.
Mutta miksi muistivat niin harvat ihmiset sitä? Pitikö siis kivien huutaa uutta uskontoa maailmaan? Tokko riitti se sittenkään? Tokko lakkasivat ihmiset koskaan etsimästä elämän tarkoitusperiä ulkopuolelta itseään?
Ihmiset tunsivat vain oman pienen minänsä. Siksi he olivat julistaneet itsensä kansallisiksi ja yhteiskunnallisiksi käsitteiksi. Se ikäänkuin edes hiukan suurensi heitä omissa silmissään. Mutta he eivät tunteneet ihmiskunnan suurta Minää, joka voi hämäränä vaistona olla yksinäisen metsä-asukkaan poveen kätkettynä.
Tuomas tunsi hänet tällä hetkellä. Hänkin tahtoi pystyttää muistopatsaan itselleen, ei samasta aineesta kuin vanha Matti Vitikka, vaan lihasta ja luusta, lujasta kuin harmaa kivi, joka lepää maassa rauhallisena, mutta lyö tulta, jos siihen isketään. Hänkin tahtoi tästä lähtien olla yksinomaan ja ainoastaan Minä I:nen, Vitikkalan herra ja hallitsija.
Vai oliko hän juuri ensimmäinen? Kenties hän ennemmin oli dynastian loppu? Kenties oli suku jo tehnyt kiertokulkunsa, sen äärimmäiset päät toisiaan koskettaneet?
Mutta olihan hänellä poika. Siitä oli se kenties lähtevä jälleen eteenpäin, tekevä matkan rajattomasta metsä-yksilöllisyydestä, kautta kaikkien yhteiskunnallisten muotojen, jälleen yhtä rajattomaan kultuuri-yksilöön, joka ei kaivannut enää mitään lakia ja esivaltaa, sentähden että sillä oli laki ja esivalta itsessään. Se jäi pojan asiaksi. Tuomas puolestaan oli päivämatkansa päättänyt.
Oman minuutensa kaikkien voimien väsymätön ja monipuolinen viljeleminen oli tästä lähtien tuleva hänen korkeimman ja hiljaisimman huolenpitonsa esineeksi.
Mutta heti kuin hän oli mielessään päässyt tähän suureen ja ankaraan tulokseen, rupesi häntä jälleen hymyilyttämään. Mitä uutta mystiikkaa tämä oli? Eikö ollut parempi, kun hän nyt kerran oli Vitikkalan isäntä, että hän viljelisi vain omia maallisia vainioitaan?
Ja vitkaan ja varovasti peitti hän takaisin multaan Matti Vitikan suuren tunnussanan.
Hän kulki kiirein askelin kohti kotiaan. Metsä loppui. Aukeni hänen eteensä ihana, ilta-auringon maalaama taulu, jonka etäiset, sinertävät vuorenselät olivat puitteisiin asettaneet. Oli talo korkealla vaaranrinteellä, siinä monet punakattoiset rakennukset. Pohjoispuolella saarsi sitä sankka havumetsä, joka jatkui loivaa vaaranrinnettä alaspäin ja haihtui kesäisen auringon laskua kohden silmän kantamattomiin. Mutta idästä, lännestä ja etelästä näkyivät laajat viljavainiot ja niitut, kimalteli alempana kirkas Poutajärvi, siinä sataiset lehtisaaret ja luodot. Se oli Vitikkala, hänen heimonsa vanha perintötila, johon lukemattomat salaiset siteet hänet yhdistivät.
Hän ei oijustanut metsän rajasta pikku piennartietä suureen, tilavaan ylärakennukseen, jossa maaherra asui, vaan vaelsi kivi-aitojen viittaamaa, leveätä lehtokujaa ja saapui talon valtaisalle paasiportille, jonka kahden puolen korkeat, harmaasta kivestä hakatut pylväät tekivät kunniaa. Siinä otti hänet vastaan Vitikkalan vanha, hallava vahtikoira, mainehikas ja arpi-uljas Hurri, joka nuoruudessaan oli useamman kuin yhden viirunaamaisen häntäheikin tappotantereet verellä kirjoittanut. Syvää kunnioitusta herättävä murina todisti, ettei äijällä ollut onni tuntea tulijaa.
Kartanolla ei näkynyt ketään. Navetan ovessa vaan häilähti joku notkuva, pitkälettinen piikatyttö. Sauna näkyi lämpiävän. Pari puolikasvuista poikaa painoi uteliaisuudesta nenänsä litteäksi pirtin lasiin.
Mutta jo näkyivät ylärakennuksessa huomanneen hänet. Maaherra viittasi kädellään ikkunasta. Portaille ilmestyi hänen tummahipiäinen Jeannettensa. Kaarle Juhana nähtävästi nukkui jo.
Tuomas sanoi puoli-ääneen:
— Hurri!
Jo putosivat suomukset takkuisen vanhuksen näköpäästä. Hän tunsi tuttavansa. Hyppäsi ensin suoraan hänen rintaansa vasten, oli vähällä kaataa hänet, hyväili ja hamuili häntä nuollakseen, pienet tihrusilmät ilosta tipahtamaisillaan. Päästi sitten kumean karjahduksen, haukkui, huusi, kiisi pitkin pihaa, ristiin rastiin, niinkuin tuli takapäässä, tarrasi tuuheaan häntätupsuunsa, ulvoi ja pyöri niinkuin väkkärä samalla paikallaan. Se oli Hurrin suuri intiaanitanssi, jolla hänen oli tapana korkein ja ylitsevuotavaisin ilonsa ilmoittaa.
Nyt vasta tunsi Tuomas olevansa kotona.
Samalla hymyili hän hiljaa ja surumielisesti, kenties hiukan itse-ivallisesti. Se olikin ainoa aatteellinen peru, minkä kova elämä oli jättänyt kerran niin tuimalle Tuomas-epäilijälle. Hän oli nyt niin tyyni ja rauhallinen kuin järven aalto, jonka yli kesän viimeisen vapaan yön jäähileet helisevät.
Hän huomasi olevansa Tuomas-hymyilijä.