Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä, hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.
Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette, jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan mukaan Kaarle Juhanaksi.
Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet siltä tieltä käännyttää.
Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä kotiin pistäytymään.
Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.
Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä, matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.
Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa, kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot olivat marmoriin kirkastetut.
Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi, menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä harjoittanut.
Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut, enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas, sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä. Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt. Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.
Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta, kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä. Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat vihannes-omeletit.
Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m. luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta, voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti hänelle uskotun läänin siunaukseksi.
Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi, että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi haltuunsa Vitikkalan.
Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle. Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle kiinnittää.
— Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.
Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui hänen mieleensä jotakin.
— Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä, on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen. Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa. Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.
Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.
— Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.
Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.
— Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.
Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä. Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin valkopartainen, lumitukkainen hahmo.
— Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän. Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan määrittelemään.
— Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti. Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.
Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.
Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä puolikymmentä pientä pellavapäätä.
— Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.
Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla "Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa taloihin ja torppiin tien vierellä.
Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin tapahtunut.
— Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä moneen kylään.
Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.
— Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?
Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.
Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä asemasta.
Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, — oli ylimalkaan sangen vaikea keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä. Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää Tuomaallekin yhden niistä.
— Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut pidättää itseään, voitonriemuisesti.
— Mitäh? sanoi Tuomas.
— Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.
Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.
— Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18 vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.
— Kokonaan? kysyi Tuomas.
Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.
— Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut mitään kompromissausta.
— Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan historiaan.
— Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas. Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni. Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.
— Sinä nyt olet se vanha epäilijä, nauroi Aavasaksa. Lasten sivistävää ja kasvattavaa vaikutusta vanhempiinsa ei kuitenkaan ole kieltäminen. Ajattelepas, minkä määrän todellista lempeyttä, sydämen hyvyyttä ja puhdasta, korkeata ihmisyyttä he tulevat tuomaan mukaan sekä yleensä julkiseen elämään että erittäinkin lainsäädäntöön, joka nyt on vaan julman mies- ja naissuvun käsissä.
— Julman naissuvun? kysyi Tuomas.
Emmi selitti hänelle asian. Naiset olivat jo kokonaan turmeltuneet. Sikäli kuin he olivat saavuttaneet täyden tasa-arvon ja osallisuuden kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oikeuksiin, olivat he kadottaneet jumalankuvan sydämestään. Suomen kansan siveellinen pelastus riippui nyt enää vain lapsista. He yksin olivat enää kykeneviä hillitsemään naisten yhä kasvavaa vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä.
— Ajattelepas, että me olemme vuosituhansia heitä sortaneet, huomautti Aavasaksa. Eikö jokaista oikeudentuntoista sydäntä kirvele muistaessaan, mitä he ovat meidän määrättömän itsekkäisyytemme tähden kärsineet?
— Sitäpaitsi kuuluu valtiollinen ääni-oikeus ihmisen luonnollisiin ja myötäsyntyneisiin oikeuksiin, selitti Emmi.
Tuomas epäili vielä, kuinka asia tulisi käytännössä muodostumaan. Se oli maisteri Aavasaksan mielestä mitä helpoin asia. Jokainen lapsi vietäisiin vaali-uurnalle. Pienimmät saisivat äänestää kotonaan. He tosin eivät voisi olla mukana mitään itsenäisiä vaali-ohjelmia laatimassa, mutta he voisivat eri puolueiden ohjelmista valita sen, mihin kaitselmus itse heidän kätensä kurkottaisi. Täten vasta voitiin hänen mielestään puhua mistään todellisesta kansanvallasta. Täten vasta oli oikea kansan-äänestys mahdollinen.
— Mutta huolivatko lapset valtiollisista oikeuksistaan? kysyi Tuomas.
— Kyllä, huusi Aavasaksa säihkyvin silmin. He ovat jo heränneet! He eivät pyydä enää, he vaativat. Kuka uskaltaa kieltää heiltä heidän pyhimpiä ihmisoikeuksiaan?
Lapset kärryissä tappelivat hänen takanaan. Yksi veti toista tukasta, toinen pisteli häntä nuppineulalla peräpakaroihin. Kolmas räjäytti koirapommin, neljäs omansa. Isän täytyi ottaa kahta heistä korvista, äidin uhata kaikkia selkäsaunalla. Seurasi hetkinen yleistä liikuntoa ja mielenkuohua.
— He ovat jo järjestyneet, selitti Emmi tyytyväisenä. He eivät tunnusta enää meidän lakejamme ja laitoksiamme. Heitä ei enää voi pitää kurissa muulla kuin pakkokeinoilla. He ovat jo kypsät valtiolliseen vapauteen.
Tuomas kysyi vielä, tokko etu-oikeutetut luokat, tässä tapauksessa lasten vanhemmat, olivat valmiit luopumaan vallastaan holhottiensa hyväksi.
— Heidän täytyy, sanoi Aavasaksa.
— Oikeudella ja totuudella on sellainen voima, ettei mikään mahti maailmassa voi sitä vastustaa, huomautti Emmi.
— Sitäpaitsi on asialla syvä valtio-oikeudellinenkin puolensa, lisäsi Aavasaksa.
Hänen mielestään ei Suomen itsenäisyys ikinä voinut olla oikein turvattu niin kauan kuin sen lainsäädäntöä hoiti nykyinen luokka-eduskunta, jonka vaan lasten vanhemmat muodostivat.
— Me tarvitsemme mahdollisimman suuren luvun valtiollisesti kypsyneitä kansalaisia, sanoi Emmi. Se taas on parhaiten ja tehokkaimmin saavutettavissa vain ikärajan poistamisella.
— Nykyinen uusbobrikoffilainen ikäraja, lisäsi Aavasaksa, jättää laajat kansan-ainekset osattomiksi kaikesta yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta elämästä.
Tuomas myönsi, että he olivat oikeassa. Hän arveli vaan, etteivät lapset kenties olleet taipuvaisia ottamaan päälleen kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka valtiollista ja yhteiskunnallista kypsyyttä seuraisivat.
Aavasaksa hymyili sääliväisesti.
— Vapaassa yhteiskunnassa, sanoi hän, ei yksityisellä kansalaisella ole muuta kuin oikeuksia. Hänen ainoa ja pyhä velvollisuutensa on vaan käyttää äänioikeuttaan.
Mutta sitten katsoi hän kelloaan ja huomasi, että heidän oli lähdettävä. He olivat jo liiaksi viipyneet. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
— Toivottavasti sinä ainakin lupaat äänesi meille? kysyi hän levottomasti.
Tuomas lupasi.
— Ja te, rouva maaherratar?
Tuomaan äiti oli seisonut äänettömänä syrjässä edellisen keskustelun aikana. Nyt saivat hänen kasvonsa hiukan hätääntyneen ilmeen.
— Minä puolestani en ole koskaan käyttänyt ääni-oikeuttani, sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytävästi. Maaherran vaimona olen minä katsonut velvollisuudekseni pysyä kaiken puolue-elämän ulkopuolella.
— Jaa, se on hyvin väärin, lausui Emmi ankarasti. Kukaan ei ole puolueiden ulkopuolella.
— Te annatte huonon esimerkin, säesti Aavasaksa.
— Läänin naiset, lisäsi Emmi, ovatkin jo aikoneet sen johdosta toimittaa teitä vastaan julkisen mielen-osotuksen. Pyydän siis jo ajoissa varoittaa teitä.
He vierivät edelleen. Tuomas jäi äitineen heidän jälkeensä katsomaan.
— Kyllä kai minun on parasta äänestää heitä, lausui vihdoin hiljaa ja alistuvasti maaherratar.
— Kyllä, sanoi Tuomas. Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.
Hän muisti elävästi hetken, jolloin äiti oli kehoittanut häntä kansallisesta juhlatilaisuudesta poistumaan. Nyt oli tullut äidin oma vuoro. Historian Nemesis, ajatteli hän.
— Niin, sanoi äiti, minä menen.
— Minä jään vielä hetkeksi tänne metsään, sanoi Tuomas.
Hänen teki nyt mielensä välttämättä olla yksin. Äiti meni.