Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.
— Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?
Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa, mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet, saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.
Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.
— Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?
Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen onnellisuudesta.
— Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia "Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman lisäystä.
— Mitä Pertti tarkoittaa?
— Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.
— Minä en ymmärrä.
— Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on vielä enemmän törkyä.
— Mitä purkkeja?
— Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?
— Pertistä on tullut runoilija?
— Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?
— Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio osakseni.
— Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.
— Niinkö?
— Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.
— Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.
— Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?
— Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä johtajananne.
— Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten tinamiitia?
— Ei.
— Revolveri herralla kuitenkin on?
Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.
— Täällä on.
— Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.
— Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä. Kenties minä pian liityn heihin.
— Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä tullaan.
— Hyvä, hyvä.
— Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.
Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton, että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle kulunut.
— Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.
Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.
— Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä. Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus. Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat luonnonkäsitteet.
Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.
Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.
Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.
Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.
Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman piti.
Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.
Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.
Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina saadakseen selville, mitä tapahtui.
Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.
Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika. Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi sentähden paras poistua täältä.
— Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.
Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja ärsyttävästi:
— Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle mikään miellyttävä tuttavuus.
Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.
— Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.
Miesjoukko rupesi lähenemään.
Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän hyökkääjiä.
— Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?
Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.
Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki kiirehtivät katsomaan.
Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena, tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.
Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia. Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?
Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten ojennettuna kohti korkeutta.
— Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin, Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka, poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!
Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen. Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.
Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin maisteri Aavasaksan:
— Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg, vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks...!
Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.
Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni. Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:
— Tuomas, älä ammu!
Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.
— Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.
Hän hyppäsi penkiltä alas.
Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.
Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.
Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia. Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli häntä.
— Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.
Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan eteen nyrkit puristettuina ja huusi:
— Sinä! Sinä!
Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.
Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä sormellaan ja sanoi:
— Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa vasten omia kansalaisiaan.
Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo. Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut pahalla vastustettava.
— Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.
Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja kypsymätön ymmärtämään.
Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.
Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta peukalostaan.