Heti päivällisen jälkeen tuli harvinainen vieras, nimittäin maisteri Aavasaksa. Hän tahtoi tavata Tuomasta eräässä hyvin tärkeässä asiassa.
Hänet ohjattiin Tuomaan kamariin.
Tuomas ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Hän tarkasteli sentähden tavallista suuremmalla mielenkiinnolla muinaista kilpailijaansa Emmin suosiosta. Mitä henkistä elämää hän eli? Miten oli Emmin rakkaus häneen vaikuttanut? Tuomas tiesi, että maisteri Aavasaksa ei runoillut enää. Mutta kenties oli hänessä sen sijaan joku toinen syvä ja kaunis lähde läikähtänyt.
Sitä oli kuitenkin hyvin vaikea havaita näin päälle päin. Maisteri Aavasaksa ei ollut muuttunut ensinkään ulkomuodoltaan. Mahdollisesti hän oli saanut hiukan enemmän ryhtiä, käytti leveämpiä liikkeitä ja puhui äänekkäämmin. Muuten hän oli sama pyöreänaamainen, pystynokkainen idealisti kuin ennenkin, parta huonosti ajettu ja sininen raittiusnauha napinlävessä.
Sisällisesti näytti hän kadottaneen jokaisen jäljen entisestä huumoristaan. Tuomaan edessä seisoi nyt tuiki totinen ja vakavanha mies, ilman mitään syrjähyppyjä, pyhän aatteen ritari pelvoton ja moitteeton.
Hänellä ei ollut aikaa istahtaa. Hän oli tottunut olemaan liikkuvalla jalalla ja hän tahtoi kaikessa kiireessä, palttoo päällä ja kalossit jalassa, asiansa selvittää.
— Mieliala on sellainen, sanoi hän, minun edustamissani kansallismielisissä ylioppilaspiireissä, että jos sinä tulet tuohon juhlaan ylihuomenna, voit sinä hyvin helposti joutua ulos ajetuksi.
Tuomas nauroi.
— Vanhan ystävyytemme nimessä, lausui maisteri Aavasaksa värähtävällä äänellä, pyydän minä sinua olemaan siihen juhlatilaisuuteen saapumatta. Sinä et tunne situatsionia. Mielet ovat kaikkialla kovin kiihtyneet. Sitäpaitsi tiedät sinä, että meidän pojat ovat jo vanhastaan tottuneet viheltämään.
— Kyllä, hymyili Tuomas. Savikukko on usein kiekunut suurta herätys-osaa Suomen aamukoitossa. Mutta lintu lentää ja laulaa, vaikka sillä enää ei ole päätä eikä kaulaa.
— Älä naura! Ei tarvita muuta kuin merkki ja skandaali on valmis. Ellet tahdo siis antautua sen alaiseksi...
— Niin, sanoi Tuomas, mitäs sinä siinä tapauksessa tekisit?
Maisteri Aavasaksa viivytteli vastausta.
— Periaatteessa, lausui hän vihdoin välttäen vanhan toverinsa silmäystä, minä en ole mikään väkivaltaisten mielenosotusten ystävä. Mutta käytännössä voivat ne toisinaan olla hyvinkin paikallaan.
— Niinkö? hymyili Tuomas. Mutta sehän on jesuiittamoraalia. Minä olen pitänyt sinua tähän saakka järkähtämättömänä aatteen miehenä, joka olisit valmis kaikessa seuraamaan vakaumustasi. Siksi, vaikka en voi hyväksyäkään mielipiteitäsi, jotka minusta ovat naurettavat, minä en ole koskaan tahtonut kieltää sinulta mieskohtaista kunnioitustani. Nyt sitä vastoin...
Maisteri Aavasaksa puri huuliaan.
— Sinun kysymyksessä oleva kirjoituksesi, sanoi hän, oli todellakin sitä laatua, että se teki lopun myöskin minun mieskohtaisesta kunnioituksestani. Ilmoitan siis, että minä rauhallisista periaatteistani huolimatta en tule pikkusormellanikaan estämään puoluetovereitani. Mahdollisesti tulen minä päinvastoin heitä tuohon tekoon yllyttämään.
Tuomas myönsi, että tämä oli terve näkökanta. Häväistys ei tulisi olemaan hänen, vaan maisteri Aavasaksan sekä tämän puoluetoverien. Hänen mielestään voisi heidän keskustelunsa nyt päättyä, samoin kuin heidän tuttavuutensakin. Kaikissa tapauksissa tahtoi hän ilmoittaa juhlaan saapuvansa.
Maisteri Aavasaksa seisoi vielä hetken aikaa äänetönnä.
— No niin, lausui hän sitten hiukan epävarmasti helähtävällä äänenpainolla. Tee kuin tahdot. Minä olen vaan tahtonut sinua varoittaa.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. Tuomas ei ollut sitä huomaavinaan, meni ikkunan luokse ja avasi ilmareiän ikäänkuin hän olisi tahtonut tuulettaa ulos entisen ystävänsä. Sitten meni hän ovelle ja avasi senkin.
Silloin ymmärsi maisteri Aavasaksa. Hän pyörähti ylpeästi kantapäillään ja osasi opastamatta eteiseen. Mutta hänen silmänsä olivat tavallista soikeammat ja hänen suupielensä olivat omituiseen irvistykseen vääristyneet, kun hän ovella pysähtyi, kohotti kätensä teatterimaisesti ja lausui juhlapuhujan paatoksella:
— Minä annan sinulle anteeksi, sillä sinä et tiedä, mitä sinä teet.
Tuomas nauroi täyttä kurkkuaan. Mutta sitten tuli hän heti hyvin totiseksi. Hän sulki oven, mutta ilma kamarissa tuntui hänestä raskaalta ja ahdistavalta. Hän sytytti paperossin, otti jonkun kirjan käteensä ja päätti siirtyä isän huoneesen.
Ei ollut parempi olla täälläkään. Laipio näytti ikäänkuin laskeutuneen, seinät siirtyneen lähemmäksi toisiaan. Hänen täytyi avata ikkuna täälläkin eikä hän sittenkään saanut mielestään kyllin raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hetkisen käveli hän hermostuneena edes takaisin, pysähtyi, teki pari voimisteluliikettä ja istahti vihdoin kirja kädessä uuninkulmaan miettimään.
Siinä isän kirjahyllyn vieressä oli vanhastaan ollut Tuomaan lempipaikka. Hän oli siinä saanut ensimmäisen europalaisen sivistyksensä, samoin kuin hän oli saanut kansallisensa ukko Paavon päätykamarissa, kaukana Suomen sydänmaalla.
Tuossa lepäsivät hänen edessään kaikki nuo realistiset, kapinalliset kirjailijat, jotka kerran olivat saaneet aikaan niin suurta meteliä ja myrskyä maailmassa, ranskalaiset keltaisissa sotisovissaan, norjalaiset teräsharmaissa haarniskoissaan. Seisoivat siinä käsi kädessä ja hyvässä asesovussa kaikki nuo erilaatuiset ja eri kehityskulun käyneet henget, joilla jokaisella oli kuitenkin ollut sama päämäärä: yksilöllisen totuutensa täydellinen, häikäilemätön ja perinjuurinen julistaminen. Ibsen ja Björnson, Jonas Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja vielä joku muu. Nietzscheen päättyi sarja. Siitä alkoi hänen oma kirjastonsa.
Tuomas oli usein selaillut näitä teoksia. Ensin hän oli lukenut niitä omasta mielenkiinnostaan, sittemmin tutustuakseen tarkemmin isänsä protokollasihteerin nuoruuden ihanteisiin. Hän oli nimittäin jo nuorella ijällä huomannut, että jos ihminen tunnettiin ystävistään, joita hän usein ei itse valitse, hän tunnettiin vielä enemmän kirjoistaan, jotka hän aina on tilaisuudessa itse valitsemaan.
Oli hyvä uneksia siinä uuninkulmassa. Tuomas olikin siinä ensimmäisinä poikavuosinaan nähnyt monta kirkasta ja kullankimaltavaa unelmaa.
Oli ollut siihen aikaan kevättä ilmassa, oli ollut sitä myöskin täällä heidän omassa kodissaan. Tässä huoneessa oli ollut koolla usein kaikki, mitä suomalaisen kultuurin alalla oli nuorta ja innokasta. Hän itse oli pyörinyt heidän jaloissaan piimäsuuna pikkaraisna, istunut sittemmin totisena tuolillaan ja painanut kaikki, mitä puhuttiin, suureen ja kummastelevaan lapsensydämeen. Ne olivat vieläkin siellä säilyssä, jokainen leimuava sana ja jokainen rohkea, repäisevä ajatus. Hänen ei tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin tulvehti sieltä häntä vastaan tuhansien kauniiden muistojen sarja, niinkuin päivännousu päältä Karjalan metsien, tuoreiden koivunlehtien lomitse, vilisevien virtojen poikki, ja näytti rakentavan siltansa suoraan taivaasen.
Missä oli nyt tuo lumous?
Sitä ei ollut olemassa. Se oli mennyt niinkuin hänen isänsä protokollasihteerin pyhän innostuksen aika. Helposti saatu oli helposti huilahtanut. Tuomas oli kuulevinaan vielä korvansa juuressa isänsä lausuvan leveällä vatsapohja-äänellään:
— Totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle summakaupalla. Se on anniskeltava varovasti ja vähittäin.
Juuri sitä käsityskantaa vastaan oli protokollasihteeri ynnä hänen nuoret ystävänsä kerran tulisimmin nousseet taisteluun.
Merkillinen mies tuo isä, ajatteli Tuomas. Hän on näytellyt niin kauan tuota leveää, vatsa-äänistä yhteiskunta-rooliaan, että hän on kokonaan unohtanut oman varsinaisen olemuksensa. Kuitenkin lepäsi kerran uuden ajan marskisauva hänenkin laukussaan. Oikeastaan pitäisi hänen nyt puhua falsetissa. Hän oli pohjaltaan hieno, tunteellinen mielialojen mies, jonka viisas luonto alkuaan oli varustanut melkoisella, ylempää iskevällä ironialla, turvaksi elämän taisteluun. Mutta sikäli kuin nuoruuden herkkä, runollinen tunne-elämä hänestä kului, pyöristyi itsepuolustavan ivankin kallisarvoinen oka hänessä karkeaksi, tylppäpäiseksi huumoriksi, joka sekin jo viime vuosina oli haihtunut hänestä. Nyt oli hänessä kaikki jo yhtä pyöreätä. Jälelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen mukava, optimistinen levollisuus, peittona suurelle itsekkäisyydelle, sekä ylimalkainen luottamus korkeamman maailmanjärjestyksen toimeenpanevaan voimaan palauttaa maahan se laillisuus, jota hän kyllä katsoi itsensä kutsutuksi säätämään. Perustuslaki-taistelu oli kuitenkin hetkeksi hänet untelosta mielentilastaan hereille ravistanut. Mutta se olikin enää hänen henkisen elämänsä ainoa keidas, jota hän rakasti niinkuin kameeli vesileiliä. Kaikkialla sen ympärillä levisi hänen aivoissaan kuivakiskoisen, hitaasti toimivan virastojärjen ääretön, hedelmätön hiekka-erämaa, jonka karua kuoleman-autiutta vaan joku yhteiskunnallisen ajatuksen pyhiinvaeltava karavaani taikka vahingoniloisen puolue-elämän kitupiikkinen kaktuskasvi joskus vaivaloisesti virkistivät. Pian oli hän oleva kokonaan pyhä. Hiekkameri oli lainehtiva hänen ylitsensä.
— Ja sitten ei hänestäkään enää muuta kuin hyvää, päätti Tuomas ajatuksensa.
Mutta kuinka oli sellainen ylimalkaan mahdollista? Oliko se maailman meno? Pitikö sen siis välttämättä aina olla niin? Oliko siis maailman alusta niin määrätty, ettei kukaan milloinkaan missään voinut pysyä uskollisena oman nuoruutensa autuaille ihanteille? Alkoiko kaunis tarina aina niin oivallisesti, vain sitten päättyäkseen niin pahanpäiväisesti? Vai eikö se ollut koskaan ollutkaan kaunis? Hänkö yksin tässä istui ja ihannoitsi menneiden aikakausien auringoita? Muisteli oman lapsuutensa kultaisia päiviä ja luuli kaikkien muidenkin siihen aikaan aamun kullassa kulkeneen?
Mutta olihan ollut kevättä ilmassa, olivathan torahtaneet korkeamman ihmisyyden taistotorvet. Päivä oli paistanut päälle tuhansien järvien maan. Nuo sittemmin niin sankarillisen kuuluisuuden saaneet "idän pilvet" olivat jo tosin olleet olemassa, mutta vain sopivan välimatkan päässä, niin etäällä, että ne muodostivat koristeellisen taustan kansan kesäiselle juhlatunnelmalle. Uusista, suomenkielisistä opistoista oli virrannut kaikkialta nuorta, toivorikasta väkeä kansallisen viljelyksen vainiolle, iloista, päivänpaisteista väkeä, jotka eivät ikinä olleet mitään kielitaistelun vaikeuksia kokeneet ja joiden sydämiä ei mikään sorretun kansallisuuden tunto ollut milloinkaan myrkyttänyt. Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät olleet vielä paljastuneet, säätyero ei vielä vaaralliseksi kärjistynyt, puolue-elämä ei vielä saanut nykyistä kiihko-agitatorista muotoaan. Itse kansa oli vielä ihanteellinen, puoli-etnografinen, puolimuinaistieteellinen, kenties myöskin kielitieteellinen käsite, josta erinomaisesti sopi isänmaallisissa laulujuhlissa innostua ja sen suurelle tulevaisuudelle 9-kertaisia eläköönhuutoja kohottaa.
Siitä sopi olla myöskin kaunotieteellisesti huvitettu, ainakin siellä, missä se vielä eli alkuperäisessä koskemattomassa luonnontilassaan. Sopi huomautella sen sattuvia, kuvailevia murresanoja, jotka kaikki olivat välttämättä kirjakieleen otettavat, ihailla sen yksinkertaista, korkeata tunne-elämää, jossa herrasväen ihmeeksi oli hienouksiakin, vieläpä myöntää eräänlainen esteettinen merkitys sen kulmikkaille kasvoille, koruttomalle kotitaiteelle ja vaateparren varmalle, pietistiselle tyylikkäisyydelle.
Oli tullut muotiin oikea kansan ihannoiminen. Mutta kun kansa useimmissa paikoin vielä oli raakaa ja sivistymätöntä, ei siitä ollut kuin yksi askel raakuuden ja sivistymättömyyden ihanteluun. Tuota viimemainittua seikkaa ei kuitenkaan oltu huomattu vielä. Kansa seisoi loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa kuin maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin), maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen, isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kultuurimuistoineen etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansanvalistusta, tietysti jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti ja uskovaisesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania, luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ja liehutettiin Suomen lippua. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että kultasäkkiä kantava aasi ei sittenkään aina pääse korkean muurin yli ja että noista kallisarvoisista, mutta useinkin ajan kuluttavan hampaan jäytämistä ihanteista oli paljon peitettävä tien-oheen, jos mieli päästä sen ryteikön läpi, jonka kautta jokaisen kehityskelpoisen kansan jokaisessa uudessa miespolvessaan kuitenkin oli kulkeminen.
Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistysvaltio, joka oli voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla ja kohosi jälleen ehompana entistään. Totuus, kauneus, oikeus, ja kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta, tuskaa, sanomattomia uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään, ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia, vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan taikka vasempaan, vain eteenpäin, vain edestä Suomenmaan. Ylöspäin oli hiukan vaarallisempi marssia, sillä siellä voi ihmisparka aina joutua vaaralliseen kollisioniin taivaallisen isänsä kanssa, joka juuri oli aivan erityisellä tavalla Suomen syrjäiseen kansanrotuun huomionsa kiinnittänyt. Siksi oli ajan tunnussana: eteenpäin!
Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldin kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo silloin kuin Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta, sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet 1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas käsittämättömässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan tulevaisuuden.
Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli sen päähän alkanut tunkeutua Länsi-Europasta uusia, vapauttavia ja hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia, jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat poloisen yksityisen kansalaisen erityistä huomiota osakseen. Tulivat yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön merkityksestä, subjektivisista siveyslaeista, elämän-ilosta ja vapaan arvostelun välttämättömyydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon, avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia nurkkajuuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.
Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnallisena ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää kaipausta ajattelematta.
Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä, talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous, ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä, ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli itse oma tuomarinsa, luonto yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat. Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.
Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häilyneet ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväisiäkin lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria, tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella, kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitettavien kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielestään ulos Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.
Missä olivat nuo miehet?
Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.
Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi, mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt. Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen, valhe-ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattelemisen oraat. Se oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen edistyksen. Muuten riemuitsi reaktsioni kaikkialla, puritanismi näytti vahvemmalta kuin ennen, tekopyhyys seisoi niinkuin seinä ja yksilön arvo oli alempi kuin milloinkaan. Poliittisella alalla oli punainen terrori astunut mustan sijalle. Edistyneimmissäkin henkisissä piireissä käsiteltiin ihmistä vain sosialisena käsitteenä.
Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen, mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla, täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.
Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut "virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä. Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa mahdottomaksi.
Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.
Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli tämä vallankumous muodostuva?