Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.
Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi liian ylimalkaisesti.
Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja. Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua, että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua suuttumusta.
Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen, kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta, jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta, väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja — jos niitäkään enää puuttui — käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi. Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava. Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".
Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen. Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.
Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa, joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.
Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla, vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe, laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä, joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.
Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella. Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa, suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla. Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha, rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa, kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.
Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä usein aamupuoleen yötä väsytetty.
Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat, veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista. Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.
Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.
— Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille. Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat meidän parhaat liittolaisemme.
Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.
— Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.
Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan. Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä. Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.
— Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri. Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla, muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa tapahtunut.
Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään. Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden kansalaisten yhteis-omaisuutta.
Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin innostunut ihailija.
Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan. Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi, hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton alakuloisuus.
Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar, nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä, kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään, silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan sydämeen.
Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta, jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään, isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.
Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt, jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt, mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.
Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.
Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.
Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin tyytymätön.
Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Tuomas oli aina ollut tavattomasti kiintynyt äitiinsä eikä vähimmän sen jälkeen kuin hän oli ruvennut hämärästi aavistamaan tämän traagillista rakkaustarinaa. Nyt tiesi hän liiankin hyvin, miksi äidin silmä oli niin suuri ja surullinen. Mies, jolle hän oli vaimoksi mennyt, ei ollut vastannut Maria Antoinetten alkuperäistä, korkeata ihannekuvaa. Antti Vitikka oli tosin nuorena ollut hyvä mies, hieno mies, mielialojen mies, vieläpä suurten suunnitelmienkin mies, mutta hänessä ei ollut koskaan ollut sitä ajatusten ankaruutta, sitä vakaumuksen vaskivuorta, jota Maria Antoinette oli hänessä kerran uneksinut. Hänessä ei ollut terästä. Vuosi vuodelta oli protokollasihteerin, ei alkuaankaan niin aivan syvä, personallisuus käynyt yhä kuluneemmaksi ja pintapuolisemmaksi. Vuosi vuodelta oli Maria Antoinette saanut nuoruuden unelmiensa kallisarvoista kuvaa pienentää, ilman että hänellä vieläkään oli mitään toiveita saada säilymään se edes sellaisena kuin se nyt oli. Se oli ensin ollut aivan ylenluonnollisen suuri, mahtuen tuskin koko maailmaan, ainoastaan suureen ja rakastavaan nais-sydämeen. Pian oli oma pieni isänmaakin käynyt sille jo aivan liian laajaksi. Nyt täytti se enää vain vaivoin edes sen vaatimattoman paikan, minkä ahdas puolue-elämä ja hengetön virkakoneisto jätti keskinkertaisilla järjen lahjoilla varustetun lain-oppineen käytettäväksi. Se oli nyttemmin aivan jokapäiväinen muotokuva luonnollisessa koossa, jonka huoleti voi ripustaa minkä arkikodin seinälle tahansa, ilman että se siinä oli omiaan mitään suurempaa huomiota herättämään. Sen entisistä suuruuden ajoista ei muistuttanut enää muu kuin tyhjä sija Maria Antoinetten sydämessä sekä sen puitteiden kulunut kultamaali, joka uhkasi yhä enemmän kulua, samoin kuin ihannekuva itse yhä suppeampiin suhteisiin pienentyä. Varmaan oli se kerran aivan taskukokoon kutistuva.
Sellainen oli Tuomaan äidin äänetön murhetarina. Mutta juuri se oli kutonut monet salaiset ja lujat langat heidän välilleen.
Pojastaan oli Maria Antoinette usein toivonut kaikkea sitä, mitä hänen miehensä oli luvannut, mutta ei pitänyt. Oli uneksinut hänelle sitä hengen aateluutta, sitä luonteen lujuutta ja sitä ylhäistä, koskematonta yksilöllisyyttä, joka olisi lainsäätäjä omalle sydämelleen, tekojensa herra ja herra omien heikkojen ajatuksiensa, ei tinkisi elämän taistelussa, seisoisi siinä, missä hänen paikkansa oli, sellaisena kuin jumala oli hänet luonut, taittuvana, ei taipuvana. Hän oli ilokseen nähnytkin Tuomaan nopeata ja itsenäistä kehittymistä. Hän ei toivonut pojastaan mitään suurta merkkimiestä tieteen, taiteen tahi yhteiskunnallisen elämän aloilla. Eipä edes siveyden sankaria tarvinnut hänestä tulla. Äidille oli riittävä vain se tieto, että hänen poikansa oli kaikissa elämän kohtaloissa oleva uskollinen itselleen.
Noin oli Maria Antoinette usein parhaina hetkinään toivotellut. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut horjumaan. Kenties hän sittenkin oli väärässä vaatiessaan itseltään ja muilta niin rajatonta yksilöllisyyden pyhänä-pitämistä? Kenties oli hänen käytännöllispoliittinen miehensä sittenkin oikeassa? Kenties oli elämä sellainen, että sitä vastaan oli myöskin halvoilla, typerillä ja pikkumaisilla keinoilla taisteltava? Kenties ei sittenkään ollut korkeinta olla ylevämpi kuin elämä? Kenties hän oli erehtynyt? Kenties oli taivuttava, tingittävä, myönnyttävä ja mukauduttava? Kenties oli totuus sellainen suuri kultaraha, joka ei sopinut jokapäiväisen elämän kaikkiin pikkutarpeisiin? Kenties saisi hänen poikansa kerran kalliisti maksaa sen, että hän katsoi asiakseen sitä joka paikkaan tyrkytellä?
Toistaiseksi hän oli kuitenkin vielä aina voittanut epäilyksensä. Tietysti hän oli oikeassa, tietysti oli myöskin Tuomas oikealla tolalla. Mutta Maria Antoinette tunsi jo liian paljon elämää. Hän tiesi, mitä merkitsi vuosikymmenien kuluessa edes koettaa olla itselleen uskollinen.
— Äiti, sanoi Tuomas äkkiä. Mitä sinä ajattelet?
— Sinua.
— Älä viitsi, äiti. Se ei todellakaan kannata sen enempää ajattelemista.
— Mikä ei kannata?
— Tuo sanomalehti-artikkeli. Eikä muukaan. Se on nyt kerran sellaista kuin se on.
— Millaista?
— Typerää.
— Kuitenkin olet sinä lähtenyt taisteluun sitä vastaan?
— Minä en tee sitä enää koskaan. Siinä tulee pian itse typeräksi.
Tuomaan sanoista puhui syvä katkeruus. Hän ei ollut vielä voinut oikein antaa anteeksi isälleen, että tämäkin oli häntä niin arkipäiväisillä neuvoilla opastanut.
Mutta Maria Antoinette hengähti helpotuksesta. Täten oli hänen poikansa säästyvä monesta kovasta koettelemuksesta. Näin oli häneltä itseltään myöskin säästyvä vaikea vaali, oliko hän vai hänen miehensä lopullisesti elämään nähden oikeassa.