Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä, arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki, paljastaen syntiinlangenneelle luomakunnalle pätevän, ankaran aatamiomenan sekä tärkkipaidan jalokivillä koristetut kultanapit. Kalvostimet seisoivat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu huolellisesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan pään-alaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävelykeppi, puoli tuumaa maahan pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskunta-siteiden lopullisen löyhtymisen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmälasitkin tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta, roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkeiden liivien päälle, jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas, likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja parempipalkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan, seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen. Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima on lempeä, kirkastettu ja oikeudenmukainen objektivisuus, mutta ainoa personallinen lisä asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi: Antti Vitikka.
Ojan varrella, jonkun matkaa edellisestä, istui Tuomaan äiti, nimeltään Maria Antoinette, omaa sukuaan Videnius, ja merkitsi miehensä uusia nenäliinoja punaisilla, taitehikkailla alkukirjaimilla. Hän oli kookas, komea, noin 45-vuotias nainen, kaula pitkä ja joustava, kasvot marmoriset. Yksivärinen, harmaa kesäpuku, jonka ainoa koriste oli pieni hopeainen rintasolki, kiertyi tiukasti täyteläisen, mutta jäntevän ruumiin ympärille. Tukka, lainehtiva tummanruskeissa suortuvissa, oli koottu edestä kultaisella otsalehdellä ja solmittu niskaan soreaksi puolipalmikoksi. Varren viivat piirtyivät täsmällisesti kuin kupariin. Jalorotuinen leuka kaartui voimakkaana, ylpeänä ja ylenkatseellisena. Suu, säännöllinen kuin sukkula, kertoi tyyntä, teräksistä itsetietoisuutta. Pitkien, majesteetillisten ripsiuutimien alta seijastuivat silloin tällöin suuret, viisaat, tähtikirkkaat silmät, niinkuin kaksi merta öisissä mainingeissaan. Toinen polvi lepäsi toisen päällä. Niska taipui tasasuhtaisesti eteenpäin. Hänen viileästä, vellamoisesta olennostaan ei uhonnut kesäkuun kirkas päivänpaiste, ei heinäkuun helle eikä elokuun haaveellinen kuudan, vaan syksyisen, korkean kuusimetsän mykkä murhe, siinä maassa, minkä alla on harmaa graniitti.
Kyljellään, vasemman kyynärpäänsä nojassa, lepäsi heidän takanaan Marian isä ja Tuomaan äidin-isä Konrad Napoleon Videnius, entinen senaattori ja salaneuvos. Pieni, pippurinen, mustanpuhuva herra, silmät vilkkaat ja eloisat, hapset ohimoilta harmentuneet. Viiksiniekka ylähuuli oli aina hiukan halveksivasti koholla; alahuulen ohut, teräsharmaa haivenpiikki taas niinkuin heittokeihäs murhaavasti eteenpäin ojennettu. Aika ajoittain napsautti hän ymmyrkäistä, hiirenherneen kokoista suumaloaan niinkuin mauserpistoolia. Hänessä eli kaikki, sieraimet, korvat, niska, päänahka. Kulmakarvojen seutu väreili alituista, pirteätä, mutta ärtynyttä ja kiusaantunutta älykkäisyyttä. Laiha, luiseva vartalo oli jännitetty energiseen puolikaareen, niinkuin sotajousi, vireessä kantapäihin saakka. Nenä, joka ei ollut ainoastaan kyömy, vaan kerrassaan kukkulainen, kiversi isiltä perityn, ylenluonnollisen kokkapuunsa korkealle ilmaan, niinkuin muinaisskandialainen käärmelaiva täysissä varustuksissaan, valmiina ajan etäisenkin myrskyjä halkaisemaan. Hän käytti rillejä sekä niiden lisäksi vielä liivinnapissa riippuvaa monokkelia. Tällä kertaa hän oli syventynyt ruotsinkielisen äänenkannattajansa perusteelliseen tutkimiseen:
Tasaisen maakiven ääressä, jolle sakkilauta nappuloineen oli levitetty, istui edellisen veli Kaarle Juhana, lumitukkainen, valkopartainen vanhapoika, yhteiskunnalliselta arvoltaan virasta eronnut hovioikeuden presidentti. Mitään vastapelaajaa ei näkynyt. Mutta korkea otsa säteili tyyntä, keskitettyä ajatustyötä. Hän oli jo vähintäin 90-vuotias. Harmaa, leveälierinen huopahattu päässään, suu lempeästi muhoilevana ja poskipäät vanhuuttaan punertavina, istui hän siinä niinkuin muistomerkki menneiltä ajoilta, kumma kansalle kasuavalle. Mutta kun hän silmänsä kohotti, loisti niistä katse niin kirkas ja nuori, että välttämättä täytyi lukea hänet nykyisimpään nykyhetkeen kuuluvaksi.
Korkean kuusen juurella, likinnä setäänsä, lepäsi vatsallaan salaneuvoksen nuorin tytär Anna, 17-vuotias, reput saanut ylioppilaskokelas, puettu keikailevaan taalalaispukuun. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä heinänkorsi, jolla hän teki julmaa kiusaa yksinäistä havutietään taivaltavalle muurahaiselle. Toinen käsi oli puristettu päättäväisesti nyrkkiin ja viety kauniin, itsepintaisen leuan alle. Kulmakarvat, jotka olivat kuin siveltimellä sipaistut, olivat tällä kertaa tuikeasti yhteen rypistetyt. Työn tärkeys ja sitä seuraava mielenkiinto näyttivät kokonaan hänen ajallisen järjenjuoksunsa vallanneen. Mutta aivojen älyllisistä maailmoista vähääkään välittämättä heilahtelivat takanapäin hänen piukat, peuramaiset säärivartensa, näyttäen punaisia sukkiaan, vuoroin toista, vuoroin toista, molempia yhtä huolettomasti ja hajamielisesti.
Vaalean päivänvarjostimen taakse, sinne, missä nurmi vihersi vehmaimmillaan, oli ojentanut rehevän ruumiinsa Aline, 25-vuotias, livertelevä leski, salaneuvoksen keskimmäinen ja kaunein tytär. Tukka, joka oli kostea vielä äskeisestä uimaretkestä, oli sitaistu vaan keskeltä kiinni. Väljän kesäpuseron toinen hiha oli valahtanut alas ja paljastanut kyynärpäähän saakka pyöreän, valkean käsivarren. Hänen hempeä kukkeutensa erosi tykkänään toisten sisarien mittaellusta muototyylistä. Hän ei ollut myöskään tumma hipiältään niinkuin he, vaan valkea ja punainen, tukka ja kulmakarvat kullankellahtavat. Edessään oli hänellä Paul Bourget'n romaani. Hän oli kuin lukeva Maria Magdalena. Silloin tällöin ylensi hän syyttömät, taivaansiniset silmäteränsä, luoden tutkistelevan katseen perheen valtavaan kahvipannuun, joka kiehui kahden kuumuudesta haljenneen kiven kolossa, nokisen kepin haarukassa.
Tämän tärkeän välikappaleen toisessa päässä seisoi Annan kotiopettaja, nuori maisteri Aavasaksa, liinatukkainen, pystynokkainen, vuohensilmäinen isänmaan-ystävä, joka oli viehättävään oppilaasensa heti ensi hetkestä silmittömästi vaikka toivottomasti rakastunut. Hänen leveä, rehellinen, täysikuinen naamataulunsa ilmaisi ihanteellista maailmankatsomusta. Isänmaallisesta kulttuuritehtävästä kertoi kultainen kravattineula, jonka päässä kimalteli Ylioppilas-laulajain mainehikas lyyra; periaatteellista pontta taas tiesi sininen raittiusnauha napinlävessä, samoin kuin alaleuan vaalea, huonosti ajettu parransänki. Hänen arvokas toimensa oli tällä kertaa nostaa ja laskea pannua, sikäli kuin tulen voima ja väkevyys näytti tekevän sen tarpeelliseksi. Hän otti hyvin totisesti tehtävänsä, kannatti kahvipannua niinkuin synnyinmaan kohtaloa kädessään, varmana, vapisemattomana, jalka tanassa. Ainoa, mikä jossakin määrin pyrki häiritsemään hänen ylevää velvollisuutensa täyttämistä, oli punasukkaisen Annan ärsyttävä ja tuiki epäkansallinen läsnäolo, joka ei suinkaan ollut omiaan nuoren maisterin polttavassa povessa ihmiskunnan kaikkein korkeimpia ihanteita herättämään.
Mutta korkealla, litteällä paasikivellä, niinkuin pylväspyhimys ylhäällä yli muiden kuolevaisten, istui isänmaa itse, Antti Vitikan isä ja Tuomaan iso-isä, vanha Paavo Vitikka, arvoltaan kunnallisneuvos ja valtiopäivämies. Hänen ulkomuotonsa oli suomalaisen heimonhengen suurin apoteosi. Lyhyenläntä, vanttera ukko, yhtä selkää kantapäihin saakka, eikä sääriä muuta kuin kaksi pientä kalikkaa, vain muodon vuoksi, jossakin siellä alipäässä. Otsa ei ollut korkea, mutta sitä leveämpi, silmänterä kova, nenä suora, mutta hiukan ryhmyinen ja ikäänkuin työkirveellä tehty. Tuuheat, kuusennaavaiset kulmakarvat antoivat hänen hahmolleen ankaran kunnian-arvoisuuden. Alaleuan lyhyt, isänmaallinen jäkäläparta, itsekin nähtävästi omat suuret traditsioninsa tietäen, kähertyi paidankaulusta vasten niinkuin katajainen kansallisuus. Ohuet huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Pukuna pitkä sortuuki, joka ei suinkaan ollut eilispäivän lapsi, päässä ruskea koppahattu, jalassa tylppäkärkiset anturakengät, liian leveät varret housunlahkeiden alla. Kädessä vihdoin kansallismielinen sanomalehti. Painetusta tekstistä paremmin selvää saadakseen hän oli istuttanut nenälleen merkilliset, muinaissuomalaiset kakkulat, pyöreät kuin viisauden pöllön silmät. Tuossa istui hän korkeana niinkuin Suomen jumala laulupaadellaan tahi niinkuin kivettynyt, elävältä kuollut kansanhenki, joka ennen aikojaan oli kavunnut muistopatsaalleen.
Maantien toiselle puolen oli pystyttänyt maalaustelineensä muukalainen tiedemies Friedrich Gottlieb Meyer, ylimääräinen estetiikan professori ja taidehistorioitsija Heidelbergin yliopistosta, jonka oikea kotipaikka tosin oli Hessen-Nassau, mutta joka ihastuneena tuhatjärvisen maamme luontoon ja sen voimakkaasen, alkuperäiseen kansan-elämään vietti jo kuudetta kesäänsä Vitikkalan vierasvaraisilla laitumilla. Hän oli mies parhaassa ijässään. Jalo tyyneys asui hänen valistuneilla Goethe-kasvoillaan. Suuren olkihatun alta valuivat pitkät, kastanjanruskeat suortuvat tammipuisille hartioille ja tumma, kiharainen täysiparta, kaikkien pohjan impien ihastus, liittyi kuvankauniisti tarmokkaasen, eteenpäin työntyvään alaleukaan. Hänen silmistään loisti viisaus, lempeys ja intohimoton itsehillitseminen. Samat kauniit ominaisuudet puhuivat jokaisesta hänen liikkeestään, jotka olivat sopusuhtaiset ja täsmälliset. Hän oli tällä kertaa puettu samettitakkiin, polvihousuihin ja silkkisukkiin, kuten aina silloin kuin hän suvaitsi ottaa käteensä siveltimen. Tietopuolisesta kasvatuksestaan huolimatta ja uutterien, uupumattomien taidehistoriallisten opintojensa ohella hän oli nimittäin saanut aikaa myöskin käytännöllisiin taideharjoituksiin, suorittaen kunnialla useamman kuin yhden akatemian täydelliset oppikurssit. Nyt koki hän hiki päässä kiinnittää kankaalle sitä kesäistä, pittoreskia kuvaelmaa, joka yllämainittujen henkilöiden muodossa säteili kuusten tummaa taustaa vasten, kirkkaan iltapäivä-auringon ihannoimana, heleän kahvisavun henkevöimänä ja hänen oman sopusointuisen maailmankatsomuksensa kauniiksi tekemänä.
Tämä oli seura, joka nähtiin Vitikkalan tiehaarassa eräänä leutona, lämpimänä suvilauantaina, kun päivä paistoi vinoon puiden latvain yli ja yksinäinen, myöhästynyt käki kukahteli kullalleen etäällä vaaran toisella puolen, metsän sinertävissä saleissa.