Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle.
Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa. Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse Ruotsin rannikolle.
Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille, missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta. Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160 riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.
Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja, joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle. Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin alkuun.
Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle, sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan, jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin, naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle, joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten julistuksiin.
Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle. Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin, oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai käsivarteensa haavan.
»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta meidänkin vuorostamme sylkäistä.»
Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi. Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.
Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi. Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.
Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää puolustustoimet.
»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine hyvineni sain poistua.
Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä viilettävän kaukana Tuunan selällä.
Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.
Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.
Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.
JULKAISIJAN JÄLKIHUOMAUTUS.
Päiväkirjansa on Löfving lopettanut Porissa 1734. Se säilytetään Porvoon lyseon kirjastossa ja sen mukana on useita muitakin Löfvingin papereita. Niistä käy selville, että hän ainakin edellämainittuun vuoteen saakka on elänyt suuressa köyhyydessä. Nähtävästi katkeroituneena siitä, ettei hänelle ansioistaan ja kapteeninarvostaan huolimatta oltu annettu mitään virkaa, lähettää hän v. 1735 kuninkaalliselle majesteetille anomuskirjeen, jossa hän pyytää päästä Ruotsin alamaisuudesta muuttaakseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan sekä pyrkiäkseen Venäjän keisarikunnan palvelukseen. Tämän anomuksen johdosta vaati kuningas sotakollegion mietintöä ja mainittu virasto pitääkin viisaampana saada Löfving pysytetyksi valtakunnassa, jota varten hänelle ehdotetaan annettavaksi joko ruotuväen kapteenin virka tai jokin kruununtila. Löfving saikin sitten tämän johdosta Hommanäsin tilan Porvoon pitäjässä.
N.s. Pikkuvihan puhjettua v. 1741 oli tuo kokenut partioretkeilijä taas mukana, sillä hänen tiedetään silloin m.m. karkoittaneen venäläiset Hailuodosta. Mitään omia muistiinpanoja ei Löfving tässä sodassa kokemistaan vaiheista ole kuitenkaan jättänyt.--Myöhemmällä iällään oli hänellä majurin arvo. Oltuaan kahdesti naimisissa kuoli hän 87-vuotiaana Hommanäsissä 22 p:nä lokak. 1777.
ALAVIITTEET
[1] Yksi Isonvihan surullisimpia ilmiöitä oli juuri se, että venäläiset pistivät maassamme vangiksi ottamiaan naisia ratsujoukkoihinsa ja pakottivat heidät sitten taistelemaan omia maanmiehiä vastaan. Niinpä oli Vologodskin rakuunarykmentissä viitisenkymmentä nuorta suomalaista naista, jotka ottivat osaa useimpiin Isonvihan taisteluihin. Näistä seikoista katso lähemmin Annikka Svahnin elämäkertaa Biografisessa Nimikirjassa sekä Yrjö Koskinen: Lähteitä Ison vihan historiaan, ss. 364-5.
Julkaisijan huomautus.
[2] C = alkukirjain nimessä Carolus.
Julkaisijan huomautus.
[3] Erään isonvihan murhenäytelmän liikuttavimpia episoodeja on Löfvingin mainitsema Abraham Frosterus esittänyt kertomuksessaan Frosterus-suvun vaiheista, joka on julkaistuna Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjoissa VI. Siinä on oivallisesti ja seikkaperäisesti kerrottu puheenalaisen pappisperheen ynnä siihen läheisissä sukulaisuussuhteissa olevain Paltamon Cajanusten kärsimysrikkaista vaiheista noina kovina aikoina.
Julkaisijan huomautus.
End of Project Gutenberg's Tapani Löfvingin seikkailut, by Kyösti Wilkuna