Viime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä, että henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että: "Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren." Repo tämän nähtyänsä ajatteli: "Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän niin kerskaten näyttelee sitä minulle." Jo keksikin keinon tuosta ja kysyi vastaan tulevalta karhulta: "Mistä nyt, kuomaseni, tuulee, tiedätkö?" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä katsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: "Tuuh, tuuh, tuuh." Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: "Mistä päin nyt on tuuli? Sano, kuomaseni." Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin, vaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu viimeinkin: "Ppohhjoisesta!" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa, lensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle: "Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani." -- "Itsehän sen laskit", vastasi repo, "olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt ja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et taiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi."
KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA TULEVAN OSANSA.
Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: "Mitä, mies, tässä teet?" -- "Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan toisi", vastasi mies. "No, ota minut apulaiseksi", virkkoi karhu, "minä kynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne joutuvat." -- "Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis kahtia", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon oli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: "Mitäs tähän nyt kylvämme?" -- "Pankaamme palo kahteen osaan", tuumasi mies, "niin toiseen puhumme naurista, toiseen vehniä kylvämme." Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat hyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies karhun naurismaalle ja kysyi: "Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai alimmaiset?" Karhu arvelee asiata, sanoo: "No, olkoothan minulle ylimmäiset." Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle. Käytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu: "Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle." -- "Olkoon sillä puheen", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan sänget heitti hän karhulle.
Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati vehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle: "Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat maakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen sinulle."
KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.
Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään ukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä nyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle. Tätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: "Laske minut, veikkonen, täältä, niin sinut siitä vielä palkitsen." -- "Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska minun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt", vastasi mies, "mutta näyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna, niin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta." Sen tekikin mies, ja karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: "Syön minä, ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi minulle ansan viritit." -- "En minä anna itseäni syödä", sanoi mies, "lupasithan sinä hyvän työni palkita." -- "Senpä minä teenkin", vastasi karhu, "sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla." -- "En tyydy minä siihen", tuumasi mies, "lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi meistä käypi vääräksi!" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä etsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen, sanottiin hänelle: "Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme ratkaisijaksi?" -- "Kertokaahan asianne", vastasi hevonen, "niin siitä näen, kumpi teistä on väärässä." Mies selvitti asian, kusta heidän riitansa oli noussut, sanoi: "Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun siitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei pitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla." -- "Kyllä karhu on oikeassa", sanoi tämän kuultuaan hevonen, "pahalla hyvä maksetaan maailmassa. Palvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta eilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää sinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin vastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."
Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. "Tämä on vanha ja maailman kokenut koira", tuumasi mies, "ottakaamme hänet tuomariksemme!" -- "Tehkäämme niin", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin koiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: "Karhu on oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin, joista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin, minut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."
"En tyydy vielä tähänkään tuomioon", tuumasi mies, "vielä pitää kolmas tuomari hakeaksemme." Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin taas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No, kuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: "Meillä juttu on semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!" Repo lupasi heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: "Annatko minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion toimitan." -- "Annan", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan perustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: "Tämä karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti kostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni autoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja vastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman tapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun käytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme." -- "Oho!" vastasi repo, "kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä istuillaankin tutkiessa." Näin puhellen käski hän asianomaisten istua kunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa oli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen toimessaan: "Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu, mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa, pitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten karhu on syönyt sitä." Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli vaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo silloin puisteli päätään, sanoi karhulle: "Kylläpä olet miehelle suurta vahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut." -- "Siltä se näyttäisi", vastasi karhu, "vaan lähdetäänpä nyt katsomaan, minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!" Toiset läksivät, ja paikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy karhulta: "Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?" -- "Yhtä", vastasi karhu. "Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit", tuumasi repo, "eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt." Sen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: "Laita nyt ansasi vireeseen, että näen, minkälainen se oli." Mies laittoi; ja kun ansa oli vireessä, sanoi repo karhulle: "Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä siitä kuljit." Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä päässytkään enää koko paikasta. "No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin alustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi, mies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli." Mies teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun repoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen ja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä halolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka viimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: "Sen sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä palkitaan maailmassa!"