Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?" -- "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras sanoi: "Minä olen Jumala." -- "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten, niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" -- "Kummia etsimään lapselleni", vastaa hän sille. -- "No, ota minut kummiksi", sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras sanoi: "Minä olen Surma." -- "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."
Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" -- "Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin", sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi, joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."
No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen, josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen, hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa, josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä, jotka hän jälkeensä jättäisi.
Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi, eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun huoneessani olet?" -- "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt kahden sovittaisi sentähden?" -- "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone tulee minusta yksinänikin täyteen." -- "No, näytäpäs, miten sinusta koko huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun kukkarooni sopisit?" -- "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin sovin!" -- "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies, nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.
Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut tapan." -- "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään siitä tappoi hänet samassa.
No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. -- Sen pituinen se.