Oli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi lehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi toisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen, arvelihe, ajattelihe viimeinkin: "Minä kun näin rikoksenalainen olen, enhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa katsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei otettane!" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi räähkiä ottamaan. "En minä ota, mene toisen luokse", sanoo kohta monasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee toisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: "En minäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja pääisäntä, se ne ottaa kun ottanee." Mies meni ja heittäysi polvilleen isännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on tehnyt, mikä neuvoksi sopisi? "No", sanoi monasterin isäntä, "koska sinä semmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien varrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja tervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan." Sen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin tehdä kuin neuvo oli.
Mies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän aina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee, rupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta, vaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä päivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja pahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja pajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten, ja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: "No, mikähän lienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä mies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon kymmenennen, vaikka mikin tulkoon!" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi hän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas, vei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on. No, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja risti silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista lehteä! "Oi Jumalainen, suuri sinä olet!" sanoo itsekseen mies, "kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi kaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin kävi?"
Saadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka hänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: "Niin ja niin se nyt on; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet." -- "En usko ensistään, sinä horailet", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee katsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin isäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: "No, niin on, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt sinulle?" -- "Niin ja niin", vastasi toinen, "tästä mies matkasi ohitse aina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja hyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan pani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen: 'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin siitä sen miehen, räähkäsin." Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian, sanoi: "Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki toivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari semmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli rahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä Jumalalta kaikki tekosi anteeksi." Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun ei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin siivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa ilmaisesti näkemään. -- Sen pituus se.