Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa. Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on." Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" -- "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?" Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?" Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan. Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" -- "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." -- "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" -- "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka." Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.
Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään. Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka." Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." -- "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti. Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"
Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan. Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" -- "Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle, konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan, herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi: "Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas. "Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata, "konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli: "Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen kiirehti kotiinsa.
Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään, niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan: "Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" -- "Se tulee vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan", sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu, vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa, suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan, kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!" No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan. Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot, joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä, kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä tämä onkin minun pelastajani!" -- "No, sinulle en saata muuta palkintoa antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten", sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen, jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" -- "Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa, ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä, nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta", sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" -- "Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei sittenkään olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" -- "Ei näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö, lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan. Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni, niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.