Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika. Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa, vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.
Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään, niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan." Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään. Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä. Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa: "En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." -- "Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa." -- "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois saan?" -- "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden, sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä, puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja äijä minne lienee pyörähtänyt.
Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" -- "Jo", virkkoi poika. "No, tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi. Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään, vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa, oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh! jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut -- se tässä haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa, niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja äijän matkassa sieltä pois.
Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos. Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon; vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan, ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan tehneet.
Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä. Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" -- "Sitä suren", vastasi poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." -- "Kyllä se voi minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina." Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.
Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän. Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain. Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan -- mistä se seppä semmoista tiesi laittaa -- ja kuninkaan tytär lähetti kruunun takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot, poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle toimittaisin mielelläni." -- "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä, meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.
Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" -- "Enpä minä sitä salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin." -- "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi, että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin. Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä. Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan." Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet puutteessa?" -- "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas, heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.
Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle: "No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?" -- "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen, sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi, kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea, niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta, vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan, niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt -- sieväänhän sen äijä taas kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt -- ja meni siitä sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.
Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva." -- "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." -- "Hoh! kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset. Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat, jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt, olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä parempi.
Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.
Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä sinun -- ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset, ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan, toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi. -- Siihen loppui se tarina.