Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.
Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." -- "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" -- "Kivi." -- "Mikäs karkeista karkein?" -- "Terva." -- "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." -- "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." -- "Mikä on pehmeistä pehmein?" -- "Maammon syli." -- "Mikäs kovista kovin on?" -- "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." -- "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" -- "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:
"Tii, tii tiaistani,
vati, kuti varpuistani:
ukko peitti peittosen,
minä sen siitä näin."
"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan, saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas. Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää, mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet selkääni?" -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin otettava." -- "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan elä kaukaa viivyttele." -- "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta, tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" -- "Elkäähän hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä, harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:
"Tii, tii tiaistani,
vati, kuti varpuistani:
ukko peitti peittosen,
minä sen siitä näin."
"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä, itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy: "Etkös lähtisi selkääni?" -- "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika, "vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa." Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita, sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" -- "Koehan juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä tulevaksi." -- "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." -- "Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat jo toisella puolen koskesta.
Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Jo pääsin viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Tule vain", vastasi poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä, vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi, revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä istumaan loukkoon.
Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi. Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita. Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät siivolla olemaan.
Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen, kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään, minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan, työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä. Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä. Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni." Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon, vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää, juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin ennenkin.
Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään. Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille, arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." -- "Niin teit, isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan, heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt vanhaan kotiin osoitella.
Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo, että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa. Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään. Min lienee elettykin. -- Sen pituinen se.