Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan. Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.
Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla mointa:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
tähdet taivon hartioilta.
Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen", virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen." Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman joutavia korpin äpäreitä vain!" -- "No, oli mit' oli, korjatkaahan naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki valkoisen kiven alle.
Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista ja ihanaa, jotta:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.
Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi, kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa, niin kaunista, jotta:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne matkaatte?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ottakaa minut", sanoo Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas. Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä. Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa, niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet, mitenkä nyt on vain yksi?" -- "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia harakan poikia vain!" -- "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika, "saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.
Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä, kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa siellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri, päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun katsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa, sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" -- "Enkä puhkaise", sanoi poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." -- "Puhkaise vain", pakisi hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän, siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on. Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti. Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.
Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa. Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään, niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan. Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.
Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" -- "Oi kuninkaan poika armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et enempää pirtissä istuisi." -- "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:
"Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä poikaset kaimasivat minua matkalle."
Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi. Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" -- "Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee, silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja kivinen silta."
Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi: "Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään, sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika: "Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika naisensa ja poikansa oli löytänyt.
Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni, ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä, eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!" Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö, tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa, josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle hyvää laadin!" -- "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu", vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää, ja ampuminen jäi sillensä.
Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua kieltänyt?" -- "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri, ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."
Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan, niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" -- "Ka, niin on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas, kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille: "Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" -- "Niin on kuin seulan suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri silmistänne?" -- "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit, minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä, niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne mielenne laatinee!"
Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä, ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" -- "Menemme", sanoivat, "vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän ovat veljemme?" -- "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."
Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä: "Kustapa, vieraat, olette?" -- "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?" -- "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä; "seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna. Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä olette, poikaseni?" -- "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko lienemme viimeinkin päähän päässeet?" -- "Jo olette, poikaseni, matkanne päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät, vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille, muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat, pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."
Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka oli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja kavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo, säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli, emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat: "Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" -- "Ka, sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne; puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan, tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät iloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa. Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä: "Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa. Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. -- Sen pituinen se.