Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa; mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.
Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane, kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.
Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa, ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.
Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä: "Keritse minut, ota villat palkoistasi." -- "No, mekö sinua rupeaisimme, kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!" sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen, niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni, minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.
Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas, niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan, ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi, jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta, hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään, juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee, asetakse kiukaan perään kotiinsa.
Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" -- "Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin, niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän minä ollut?" -- "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.
Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan, seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin. Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan. Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis, ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa." -- "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut, semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.
Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä. Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin, tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni sieltä kiukaalle.
Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä näitte kuninkaan kodissa?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." -- "No, minähän siellä olin", virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla", sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"
No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian; kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää, jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" -- "Mitä kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi: "Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä, mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä! Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista! Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. -- Sen pituinen se.