_Naamioitu jatkaa vertauskuvaansa maallisen rakkauden katoavuudesta ja ihmisten vieraudesta toisilleen. Miksi hän oli naamioitu. — Ja loppu: kuinka Angelikan ja Ilta Anjan kanssa ajettiin joulunviettoon Pähkinämäelle — uudella Tähdellä._
Angelika huudahti kyynelet silmissä, — ulkona kilahtivat muuten samassa kulkuset, helinä paisui, kuului kuin olisi tällä myöhäisellä hetkellä ajettu hevosella talon edustalle, — Angelika huudahti, että tuo nainen oli menetellyt väärin, rumasti: sellaista ei hän voinut käsittää, pitihän sydämen asiain tosiaan jäädä pyhästi kahden ihmisen keskinäisiksi...! Hän nousi ylös ja riensi vieraan luo, silitti hänen kättänsä, joka riippui vapisten tuolin selustalta, silitti hänen päätänsä. Ja hän jatkoi siveellisesti paheksuen, että oli aarteita, joita ei sopinut ikäänkuin markkinatorille viedä. Eikö siis ihmisellä saisi olla kaikkein ominta kammiotaan, johon uteliaat eivät ole oikeutettuja tulemaan? Elämänala, josta vieras kertoi, oli tosin Angelikalle outo, — hän väitti itseään kovin yksinkertaiseksi, tietämättömäksi naisraukaksi; mutta ainakin hän luuli aavistavansa jotain: hän arvasi, miltä maistuisi esimerkiksi kauppaneuvos Mentulasta, jos hänen perheasiansa, pyhät ehkä onnettomuudesta, väännettäisiin esille, ikäänkuin kaupattaisiin, Angelikasta tuntui samalta, olisiko sellainen julkisuus, sellainen kauppa kiitos vai moite: kauppaa se oli; enemmänkin: uteliaisuutta. Sama se, toimiko kauppaajana vieras tai — usein oma lapsikin: sellaisia oli hän lukenut sanomalehdistä taiteilijoista! Mitä me näillä tiedoilla teimme? Angelikalle riitti se, että hän kuuli jonkin sävellyksen, näki jonkin näytelmän, — etenkin saduista hän piti, — luki jonkin runon: ne olivat oikeaa, tärkeämpää kuin tiedot:
"Kuvittelen, että sirkuksessakin lienee samanlaista", lopetti Angelika.
"Ah, kuinka tuntuu suloiselta kuulla tätä vanhanaikaista, sydämellistä, kaunista puhetta!" huudahti vieras ja iloitsi. — "Mutta nyt toinen asia: mitä ajattelette rikoksestani? Olenhan — murhaaja! Ehkä olen murhannut muitakin... Vaikka tuhannesti kyyneliä vuodattaen kertoisin syyt, jotka minut pahoihin tekoihini johtivat, kuvailisin kohtaloa, mihin loppuiäkseni erehdysteni tähden jouduin, valittaisin, että olen menettänyt uskoni sellaiseenkin kuin rakastettu nainen ihmiselle on, niin lohduttaako se minua? Enkö ikävöi — ihmistä? Niin, kuinka nyt teette murhaajalle?" kysyi hän tiukasti. "Minun lienee paras väistyä tästä valoisasta huoneesta... Kuolla luonnon helmassa, ainoan ystävän, mitä enää saattanen kaivata, ja se on sanaton, sydämetön, eloton, tuo luonto."
"Ei, ei", huudahti Angelika, "tiedän, että olet kärsinyt jotain hyvin pahaa, — ja tehnyt pahoin. Luuletko, etten tuntenut sinua, vaikken aivan heti? Vaikka sinun on niin vaikea katua, että väität, ettet kadu; vaikka ehkä oletkin tehnyt tuon rikoksen, — niin parannus on oleva pätevä todistus katumisesta sittenkin. Toivo! Nouse! Tämä on niin sinun tapaistasi! Ota pois tuo lappu kasvoiltasi! Miksi sitä pidät?"
"En vielä, ennenkuin sanot, Angelika, voisitko tosiaan antaa anteeksi sellaiselle olennolle, joka on tehnyt näin pahaa?"
"Se olisi velvollisuuteni: annettiinhan sillekin, joka ristinpuussa kärsi, anteeksi, kun hän — toivoi uuteen elämään. Jos olet tehnyt teon, josta puhut, niin korjaa se. Sanoit, ettet jaksa tuota merkillistä uraasi kestää. Mutta ethän ole vanha! Minne sinut nyt sijoittaisinkaan? Kerroit kaivanneesi pois tuolta vieraista maista... missä lienetkään ollut... mitä lienetkään nähnyt ja tehnyt. Tahtovasi yksinäisyyteen, rauhaan. Odotapas, olen huomannut, että minulla sittenkin on paljon ystäviä. Joukossa oikein rikkaita. Kuulepas, tuo Mentula, — se entinen Kottu Hulaus, on nyt vallan mahtavaksi paisunut. Hänellä on maatilojakin taivas tiesi kuinka monta. Ehkä nyt tahtoisit..."
"Juuri vapauteen tahtoisin", keskeytti toinen. "Pois elämästä, jota en kestä. Pois erämaahan, rauhaan, — jos vain sydän, joka on niin pettynyt, murhaan saakka, voisi koskaan löytää leponsa. Löytäisikö se, minun sydämeni, minun, joka saa kaikessa pettymyksen, minun, joka olen kai kirottu ja jonka täytyy tuhoutua, minun, jota oma isä kauhisti niin, että jouduin pakenemaan elämästä temppuilijain päättömille teille? Minä, tulella leikkijä, joka jo lapsena poltin taloja ja poltin, — oi Angelika, mitä olenkaan sinulle tehnyt!"
Angelika koetti nauraa:
"Älä viitsi siitä. Enkö sanonut, että olen lopultakin niin ihmeen onnellinen? Ja nyt otat naamiosi pois, sinä veitikka... jo pienenä sinä aina halusit näytellä. Ensin en todellakaan sinua tuntenut. Äänesi petti sinut kuitenkin. Kun antauduit omaasi juttelemaan, muistin sen entisen soinnun."
"Niin, olen kauankin kierrellyt tämän talon ympärillä. Minä en uskaltanut tulla sisään: minä pelkäsin, että minut karkoitettaisiin täältäkin pois. Ymmärräthän, Angelika, tuo muinainen kauhea tekoni. Häpesin näyttää huonoja kasvojani, ja kyyneliäni, joista kaikkein katkerimpiin olen itse syypää. Mutta ihailen kaikkea rohkeaa, ja nyt olin kuullut täällä, että sinä et pelännyt mitään, että sinun luonasi kävi rikollisiakin. Tahdoin nähdä, oliko pelottomuutesi todellakin niin suuri."
"Oi, mitä ihmiset juttelevat!" huudahti Angelika. "Sinä olet ensimmäinen vieras sitä laatua..."
"Murhaaja!"
"Niin, jos olet."
"Ja kuitenkin otat minut vastaan?"
"Kuten sanoin: sinä aloitat uuden elämän!"
Eteiseen tuli joku.
"Varmaankin Anja", sanoi Angelika ja meni vastaan.
Anja se olikin; hän kummasteli eteisessä:
"Sinullapa on komeita vieraita. Uskallankohan tullakaan sisään? Minkälaiset hevoset, toisen reessä lakeija kuskin rinnalla."
"Mitä ihmettä?" kysyi Angelika ja raotti kamarin ovea, niin että lampun ja kynttiläin valovirta lankesi pimeyteen portaitten eteen.
"Menehän sisään, Anja, siellä on eräs, ei ehkä suurellinen, mutta kenties sittenkin sinulle tervetullut. Onneton ihminen, joka on tehnyt jotain — hyvin raskasta."
Ilta Anja meni kamariin, mutta Angelika portaille. Portaiden edessä odotti kaksi hevosta, etumainen valkea, takimmainen musta ja kookas. Etumaisen reen pukilla istui kaksi miestä, toinen hilliten hevosta, joka keikutteli yhtä mittaa soreaa kaulaansa ja kaaputteli lunta. Angelika kysyi, keitä he olivat, ketä he tässä odottivat?
"Pähkinämäen herraa", vastasi toinen. "Eikö hän jo tule? Pyysi noutamaan tunnin kuluttua."
"Pähkinämäen herraa? Ja — minne noutamaan?"
"Pähkinämäelle", vastasi mies.
Angelika riensi hoputen sisään.
Siellä seisoi Sam Ilola, pitkänä, hieman kumarassa... solakkana, tummana. Kirkkaissa silmissään vakava ilme.
Ilta Anja istui takan luona tuolilla päällystamineissaan. — Kun hän loi ylös katseensa, niin se säteili.
"Kas niin, nyt on tuo kummallinen naamio otettu pois", sanoi Angelika. "Tunnetko hänet vielä, Anja? Sam, tunnetko Anjan... hän ei ole täällä koskaan lakannut sinusta puhumasta?"
Nyt vasta Angelika tervehti Samia: sulki hänet syliinsä kuin omana veljenään.
Sam sanoi:
"Angelika, mutta jos vielä kerran vakuutan, että olen tehnyt sen hirveän rikoksen, josta puhuin, niin kuinka voit siihen suhtautua?"
"Rikoksen? Sinäkö, Sam", huudahti Anja Vennolampi. "Ethän puhu totta", epäsi hän jyrkästi.
"Kuka tietää", huokasi Sam. "Mitä sanot nyt, Angelika?"
Angelika nyökytti säälien päätänsä:
"Mitä sanoisin? Jos on niin, täytyy sinun kärsiä ulkonainen rangaistuksesi. Mutta kun ajattelet, että olet hairahtunut julmassa elämässä, että et ole muuta voinut tehdä, niin — sinä vapaudut katkerimmastakin! Sinä puhdistut! Sinusta tulee sittenkin kirkas ja onnellinen."
"Mikä ihana, ihmeellinen usko, viaton luottamus!" huudahti Sam. "Täällä minua ei poljettaisi missään tapauksessa. Kuule siis, Angelika: murhannut en toki ole ketään! Jumalan kiitos, — vaikka se oli hyvin lähellä, vaarallisen lähellä! Kerron sitten myöhemmin arkisemmin koko asian, — kun uskallukseni kasvaa. Vertauskuva on kärsivälle itselleen helpompi kuin alaston totuus. No niin, arvasit kai, Angelika, etten tule suinkaan mistään Siperian tundroilta. En ole käynytkään siellä. Minäkö, Sam Walton! Minäkö rosvoaisin jalokiviä venäläisten alttareilta! Jalokiviä ja kultaa?" toisti hän säälivästi naurahtaen? "Mitä ne ovat? Mitä niillä tekisin? Kas tällaista!"
Hän sivalsi ympäriltään esineen, joka oli kuin vyö, avasi sen toisen pään ja ravisti pöydälle virran kultarahoja:
"Kas tässä noita leluja. Ne olisivat sinun, Angelika. Ja tässä lisää."
Sam päästi uumiltaan toisen pitkän nahkavyön, jollaisissa Amerikan siirtolaiset säilyttävät aarteitaan, ja lisäsi sen raskaalla sisällöllä pöydän kultaista kekoa. Ja tyhjäksi vielä kolmas vyö: rahoja putoili ja pomppaili permannollekin:
"Dollareita, Amerikan pikku jumalia. Ota, Angelika! Niitä ei suinkaan tarvitse kursailla. Minä, onneton, vakuutan, että ne eivät ole edes ainoitani: tahdoin vain tuoda teille näytteen ilman arvoa. Puhtaana kultana, mikäli kulta on puhdasta, — en tahraisina seteleinä, en halpana paperina. Kultaa kultaiselle, kuten Hamlet, jonka tuskien lähde on niin syvä, että siitä riittää kaikkien meidän kärsimysten tulkiksi, sanoi: Suloisia suloiselle. Sille, joka hiljaisuudessa jakaa, antaa, pyytämättä itselleen mitään..."
Silmiään peittäen Sam jatkoi:
"Angelika, minun, joka olen tehnyt parhaalle ystävälleni, aivan kuin äidilleni, niin pahan teon, minun ei pitäisi häpäistä sinua tarjoamalla sinulle kultaa. Silläkö muka kaikki korjattu! Minä, joka olen kohottanut käteni ja aseen sinun rintaasi kohti! Tuossa se ase, — sama, jolla olin surmata vielä sen, jota nimitin Tamaraksi: teko synnyttää toisen! Niin, minun tulisi hävetä, pyytää edes anteeksi tuota tapausta, joka ei lähde mielestäni milloinkaan."
Sam itki. Hän oli ojentanut tikarin, jossa näkyi tuo lyijyinen pää kirjoituksineen, Angelikalle kuin antautumisen merkiksi. Kamarissa oli hiiskumattoman hiljaista; sallittiin toki surevan surra rauhassa. Sitten Angelika jälleen:
"Älä nyt enää siitä, Sam. No, rauhoitu jo! Minähän olen nyt niin onnellinen, kuten sanoin. Ja onnellisin olen sinusta! Onko tämä totta! Tuollainen valtava paljous — kultaa! Että sinä tämän minulle! Miten se olisi mahdollista! Minkä suuren ihmislauman sillä voisi ilahduttaa! Miten paljon surua poistaa! Minä en usko silmiäni. Tämä on kuin houretta. Onko sinulle maailmassa todellakin käynyt näin tavattoman hyvin? Kerro nyt, kerro! Ala jo kertoa. Pähkinämäki... mitä nuo miehet tuolla puhuivat?"
"Well", sanoi Sam. "Miehetkö, joilla on se valkea hevonen? Sen hevosen nimi on Tähti. Ja sen omistaja olisi, jos haluaisi, Angelika Laurell. Tähti, — vielä valkeampi kuin Pähkinämäen Tähti! Rakastat kai Pähkinämäkeä, Angelika? Minulle se on rakas, se on minulle mennyt onnen haave lapsuuteni, ah, liian hemmotellun, ajalta. Nyt saat Pähkinämäen, Angelika, jos tahdot. Minä ostin sen juuri tänään. Oi, sehän on vain pisara meressä kaiken sen rinnalla, mitä Laurellien herrasväeltä olen saanut. All right, sittenkin näyttää dollareista lähtevän jotain hyvää. Raha ei löyhkää, sanoi Rooman keisari aikoinaan, — mutta minusta se aina on löyhkännyt, sirkuslaisesta, kunnes joutuvat sellaiselle, joka niitä uhraa! Jotain hyvää pelastui toki kaikesta kärsimyksestä ja — inhosta sirkusta kohtaan. Sillä sirkuslainen minä vain olen. En tosin tiedä Venäjästä mitään, mutta sen sijaan saattaisivat Lontoo ja sen Covent-Garden ja Saint-James-Hall ja Kansallissirkus ja Liverpool ja Dublin ja Connecticutin Bridgeport ja Barnumin teltta, johon mahtuu viisitoistatuhatta ihmistä, — no niin, näistä kaikista sitten pitkinä hiljaisina talvi-iltoina kertoisin mielelläni, ja juuri Pähkinämäellä, jos halutaan; — niin, ne saattaisivat tietää merkillisiä asioita minustakin. Sielläpä satoi telttain katosta narrille kultaa, — humbuugin alttarillahan sitä kimaltaa, eikä pyhimysten. Dollareita lopulta, — joskaan se ei aivan heti käynyt: mitkä vaellukset, — muistanpa olleeni tukkimiehenäkin Winnipegin erämaissa, jossa Susi-serkku luihuili ja iso setä Karhu sai kirvestä otsaansa, paimenena aroilla kurjalla parin dollarin päiväpalkalla, niin, monenmoisessa. Ja nyt kertyi tuota arvotonta, jolla kuitenkin saattaa tehdä mieleisiään asioita. Erehdysteni pantti!"
"Tulenhan aivan höperöksi", huudahti Angelika. "Sinä ostanut Pähkinämäen! Ja sinä itse... Ja Tähti... Ja Pähkinämäki..."
"Pähkinämäki, tiet niin tutut minulle ajoilta, jolloin koulusta kävelin sinne ja keväisin seppelöin pääni variksenvarvuilla! Mennään sinne heti! Tulin oikeastaan pyytämään sinne jouluaaton viettoon. Täälläkin kyllä pöytä upeilee makeutta täynnä. Mutta ajattelehan, Angelika, Pähkinämäki! Sehän on sinun kotisi, Angelika. Ja — minun... onnellisin paikkani maailmassa. Hepo odottaa, reki on lämmin, pehmustettu yhdenhengen huvireki. Osaatko vielä kuskata, Angelika? Vauhti varmasti hyvä, Tähti lauhkea ja menee kuin tähdenlento! Koti siellä osapuilleen sisustettukin! Kaikki valkeaa ja kultaista. Etkö halua perustaa sinne esimerkiksi koulua? Sairaalaa, lastenkotia, mitä vain rakastat? Minä mielelläni ottaisin siellä itselleni vaikkapa sen punaisen piharakennuksen. Olisin lähelläsi. Amerikka unohtuisi kuin paha uni, hoitaisin vainioiden sarkoja, apilasulapoita, metsiä. Joskin opintojen päättäminen ei taitaisi olla aivan madottomuus, niin ainakaan tuomaria ei minusta enää tule."
Ja nyi kuvaili Sam, kuinka hän aikoinaan oli tuominnut niin ankarasti isäänsä, että oli paennut maasta.
Nyt oli isä kuollut. Sam oi tavannut hänet Amerikassa kauan sitten. Ryysyissä ja kuolemantauti rinnassa oli hän laahustanut poikansa luo: ei enää vaatimuksin, vaan siunaten siitä, että Sam teki edes hänen kuolinpäivänsä helpoksi.
"Enkö olisi antanut anteeksi vihdoinkin, minä — ylpeä", sanoi Sam. "Ylpeä. Lopultakin ylpeydestä kova, hirveä! Siksi minun täytyi kärsiä, pakosta, — multaan nöyrtyäkseni: nähdä itseni niin kolkossa, suuressa mystillisessä onnettomuudessa, että se voi tehdä ihmisen sekapäiseksi, julmaksi, inhottavaksi. Enkö olisi viimein oppinut ymmärtämään — heikkoutta? Sillä enkö itse ole tehnyt paljon pahaa? Enkö halunnut kuolemalla kostaa esimerkiksi tuolle Tamaralle, — josta hänestäkin aikoinaan päässen kertomaan, hänelle, joka kuitenkin rakasti minua, mutta rakasti — kenties liikaa. No niin, mutta Pähkinämäelle nyt! Sielläkin odottaa joulukuusi. Jospa voisin sytyttää kuuseni niin täyteen kynttilöitä kuin palaa pyhimysten alttareilla Lourdes'issa, toivioretkeläisten pyhätössä. Yes, katsokaas, minä uskon hiukan pyhimyksiin. Olenko muka muuttanut uskontoa Amerikassa? Ei, näen edessäni jotain, mikä ei ole hallusinaatio, vaan silkkaa tekojen todistamaa totta. Omituinen vilpitön sydämensäteily...! Siitä lähtee valo, jota ei taida selittää, vaan on koeteltava... Mutta rekeen, Angelika. Ja Anja, etkö sinäkin haluaisi ystävättäresi kanssa Pähkinämäelle? Siinä tapauksessa lähtisit minun hevosellani. Kuten sanottu, Angelikan reki on niin pieni."