Jälleen yhdeksän vuotta myöhemmin. Erään jouluaaton alku, ja kuinka kirja, jota Angelika kunnioittaa, saattoi hänet yhä suurempaan yksinäisyyteen.
Tänä vuonna, — yhdeksän vuotta siitä kuin Venti ja Sam lähtivät, — asuu Angelika kaupungissa eräässä vähäpätöisessä rakennuksessa Myllymäen kupeessa.
On asunut puolen vuotta.
Tuulensilmän rouva melkeinpä ajoi hänet sahalta pois.
Suuttumus, jos nyt Angelikan puolelta voidaan puhua suuttumisesta, niin tyynesti, vaikka lujasti hän lausuu mielipiteitänsä, ja lausuu ainoastaan milloin kysytään, — sai alkunsa oikeastaan siitä, kauan sitten, että leikkotukka rouva keikaili kerran konttorissa lähtevänsä kaupunkiin:
"Galvaniseerauttamaan tukkaani."
Angelika naurahti. Rouva kysyi, miten sitten olisi sanottava, ja Angelika neuvoi.
Mutta siitä lähtien purkautui Hymmy-rouvan salakauna Angelikaa kohtaan ilmi ainaisina sättimisinä Kotulle ja muillekin:
"Meidän konttoristimme näyttää vähän väsyneeltä."
Tai:
"Hän on niin ikävä. Jaksaneeko hän kauan hoitaa velvollisuuksiaan?"
Taikka:
"Meidänlaisemme liike ei hänen tähtensä herätä tarpeeksi arvonantoa, hän on niin ruma."
Ja lopulta:
"Minun kodistani on tullut kaikenmoisen kansan käymäpaikka."
Ja kaikkein pahin:
"Hän on kiihoittajakin: pitää retkujen puolta."
Viimeinen väite, jota rouva levitteli sipatellen lauhkeasti ja suloisesti kuin näyttelijätär, joka ei osaa s:ää, johtui siitä, että Angelika kerran onnettomuudekseen erehtyi ilmaisemaan rouvalle, kun näki hänen jälleen lukevan jotain ala-arvoista rakkausromaania, syventyneensä hartaasti erääseen kirjaan. Lisäksi tuli siihen toinenkin syy, jonka pian selvitämme.
Kirja oli kuvaus eräästä tunnetusta ylevästä naisestamme, joka uhrasi koko elämänsä ihmisistä kaikkein kurjimpain hyväksi, vankien. Kävi vankiloissa, melkein eleli siellä. Ainoana aseenansa, jonka rikollisille tarjosi, evankeliumi, jumalallinen rakkaus, ihmisrakkaus. Hän sai siivoiksi ihmisiksi, — omituinen ihme, jota tuskin jaksaa uskoa, — rikollisista niitäkin, joilta näki järjenvalon melkein pois otetuksi, niin, jopa murhamiehiä. Hän meni pelkäämättä, vahtimestarin ja vartijain varoituksille hymyillen, selleihin, rikoksen ja häpeän synkimpiin kuiluihin. Tuossa mies lavallaan, niiniseppele päässä, tehden niinitöitä; kavahtaa pystyyn, raivostuu heti, kun näkeekin kirjasen, jonka lohduttaja koettaa hänen käteensä pistää. "Minä en teidän Jeesukseenne usko, miksi te kiusaatte minua!" Hän tarttuu kaksin käsin päähänsä ja huutaa: "Hulluksi raivosta tulen, kun sitä ajattelen. Niinet eivät kestä, sitokaa pääni lujemmin, se halkeaa vihasta."
Tuo ihmeellinen rauhoittaa hänet. Kirkastaa hänen onnettoman päänsä. Ja on vastakin hänen yksinäisyytensä lohduttaja, — luo hänet alttiiksi ihmisrakkaudelle.
Tuossa sellissä, jossa vain rautojen kalina ilmaisee kurjan, niin pimeä se on synkkänä talvipäivänä, siinä asui kymmeniä vuosia hirviö, josta väitettiin, että hänen tuntonsa oli kova kuin kivi. Aivan taanoin hän surmasi vartijansa; siksi oli hän nyt käsiraudoissa, jalkaraudoissa, vyöraudoissa. Auttaja istuu lavan reunalle, tuoliakaan ei koppiin voida antaa. "Ikäviä asioita puhutte", sanoo murhaaja, "mitä te saatte tästä palkkaa?" — "En mitään — kuin suuren ilon". Auttaja puhuu edelleen. Mies viittaa yht'äkkiä seinään: "Arvatkaapas, miten tuo iso kolo syntyi? Heitin kirveellä vartijaa... sain silloin nikkaroida täällä. Voimallinen isku, se olisi voinut halkaista pään kaulaan asti, mutta terä irtaantui." Mies nauroi kamalasti: "Kuinka te uskallatte tänne tulla? Minähän olen tappanut viisi ihmistä!"
Neiti uskalsi. Olihan hänellä suojelijansa, — ja hän tahtoi onnettomalle pelkkää hyvää. Ja lopulta mies: "Luulin, ettei maan päällä eikä taivaassa olisi ainoaakaan, joka välittäisi minusta!" Hän itki. Eikä hän ollut enää niin hillitön, eikä niin onneton kuin ennen.
Tässä mies kertoo naiselle, kuinka murha syntyy, kuinka se tehdään, kertoo mielipuolisesta tuskasta, himoista, järjettömistä vaistoista. Lohduttaja ei saarnaa, hän puhuu vertauskuvin kaaoksesta, jossa autius, pimeys vallitsevat, kunnes kuuluvat sanat: Tulkoon valkeus! — Ja se tulee: lohduttaja saa sekavasta, raivoavasta ihmisestä kirkkaan ja tyynen. — Tuossa toinen vääntelehtii tuskissaan permannolla. Ei häiritä hänen sielunsa hätää: lohduttaja on vaiti, hän on jo puhunut. Ja sitten onneton nousee ja pyytää, että neiti jäisi hänen koppiinsa iltaan asti niin etteivät vartijat huomaisi hänen — itkeneen! Joku tahtoo nähdä, mitä kristitty tekee, kun pelkää: karkaa kuin aave naisen eteen töhrittyään kasvoihinsa hiilellä mustan ristin. Lohduttaja hymyilee ja — puhuu. Onneton valittaa sairastavansa jotain julmaa tautia, joka tekee hänet aivan hulluksi, ellei hän saa mitä haluaa.
— Onko siis rikollisuus sairautta? ajattelee Angelika.
— Ja kuinka on mahdollista rakastaa niin rikollisia?
Se on kyllä Angelikalle liian voimakasta: sitä ei hän jaksaisi.
Mutta silti hän myöntää, että ovathan sellaiset surkeatkin toki kuolemattomia sieluja, ja ken voi tehdä heistä osankin jälleen ihmisiksi, ansaitsee ihailun.
Tästä kirjasta sattui Angelika nyt pyhästi haltioituen kertomaan hienolle rouvalle.
Ja rouva sitten ihmettelee, — joillakin omilla kekkereillään, joissa juteltiin kaksimielisyyksiä ja nieltiin viinejä, — minkälaista lukemista neiti Laurell rakastaa:
"Mikä tykkää mistäkin. Menisi kai hänkin maistamaan vankien likaisista tuopeista kaljaa tai syömään aamiaisekseen leipää, jota murhamiehet tarjoavat vieraalleen verisin käsin. Erinomaisen hienoa!"
Ja kuitenkin Angelika oli maininnut, että se leipäkin, josta Hymmy-rouva nyt puhui, oli kirjan sankarinaiselle tarjottu raamatun kannella: "Etteivät nämä kädet teidän ruokaanne koskettaisi!" selitti rikollinen.
Angelikaa kirja liikutti syvästi. Eikö tällainen elämäntyö todellakin pystynyt tuottamaan ihmiselle, joka siihen oli antautunut, sitä iloa jota hän vakuutti siitä saavansa?
Ja — eikö Angelika itsekin ollut — kuin pieni Jumalan vanki, joka oli suljettu elämästä...?
Jos Angelika jo ennenkin otti mielellään luokseen vähäisiä ihmisiä ja kulki heitä auttamassa, niin nyt tämä kirja kiihdytti hänen intoaan. Sietäkäämme kuulla Hymmy-rouvan selostuksia näistä asioista:
"Nuo kaikenmoisissa likaisissa mörskissä juoksemiset! Siitä en sanoisi mitään, että hän käy pyhäkoulussa opettamassa tai sokeain ja sotamiesten kodissa! Niin, hän kun on polttanut poskensa... Mutta liika innostuskin tällaisissa... Ja mielestäni hän saattaa käydä minun kodilleni vaaralliseksi: kaikenlaista väkeä työntyy yhä meidän pihoillemme, hänen puheilleen, minun kotiini! Aikooko hän nyt ryhtyä keräämään tuttavikseen varkaita ja roistoja? Miksi hän muuten lukisi sellaisia kirjoja? Oi niitä rakkaita kavaljeereja! Ei, kyllä minun mieheni on oikeastaan hänelle liian hyvä."
Taikka:
"Gottlieb, rakkaani, me, joilla on varaa, emme enää voi suvaita mitä tahansa palvelusväessämme. Kun kerran olet erottanut rengitkin, jotka olivat tovereitasi, mutta eivät ymmärtäneet asiaa sen enemmän, vaan sinuttelivat sinua, niin varoisit ajoissa tätäkin. Hän on hullu, jakaa omaisuutensa kaikenlaisille, — kuten hänellä olisi hyvätkin aarteet heille antaa. Tietysti pitäisit hänet, jos hänestä liikkeelle olisi aivan välttämätön etu, niinkuin niistä rengeistä, jotka kaupoissa erikoisesti pitävät liikkeen puolta. Mitä asiaa tuolla likaisen mäkitupalaisen pojalla, joka varasti ja joutui linnaan, hänelle oli? Kuului käyneen hänen puheillaan ennenkuin tunnusti."
Totuus oli se, että Angelika oli vaatinut poikaa tunnustamaan. Ja sellaiseksi alkoi jo Angelikan maine vähäisten joukossa kasvaa, että ristiriitoihin eksyneet tulivat kysymään häneltä neuvoa.
Niin, Angelikan maine alkoi vähäisten keskuudessa omituisesti kasvaa. Sanottiin, ettei hän pelännyt kerrassaan mitään ja että hän oli valmis auttamaan kaikkia. Eikö pelännyt kerrassaan ketään? Kyllähän Angelika muutamana pimeänä syysyönä kulki kerran sateessa kymmenet kilometrit jonkun halvan tuttavansa luota halki metsäisen taipaleen, jossa juuri silloin kerrottiin parin pahantekijän liikkuvan, — ja siitä puhuivat ihmiset kummastuksella! Totta oli, että hän oli asunut sahalla aivan yksinään tapuleiden keskellä eikä sanonut pelkäävänsä:
"Mitä minä pelkäisin, enhän minä ole kenellekään tehnyt pahaa!"
Totta sekin, että hän kävi usein kaupungissa Myllymäen laitamilla, jossa asui heittiöintä väkeä.
Mutta nyt levisi uskomattomia, aiheettomiakin tarinoita hänen pelottomuudestaan.
Levisi sellaisiakin juttuja, että hänen luonaan sahalla kävi — murhamiehiä. Tällaisten parhain levittäjä oli Hymmy-rouva.
Angelikaa paheksuttiin — syyttä.
Mutta ihailtiin myöskin syystä, ja todistettiin ihailu vakavaksi. Kun hän äskenkin pistäytyi Myllymäessä viedäkseen pikku tuomisia eräälle siivolle eukolle, joutui hän pimeällä kujalla keskelle juopuneiden parvea, jotka heiluivat puukot kourassa. Silloin hajosi rykelmä hänen edessään, ja eräs miehistä huudahti:
"Laurellin neiti, hänen edessään minä sivallan lakin päästäni!"
Ja kerran eräs vetelehtijä, joka ryypiskeli toisten kanssa hautausmaan rinteellä, kumosi hänen ohitse kävellessään pullonsa alassuin ja huusi:
"Tämä on neiti Laurellin malja."
Hymmy-rouva vaati siis, että Angelika, joka oli tullut liian huomatuksi, poistettaisiin sahalta.
Ensin ei Gottlieb siihen suostunut: jokin salaperäinen kunnioitus Angelikaa kohtaan hallitsi hänessä vielä... Eihän Angelika käyttänyt yksityisharrastuksiinsa muuta kuin omat, joutilaat aikansa.
Mutta liikemies muuttui nykyään nopeasti joka suhteessa. Hyvin epäedullisella tavalla, — hän tuli kuivaksi, pöyhkeäksi, julmaksi. Sikäli kuin hänen sukkansa koreiksi ja silkkisiksi, sikäli katkera halu pienentää palkkoja. Kuta enemmän hän himoitsi arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, sitä enemmän hän arasteli entistä mainettaan... kuin peläten olleensa narrillinen.
Lopulta hän vaimonsa puheista hermostui, ja taipui.
Angelika huomasi hänen kylmenemisensä, ja yhä lisääntyvän ahneutensa ja herrasteluhalunsa. Yhä vastenmielisemmältä tuntui Angelikasta koko talo.
Ja viimein hän itse pyysi sahanomistajalta saada lähteä.
Liikemies ei kysynyt syytä. Hän koetti laskea leikkiä:
"Niin niin, tuota noin... Enhän tässä nyt minä, mutta sananparsi sanoo: On niin kylmän kolea, kun ei ole kaksia helmiä kaulassa, virkkoi entinen tyttö, — ja minun rouvani on nyt sellainen, hänellä on omat... Niin, niin, ettehän taida täällä viihtyä, ja kun ette viihdy, niin..."
Hän ei kysynyt myöskään, minne Angelika menisi. Pyytäen kuitenkin Angelikaa kääntymään hänen puoleensa, jos ehkä tarvitsisi, antoi hän Angelikan mennä.
Siksi viettää Angelika nyt joulua kaupungissa.
Kolkko vieras, joka sanoo tulleensa m.m. Valamon luostarista.
Angelikalla on kamari ja eteinen erään leskinaisen rakennuksen toisessa päässä, — enempään ei ole varaakaan enää, hän on niin alttiisti jakanut kaikkensa, antaminen on hänen suurin ilonsa.
Jouluilta alkaa hämärtyä.
Angelika lepää sohvalla aika tavalla sairaana: hän on ponnistellut tänään liikaa, käynyt ensin lastenkodissa vieden lahjoja, joita on valmistanut tai kaupunkilaisilta kerännyt, joukossa lelujakin; sitten sokeainkoulussa ja sotilaskodissa. Ja taivaltanut lopulta kaupungin ulkopuolellekin ilahduttamaan eräitä suojattejaan tölleissä. Hän on vilustunut, jalka niin kipeä, että tuskin pääsee kävelemään. Satoihan lunta kaiken päivää, tasaisesti, yhtä mittaa. Joulureet saivat sysätä sitä tieltään kuin vastavirtaan hinatut proomut kuohua, — kunnes lapiomiesten parvi ennätti aukaista katujen paisuviin kinoksiin tunnelimaisia solia. Mutta maalla ovat vieläkin tiet tukossa, pelloilla pistävät seipäät ainoastaan latvapuolensa lumesta esille, ja metsissä kumartuvat kuusten oksat hipomaan hankea. Kujilla tuolla näkyy aitapylväillä ja katulyhdyillä kauniit valkeat tonttumyssyt päässä, ja puolta metriä paksut lumipatjat kuormaavat kattoja.
Polvia myöten lumessa kahlaten Angelika kastui ja vilustui. Anja Vennolampi, yhä uskollinen ystävä, joka muuten edelleen asuu Kolinilla, vaikka hänellä on hyvä paikka pankissa: hän sanoo, ettei tahdo jättää lehtoria, joka elää nykyään pienenlaisella eläkkeellä, — Anja tapasi Angelikan, kun muutama tunti sitten tuli kutsumaan ystävätärtään joulunviettoon lehtorin perheeseen, kalmankalpeana kivusta. Ja Angelikan vastaväitteistä huolimatta hän toi tänne lääkärin, joka, vanha, valkopäinen mies, torui lempeästi hiljaista kärsivää, mutta sanoi kuitenkin:
"Vähän hullu te olette, neiti, mutta juuri tuollaisia maailma tarvitsee."
Lääkkeet ovat toki nyt turruttaneet tuskan.
Ilta hämärtyy... kulkuset jossakin kilisevät. Puut kujien varsilla ovat kuin pumpuliin kiedotut. Sataa yhä lunta, pehmeästi, hiljaisesti.
Ja kun ilmanranta päivän laskiessa äsken hiukan kiilui, niin välkkyivät koivut hopeakiteillä koristettuina...
Uunissa palaa jouluvalkea, jonka Anja sytytti, ennenkuin hänen täytyi lähteä lehtorin perheeseen auttelemaan jouluvalmistuksissa. Mutta hän lupasi tulla takaisin — oikeastaan varsinaiseen joulunviettoon ystävättärensä luo.
Angelika katselee sohvaltaan, — se on ainoa Pähkinämäeltä säilynyt vähänkin mukavampi huonekalu, — hopeahileisiä koivuja, lunta, joka karisee oksilta, kun pieni tuuli silloin tällöin hengähtää, kuin pudistettaisiin jauhoista säkkiä. Katselee ikkunaan kiinnitettyä talitinttien ruokailulautaa, jonka eräs sokea on hänelle lahjaksi valmistanut ja jossa nyt keltarintaiset linnut kopisevat jäistä talia nokkien. Ja uusia lintujaan! Kahta vihreävarpusta, jotka nukkuvat tuolla pöydällä häkissään.
Tuli uunissa humisee rattoisasti.
Lähimmän naapurin pihalla, jonne muuten on sievoinen matka, ei enää sielläkään liikuta. Sielläkin aletaan viettää joulua...
Angelikalla on myöskin pieni joulukuusi, erään töllin emännän tuoma. Anja oli sen pukemista viimeistellyt.
Anja, pienikokoinen, mutta reipas, aina veitikan hymy huulilla, — hänellä oli kyllä ollut kosijoita... Mutta joku oli hänestä liian rahantunteva, toinen häikäilemätön, tai itserakas, tai sydämetön. Ei hän sellaisista, rukkasia hän jakoi.
Mutta minkälainen kuulto silmissä hän yhäkin antautui kertomaan — Samista. Ne muistelmat olivat loppumattomia.
Ajatukset siirtyvät muualle, katse vie ne noihin lahjoihin.
Ihmeekseen huomaa Angelika, juuri tänä jouluna, että hän on sittenkin ollut maailmassa tarpeellinen. Sitä todistavat nuo lahjat, joita hänelle nyt on lähetetty, — vielä enemmän kuin edellisinä vuosina... Tuossa välkkyy pöydällä kuusen vieressä sokeain valmistama uusi ompelukori. Siinä nöpöttävät lastenkodista tulleet somat, siniset paperikukkaset, lasten omien pikku käsien työtä! Siinä liikkiö ja kakku, jotka eräät hyväntekeväisyysrouvat olivat lähettäneet hänelle. Ja tuossa kaikkein hauskin lahja, jo äsken mainittu: sahanomistajan, entisen iloisen Kotun, nyt katkeran ja totisen miehen, Helsingistä tuoma lintuhäkki, jossa ne kaksi vihreävarpusta nukkuvat. "Ikäänkuin muistoja Pähkinämäen leppäkertuista", sanoi Gottlieb, kun aamulla ne toi.
Koskaan ei hän ollut saanut yksinäisyytensä aikana näin paljon. Hänen hyvä tahtonsa oli palkittu monelta puolen ihmeellisellä hyvyydellä. Harvat ihmiset hänestä sittenkin ovat pahoja, — jos sitä ovatkaan.
Oltiinko hänelle — kiitollisia? Mistä kummasta? Sitä todistivat monet vilpittömät silmät, joiden vakuuttavat katseet, hän oli tänään retkillään kohdannut; sitä monien sekä arvoon päässeiden että halpojen kädenpuristukset. Entä tuon lääkärin sanat!
Angelika tunsi itsensä sittenkin niin onnelliseksi... Ventin ansiota... Ja Saminkin.
Ainoa hänen surunsa vain se, että hän oli tullut aivan köyhäksi: ei voinut vastata ihmisten hämmästyttävään hyvyyteen yhtä anteliain käsin kuin he.
Niin, hän on kiitollinen onnestaan Ventille, joka kuitenkin, juuri hän, Assisin-kertomuksillaan herätti hänessä, — elämän keväässä Pähkinämäen syreenimajassa, — tämän ihanteen kaipuun, jota hän oli sitten koettanut toteuttaa.
Ja kuitenkin on Venti nyt kauan ollut hänen sydämelleen täysin vieras. Kiitetty vieras.
Samin teosta tämä kaikki ulkonaisesti aiheutui. Mutta yksi vaivaa: Angelika ei jaksa käsittää, mistä se teko johtui; hän on loppuajat syyttänyt siitä aina vain itseään, kun on Anjan kanssa Samista puhunut; hän ei muka osannut Samia kasvattaa... Anja on väitellyt vastaan, ja samalla puolustanut Samia: hänen menettelyssään oli varmaan jokin salainen, käsittämätön aiheuttajansa, joka on ymmärrettävä.
Käsittämätön — ymmärrettävä? Mikä?
Jospa Angelika olisi saanut edes tuon selityksen, miksi Samin oli pakko, miksi hänellä oli syy olla niin omituinen silloin. Ei hän kantanut Samille kaunaa... ehkä hukkuneelle. Mutta hän ikävöi tietää Samin silloisesta muutoksesta — oman vikansa ja syynsä!
Ei kaunaa hänelle. Eikä Ventille muuta kuin kiitollisuutta!
Angelikan eteisen oveen kolkutettiin.
Juuri tänä jouluiltana oli Angelika toteuttanut ajatuksen, joka johtui hänelle mieleen jo edellisinä jouluina: jättää ovensa auki, niin että joku yksinäinen ja onneton, jolla ei sattuisi olemaan joulunviettopaikkaa, vaan joka haki ehkä ovea rapeloiden seuraa tai pientä avustustakin, pääsisi ilman muuta sisään. Nyt tuo jalka oikeastaan toteutti sen ajatuksen, Angelika ei Anjan lähtiessä helposti päässyt ovea sulkemaan.
Angelika nousi sohvaltaan pöydän varaan sytyttääkseen lampun ja huudahti:
"Tulkaa vain, ovi on auki."
Kummallisen näköinen mies seisoi kamarin ovella. Silmiä ei näkynyt: musta naamio kasvoilla. Lakki vedetty syvään otsalle, mutta tukassa oli valkeaa: lumihiutaleitako vai vanhuutta? Vieraan kädet vapisivat vilua: hänellä oli yllään ainoastaan lyhyt lakki, tosin varsin siisti.
Tuokion hän seisoi sanattomana. Tähysteli ympärilleen tuskin päätänsä kääntäen. Nyt hän katsoi Angelikaan: miksi hän ikäänkuin horjahti ja vetäytyi takaperin? Miksi hänen suupielensä alkoivat vapista ikäänkuin nyyhkytyksistä, ja hän tavoitti kädellään rintaansa.
"No, mutta vetäkää ovi kiinni, tännehän tulee niin kylmää", sanoi Angelika. "Kuka vieras on?"
Tulija meni eteiseen, kuului pudistavan jaloistaan lunta, joista jo näkyikin sulavia läikkiä kamarin lattialla. Palasi sisään. Ei ottanut edes lakkia päästään. Kulki Angelikaa kohti. Tarkasteli hetkisen, ja meni ja käänsi oven lukkoon.
Hän lähestyi taas Angelikaa. Seisahtui hetkeksi. Tuijotti häneen. Ja alkoi kävellä edestakaisin. Joka kerta Angelikan kohdalle tullessaan hän kiersi päätänsä Angelikaa kohti ja nyökkäsi omituisesti hymyillen.
— Joku mielisairas, ajatteli Angelika.
"No", kysyi hän jälleen, "miksi te panitte oven lukkoon?"
"Eihän... neidillä täällä vain ole ketään, joka minut näkisi?" Mies katseli ympärilleen, kysyi kiivaasti: "Miksi uutimet ikkunoissa eivät ole alhaalla?"
Angelika meni ja laski uutimet:
"Kas niin. Te näytte pelkäävän jotain vaaraa. No, puhukaapa nyt, kuka te olette?"
"Ettekö te tosiaan pelkää, neiti? Ettekö pelkää? Ja kuka olen? Minä!" Hän levitti epätoivoisesti ja rajusti käsivarsiaan. "Minä! Sanokaa minua vaikka — Pilveksi. Pilvihän ei tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Ei, järkeni ei jaksa sitä käsittää. Tulen hulluksi epätoivosta: näen kaiken maailman julmina irvikuvina; näen sen — paholaisina! Ettekö todellakaan pelkää? Minä, minähän olen tehnyt murhan!"
Mies harppasi taas edestakaisin, pöydän luota sängyn jalkopäähän, jota ei monta askelta ollut, mutisi epäselviä sanoja... silmät kiiluivat naamion aukoista:
"Minä olen oikea hullujen hullu! Ja nyt olen tullut tänne: kuulin, että täällä olisi ihminen, joka ei pelkäisi mitään — hyvyytensä vuoksi."
"Miksi sitten pelkäisin", vastasi Angelika. "Olkaa mikä tahansa, ja jos olette joutunut siihen kuin vakuutatte, niin uskon, että jokaisesta ihmisestä sittenkin löytyy jotain hyvää, kun häneen luottaa."
"Mutta ajatelkaa, minä olen tehnyt murhan! Tappo se ei ollut, vaan murha: täydellä aikomuksella tehty. Minä surmasin hänet kuin koiran. Kuka tietää, vaikka pistäisin aseen rintaanne? Ovi on lukossa, ette pääse minnekään käsistäni. Haa, kun muistan sitä tapausta, raivoaa minussa yhä seitsemän hornanhenkeä! Te ette siis pelkää murhamiestä?"
Angelika vastasi:
"Pilvi-parka! Tulkaa, istukaa tänne. Ehkä teillä on nälkäkin. Katsokaa, tuossa meillä on joulupöytä. Ja sitten..."
"Ei, neiti-kulta, ensin tahdon kertoa. Minä olen kuullut niin paljon teistä. Mutta älkää vain tarjotko minulle raamattua. Sanokaamme, että olen rationalisti, siis kaikkein onnettominta lajia ihmisiä: minua ei edes katumus voi lohduttaa. Tai — ehkäpä olen katolilainen, koska olen äsken tullut luostarista..."
Angelika hätkähti ja tarkasteli miestä.
Hän tarkasteli, ja alkoi hymyillä. Hän vastasi, ettei tietänyt, mitä rationalismi on, mutta mitään ei hän ollut aikonut lukea vieraalle, vaan sytyttää kynttilät kuusessa:
"Joulu on jokaiselle joulu. Puhutte kovin julmia, mutta vakuutan, että tällaisena iltana en antaisi teitä ilmi, vaikka olisitte sellaista tehnyt... Säteilköön joulukuusi sieluunne lepoa."
"Miten tunnen rauhoittuvani täällä", huudahti mies. "Päästäni kirpoaa kuin ilkeä rautavanne: se tuskan tuoma hulluus, joka aivojani kiristää... En todellakaan olisi uskonut sitä, mitä kaikkialla, vähäisen väen keskuudessa, kerrotaan: että neiti Laurell ei pelkää edes murhaajia. Kuinka minäkin ihailen teitä: uljuus on kauneinta mitä tiedän. Ja te luotatte ihmisiin, niinkö? Siinäpä selitys. Te ette usko — minusta kyllin pahaa. No niin, minun täytyy siis kertoa teille siitä tapauksesta, selittää se, luottamuksenne sen ansaitsee. Avata teille sydämeni pimeä syvyys. Ei, älkää kutsuko joulupöytään: minulla ei ole nälkä, minulla on nälkä valoa, vapautusta. Teidän joulukynttiläinne tuikkeessa kuulkaa katkera tarina, kuinka Pilvi murhasi naisen, jota oli niin kauan rakastanut. Kuulkaa tarina maallisesta rakkaudesta."
_Vieras selvästikin puijaa, kun väittää varastaneensa kalleuksia luostarikirkon alttarilta ja pyrkivänsä jonnekin esivaltaa pakoon. — Mihin kaikkeen rakkaus saattaa kannustaa. Lopulta joudumme probleemaan: kuinka rajatonta uhrautuvaisuutta rakkaudelta voimme vaatia. Mutta vaatiiko se, joka rakastaa, mitään?_
Kynttilät tuikkivat Angelikan joulukuusessa. Hän oli jo peittänyt lintuhäkin liinalla, niin ettei pienten visertäjäin lepo häiriytyisi. Vieras istui roihuavan takan ääressä, johon Angelika oli pyytänyt hänet asettumaan, ja Angelika virkkoi:
"Oh, miksi te kummittelette? Ottaisitte tuon vehkeen kasvoiltanne pois. Sanoisitte, kuka olette!"
"En millään ehdolla nyt", vastasi mies. "Minähän olen kauheampi kuin luulettekaan: ehkä sittenkin karkoitatte minut, kun kuulette, että tein todella rikoksen. Ja sitäpaitsi: voisitte nähdä sellaista, jota mies häpeää näyttää: kyynelet. Antakaa minun olla näin."
Hän istui kumarassa, pusersi kädellään otsaansa ja alkoi kertoa.
Kuten mainittiin, oli hän tullut tänne vankilasta:
"Sain hankituksi puukon, iskin sen muurin rakoihin. Panimaite, kiipesin: vapaa! Katsokaas, minä olen mies, jota eivät mitkään muurit, vallihaudat estä, eivät kahleet, eivätkä rautasalvat."
Viipuriin oli hän joutunut Valamosta: munkit antoivat hänet suomalaisen esivallan käsiin varkaudesta, oli hän raastanut kirkosta jalokiviä pyhimyskuvasta.
Mutta luostariin hän oli tullut Venäjältä:
"Menin sinne ennen vallankumousta... kauan, kauan sitten!"
Venäjällä hän teki sen murhan. Ja joutui — Siperiaan, tietysti:
"Kuinka olikaan sen vankilan nimi? Lshivoje se oli, niin se se juuri oli! Oh, mikä paikka... siellä Siperian äärettömillä jäillä. Mikä synkkä rikollisten kaupunki! Rikollisia — kuin susia... Joukossa varsin viattomia karitsoita, valtiollisia vankeja. Suomalaisiakin melkoinen liuta. Ah, Lshivoje mjesto! Nälkää ja likaa."
Sieltä oli hän karannut, puolitoista vuotta sitten:
"Katsokaas, koti-ikävä! Tuskallinen, haikea koti-ikävä, jota ei mikään lopulta voita. Ikävä näkemään — ennen kaikkea kotijärveäni. Kyllähän siellä oli jokia, ymmärrätte. Mutta kuinka minä vihasin noita jokia, suunnattomia jokia! Kirkasta, leikkivää järveä silmäni kaipasi, janosi. Ikävästä kasvoi voittamaton. Eräänä lauantai-iltana, kun oli teuhattu venäläisten ja suomalaisten kanssa mielityössä: kerskuttu kapakassa sankariteoilla toinen toistaan kauheammilla, sadateltu tuskasta ja tapeltu kuin sudet, menin tulvalammikon rannalle... oli satanut, se oli kesäkuun alussa, ja laakso lainehti vettä. Lainehti kuin järvi. Minä katselin lumottuna, noiduttuna, sokeana ihastuksesta. Järvi! Istuin kauan koivun juurella, josta putoili lauhasti vesipisaroita sateen jälkeen, tipahteli kuin kyyneliä. Ja silloin päätin karata, tahdoin edes kuolemaan järven rantamille, kotiin. Minä pakenin. Niin, iskin kuoliaaksi vartijan. Ja sitten vehkeillen — Suomeen asti. Vaarat ja vaivat kestäen. No niin; mutta jouduin luostarissa kiinni. Ja — pakenin uudestaan: ymmärrättehän, että olen paha rikollinen! Tiedätte sen, kun kuulette, miten syyttömästi, näennäisesti, uhrini surmasin. Pakenin siis... Viipurissa vankilasta: pelkäsin, että minut toimitettaisiin takaisin Venäjälle..."
Muudan nuori vanki oli muka Viipurissa neuvonut hänet Angelikan luo.
Angelika aikoi kysyä, pitikö sitten Venäjän hallitus murhamiehiä oikein vankilassa? Eivätkö he päinvastoin hallinneet siellä? Mutta mies jatkoi nopeammin:
"Minä ajoin tänne jäniksenä junissa, pommilla, kuten sanotaan. Laskeusin vähän väliä alas asemille, kävelin pitkiä taipaleita... olen maannut metsissä, hangissa. Ja kun kuulette tarinani, olen taas valmis lähtöön. Tekin saatte karkoittaa minut pois, jos tahdotte..."
Tuokion hiljaisuus.
"Nimeni on Walton. Taiteilijanimi... nähkääs! Jegor Walton. Syntyisin suomalainen, kuten kuulitte. Vallaton olinkin... No, siitäkö, että koulussa, — kävin jonkin vuoden lyseota, mutta pähkäpäinen ja laiska kun olin, en päässyt kovinkaan pitkälle: sitä paremmin kunnostauduin reippailussa, voimistelussa ja metsästyshommissa; — siitäkö, että osasin koulussa matkia lintujen ääniä, lienee johtunut, että jouduin elämänalalle, joka sitten kävi minulle kauheaksi. Ja siitäkö vain johtui, että yhdyin ihmiseen, joka oli tuon alan oikea ihanne ja minun tuhoni. — Minä olen sirkustaiteilija!"
Angelika huudahti, hän kavahti pystyyn, hänen kasvonsa hehkuivat:
"Sirkustaiteilija! Ettehän ole nähnyt..."
Vieras jatkoi hyvin nopeasti:
"Niin, minä karkasin äitini luota, — isä ei elänyt enää, — sirkukseen. Kai se ala on teistä hyvin halveksittava? Niin se on minustakin — nyt. Ja kuitenkin on ero sirkuksella ja toisella — ulkonaisesti. Te ajattelette kai sirkusta tuollaisena paikattuna räsytelttana, jossa nähdään matkoilla kidutettuja petoeläimiä ja joissa löyhkää pilaantuneelle lihalle; joissa rappeutuneet narrit heittävät voltteja tai saa ihailla kuuluisain — murhamiesten vahakuvia; joissa kuhisee toisilleen kateellisia, maalattuja, ahnaita naisia tai pelataan yhtä mittaa korttia, puukko lyötynä keskelle telttapöytää: siinä laki! Erehdytte, neitiseni! Ettekö ole kuullut Moskovan Taidesirkuksesta, jossa minä olin? Suuria herroja. Kultaa tulvimalla. Mainetta enemmän kuin kuninkailla. Taisteluarena, jolla lyödään arpaa hengestä ja elämästä."
"Kuulkaa, ettekö ole kuullut eräästä Sam Ilolasta? Täällä ajatellaan, että hän olisi antautunut... samalle uralle kuin tekin, mennyt Amerikkaan, kauan, kauan sitten", kysyi Angelika.
"Sam Ilola?" aprikoi mies. "Ei, en todellakaan muista sellaista nimeä. En — vaikka kuinka päästäni kaivaisin. Meitähän on niin paljon... Meissä on lukemattomia pikku herrasia, ja suvaitkaa tietää, että minä olen suursirkusten miehiä. Lisäksi, panimaite, minä en ole käynyt Amerikassa, joskin tehnyt työtä koko Europassa, Pietarin ja Hampurin sirkuksissa, Lontoon Nationalissa ja Covent-Garden-teatterissa; olen asunut Parisin siltojen alukset, — se oli köyhyyden aikaa, — samoin kierrellyt Espanjan, — jossa on niin kylmää ja ikävää, — näytellyt Saksassa heinäladoissa ja Rothschildien salongeissa, Belgiassa seikkaillut akrobaattien joukossa, samoillut Italiassa, — jossa ei tunneta posetiivia, — pujahtanut Afrikkaan, jossa ihmistä paleltaa öisin ja hän tallaa päivällä omaa varjoaan. Ollut kaikkialla, kunnes onneni tai onnettomuuteni tapasi minut Moskovassa. Mutta sirkuksen kultamaahan, Amerikkaan en joutunut; katsokaas, en päässyt sinne, kun sota puhkesi: mikä suunnaton vahinko! Ilola? Ainakaan hän ei mikään huomattavuus ole. No niin, sallikaa minun kertoa. Sanoin jo, että harrastelin pikku poikana paljon enemmän lintujen ääniä kuin niiden latinalaisia nimiä. Ja kun jäin neljännelle luokalle, karkasin, pääsin Helsingin hippodromiin: mikä naurettava nimi, eihän se ole mikään hippodromi. No niin, minä osasin matkia lintuja..."
Vieras pisti sormen suuhunsa ja päästi sellaisen vihellyksen, niin helisevän viserryksen, että vihreävarpusef alkoivat laulaa pimeässä häkissään kuin päivä olisi yht'äkkiä koittanut. Angelika aivan taputti käsiään.
"Osasin minä matkia kanaakin, jota varas vie yöpuulta, porsas-parkaa, joka kirkuu kiinni joutuessaan, ja tappelevaa koiralaumaa: olihan sitä siinä — taidetta aluksi! — Ja sieltä jouduin Pietariin. Pietarista Harkoviin. Ja kultaiseen pääkaupunkiin, Moskovaan. Ja Moskovassa kohtasin naisen, jonka sitten surmasin.
"Hänen nimensä oli Tamara. Satutteko tuntemaan sen nimisen venäläisen balladin? En muista, onko se Lermontovin runoilema vaiko kansanlaulu vai molempia. Runoelma demonista. Ehkä sekoitan, kun muistelen, että siinä kuvattu nainen Tamara oli demoni, mutta nitshevoo: demoni voi olla myöskin mies, vaikka vannon, että tästä Tamarasta tuli minulle demoni. Niin, ainakin oli hänellä yksi demoninen ominaisuus, joka koitui — hänen kuolemakseen!
"Sirkusnainen. Ekvilibristi. Neiti ei kai tiedä, mitä se on? No, tämä onkin vähän vaikeaa teille, ja meidän termejämme; sellainen on jonglöörien, antipodiennien, — jaloillaan työtä tekevien, — ja muiden sellaisten vastakohta: ilmataiteilijatar! Nuoralla ja rekillä tanssijatar. Selvisikö teille erotus? Mutta se ei olekaan kovin tärkeää — oikeassa maailmassa. Totta on, että hän harrasti muitakin aloja, hän oli kovin rikas sielu... Ei haittaa: menkäämme pääasiaan!
"Kuinka minä rakastin tuota naista! Minä rakastuin heti.
"Ja hän rakasti minua. Mutta lopultakin: millä kauhealla tavalla!
"Minä olin silloin niin nuori. Minä luulin ihmisen voivan todella rakastaa toista.
"Rakastin hänen tyttöskasvojaan, jotka säteilivät puhtautta ja hurskautta. Niin, puhtautta: tietäkää, ettei hän ollut mikään kiertelevien pikkusirkusten nainen, ei sirkusköyhälistön lapsi, jollaisia impressaariot ja tirehtöörit ostavat ja dreseeraavat kuin eläimiä. Ei: kuuluisaa ja rikasta taiteilijasukua, vuosisadat ekvilibristeinä loistanutta; huomattava jo silloin kun hänet kohtasin. Hänen isävainajansa, joka itse oli hänet kasvattanut, painatti nimikorttiinsa oikeutetusti: Ex-artisti, Italian siviiliritariston jäsen. Katsokaas, sirkusmaailmakin jakautuu ylimystöön ja köyhälistöön, ja niillä on keskenään suuri ero! Hän oli siis saanut hyvän kasvatuksen, patriarkallisen kasvatuksen; hän ompeli itse pukunsa ja modelleerasi hattunsa, niinä vähinä hetkinä mitä sirkus ei häneltä vienyt. Ja hän luki runoutta, hän lauloi, hän soitti useita instrumentteja taidolla. Ja hurskas! Joka kerta, kun hän langalle tai trapetsiin lähtiessään heitti numerossa yltään manttelinsa, meni hän äitinsä luo, joka aina kulki impressaariona hänen mukanaan, kietoi kädet äidin kaulaan ja suuteli vanhusta: jätti hänelle jäähyväiset. Ja kun hän sitten häilyi korkealla kuin leijaava lintu ja lähetti yleisölle suuteloita, etsi hän katseillaan ensimmäiseksi äitiä, joka istui useimmiten, — kuinka elävästi sen vielä muistan, — orkesteripaikkain toisella rivillä. Ja selvittyään ihastuksesta hurjistuneen yleisön heittämästä kukkasvirrasta hän vei näistä laakereistaan aina ensin kimpun Jumalanäidin alttarille kirkkoon.
"Hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä olin siitä vakuutettu: niin hän torjui kaiken brutaalin, joka uhkasi hänen olemustaan hetki hetkeltä tuolla onnettomalla uralla; torjui yhdellä ainoalla hymyllä; vain harvoin täytyi hänen vihastuakin.
"Me rakastimme toisiamme. Minä hänen sielullista neitseellisyyttään ja hänen hurskauttaan! Yhtä puhtaasti hänen ketteriä jalkojaan, jotka pakottivat pallon kantamaan hänet liukurataa ylös hippodromin kattoon, hänen kättänsä, jossa piili rautainen voima, kun se ajoi ruoskalla ratsun mielettömään hyppyyn esteitten tai tulirovion yli. Rakastin kuin jumalatarta, kun hän tanssi ratsun satulassa espanjattarena mantilja hartioilla, tehden kyyhkynsiipiä tai vetäen mukanaan kokonaisen parven ilmassa liehuvia kyyhkysiä; ne laskeutuivat hänen käsivarsilleen, kaulalleen, huulilleen kuin kyyhkyt muinoin Gnidon lehdossa oppivat nauttimaan hunajaa papittarien huulilta: niin oli Tamarakin dreseerannut nuo linnut, antaen niille jyviä olkapäiltään tai vaippansa poimuista. Mutta enemmän kuin jumalatar oli hän minulle levätessään ylhäällä friisin rajassa välkkyvällä teräslangalla ja syöksyessään sieltä alas suin päin kuin haukka: siihen tarvittiin mieletöntä rohkeutta!
"Minä olin nuori... iloinen: ah, kuinka vallaton!... Olin vain joutunut sirkukseen... En tavoitellut siellä mitään, en pyrkinyt mihinkään...
"Eikä minussa vielä ollut herännyt — inho tuota alaani kohtaan, jota nyt vihaan.
"Kuinka hän säteili rakkautta!
"Kun tahdoin hänet vaimokseni, vastasi hän:
"'Nouse korkeammalle! Ethän linnuista osaa vielä muuta kuin niiden kielen... Lennä! Sitten, sitten vasta yritä huulilleni, niinkuin kyyhkyset, jotka ympärilläni kiitävät. Nouse gymnasiarkiksi.' Mitäkö tämä on? No, se on merkitykseltään hiukan monimutkainen sana, kovin rikassisältöinen selittää. Mutta helpommin ymmärrätte, kun sanon, että minusta, joka olin innokkaasti jo lapsena voimistellut, kehittyi — no niin, minusta kehittyi gymnasiarkki: vot, jonglööri, joka tanssitti ympärillään kymmeniä palloja, lautasia, veitsiä, mitä tahansa, nakkeli päänsä päällä palavia soihtuja, — ah, tuli on niin hauska lelu, — heittelin tuollaisia puolenkilon painoisia kirveitä päin — Tamaraa, joka oli nyt työtoverini ja seisoi hirveäin aseitteni edessä luottavana, varmana siitä, etteivät ne vahingoittaisi hiuskarvaa hänen päästänsä.
"Niin, minä — nousin! Hän oli niin ihmeellinen innostaja, rohkaisija.
"Intohimoni kuitenkin kiihtyi — maailman tavalliseksi hulluudeksi. Hän oli niin kaunis, todellakin puhdas. Tunsin kuolevani, ellen saisi omakseni ihmistä, jonka puolesta olin valmis antamaan henkeni. Minä sanoin sen hänelle; olin juuri silloin suorittanut arenalla trikin, joka sai hippodromin pauhaamaan kuin ukkonen. Sanoin sen Tamaralle hänen numerossaan. Hän oli hyvin kalpea. Vastasi:
"'Niin, minä tiedän, että kerran olen sinun! Mutta kai aavistat, mitä se merkitsee? Tunnet toki pyhän tarinan Simsonista ja Delilasta? Sirkuslaisena sinun pitäisi tietää, miksi jättiläinen kadotti voimansa ja mikä nasiiritukka on? Se sopii — minuunkin. Lienethän kuullut tämän tärkeän ohjelauselman: nuorallatanssijalta rakkaus tuhoaa painopisteen.'
"Niin, kyllähän minä olin sen kuullut, mutta en ollut sitä sen enempää ajatellut. Kummalliselta tuntuva sananparsi. Ja silti on miehistenkin akrobaattien, myöskin niiden, jotka tekevät työtä maassa, ensimmäinen sääntö ja laki, että heidän täytyy elää ankaraa elämää, olla enemmän kuin kohtuullisia, rajattoman puhtaita tavoissaan, muuten ei ruumis-raukka tottele: se jäykistyy. Tiedättekö, neiti, mokomaa, että rakkauskirjeet, joita sirkukseenkin tulee niinkuin oopperatenoreille, nakataan siellä usein avaamattomina uuniin? Ja tämä ohje koskee vielä enemmän naisia kuin miehiä. Tamara, — hänen täytyi olla tosi vestaalitar. Hän sanoi:
"'Sinä aavistat nyt, mistä silloin luopuisin, ja tulen kerran luopumaan: taiteesta! Aavistat, miten ylpeä minun unelmani sinusta on: unelma miesten miehestä... Mutta nyt olet vasta akrobaatti, joka liikkuu maassa. Nouse yhäti. Nouse ekvilibristiksi! Ole Olympon jumala akrobaattien joukossa!'
"Minä nousin yhä, sellainen on rakkauden lumo. En etsinyt mukavuutta, huvia koskaan! Tein työtä. Ensin pallolla. Sitten nuoralla. Sitten hermonherkällä trapetsilla. Vihdoin teräslangalla kuin Tamara itse. Riemuiten sen kaiken tein. Vaaroissa varmana kuin unissakulkija! Tarjoutuihan silmilleni tähtäyspiste, joka veti puoleensa pettämättä: Tamara! Hänen ajattelemisensa hoiti käsissäni tasapainotangon. Se vahvisti jalkateräni, se antoi lantioilleni väkevän voiman. Voin ylpeillä, että opin huikean nopeasti käynnin eteen, taakse, hypyn ratsain, vaarallisen voltin eteen ja taakse, kuolemansyöksyn alas. Niin, en oikeastaan valehtele, kun väitän, että olen hurmannut ruhtinaita, kuten aikoinaan nuorallatanssija Saqui Napoleonia, joka huudahti hänestä, tähystellen sirkuksen kattoon:
"'Ah minun hurjapääni!'"
_Vieras plagioi yhä, mutta arvatkaapas, viisaat, ketä? — Onneton, joka raahaa ruumisarkkua mukanaan: varsin romanttista, mutta sittenkin totta. — Vihreä kateus, musta viha, verinen vaino, siinä sirkusta._
"Sillä välin heräsi minussa siis kuitenkin — inho — sirkusta kohtaan. Inho, joka kasvoi kauhuksi.
"Voisin verrata itseäni erääseen ihmisraukkaan, johon tutustuin Parisissa. Hän kuljetti puolen ikänsä mukanaan, niin uskomattomalta kuin tämä kuuluukin, omaa ruumisarkkuaan. Hän oli käärmeihminen... kaikenlaisia temppuilijoita maailmassa löytyykin. Ettäkö hän olisi ollut käärme, eihän toki! Hänen nimensä oli muuten Walter, englantilainen, varsin hauska, sopuisa, sinisilmäinen mies. Muuten pelihimolle koko sielunsa myönyt. No niin, moisen ihmisen luut ovat kuin kumia. Hän oli niin notkea, että taivutti päänsä taakse polvitaipeisiin. Pyöri arenalle ison pallon sisässä. Pallo kulkee itsestään, nousee keinulautaa, laskeutuu sitä alas, kiertelee siellä täällä kuin elävä olento. Se aukeaa, ja hymyilevä Walter hypähtää ulos ja — venyttäytyy suunnattoman pitkäksi. Ja kääntyy sitten keskelle rataa kiepulle makaamaan kuin käärme päiväpaisteessa.
"Isä oli säätänyt hänet käärmeihmiseksi samana aamuna kuin hän syntyi, aivan niinkuin pikku lapsista tehdään soittotaitureita. Ja itse hän vannoi kunnianhimosta, että hänestä tulisi aikansa suurin luuton! Hänellä ei ollut kerrassaan mitään muuta himoa, paitsi nyt tuo pelaaminen. Ja hänestä tuli: hän oli aikoinaan hyvin kuuluisa.
"Mutta puserretut keuhkot saivat keuhkotaudin. Hän ei juonut, sillä se ei sovellu mestareille; hän vain pelasi, kaiket yöt; menetti aina heti gaashinsa. Ja tapahtuipa nyt, että hän kerran jälleen menetti suunnattomat rahat ja himoitsi yhä peliin. Silloin ilmoitti hän lehdessämme, — niin, Englannissa ilmestyy sellaisia lehtiä, — myyvänsä luurankonsa. Hovikirurgi osti hänet. Myyty sitoutui kuljettamaan kaikkialla mukanaan ruumisarkkua, jonka kanteen merkittiin ostajan nimi ja osoite ja sisälle naulattiin ohje, miten Walter, kun hän taittaisi niskansa tai kun hän viimein sortuisi keuhkotautiin, piti balsamoida, ruiskuttaa hänen suoniinsa sinkkisulfaattia, työntää hänet arkkuun ja lähettää Lontooseen.
"Minä ihmettelin sitä lojaalisuutta. — 'Gentlemanin sana', nyökäytti Walter päätänsä. Kuten sanottu, näin sen arkun hänen hotellissaan Parisissa.
"No niin, mutta minun arkkuni, minun, Waltonin, ei ollut tyhjä: siinä painoi elämänurani, johon olin kai liian heikko. Siinä painoi kuin... jokin inhottava ruumis: elää niin löysällä pohjalla — sirkuslaisena!
"Ensinhän olin sitä leikkinyt. Tamara avasi silmäni. Näytti minulle, miten siellä oltiin kunnianhimon tuskien raatelemia, levottomia, julmia! Luulen, että pieni, vähäpätöinen elämä ei houkuttele sellaisin viettelyksin kuin sirkus, joka sekoittaa päämme, tukahduttaa sydämemme, surmaa meissä ihmisen. Tamara sanoi, se tapahtui Harkovissa:
"'Muuttakaamme tästä paikasta parempaan! Katso tätä tirehtööriämme! Nyt hän matkii suuren Barnumin pieniä heikkouksia, tämä Frenklow. Muistathan, että Barnum kerran tilasi jostakin konservatoriosta neekerin, joka oli saanut loistavat paperit viulunsoittajana. Kun yleisö ei välittänyt viulunsoitosta, käänsi Barnum reklaamiplakaatit ylösalaisin: neekeri soitti nyt päälaellaan. Ja amerikkalaiset tapellen teatteriin! Kas niin, meidän Frenklow otti nyt tänne kääpiötytön, jonka vanhemmat möivät meille — apinanosiin. Tämä hirviö kiusaa lasta apinaksi. Keitättää hänellä kahvit aamuisin, makaa itse sohvalla ja läiskii koirapiiskalla raukkaa, joka riippuu jaloistaan, — itkee ja riippuu. Mahtava herra saa kahvit, apina ei puoleen päivään kuin pelkkää vettä. Frenklow: hänen suunsa vaahtoaa kullan janoa, hän kiristää kultaa humbuugista, kurjien verestä, häpäisee sirkusta, jonka tarkoitus on olla kulttuurin pionieeri! Sirkusta, ylevintä taidetta, jonka määrä on näyttää ihmisille helleeninen kauneus, terveys, notkeus, voima ja äly!'
"Niin kiihtyi Tamara vihaan. — Ja sellaisia tirehtöörejä oli aivan liian paljon. Ja heidän sekaansa me alennuimme! Me kaikki! Meidän täytyi — ainakin tinkiä: niin veitsijonglöörit kuin kuoleman uhalla alas syvyyteen syöksyjät, miekannielijät, luonnottomien painojen nostajat, siten me kaikki, menettäen päivämme, yömme mielettömään, menettäen ihmisen oman, kultaisen elämän.
"Miksi?
"Siinäpä huomio: meitä kidutti puutteen lisäksi mieletön kunnianhimo! Tamarakin, — ja juuri hän, — puhui taiteensa suuruudesta.
"Kuinka tyhjältä tämä minusta nyt tuntuu!
"Ja kuinka syvästi me, jotka onnistuimme, halveksimme torisirkuslaisia! Olenhan puhunut, että siellä jakaudutaan eri kansanluokkiin.
"Ja — meidänkin, parhaiden, syvin himomme oli lopulta kulta. Siitäpä johtui myrkynvihreä kateus, musta viha, verenpunainen vaino, jotka raivosivat tuossa pienilukuisessa, mutta suuressa heimossamme, hengestään ponnistelevassa, useimmin kauhealla tavoin kuolevassa. Moskovan Taidesirkuksen katossa paistoi suunnaton auringon kuva. Se oli tehty — rahan näköiseksi! Kulta! Ja sen saaminen! Mihin hirmuisiin tekoihin se johti! — Billy-parka, klovni, sai kilpailijakseen fakiirin, joka teki työtä koneillaan: pysyi puolen tuntia veden alle umpeen naulatussa arkussa upotettuna. Billy tuli katkeraksi, joi itsensä kuoliaaksi... Entä painija, joka oli haastanut yleisön kilpasille ja jolle ilmestyi vastustajaksi joku entinen sotamies! Painija uhkasi jäädä tappiolle, — yleisö ihastui sotamieheensä. Silloin painija teki leikistä, ah, totta kai leikkiä, — toden: silmät pyörivät hänellä julmina päässä, hän tarttui leikkitoveria kaulaan, ja raksis, selkäranka väännetty poikki. Kuuluisa taiteilija iäkseen vankeuteen! — Viha paisutti rikoksen trapetsitaiteilijattaren sydämessä, joka kadehti sisartaan Ljubaa. Ljuba oli kuolemanvoltinheittäjä, toinen hänen vastaanottajansa. Ljuba leijaa ilmassa kuin pääsky sisaren käsien suuntaamana; vain yksi vastaanottajan lantioiden liike, sekunninosan viivytys, niin Ljuba lentäisi murskaksi maahan. Ja kadehtiva heittääkin sisarensa surmaan. Ljuba pelastuu kuitenkin: saa kiinni verkosta. Yleisö huomaa vastaanottajan petoksen. Silloin hän, joka on joutunut ilmi, syöksyy häpäisevien huutojen pauhatessa alas barrieeriin, murskaa päänsä, jää siihen kuolleena.
"Kateus, viha, vaino. Minä tunsin niiden syttyvän itseeni..."
Omituinen allegoria, jonka vieras latelee: Luciferien kapina ja taivaasta karkoittaminen. Tamaran "petos".
"Olenko huonompi kuin muut? Minä myönnän, että olen: minä olen heikko, alhainen. Oli kai niitä, jotka ymmärsivät sirkuksen korkeasti.
"Ainakin sen ymmärsi Tamara: hän piti sitä korkeana.
"Mutta minä tunsin siis kateuden, vihan ja julmuuden, jotka risteilivät sirkuksessa kuin ihmisraukat olisivat joutuneet hyönteisinä julman lukin seittiin, syttyvän itsessäni. Tunsin sydämeni kiedotuksi pahaan, imetyksi kuiviin, sieluni myrkytetyksi...
"Rakkaus Tamaraan lohdutti alussa minua vielä. Silti jo kyllä myrkytetty: odotin petosta kaikkialta paitsi en Tamaralta. Äh, ihmekö se: neljä kertaa jyrsittiin trapetsini köydet salaa puolittain poikki; kerran syöksyin kaksikymmentä metriä korkealta alas ja luut törröttivät paljaina ranteistani, mutta henki herja säilyi...
"Ja kuitenkin tahdoin lavalle! Minun täytyi lavalle, käsi katkenneenakin! Rutiskoot irtonaiset luut kääreessä: kääre tiukalle kuin rautarengas: musiikki pauhaa, ratsut hirnuvat tanssimaan polkkaa, soturi himoitsee taisteluun, musiikki pauhaa, ah, ah, se on sellaista, jota ei voi kuvata! Fanfaari kutsuu: paras miehinen ystäväni, jonka työnä oli yleensä lyödä nyrkillään nauloja paksun tammilankun läpi, mutta nyt hypätä kymmenkertaisen pistin- ja sapeliaidan yli, käskee minua ruoskimaan itseään piiskalla, muuten hän ei uskalla arenalle, jossa hän voi seivästyä pistimiin. Niin hän kuitenkin himoitsi kidutukseensa, ja niin minäkin, mieletön. Mutta minulla oli armaana ruoskana Tamara. Hänen tähtensä valmistuin helvetinhyppyyni!
"Ah, rakkautta! Olin polvillani rukoillut tuota naista. Kalpeana kuin kuollut oli hän tehnyt vihdoin päätöksensä: hän luopuisi taiteestaan, koska ei sitten enää voisi rankaisematta luottaa jäseniinsä. Äitiys ruhjoo jäsenet, hävittää taiteen. Täytyy myöntää, että hän uhrasi paljon minulle: ihanan teräslankansa, tanssinsa korkealla kuin kuun säteellä! — Vain yksi ainoa ihme piti minun vielä tehdä. Keksiä jotain verratonta, jokin ennen kuulumaton trik. — Ei mitään uutta auringon alla, sanoi Salomo tuhansia vuosia sitten: siinä suhteessa me kaikki olemme syntyneet aivan liian myöhään. Mutta minä keksin kuitenkin, tai kehitin entistä, unohdettua: tein helvetinhyppyni.
"Keisarin sirkus oli silloin jo Kansan taidesirkus. Sinne järjestettiin nyt punainen apoteoosi: se kuului kehystääni. Hurjan komea pantomiimi, Luciferin kapina.
"Jegor Osipinpoika Walton oli Lucifer!
"Suunnattomia tähtiä, jotka kiersivät radoillaan, syöksyi ylhäällä sähisten edestakaisin. Auringolta, jotka suihkuttivat kuin tulivuoret. Pilviä, joista salamat sinkoilivat. Niitä lennätteli Jumala, jota vastaan oli taisteltava, koska hän oli muka ennakkoluulo, petos, ooppiumia kansalle. Lapsellisesti ja narrillisesti karikeerattu Jumala lennätteli vasamoitaan minuun, tulen henkeen. Ja minä syöksyisin huimaavasta korkeudesta alas maahan. Palavana liekkinä arenalle...
"Kansan jännitys, ihmenäyille ahnaiden ryysyisten raukkain, oli pingoitettu kireimmilleen. Herättämällä siinä julmuuttakin: ilmoittamalla, että neste, jolla vaatteeni valeltiin, oli bentsiiniä. Salama oli tulisuihku, joka minuun suunnattiin. Kaikki valmistukset tehty. Kuolemansyöksyni ainoastaan näkemättä.
"Sähkölieska sytytti minut silmänräpäyksessä. Tämä oli minun raivoisa keksintöni, uutuuteni.
"Korkeuden jyristessä niin että penkit tärisivät ja salamain singotessa sirkukseen, josta kaikki valot oli sammutettu, joten se jäi pilkkoisen pimeäksi, syöksyin loimuavana tulisoihtuna korkeudesta pari metriä leveään kaivoon, jota kansa oli saanut tarkastella ja mitata. Leijailin pari silmänräpäystä vaakasuorassa, ja sitten suinpäin syvyyteen kuin kalalokki, joka iskee saaliiseensa. Yhdellä sormen harhaliikkeellä tasapaino vikaan, ja olisin murskannut pääni kaivoaukon reunoihin.
"Ja se mieliteko minulla oikeastaan jo olikin: inho alhaista ihmisyyttäni kohtaan oli noussut minulle kurkkuun saakka. Tunsin milloin tahansa hulluuden päähäni iskevän. Todellakin: ruumisarkku, jota minä raahasin mukanani, kävi liian raskaaksi! Nyt en nähnyt muuta pelastusta kuin tuon kuilun, joka ammotti pyörein kidoin syvällä allani.
"Miksi en sitä tehnyt? Olisin pelastunut katkerimmalta pettymykseltä, mitä ihminen voi kuvitella: pelastunut rakkauden harhakuvalta, Tamaran petokselta."
Oliko hän tosiaan surmannut Tamaran? Mikä oli petos? Ikuisuuden toivo!
"Ajatelkaa nyt tarkoin, neiti Angelika, mitä seuraa.
"Tai paremminkin: tuntekaa juuri sitä, mitä sydämenne puhuu, niin huomaatte, eikö minulla ollut syytä pettymykseen, suruun ja epätoivoiseen tuskaan. Ja silloin ymmärrätte, miksi minä hairahduin murhaan.
"Syöksyni onnistui. Tulessa lensin ilman halki, olen todellinen pyromaani, sukua demoneille minäkin! Ja nousin kuilusta sittenkin elävänä! Sirkus, joka pysyi hetken äänettömänä kuin hauta, alkaa huutaa, jyristä, se pauhaa kuin myrskyinen meri, — paitsi niitä, jotka ovat pyörtyneet julmuutensa hekumasta. Asiaan ei kuulu kuvata pantomiimin jatkoa, punaisten paholaisten taistelua, — oikeain paholaisten: bolshevikkien, jotka polttivat — paperikirkkoja, roistot ajoivat pappeja liekeissä palamaan, kaatoivat valtaistuimia, — jakoivat katselijoille kultaa: paperista leikattuja rahoja, jossa oli kirjoitus: Koko maailman köyhälistö, yhtykää! — Minä ajoin Tamaran luo... tullakseni tosiaan syöstyksi seitsemännestä taivaasta kadotukseen.
"Tamara ei ottanut pantomiimiin osaa: hän jäi kotiin, jännityksessä siitä, että tämä koituisi minulle kuoleman leikiksi. Siellä hän rukoili puolestani: tapasin hänet pyhän Neitsyen kuvan edessä vavistuksessa ja ylpeän onnellisena.
"Hän nousi minua vastaan, säteili, loisti: 'Tiesin, että sinä sen tekisit! Nyt olen sinulle valmis. Minä jumaloin sinua!'
"Niin kauan odotetun onnen täyttymys! Häämme, aivan niin, oikein iloiset häät, pidettäisiin kohta!
"Mutta mielessäni olin minä juuri sinä iltana päättänyt luopua sirkuksesta. Ansaita leipäni, vaikka vähäisenkin, jollakin muulla alalla.
"Tamaran äiti, nyt jo ryppyinen ja vanha, sattui puhellessamme sanomaan:
"'Niin, Tamara antaa sinulle kalliin uhrin. Hän luopuu kaikestaan. Kohtele rakastani kuin silmäterääsi, sillä hän jumaloi sinua niin, että on alkanut kirjoittaa sinusta muistelmia, nyt kun hän jättää kaikkensa.'
"Minä puhkesin nauruun: 'Muistelmia — minustako? Sirkuslaisesta!'
"'Niin, sinähän, Jegor Osipovitsh, olet nyt suuri mies.'
"Minä nauroin. Mutta — kuitenkin sattui tämä minuun paljon pahemmin kuin äskeinen liekki, joka sytytti minut näytännössä tuleen.
"Tamara tunnusti vilpittömästi käyttäneensä siihen kaikki viimeiset yönsä taiteilijattarena:
"'Yöt, jotka ovat olleet minulle pyhiä onnen odotuksesta. Olen kirjoittanut sinusta tarkoin kaiken siitä asti kuin tutustuimme... Sinun elämäkertasi...'
"Hah-hah-hah, elämäkerran. Neiti Angelika, kai nyt nauratte? Ettekö sitä tee? Mutta varmaan toki kummastelette: elämäkerta — sirkusvehkeilijöistä! Moinen tietysti tuntuu merkilliseltä teidän pienessä, onnellisessa maailmassanne. Mutta, — jospa tietäisitte, kuinka paljon sellaista muualla tehdään! Siellä pidetään tärkeänä — kaikkea. Espanjassa olen nähnyt kokonaiset kirjastot, joita on kirjoitettu härkätaisteluista ja toreadoreista ja pikadoreista. Kymmeniä, mitä sanonkaan, satoja niteitä, noiden kansallisten sankarien yleisinhimillisestä merkityksestä miehenryhdin esikuvina, heidän syntymästään, suvustaan, oppivuosistaan, maineestaan, ja rikkauksistaan: ovathan he siellä erinomaisia herroja, ensimmäiset kuninkaan ja arkkipiispojen jälkeen. Ja Englannissa kirjoitetaan yhtä paljon jockeyratsastajista, Amerikassa, terveen elämäntaistelun kultaisessa maassa, nyrkkeilijöistä, ja luulenpa, että meilläkin alkaa ilmestyä hartaita kuvauksia urheilumestareistamme. Aivan siihen suuntaan kuin Tamara nyt suunnitteli minusta.
"Yhä minä nauroin. Makeasti. Sanoin: 'Tamara, sinä olet vimmattu hupsu, tyttöseni. Työnnä jalot muistelmasi takan liekkiin!'
"Hän olikin vakavissaan: hän protesteerasi.
"Aloin tutkia hänen tarkoituksensa syitä. Tutkia lopultakin hänen sielunsa omituista laatua. Sain lukeakin tuota työntapaista, joka oli alulla. Ihmettelin hänen muistinlahjojaan, joiden luulin ensin johtuvan rakkaudesta, niin täsmälleen oli merkitty muistiin jokainen monivuotisen rakkautemme pikku yksityiskohta! Koko entinen liittolaisuutemme!
"Maailmalle, siis jokaiselleko hän aikoi nämä antaa? Kuinka se oli mahdollista! Hän myöntyi viimein siihen, että se tapahtuisi vasta kuolemamme jälkeen; mutta sittenkin: koko maailmalle, — sirkuksista suurimmalle!
"Mitä nämä kuuluivat tuolle — sirkukselle? Ja sirkusharrastelijoille, joita tunsin pohjaltani väheksyväni, sillä olivatko he tarpeellisimpia ihmisiä, elivätkö he kyllin hienotunteisesti omaa yksilöllistä elämäänsä? Minä koettelin selittää Tamaralle yksilön koskemattomuuden, persoonallisuuden arvoa, oman ihmisemme säilyttämisen pyhyyttä...
"Hän — ei käsittänyt!
"Sen verran, niin vähän, ymmärsimme toisiamme!
"Minä muutuin vakavaksi. Vaadin, — kuten teidän sydämenne, Angelika, ymmärtää, — nuo turhat paperit hävitettäviksi.
"Hän kimposi vastaan: hän oli alallaan taiteilijatar aidointa lajia!
"Neiti Laurell. Onnellisten häittemme päivä oli jo päätetty. Ahkeruudella oli Tamara varustanut ihanan pikku kodin. Mutta minä jätin kaiken tuonnemmaksi: kunnes hän olisi — uhrannut tulelle vähäarvoisen jumalointinsa minua kohtaan. Sanoin hänelle: 'Ethän vain yritä väkivaltaa vastoin sen ihmisen tahtoa, jota sanot rakastavasi? Älä yritä, sillä tiedä, että tämä omaisuus on minun! Tämä rakkaus on myöskin minun. Se olisi loukkaus rakkaudellemme! Pahempaa et olisi voinut keksiä. Minä en tahdo olla painijan kuva, joka pullistelee kaikkien nähden lihaksiaan, en hevonen, joka oppii jalanvaihdon ja jää siihen taitoonsa sen pitemmälle edistymättä, taikka taiteilija, joka istuu leuka kourassa, nyrkki suussa valokuvissa, en sirkuskarhu tai kiusattu jalopeura, joka sekin aikansa tanssii dreseeraajan riemuksi, mutta — yht'äkkiä antaa häväistyksestä verisen koston. Varo itseäsi!' Minä tunnustin palavasti hänelle inhoni tätä uraa kohtaan, joka oli hänestä niin tärkeä, niin jumalallinen, ja minusta yhtä joutava kuin hän sitä ihaillessaan demoninen. Tärkeäkö tämä pieni piiri, kokonaiselämään nähden niin surkean pieni ja heikko, joka metelöi arvostaan, kilpaili, seikkaili, kalvoi toisiaan. Niin heikko olen että en saata nähdä sitä paljon muuna. Kuinka kaukana ylhäisestä rauhasta. Piiri, joka ei ole — tehnyt mitään todella kovaa, ei ohjannut auraa, ei, sanokaamme, kutonut, ommellut... kuten Tamara aikoi. Tärkeä muka tämä, sirkus!
"Hänestä se oli edelleen tärkeä! Hän sanoi tahtovansa näyttää maailmalle, millaisilla ponnistuksilla, sielun tuskilla, — ruumiin kärsimyksistä puhumattakaan, — millaisella ankaralla siveydellä, millä luonteella noustaan sirkustaiteilijaksi. Ja — sitten täytyi minunkin vielä muka nousta: niin hän alkoi kuvailla. Tulileikistäni johduttaisiin yhä mahtavampaan. Nyt oli uhmattava vastakkaista elementtiä, vettä. Hän sanoi:
"'Kuulen jo sen kosken pauhun, jonka nimenä on Veden-ukkonen, Niagara. Mehän pääsemme kerran pois täältä, kun tämä Babylonian-vankeutemme loppuu. Putouksien putouksen jättiläiskidasta kaikuu kutsu ukkosena, ja näen sinut jo sellaisena kuin Blondin, joka tanssi siellä nuoralla, sytytteli siinä raketteja, käveli Niagaran yli puujaloilla...'
"'Ja säkki päässä', jatkoin minä. — 'Amerika ulvoi ihastustaan... kas vain, mikä sankarityö!'
"Tamara ei kuunnellut, hän jatkoi: 'Ehkäpä hänkin johtui siihen — rakkaudesta. Ehkäpä nainen loi hänet: antoi hänelle oman ikuisuutensa luopuen itse siitä.'
"Aloin aavistaa kauheinta, jotain Tamaralle itselleen epäselvää... Sanoin hänelle: 'Etkö vieläkään ymmärrä, Tamara? Tahdot näyttää meidän yhteiset surumme, ilomme, ponnistuksemme — vieraille! Niin, vieraille: sellaisen tavoittelijat kuuluvat siihen ihmislajiin, joka ei minusta ole kaunis. Tahdot vetää esiin — meidän rakkautemme! Paljastaa ja häväistä sen näyttämällä sitä kuin näyttäisit meidät häävuoteessamme! Kuinka jaksat olla niin halpa, niin banaali! Sinä, Tamara! Voisin nauraa järkeäsi, jota aikoinani pidin niin kirkkaana ja joka nyt kumminkin asettaa valtapaikalle kaikkein pinnallisimman, tomun ilmassa, asettaa sen oikean yläpuolelle, jonka nimi on ihmisen hiljainen, yksilöllinen oman aateluutensa tunto. Voisin sitä nauraa; antaa sille anteeksi, ellen pelkäisi, että sydämesikin taitaa olla tässä mukana. Mikä on villinnyt sen, sokaissut, tahrannut, tuon sydämesi, joka on minua niin usein lohduttanut? Mikä saastutti sen niin, että se myy itsensä ja rakastamansa sille, mikä minusta tuntuu niin vähäpätöiseltä! Jos se olisi joku muu etkä sinä! Vieras ei kykene myymään: paraskin tutkija valehtelee, ei voi tietää mitään. Mutta sinä, sieluni! Minä häpeäisin kerskailla sinulla, ikuistella itseäni sinulla, Tamara. Yhteiset asiamme ovat minusta niin pyhät, että tuhoaisin ne ihmisiltä. Jos sinä vaatisit, että kuoltuasi kaikki näkyvät muistot sinusta on hävitettävä, niin velvollisuuteni olisi se tehdä: jäisihän sieluuni kuva sinusta. Mutta sinä — etsit ikuisuuttasi! Kuinka on mahdollista, että nyt muutut silmissäni — näin rumaksi, Tamara? Oletko — sittenkin persoonaton, laumaihminen? Kaipaat täten — ikuisuutta?'
"Hän olisi ollut valmis antamaan puolestani henkensä. Mutta ei omaa ikuisuuttaan!
"Hän oli uskonnollinen. Mutta millä tavalla? Hän kaipasi ikuisuutta — tässä maailmassa.
"Hänellä ei riittänyt sydäntä jättää aatetta ikuistaa itsensä.
"Eikä hänen ajatuksensa jaksanut kirkastua: nähteni hän poltti muutamia kirjansa lehtiä ja — keskeytti. Hän alkoi teeskennelläkin: sanoi kerran hävittäneensä jo kaikki, mutta tuhkasta näin, ettei siinä kaikki ollut, ja hänen kätköistään löysin yhäti uutta... Niin oli rakkautemme loppunut, että minä — vakoilin Tamaraa! Viimein hän tunnusti epätoivoissaan:
"'Sanoit jotain sellaista, että tämä menettelyni on ikuisuuteni! Sitä se minulle on: jokaisessa muistossa elän kuoltuani sinun ohellasi, minä, joka olen ollut sinua luomassa, joka luovun täten koko elämästäni antaakseni sen sinulle! Loistaakseni — kerran kuitenkin sinussa.'
"Siinä se siis oli!
"Hän tahtoi ikuisuutta: ei minua.
"Sellaista on maallinen rakkaus.
"Tämän sanottuaan hän oli jo minulta — kuollut.
"Hän oli kuollut! Ja vaikka yhä rukoilin, että hän luopuisi tuhoamisestaan, viekastelin, anelin, niin tunsin, ettei hän jaksaisi: siis hän oli kuollut. Eikä hän kieltänyt, että aikoi pitää päänsä.
"Yht'äkkiä näin Tamaran, jota olin niin monta vuotta palvellut, jonka kanssa olimme muka tunteneet toisemme sydänjuuria myöten, näin, että hän oli viholliseni. Veriviholliseni! Sillä hän polki sitä, mikä minussa, kurjassa narrissa, kuitenkin on hieman pyhää, rahtusen hienoa. Hän oli loiskasvi, hänkin, — piti oikeutenaan häpäistä kauneimpaani!
"Well, päätin hänet surmata.
"Sanoin sen hänelle. Sanoin, että hän oli minulta jo kuollut, — puolittain kuollut. Ei se nainen, jota olin kaivannut ja jota kauniilta sielulta vaadin. Sanoin, että hän myrkytti minua ia surmasi banaalisuudellaan itsensä. Että hän riisti minulta uskon ainoaan ihmiseen, jota olin kunnioittanut, niin alttiiksi olin nähnyt hänen sydämensä tähän asti.
"Hän ei taipunut: hän kaipasi ikuisuutta. Uskonnollinen Tamara.
"Minä aioin surmata Tamaran hänen kotiinsa. Se olisi ollut liian vähän: hän aikoi häpäistä minut sirkukselle. Minulle tuli oikeus tehdä samoin hänelle, jossa en enää nähnyt sielua, vaan ainoastaan — ahnaan pedon. Syyttäköön itseänsä, jos rakkauteni muuttui vihaksi, ei: kylmemmäksi vihaa, kauhuksi, kalmaksi, — niin eloton on tunteeni vielä kuolluttakin kohtaan! Päätin siis lopettaa hänet sirkuksessa.
"Esitin yhä edelleen helvetinhyppyäni, mutta aina ennen tätä loppukohtausta me näyttelimme Tamaran kanssa yhdessä saltomortaleja. Aioin tehdä harhaotteen ja antaa hänen murskautua radan kaiteeseen. Liian kunniakas kuolema sille, joka ei voi säilyttää sydämien pyhyyksiä, pyhittä kahden ihmisen rakkautta!
"Ei, toisin menettelin. Kerran, kun yhteisnumeromme loppui, se oli perjantai-ilta, — painoin keskellä näytäntöä, yleisön kirkuessa riemua, sillä se luuli, että tämä oli julmaa leikkiä, tikarin hänen rintaansa. Hiljaa. Hitaasti, yleisön nähden. Hänen yleisönsä. Olihan tuo nainen minulta jo kuollut: tahdoin vain estää teon, johon hänellä ei ollut oikeutta. Niin murhasin. Enkä sitä kadu. Jos jotakin kadun, niin elämää, jonka hylkäsin — sirkuksen tähden! Sirkuksen, jossa menetin kauneimman uskoni, jossa naisen rakkauskin oli minulle muuttunut — illuusioksi.
"Kaikkiko siis pelkkää — näköharhaa? Kaikkiko siis — pelkkää itsekkyyttä?"