_Anteeksi, hyvät naiset ja herrat, että hyppelimme klovneina, narreina, — kuin joutavat ja liian koreat mustalaiset, jotka ovat kaikista kunnon taloista vastenmielisiä; että esiinnyimme näin merkillisesti naamioituina: ehkäpä onnettomuutemme oli niin suuri, että häpesimme näyttää kasvojamme paljaina, ja vakavuus, oi, se saa meidät sittenkin aina ikävään ansaansa; lisäksi: kukin huvittelee omalla tavallaan, kuten teilläkin näkee syrjästä katsoen lapselliset huvituksenne, teillä, joita joka päivä, joka hetki vaanii vaara, kalpea katkeruus, pyyteet, onnen ja omaisuuden menetys, ja, no niin, kaikesta alakuloisin: kuolema. — Miksi Angelika tahtoo myydä Tähden, ja kuinka onni polkaisi entistä renki Kottua._
Samin kohtalosta ei kuulunut sen jälkeen mitään varmaa. Ei tiedetty, oliko hän karannut sirkuslaisten kanssa vai hukkunut.
Itse Kolin toi nämä häilyvät uutiset Pähkinämäelle, esittäen ne niin varovasti kuin saattoi, sillä Angelika ja Mikael Laurell olivat vielä sairaina ja Cecilia-rouvakin jo äskeisestä hirveästä kotitapahtumasta lähellä vuoteenomaa.
Ankarasti lehtori tuomitsi Samin menettelyn:
"En olisi hänestä tätä uskonut! Että hän sinulle, Angelika, teki näin! Ja lähteä sitten ilveilijäin kanssa renttuamaan. Niin, — ellei hän ole hukkunut."
Samin lakkihan oli löydetty avannon reunalta.
Tiedettiin, että hän oli touhunnut jotain sirkuslaisten kanssa, heidän reklaamikseen.
Eräät väittivät tunteneensa hänet siinäkin sirkusnäytännössä, jossa kääpiö julmasti raadeltiin ja surmattiin. Ja kaksi iltaa sitä ennen oli hän muka sirkusteltassa riitautunut punakaartilaisten kanssa.
Ehkäpä ne olivat tappaneet hänet, työntäneet avantoon? Tai nuo sirkuslaisetko, kaiken maailman kiertäjät?
Sirkusseurue oli vangittu kääpiön murhasta. Vangittu, — ja päästetty pian vapaaksi:
"Arvaahan sen, ei ole enää kunnon järjestysvaltaa, vaan nuo miliisit, jotka roikkelehtivat kaduilla paperossi suupielessä joutilaina, niin, oikeastaan ihmisten vastuksina."
Vain rahat kääpiön hautaamiseksi oli villityiltä vaadittu, ehkä lahjuksina. Englantiin ja Amerikkaan he kuuluivat pyrkineen.
Ja onneton uhri, pikku herra Muñeco, kuopattiin sitten venäläiselle kirkkomaalle.
Mutta nyt uusi mysteeri: ennen ilveilijäin vangitsemista väitti joku nähneensä Samin ajaneen kaupungista autolla yhden sirkusnaisen kanssa!
Oliko poika hukkunut, vai kuinka?
Naarauksia oli toimitettu:
"Mutta mitäpä miliisin etsinnöistä? Saisivatko he jotakin aikaan, vaikka saatavaa olisikin?"
Sam pysyisi jään alla, — jos oli siellä.
"Eräät kaupungissa luulevat", jatkoi Kolin, "että tässä kaikessa piilee takana aivan toista. Sam on muka lähtenyt liepottelemaan Saksaan niinkuin sangen monet muutkin pojat. Repimään muka maatamme irti Venäjästä... mitä mielettömyyttä, kumma, jos se toteutuisi. No, ei tässä tiedä, miten lopulta käy... Ehkäpä näemme Samin sittenkin palaavan tänne upseerina!"
Tähän viimeiseen toivoon Angelika tarttui sydämellisellä ilolla ja melkeinpä uskolla.
"Mutta ajatella", sanoi sitten Angelika, "että hän makaisi tuolla järven pohjassa eikä kukaan edes kunnolleen etsisi hänen ruumistaan! Täytyy vieläkin yrittää!"
Anja, joka asui nyt Pähkinämäellä Angelikaa hoitamassa ja muuten kaikessa auttamassa, uskoi hänkin Samin paenneen Saksaan. Kerran hänestä sieltä saataisiin kuulla! Cecilia-rouva oli hyvin masentunut surusta ja suuttumuksesta. Mikael Laurell ei ymmärtänyt mitä ajatella... perinnöllisyydellä saattoi tässä sittenkin olla surullinen vaikutuksensa... ellei Sam liene hukkunut.
Mutta nyt se järvestä etsiminen! Siitä puhuttiin, kun lehtori Kolin lähti takaisin kaupunkiin. Pähkinämäen herralla ei ollut rahaakaan, jolla olisi kenties saanut miliisin uudestaan puuhaan: näiden viikkojen mullistukset veivät tarkoin viimeisetkin pennit.
"Siinä tapauksessa minä keksin vielä keinon", sanoi Angelika. "Odottakaahan. Onhan Sam saatava kauniisti hautaan, jos hän on hukkunut. Sen nyt tiedän, rakas isä, ettei sinulla ole liikoja. Alvarkin on pyytänyt sinulta rahaa, häneltä kun menee aika isänmaallisiin hommiin..."
"Niin", huokasi Cecilia-rouva. "Mihin tämä kaikki hänet viimein vieneekään."
"Jos vaikka viekin, niin vie ainakin kunnialla!" huudahti Angelika. "Mutta rahat, odottakaahan. Ei, isä, kuinka sinulta pyytäisin! Ethän ole niitä miehiä, jotka osaavat nylkeä ihmisiä näillä meikäläisillä maatalojen tuotteilla sitä mukaa kuin kaikki muu kallistuu. Tämän sanon ylpeydekseni. Mutta nyt keksin jotain, josta saamme rahtusen... jos hyvin käy. Kenties Alvarin lapsukaisillekin, — ettei heidän tarvitse kärsiä puutetta. — Ja tähän toiseen, surulliseen tarkoitukseen! Minullahan on Tähti. Se on minun omani, tai melkein omani, isähän antoi sen minulle nimikoksi."
Mikael Laurell naurahti. Angelika sanoi:
"Niin, tarkoitatte, että Tähdellähän on liiaksi ikää. Mutta nyt ovat hevosten hinnat julmasti kohonneet. Ja ajatelkaa, kuinka surullista, jos Sam siellä syvyydessä... Jokin ääni ikäänkuin vaatii minua: Sinullahan on Tähti. Tähti-parka. Uskollinen palvelija. Mutta..."
Angelika mietti mielessään:
— Myydä Tähti. Rakas, vanha Tähti. Luovuttaa se johonkin outoon paikkaan.
"Hanki sille jokin hyvä koti", sanoi silloin se ääni. "Lähdepäs — Tuulensilmän sahalle. Siellä on nyt omistajana — Kottu Hulaus. Hänestä ja hänen pääsystään yht'äkkiä sahan herraksi kerrotaan paljon arveluttavaa, mutta silloin kun hän palveli renkipoikana Pähkinämäellä, olit huomaavinasi hänessä jotain hyvääkin."
Seuraavana aamuna tahtoi Angelika lähteä ajelulle: sanoi kaipaavansa vähän ulkoilmaa.
Siihen eivät isä ja äiti mitenkään suostuneet, olihan Angelika vielä liian sairas.
"Ohjakset pysyvät kyllä jo käsissäni", vastasi Angelika. "Menen Tähdellä... Tuulensilmän sahalle."
Nyt hänen aikeensa aavistettiin, ja hän tunnustikin sen: hän aikoi tarjota Tähteä Kotulle.
"Tuolleko väkijuomien trokaamisella rikastuneelle lurjukselle, kuten kerrotaan", paheksui Mikael Laurell.
"Kummalliseksi on muuttunut maailma, kun tällaiset menestymiset ovat mahdollisia", ihmetteli Cecilia-rouva.
Mutta totuus oli kuitenkin se, että Tähti oli vanhanlainen: huolisiko siitä kukaan; — että Angelikan aavistus osui usein oikeaan; ettei rahaa ollut ja että Angelikan tarkoitus oli kaunis.
Angelikaa ei silti itseään päästetty sahalle, mutta sen sijaan sai Anja lähteä sinne Tähdellä ja viedä sinne kirjeen. Ja samalla hän saisi ajaa katsomassa isä raukkaansakin, niin hän itse ehdotti.
Niin meneteltiin.
Ja ennenkuin Anja joutui takaisin sahalta, ilmestyikin Tuulensilmän nykyinen omistaja sitten Pähkinämäelle.
Niin, ihme oli tapahtunut: entinen renki Kottu oli tullut Tuulensilmän omistajaksi.
Vennolampien seuraajaksi!
Saha oli näinä aikoina keikkunut ylen nopeasti monissa käsissä. Sitä oli vaihdettu kuin silloiset lukemattomat huijarit maatiloja tai hevosia. Sellaista sattui paljon noina keinottelujen kulta-aikoina, sodan lopun vuosina.
Entinen Kottu, renkipoika! Tyhjätasku — ja nyt sahanomistaja.
Mistä hän yht'äkkiä ilmestyikään seudulle takaisin, sitä tuskin kukaan tiesi. Koko olennosta ei oltu kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin. Pähkinämäellä olivat kaikki melkeinpä täysin hänet unohtaneet.
Mistä hän oli saanut niin paljon rahaa?
Kuten sanottu: juoruttiin hänen päässeen alkuun väkijuomilla. Ja sitten hän oli jatkanut jos jollakin vähän rehellisemmällä. Kuka sen tiesi? Hän kuului itse niin kertoneen.
Ja sahan omistaja hän nyt on.
Kottu ajoi siis Pähkinämäelle:
"Hyvää päivää, hyvää päivää! Hei kukkua, sanoi kuopiolainen, tässä me nyt olemme", alkoi hän laskea leikkiä kohta herrasväkeä tervehdittyään. "Sahanomistaja, ei puukkosahan, vaan moniraamisen sahan. Niin, niin, Kakkisella on kaikki värkit, yksi verkko, ei venettä. No, ronkelia on selitellä, miten pösöt ovat ja elävät, hehe. Riittää se, kun tiedätte, että rahalla saa ja hevosella pääsee, ja muuta ei minulla olekaan kuin — rahaa: ei ole muijaakaan. Mutta poikamiehenä on kevyt elää. Älkää pelätkö, neiti, ei Kottu teitä kosi: te olette hänelle aina Pähkinämäen neiti, vaikka hän nyt, höhöm, ei olekaan enää Kottu Henriikanpoika, vaan... no niin... Kotliip Hulaus vaan."
Kottu eli Gottlieb, verevä ja hartevaksi mieheksi kasvanut, löyhki kyllä väkeviltä, mutta sitäkin hän pyyteli anteeksi:
"Katsokaas, helpot päivät: ei työtä, ei ruokaa, sanotaan sananlaskussa. Miehet eivät tee työtä, ellen maksa lisää palkkaa, enkä minä maksa ennenkuin tappelu nousee ja he minut käsirysyssä voittavat! Siksi nyt herroill' on hotellit ja herroill' on putelit! Mutta kun minä alustalaiseni voitan, — taitaa tulla oikein painettihyökkäys, silloin rupean selväksi mieheksi. Vissisti: selvä kuin puteli, anteeksi. Niks naks, säntilliseksi kuin Pähkinämäen paras seinäkello. Raitis, fiini mies! Tuleva kauppaneuvos, minäkin, öhöm, ja — kunnallisneuvos, öhöm! Sitten vasta tehdään töitä! Sellaista se on, kun ei enää myödä lipottain eikä tynnyrittäin, vaan vaununlastittain ja tanterteissa: halkoja, lautoja, piiruja, parruja, tukkeja, sonneja, pukkeja. Ollaan kentlemanneja: hyvät vaatteet, niin mies menee, vaikka takalisto vilisee. No niin, isäntäväkeni, mitä teille kuuluu?"
Kestittiinhän kuitenkin sellaista huikaletta minkä talo saattoi!
Sattui puhe Samiinkin, ja Kottu Hulaus koetti lohdutella:
"No niin, odotetaanhan. Ehkäpä hän on mennyt Saksaan. Miksipä ei — meneehän sitä mies sotaankin korean naisen mukana. Toiset tulevat sieltä takaisin... herra Vennolampi odottaa sieltä esikoistaan", sattui Kottu hulauttamaan.
"Niin, sen Ventin pitäisi tänä keväänä valmistua", sanoi Cecilia-rouva, mutta keskeytti.
Se osa Angelikan kasvoja, joka näkyi kääreistä, lensi punaiseksi. Hän ei voinut virkkaa siitä asiasta ainoaakaan sanaa. Myöskin Kottu tuli noloksi ja siirsi hoputen jutut nykyisiin tapauksiin, lakkoihin, varkauksiin, villittyihin rosvoihin. Ja entisiin aikoihin: niissä riitti paljon muistelemista!
Ja niinpä kävi lopulta, että kun Kottu Hulaus poislähtiessään pääsi rekensä luona kahden kesken Angelikan kanssa, työnsi hän Angelikan kouraan hyvin nopeasti muutamia isoja setelejä:
"Se preivi! Konkarin hinta! Aarteena velka hyvän miehen lakkarissa! Mutta en osta, vaikka annan velaksi! Tarjoan vöörskottina, jos tahdotte, Pähkinämäen neidille..."
Angelika hämmästyi:
"Kuinka voin teitä kiittää! Mutta asialla oli niin kiire..."
"No niin, no niin. Mutta minäkö ottaisin Tähden? Pistelisinhän sitä neulalla, muistatteko. Ei, ei sentään, henkslemanni ei enää pistele neulalla ajokastaan. Komeus nousee, sanoi merimies, kun kolmen vuoden päästä silmänsä pesi. Ja teititteleekö Pähkinämäen neiti, öhöm, kunnallisneuvosta? Kyllä minä Tähden noudan sitten kun tarvitsen; nyt olisivat liiat hevoset minulle vastuksina."
Ja sitten Kottu ajoi komeasti mustallaan pois.
Angelika oli saanut, tavallaan Tähtensä pantaten, rahaa Samin etsimiseen, Alvarille, ja riittipä siitä vielä Anjallekin, joka suri isänsä kohtaloa. Ukko Vennolampi ei huolinut keneltäkään vieraalta apua, hän kärsi yksin myllytuuttinsa ääressä ja ikävöi etenkin Ventiä. Muiden lasten tulosta hänen luokseen ei toivoa: nuorimmille eivät omaiset kai antaneet rahaa, ja vanhemmat, jotka olisivat ehkä voineet, tuskin hänelle kirjoittivatkaan!
Kaimo Ilola on katkera ihmisille ja kohtalolleen ja aikoo tehdä jotain: parantaa elämänsä. — Kuinka Sam oli Angelikan tuhonnut.
Kolin järjesti Samin etsimisen.
Tuloksetta.
Siihen ei Angelika tyytynyt. Hän riistäytyi vanhempiensa luota ja meni itse kaupunkiin tekemään vielä jotain Samin, ehkä olemattoman, hyväksi.
Kun hän aikoi juuri astua sanomalehtitoimistoon jättääkseen sinne ilmoituksen, jossa tiedusteltiin Samia, näki hän lähestyvän pitkän, renttumaisen miehen, joka sitten esitteli itsensä kirjailija Ilolaksi. Neidin kasvojen kääreistäkin Ilola arvasi, että siinä oli ihminen, jonka Sam oli polttanut.
Hän valitti, ääni katkeruudesta karkeana, minkä vahingon pojan katoaminen hänelle tuotti. Ja hän — alkoi syyttää Laurelleja siitä, että Sam oli sellainen... Siitä, että hän oli karannut sirkuslaisten roikassa, — jos oli karannut.
"Sillä", väitti hän, "Sam oli älykäs poika. Hän oli perinyt minulta kieltämättömiä lahjoja!"
Sam oli muka Pähkinämäellä jollakin tavoin turmeltu!
Samia, niin, nuorta neroa, ei oltu siellä nähtävästi yhtään ymmärretty.
Kenties oli hänen annettu siellä lukea roskaromaanejakin, jotka pilasivat hänen mielikuvituksensa.
Näin oli tuhottu Ilolan rakkaimmat toiveet! Hukattu koko hänen elämänsä!
Angelika kummastui: tämä tuntui sittenkin aikamoisen julkealta. Ja hän — häpesi häpeämättömän puolesta. Suri kuitenkin niin, ettei kyennyt edes vastaamaan mitään.
Mutta siinä samassa hän alkoi ajatella, että jospa Ilola sittenkin oli oikeassa! Ehkäpä Samia ei oltukaan ymmärretty... Ei osattu vaalia niin arkaluontoisesti kuin lasta täytyy.
Liian vaikeita olivat sielulliset pulmat Angelikan ratkaistavaksi. Kyynelet silmissä hän kuunteli Ilolan soimauksia:
"Aloin täällä jo parantua, päästä oikeaan elämään, — sillä tunnustan, että olenhan minäkin erehtynyt maailmassa. Nousin, kun ajattelin poikani tulevaisuutta! Nyt on kaikki mennyttä..."
"Niin mutta... Minne te jouduitte siitä tulipalosta, jossa vaimonne kuoli ja poikanne oli kuolla?" valkeni Angelikalle yht'äkkiä kysyä.
"Minne? Ja miksi?" änkytti Ilola. "Köyhyys... Ja en ehtinyt pelastaa enää, — ja sitten minä lopultakin ajattelin, että Sam saisi paremman hoidon yhteiskunnan tai muiden ihmisten varassa kuin minun. Ja niin jäin yksin, minun täytyi luopua pojasta... Siitä surusta rupesin juomaan, todellakin juomaan. Ennen en ollut sitä oikein surusta tehnyt. Ja parasta olisi nyt juoda itsensä kuoliaaksi... tai — lähteä Amerikkaan, jonne Sam on saattanut livistää. Sitäkin täällä kerrotaan."
Totisesti: Ilola menisi Amerikkaan! Aloittaisi siellä aivan uuden elämän! Vaikka jollakin farmilla. Renkinä. Hän oli luonnonihminen. Hän syyttikin vanhempiaan siitä, että ne olivat panneet hänet kouluun: hänestä olisi tullut onnellisempi maalaisena!
Mutta Ilola ei saanut mistään matkarahaa Amerikkaan.
Ja pitkän juttelun jälkeen kävi niin, että Angelika avasi kukkaronsa ja antoi hänelle rahat: olihan Ilola niin onneton ja kuitenkin Samin isä.
Kun Angelika sitten pari viikkoa myöhemmin, — jolloin hän oli täydellisesti parantunut, mutta toinen puoli kasvoja verestävä, iho rypyille kiristynyt ja punainen, Angelika, ennen niin kaunis nainen, — kun hän kävi vieläkin kerran kaupungissa tiedustamassa, olisiko Sam edes vastannut mitään ilmoitukseen, näki hän kirjailija Ilolan hoippuvan edessään katukäytävällä juovuksissa. Angelika suuttui ja seurasi vetelystä. Ilola teki verukkeita: väitti odottaneensa, että Sam sittenkin ilmestyisi takaisin, — eihän Samin kohtalosta ollut mitään varmaa:
"Ja katsokaas... kun minä en saanut passia."
"Pääsee sinne nyt ilmankin, jos oikein tahtoo", vastasi Angelika. "Sinne on mennyt tuhansia suomalaisia... minulle tuttujakin. Ja mennyt ehkä oma poikannekin."
"Ai, ai", huokasi Ilola ankaraan kiipeliin joutuen. "Siellä vartioidaan... isketään armotta... Se on kauheaa. Ja Amerikka: täytyykö minun kuolla sinne!"
Lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei ollut passia hommannutkaan, vaan rahat oli tullut juoduksi. Mutta nyi hän uikutti lähtevänsä. Vieläkin antoi Angelika hänelle rahaa, viimeisiä säästöjään.
Eikä kirjailija Ilolaa sen jälkeen olekaan nähty.
Entisen rikkaan sahanomistajan kuolema. — Alamme nähdä, minkä tuhon Sam Angelikalle oikein tuotti.
Kevät kului. Eräänä varhaisena aamuna sen lopulla tapasivat eräät kylän talolliset, kun menivät Tuulensilmän myllylle viemään jauhattamista, viimeisiä, mitä heillä enää oli, kauppaneuvos Vennolammin kuolleena myllytuuttinsa ääressä jauhoisella ja tahraisella lattialla. Kädessään piti kuollut vielä postikorttia, joka oli äskettäin tullut Ventiltä.
Niin loppui ukko Vennolampi kurjuuden kuilussa, — melkein kaikkien unohtamana.
Pähkinämäen herrasväki Anjan ja Kolinien kanssa sähköttivät Ventille Ruotsiin, ja järjestivät hautajaiset.
Venti ehtikin ajoissa perille hautajaisiin.
Angelika ei lähtenyt kirkolle silloin. Tosin oli isä maininnut suorastaan velvollisuudeksi saattaa vanha naapuri hänen viimeiseen lepoonsa, etenkin, kun saattajia voisi karttua ehkä kovin vähän, kukapa tiesi... Vennolampihan oli ollut viimeiset ajat niin köyhä ja kurja:
"Kun olut tuopistani puuttuu,
Niin kaikki minuun silloin suuttuu."
Angelikaa eivät vanhemmat kuitenkaan hautajaisiin vaatineet. Hän vain taittoi puutarhansa kaikki ensimmäiset kevätkukat ja antoi vanhemmilleen laskettaviksi vainajan arkulle.
Ventin piti vielä matkustaa takaisin Ruotsiin, jossa päättäisi opintonsa. Nyt tulisi hän toki käymään Pähkinämäellä.
Angelika odotti. Ja hänen vanhempansa odottivat.
Heti kun saattoi kynää käyttää, oli Angelika kirjoittanut Ventille tapaturmasta, kasvojensa palamisesta. Ventiltä oli tullut kohta vastaus, pitkä ja liikutettu, hellästi lohdutteleva, filosofisen elämänkatselun ohjailema. Cecilia-rouvan pyynnöstä Angelika näytti sen vanhemmilleen. Äiti lohduttautuikin vähän, mutta Mikael Laurell sanoi kahden kesken puolisolleen:
"Venti, hän resoneeraa... niinhän se kävi."
Jo silloin kun Angelikan kasvot paloivat, Cecilia-rouva suri miehelleen:
"Angelika-raukka. Kun ei häneltä vain... sekin onni olisi mennyttä."
"Jumala älköön sitä suoko", vastasi Mikael Laurell. "Mutta, jos niinkin käy, olkaamme lohdullisia... ehkäpä Hän on sittenkin määrännyt näin valmistaakseen Angelikaa johonkin! Niinkin jää ihmiselle tehtävää maailmassa, ehkä kaikkein kauneinta, — jos hän on sitä lajia kuin Angelika."
Muuta he eivät asiasta puhuneet.
Joku kyläneukko vain virkkoi kerran Angelikan kuullen:
"Mitähän Venti-herra nyt tästä arvelee?"
Välisti näytti Angelika vanhemmista, jotka tytärtään salaa tarkastelivat, töittensä lomassa jäävän katsomaan toimettomana eteensä... Katselemaan suurin, ikäänkuin kummastunein silmin...
Mutta nyt tulisi Venti Vennolampi Pähkinämäelle.
Hän toisi pähkinäpuun taimenkin, josta oli niin kauan puhuttu, niin hän kirjoitti.
Angelika meni kyllä vastaan, mutta ainoastaan kuistille saakka. Siinä hän seisoi vanhempiensa välissä. Piteli kiinni Pyyntiä. Seisoi kasvot alas luotuina.
Tervehdittiin. Venti leikki Pyynnin kanssa, joka tunsi hänet. Sitten mentiin saliin.
Siellä hän näytti hätkähtävän, kun Angelika viimein totisena ja tyynenä kohotti kasvonsa. Venti oli alttiin kohtelias, iloinenkin, — sikäli kuin suinkin hänen perhesuruunsa soveltui. Tiedusteli hartaasti kaikki kuulumiset seudulta... Mutta ei puhunut Samin karkaamisesta, ei koskettanut siihen, että Sam oli polttanut Angelikan kasvot. Lyhyesti kertoi myöskin Laurellien herrasväki Samista. Venti sanoi:
"Niin, Angelika kirjoitti siitä. Kummallista on elämä..."
Sitten puheenaiheet loppuivat. Venti punastui pahoin. Ja hänen silmissään näkyi kyyneliä.
Ja sitten, sitten täytyi hänen valittaa, että hänen piti näin pian poistua: hänellä oli nyt kaikenmoisia raha-asioita järjestettävänä:
"Ehkäpä lehtori Kolin, jota isä kyllä kuului aikoinaan tukeneen, nytkin hieman auttelee. Ajatelkaas, Anjan hän on luvannut pitää edelleen kuin omana lapsenaan."
Äidin perintöä oli Ventillä vielä senverran, että hän saisi kurssinsa kyllä päätetyksi. Sittemmin hän aikoi jotain... kyllä hän siitä sitten kirjoittaisi.
"Mutta se pähkinäpuu! Minä toin sen! Mennään se istuttamaan!"
Se istutettiin Angelikan kanssa yhdessä. Venti touhuten, huokaillen; ja sitten hänen täytyi, täytyi lähteä.
Hän kirjoittaisi!
Meni kevät, tuli kesä. Ja Venti kirjoitti Ruotsista Angelikalle.
Siitä asiasta ei hän kirjoittanut mitään. Ei, hän aikoikin nyt etelään: perustaa sinne oikean puutarhan, josta ehkä lähettäisi ruusuja Suomeen.
Tästä kirjeestä seuraavaan kului kauan, ja heinäkuussa Venti kirjoitti muuttavansa Italiaan — iäksi.
Niin, menevänsä luostariin! Siten toteutui se, mihin jo hänen nuoruutensa unelmat olivat viitanneet. Sen hän vielä jaksoi, sillä nyt hän oli aivan köyhä, — kuin muinoin Assisin Pyhä Fransiskus.
Kirje oli omituinen, epämääräinen. Ikäänkuin jotain välttelevä. Siinä Venti valitti hämärästi katkeria tunnonvaivoja. Hän soimasi syntisyyttään. Hän tuhlasi ylistyksiä Angelikalle. Puhui pettymyksestä oman itsensä ja maailman suhteen:
"Tällainenko ihminen on? Katumisen ja ikuisen rangaistuksen hän ansaitsee..."
Pois hän kaipasi elämästä. Hän, joka viimeksi oli luullut viihtyvänsä ruusujen parissa, oli nähnyt, että ruusujenkin hoito, — sekin oli raakaa. Kukkasten tähden on revittävä, raadeltava rikkaruoho. Tai annettava kukan tukehtua: ainainen taistelu. Jokainen elollinen tuhosi toista... repi, raateli. Niin, oikeastaan verenvuodatusta oli kaikki. Hän ei enää jaksanut sitä nähdä; mieluimmin hän kuolisi...
Olossa, johon aine ei ulottunut, hän tyytyisi siihen, mihin hänet oli luotu... katselisi ikuisuuteen: ainoastaan siellä oli rauha:
"Jää hyvästi, Angelika!"
Sen Angelika nyt ainakin aavisti, mitä Samin teko oli hänelle merkinnyt.
Ventistäkö olisi voinut olla jotain toivoa? Kyllä: Angelika uskoi Ventiin! Venti oli ollut hänelle sittenkin ihanne, niin viaton Angelika oli. Ja nyt: ei kumma, että Venti hänet jätti!
_"Olenko minä syönyt palani yksinäni, ettei orpo myös ole sitä syönyt? Olenko asettanut kullan turvakseni ja sanonut: Sinä olet minun uskallukseni?" — Toimintanerojen Turakaisen ja Purlakan linjaalirattaat ja papurikot. Onnettomuudet näyttävät ajavan Samin teon kintereillä._
Anja, jolle Venti myöskin oli kirjoittanut ainaiset jäähyväiset, ei uskonut veljensä menneen luostariin: se oli hänestä ilmeinen mahdottomuus. Se olisi ollut — alhaistakin. Millä tavoin alhaista, sitä ei hän Angelikalle selittänyt. Mutta miksi ei Venti ollut maininnut edes sen luostarin nimeä? Ei, vakavissaan Anja uskoi, että Ventikin oli — lähtenyt Saksaan. Niinkuin toinenkin hänen mielestään, Sam.
Angelika antoi hänen pitää Ventistä tuon kauniin uskonsa... vaikka itse melkein jo uskoi Ventin sanoihin.
Välisti tuntui Angelikasta, kuin jokin surullisempikin olisi alkanut kalvaa hänen sydäntään. Mutta kauan ei hän tosiaan silloin joutanut sellaista ajattelemaan: oli tavattomasti työtä kotona, ja muita merkillisiä asioita! Vallankumouksen mainingit vierivät yhä rannoillemme. Sen myrsky nosti kuohuun pienen järvemme pinnan. Mistä tämä kohina ja pärske, mistä nämä kiihtyneet aallot? Torpparit tahtoivat, että maa, johon he työnsä uhrasivat, kasvaisi kaikkensa heille itselleen; työläiset vaativat jopa osuutta tehtaitten johtoon! Nytpä porvaristo varustautui taisteluun. Tehtaat seisoivat. Pellot kyntäjittä. Irtolaisia lisää lopetetuista patteritöistä. Sällit kiertelivät pitkin maata nälissään ja himoiten mellastaa ja surmata... Koko sen kesän touhusi Alvar Laurell suojeluskuntien järjestäjänä. Melskeitä, pikku otteluita, murhia, tulipaloja! Näytti kuin yksinään gulashit olisivat touhunneet työssä, keräten varsinkin muonaa, sillä mistäpä sitä tuli, kun työtä ei tehty? Koirat tappelevat katkerimmin pienestä luusta. Pähkinämäki antoi kaiken osuutensa korteilla jaettuun yhteisleipään, — hieman harvinaisuus! Antoipa niinkin, että itse sai ostaa leipää gulasheilta, — ja sepä maksoi, Eikä uutta sallittu kasvattaa: maatyöläiset, jotka vaativat lisää palkkaa, omaa maata tai — rosvoamista, estivät. Niin ja näin tulivat Pähkinämäellä kevättyöt tehdyiksi, silloinkin erikoisilla itse isännän ja Angelikan ponnistuksilla. Olisipa nyt tarvittu Samia! Ja muisteltiinpa nyt Kustaa Lullia, tuota vanhankansan uskollista ystävää.
Angelika touhusi kuin hyväkin renki. Alvar pistäytyi kotona, auttoi heinänteossa ja katosi sitten taas. Hänen perheelleenkin täytyi kiristää kotoa tukea. Ja kuitenkin oli Mikael Laurell juuri tänä kesänä luovuttanut ainoat kaksi torppaansa, toinen niistä Oravanpesä, korvauksetta niiden asukkaille: kun hän heidän vaatimustaan tarkemmin ajatteli, tuntui se hänestä melkoisen oikeutetulta. Mutta tästä väheni talon arvo, vaikeudet suurenivat moninkertaisiksi. Ei torppareita päivätyöhön! Eikä irtolaissälleillä tehnyt mitään! Aivan sietämätöntä elämä rahvaan keskellä, joka näytti yht'äkkiä muuttaneen ikivanhat kunnialliset tapansa, niin paljon ilkiöitä sen joukossa kuhisi. Keskellä ihaninta heinäkiirettä tekivät palvelijattaretkin lakon, kulkien sällien kanssa punaiset nauhat ryntämyksillä ainaisiin tansseihinsa. Cecilia-rouva, joka oli jo ennestään järkyttynyt yhä julmemmista uutisista ja Angelikan onnettomuudesta, pelkäsi venäläisten tai punakaartilaisten tunkeutuvan taloon rosvoamaan. Mutta vielä epätoivoisempi hän oli Alvarista, joka saattoi joutua suojeluskuntain perustajana surmattavaksi. Väsynyt oli rouva Laurell talonpitoon, väsyneempi hänen miehensä.
Ajoipa silloin, kun ruis alkoi karista leikkaajien puutteessa vainioiden kovaksi paahtuneeseen saveen, Pähkinämäelle kaksi mahtavaa herraa. Kahdella suunnattoman komealla papurikolla, kaksilla välkkyvillä rattailla. He pysähdyttivät Mikael Laurellin ja Angelikan kohdalle, jotka leikkasivat itse viljaansa pieni renkipoika apunaan, sekin tanssihimoisten sällien uhkaama. Toinen herra kysyi, eikö täälläpäin olisi maatiloja myydä.
"Maatiloja myyrä", toisti heistä hienomman näköinen.
He esittivät itsensä. Toinen oli Purlakka. Toinen Turakainen, Konnevedeltä sanoi olevansa. Molemmat he huurusivat väkeville. Purlakan posket olivat kyllä ajellut, mutta Turakaisen leukapielissä sänki.
He laskeutuivat maahankin, sitoivat kaksi orittaan aitaan kiinni.
Turakainen kehui, että he olivat rikkaita maanviljelijöitä, maatilanomistajia. Purlakka jatkoi leikillä, että he olivat maanilveilijöitä. Turakainen tiesi, että heillä oli rahaa: hänellä oli metsää siellä ja täällä, saha siellä ja siellä: "Saahan näitä sahoja!" Mitä hänellä oli huviloita Karjalan kannaksella: "Saahan näitä huviloita."
Purlakka toisti, että hänellä oli talo armainen, koti kultainen, jossa kasvoi sielläkin metsää: "Seiväspuitakin." Että hänellä oli halkokauppoja siellä ja täällä. Ja huviloita oli Karjalan kannas täynnä, ne eivät maksaneet montakaan kopeekkaa.
"Mutta tähän taloon me olemme innostuneet tämän erikoisen rauhallisen maiseman vuoksi", sanoi Turakainen. "Kyllä meillä on maatiloja, taloja, huviloita, mutta kun kerran voi mukavasti elää, niin joutaisi olla tämäkin maiseman vuoksi."
Ja hän löi poveensa, jossa sanoi satojentuhansien pullottavan. "Jos ette usko, vetäisenkö pellolle?"
Purlakka naputti myöskin poveensa, sangen hienolla takilla verhottuun, joka pullotti ainoastaan yhdeltä kohtaa, kuin puteli, ja toisti:
"Maiseman vuoksi, nii-ni! Henkslemanneja! Me olemme pruureja keskenämme. Teemme itsellemme tänne kaksi majaa, elämme yhdessä kuin vanhat veljekset. Kaiken ikämme."
Mikael Laurell torjui hymyillen nuo suunpieksäjät.
Mutta Turakainen tuli seuraavanakin päivänä, Purlakka kintereillä kepsutellen. Ja he saivat Pähkinämäen omistajan kiertelemään kanssaan vainioita ja metsiä. Mentiinpä kartanollekin. Turakainen kaiveli kalosseihin työnnetyillä pieksuillaan ojien reunat, peltojen mullat, tutki, maisteli multaa, puhui vitamiineista, tunnusteli tähkät, söi jyviä raakoina, juoksi, luki petäjät, vannoi, että niitä oli niin ja niin paljon eikä enempää; hypisteli seinät, löysi lahonnutta, tömisteli lattiat, ounaili rotanreikiä.
Purlakka puhui vähän, mutta vihelteli ja pörhistyi iloiseksi, kun toveri vaati vahvistamaan sanojansa. He tarjosivat Pähkinämäestä viisikolmatta tuhatta.
Ei tullut näistä kaupoista.
Viikon kuluttua he ajoivat takaisin paluumatkalta jostakin.
"Johtaja Purlakka on sittenkin niin ihastunut tähän näköalaan, että vaatii minuakin tänne, vaikka minä en välittäisi", sanoi Turakainen ja koetti kiehtoa vanhaa herraa konjakkipullolla, jonka veti esiin taskustaan. Purlakka heitti häneen hieman kyllästyneen ja varoittavan silmäyksen ja innostui nostamaan hinnan viiteenneljättä tuhanteen.
Se oli jo rahaa vanhoille ja vaatimattomille Pähkinämäen ihmisille!
Vieläkään ei kauppoja tehty. Vaikea oli sittenkin rouvan luopua Pähkinämäestä. Angelika ei salannut kyyneliään.
Ja väsynyt Mikael Laurell tahtoi ilmoittaa tarjouksesta ensin Alvarille, joka oli juristi ja kannatti ylimalkaan vanhempiensa iän vuoksi myyntiä.
Mahtavat ponsarit sanoivat jäävänsä kylän kievariin odottamaan juristiherran myöntymistä, sillä heillä oli täällä päin muitakin asioita. Mutta ylihuomenna he tulivatkin ilmoittamaan, että heidän sittenkin täytyy lähteä kotipuoleensa, mutta jos kaupat heti tehtäisiin, kohoaisi hinta vieläkin viidellä tuhannella. Mutta herrasväki saisi asua, jos haluaisi, ikänsä loppuun päärakennuksessa! Johtaja Purlakka tahtoi maatilan nimenomaan maiseman vuoksi, hän oli siksi rikas herra, mutta tyytyisi asumaan vaikkapa tuossa pienessä punaisessa piharakennuksessa milloin täällä kävisi.
"Herrasväki saisi asua täällä ilmaiseksi. Ihan kuin kotonanne ainakin. Naturligtvis!" jalosteli Turakainen.
"Ja minäkö toivoisin, että milloinkaan täältä lähtisitte?" sanoi sileäleuka Purlakka. "Pois se meistä, lustihan maailmassa on elää."
Ja niin he puhuivat nuo kaksi, niin he kuvailivat tilojen hintain alenemista, Pähkinämäen todellakin vaatimattomia puolia, yleistä levottomuutta; niin Turakainen ennusti synkästi vannoskellen, että villitty rahvas mahdollisesti jakaisi keskenään itse päätilatkin, ryöstäisi ne itselleen ilmaiseksi; niin Purlakka vihoitteli, että roistot anastaisivat kenties vanhat hopeat ja polttaisivat koko roskan. Niin he keskenään olivat huolissaan, voisivatko vieläkin hintaa korottaa, kunnes voivatkin karttamerkeillä, jotka lupasivat ostajina maksaa, väittäen asetuksen siinä suhteessa muuttuneen; niin he olivat väsymättömiä, rauhallisia, rattoisia, sukkeluuksiakin kertoivat; sellainen käsirahain paljous pistettiin pöydälle, että Mikael Laurell, joka pelkäsi ajan merkkejä, lopulta ennen kuin huomasikaan piirsi nimensä kauppakirjaan, jonka johtaja Purlakka sirosti ja kovin kiirehtimättä laati. Todistajiksi palvelijoita.
Alvarin luonnos kauppakirjaksi ei ennättänyt Pähkinämäelle ajoissa.
Kahden viikon kuluttua muuttivat molemmat ostajat taloon. Ponsarien muuttoa: irtaimena matkalaukut, pari rautasänkyä ja ne papurikot!
Ja he tahtoivat nyt päärakennukseen.
Entä se sopimus, että herrasväki saisi asua päärakennuksessa kuolemaansa asti?
"Mikä sopimus", örähti Turakainen.
"Katsokaas, se on ollut ehkä humalajuttua. Ikävä juttu, mutta kuka sellaista on voinut selvin päin ajatella", tiuskahteli Purlakka hermostuneena.
Sitä juttua ei ollut kauppakirjassa, eikä suupuheelle todistajia.
Poloisten Laurellien ei tarvinnut kuitenkaan aivan heti muuttaa: ostajat tyytyivät toistaiseksi piharakennukseen.
Minne Laurellit sitten päänsä kallistivat?
Gottlieb Hulaus, jonka luo Angelika lähti puhumaan tästä asumusasiasta, vihelsi:
"Neljäkymmentäviisi tuhatta, — sellaisesta metsästä ja hyvin hoidetusta tilasta! Mikä se toinen oli nimeltään? Sama mies, joka kävi pyrkimässä sahalleni disponentiksi. Työnsi minulle oikein laatikon paperosseja. Ei minulla ollut paikkaa, — saha seisoo. — No, antakeekin sitten se tupakkalootani pois, sanoi päällysmies silloin. — Kyllä, kyllähän se on hirmuisen paljon rahaa, hyvä neiti! Mutta pennosten arvo alenee joka päivä... No niin. Lapset itkee, mies panee tupakaksi, eikä kissaa pitkillä puheilla konttiin saada: tahdotteko paikan, neiti? Minä tarvitsen konttoristia, eihän Henriikanpoika osaa oikein variksenvarpaitakaan piirtää. Ja täytyy osata, kun aikoo kunnallisneuvokseksi. Huono kirjanpito: linnaa. Menkääpä kurssille kaupunkiin. Täällä on rakennus, tosin pieni, mutta eri rakennus konttoristille ja hänen vanhemmilleen... Arvelen vain, saako tuollaisilta ostajilta edes sen vähän, mihin ovat sitoutuneet."
Ja niin kävi: lokakuussa Laurellit jättivät rakkaan, vaivalla vaalitun Pähkinämäkensä.
Sinne jäi kaikki!
Sinne jäi Ventin istuttama pähkinäpuuparkakin!
He muuttivat Tuulensilmän sahalle. Angelika oli opiskellut kirjanpidon Anjan kanssa, joka aikoi pankkiin.
Yksinäisyys. Mitä sitten Samin teko merkitsi Angelikalle?
Turakaiselta ja Purlakalta ei saatu syksyllä ensimmäistäkään varsinaista maksuerää. Alvar ryhtyi kesken kiireitään asiaan; tuli selville, ettei ostajilla ollut maatiloja muuta kuin Pähkinämäki, ei huviloita, ei lankkuja, lautoja, piiruja, parruja, halkoja; ei karjaa muuta kuin nuo kaksi papurikkohevosta, ei huonekaluja kuin sängyt ja kantele, jota johtaja Purlakka haavemielin soitteli Pähkinämäen tyhjässä salissa, milloin oleskeli siellä.
Kottu Hulaus pudisteli päätänsä:
"Pieniä on räkkäät juhlakaloiksi."
Sitten livistivät ostajat tiehensä Alvarin kynsistä. Kaupungin parhaassa hotellissa oli Purlakka viimeksi nähty. Otapa heistä nyt. selvä... se veisi aikaa paljon.
Ja sitäpaitsi oli johtaja Purlakka, joka näytteli Pähkinämäen iloista isäntää, ennättänyt jo myydä ja kaataakin talon metsää.
Siitä seurasi käräjöinti, jota jatkuisi vuosia.
Vanhalle, kovin väsyneelle Mikael-herralle tuli tästä sellainen isku, että hän sai arveluttavan sydänkohtauksen. Aivan lamaan se löi hänen puolisonsakin.
Angelika piti vielä päänsä pystyssä. Erityisesti vanhempiensa iloksi hän järjesti uuden kauniin kodin Tuulensilmän lautatapulien keskelle, jäännöksistä, jotka oli säilytetty Pähkinämäen tavarain huutokaupassa. Paljon riitti vielä niissä karsimista, pohtimista, uusintaa, huoneiden mittaamista, maalaamista. Ja sitten loistivat vanhat huonekalut kolmessa uudessa huoneessa kauniin valkeina, kukallisille seinille ripustettujen värikuvien kehykset kiilsivät uutta kotoista kultausta, ovien rivat välkkyivät, kukkaset telineillään kilpailivat upeudessa.
Näissä se syksy meni.
Ja yhä synkkenevissä huhuissa. Puolueet alkoivat käydä keskenään ilmeistä sotaa, kansallinen typeryys otteli eduista, jotka pian sittenkin täytyi jakaa tasan. Angelika ahkeroi kaupungissa naisten seurassa, jotka ryhtyivät salaa neulomaan pukimia ja reppuja vapaussotilaille.
Siihen seuraan hän vielä kelpasi!
Rekiretkille, joita tehtiin pari senkin talven alkaessa, ei enää kutsuttu — palanutta...
Usein Angelika jatkoi Anja Vennolammin kanssa tuota ompelua kotonakin, välisti kokonaiset yöt. Suurella ilolla, sillä tämähän tehtiin pojille, jotka puolustivat isänmaata!
Alvarin perheellekin tarvittiin rahaa enemmän kuin Angelikan palkka riitti. Angelika hankki lisää työtä, puhtaaksikirjoitusta.
Sitten vapaussota: Alvar kaatui melkein sodan alussa!
Mikael-herrasta tuli lopullisesti mies, jonka kädet, koko ruumis vapisi, joka ei pystynyt mitään tekemään, ajattelemaan. Silmät, milloin eivät itkeneet, hehkuivat vihaa, — niin muuttui koko hänen lempeä olemuksensa.
Vain muutama päivä ja tuli jälleen sydänkohtaus ja halvaus: Mikael Laurell joutui saatettavaksi poikansa kanssa yhteiseen hautaan, kotikylän vanhan kivikirkon kalmistoon.
Tuokioksi sulkeutui Angelika omaan kamariinsa itkemään. Mutta sitten hän ajatteli:
— Minullahan on äiti tuolla toisessa huoneessa! Äiti, joka kaipaa lohdutusta. Alvarin perhe tarvitsee apua paljon entistä enemmän. Ja ihmisellä on muutenkin niin paljon, paljon velvollisuuksia tällaisena aikana.
Meni talvi, meni verinen kevät. Ei ennättänyt vielä muuta ajatella! Äiti riutui nopeasti, istui enimmäkseen sanattomana, itkeskeli hiljaa vainajiaan. Puhui omituisen usein, — vaikkei oikeastaan aivan järkevästi mitään, — niin usein — Oravanpesän vanhuksista: kuinka he olivat yhdessä muuttaneet parempiin asuinsijoihin. Uutisia sodasta ei hän osannut tiedustella. Oli avuton kuin pieni lapsi, — katsoi vain Angelikaan niinkuin turvaa aneleva, kun tytär lähti kaupunkiin viemään neulomuksia tai kuulemaan, voittivatko isänmaan pojat yhä.
Tuulensilmän saha seisoi. Isäntä touhusi kylässä intendentuurissa. Siltä taholta Angelikalle siis jäi kyllin vapautta. Mutta milloin äidiltä ja muilta velvollisuuksilta lepohetkiä Angelikalle riitti, menivät ne siihen, että hän juoksi katsomaan hätään joutuneita köyhiä lähimmäisiä, edes lähitölleihin. Siellä tiesi hän leivän olevan vähissä. Hän piti itseään kireämmällä ja vei sinne pienen myttysen. Jonkin mäkituvan mies tai poika olivat lähteneet punaisten puolelle rintamalle. "Niittäkööt mitä ovat kylväneet!" sanottiin yleensä. Angelika, ensin päästä pyörällä, vastasi kuitenkin, että eiväthän lapset liene rikollisia, ja täytyihän opettaa noita yksinkertaisia, milloin he kuohuivat kostonhimoa, ymmärtämään isänmaan asiaa.
Hänen luokseen sahallekin alkoi tulla avunpyytäjiä. Nälkä oli kauhea. Kummallista: tiesihän Angelika paljonkin sellaisia, jotka olisivat voineet vielä hyvin antaa, mutta he olivat kovia kuin kivi! Angelika kielsi itseltään lisää. Kalpea eukko tuli arasti kysymään, olisiko kulta-neidillä edes hiukan perunoita. Juuri pari päivää ennen toi Kottu Angelikalle kokonaista kaksi säkkiä; toisen sisällössä oli seassa hieman paleltuneita, ja nämä aikoi Angelika nyt lahjoittaa köyhälle. Mutta yht'äkkiä hän sai kyynelet silmiinsä:
"Hyi, Angelika", huudahti hän ja antoi paremman säkin eukolle.
Velvollisuuksia: unohdusta. Kulki hirveitä tarinoita kidutusmurhista, joita punaiset olivat tehneet, teloituksista, joissa heitä ja venäläisiä ammuttiin satoja yht'aikaa, vangeista, joita kaupunkiin tuotiin piikkilanka-aitauksiin ja joskus yöllä tuhottiin: aamulla kuiski se tai se porvari nähneensä kadulla pitkän veriviirun, sotilaat olivat ottaneet vankeja junasta, vieneet sillalle ja heittäneet ruumiit salmeen. Niin, siihen johon Sam oli hukkunut... Angelika ei tietänyt mitä tehdä. Eivätkö kuitenkin nuo punaiset ansainneet rangaistustaan? Naisetkin olivat niin irstaita, että astuivat alastomina raivottarina tuomariensa eteen, niin kerrankin kuvailtiin, — eikö ollut oikein, että koko sellainen joukko, viitisenkymmentä, ammuttiin heti? Ja eivätkö valkeat puolustaneet isänmaata, järjestystä, kaikkia hyveitä? Ja kuuluiko tämä naisiin? Angelikan tuskin olisi pälkähtänyt päähän tunkeutua sinne, missä miehet laativat kuolemantuomioita; lähin sellainen paikka oli omassa kylässä. Mutta sittenkin kävi niin, että hän kerran pyysi Gottliebiä, joka näissä asioissa oli hyvin kursailematon ja kova, toki vielä uudestaan pohtimaan erään tuhottavaksi aiotun kohtaloa, onnettoman, joka ainakin katui, ja siten Angelika pelastikin hänen henkensä.
Mutta siinä ei hän varmaan voinut tehdä mitään pahaa, että lähti omista varoistaan säästettyjä pikku myttyjä vieden piikkiaitauksien taakse, joiden sisällä vangit lojuivat tai hoippuivat luurankoina: Angelikan mieleen johtuivat kuvat, joita hän oli nähnyt Indian nälänhädästä ja rutosta. Isänmaa riemuitsi voittojaan... Angelika ajatteli, että jonkun syyllisistä pitäisi saada vähän iloa edes ennen kuolemaansa. Mutta kuinka kävi? Muudan upseeri ajoi Angelikan jo toisena päivänä jyrkästi aituuksilta pois:
"Tämä ei ole naisille sopivaa näkemistä."
Angelika vastasi:
"Jos noiden kurjien täytyy tämä sittenkin kestää, niin täytyy minun kestää ainakin sitä katsella."
Välisti hän pääsi vankeja lähestymään. Sai antaa heille tuomisensa, — he tappelivat niistä kuin nälällä kiusatut eläimet. Mutta sitten taas tuli hänen osakseen muuta. Sotamies ajoi pois:
"Senkin nilkiposki, kurttunaama!"
Ja viimein karkoittivat vartijat hänet lopullisesti, käskystä.
Samana kesänä nukahti sitten lempeä Cecilia-rouva hiljaa ikuiseen uneen.
Ja rauha tuli maahan. Suomi kuohui uutta elinvoimaa, uusien tehtävien herättämää elämää.
Angelika jäi edelleen sahalle.
Nyt kulki kaikki ulkonaisesti säntillistä, rauhallista latua. Alvarin perheen toimeentulo oli jo järjestetty, Angelika sai, paljon osaltaan puuhattuaan, leskelle viran. — Päivät menevät konttorissa. Siellä lisääntyy työ yhtä mittaa; Gottlieb Hulaus korottelee väelleen hieman palkkaa, vaikkapa hiukan ohimotukkaansa raapaisten.
Angelikan pikku koti on kunnossa. Kaikki puhdasta, valkeaa, välkkyvää.
Rahaakin on vähän pankissa, asianajaja, jonka herra Gottlieb hommasi Angelikalle Alvarin seuraajaksi, sai viimeinkin Pähkinämäen ostajat täyttämään sitoumuksensa. Sen he tekivät siten, että möivät Pähkinämäen. Nyt on siellä uudet omistajat, jopa jo toisetkin, jotka maksoivat edellisille suunnattoman summan.
Niin, eihän niitä rahoja kovin paljon ole. Angelika on antanut Alvarin lapsille ja kaikenmoiseen muuhun...
Elämä kulkee säntillistä, rauhallista latuaan.
Mutta odottakaamme vielä muutamia vuosia!
Miksi Angelikaa enää kutsutaan niin harvoin vieraisille, — ei etenkään kaupunkiin? Ja miksi siellä enimmät karttavat hänen seuraansa? Se alkoi sinä kesänä kuin hänen kasvonsa paloivat.
Köyhätkin joskus surkuttelevat, että hänelle kävi niin pahoin... Syyttävät Samia...
Angelika ei tiedä mitään, ei tunnusta mitään: hän on viime vuosina tukahduttanut jotain ääntä, joka hänen sielussaan tahtoo valittaa.
Mutta miksi hän, vähitellen, hyvin salaa, alkaa niin kipeästi odottaa jouluaikaa, jolloin hän kutsuu luoksensa Alvarin perheen ja saakin velivainajansa lapset vieraikseen, — ainakin osan. Äitineen tai ilman. Vanhin, se reipas poika, osaa matkustaa junassa jo yksinkin. Niinkuin oikea mies hän varjelee pienempiä, kun niitä lähetetään mukaan. Silloinpa vasta Angelika permannot puhdistaa, kukat pesee, tarkoin matot tomuttaa! Somistaa pöydät kaikenmoisilla lapsellisilla pikku koristeilla. Silloin hän tuntee hetkeksi — jostakin vapautuvansa: se on niin ihmeellinen helpotus...
Joulukuusi säteilee, ja Angelika säteilee. Lapsia hemmotellaan. Kuukaudet on Angelika valmistanut heille lahjoja. Ostanut niitä säästöillään. — Angelika on olevinaan järkevä: joululomalla hän heitä opettaa ja luettaa, leikin ohella; mutta täyttää lopulta aina heidän kaikki oikkunsa! Antaa toki niiden mellastaa! Piehtaroida! Sehän on tervettä leikkiä. Angelika vie niitä kävelemään. Ja ajelemaan vanhalla Tähdellä, jolle muuten jo niin monet nauravat... Metusalemille...
Alkavat kai nauraa sen omistajallekin.
Joulu on Angelikalle lyhyt aika, jolloin pyhä riemu tukahduttaa salaisen tuskan.
Sitten lapset lähtevät, ja Angelika estää kyynelensä melkein miehekkäästi. Hän tuntee, että koti tulee jälleen niin hiljaiseksi, autioksi, kuolleeksi...
Niin täytyy olla — aina.
Ja Angelika huomaa, yhä enemmän, että hänen sydäntään alkaa ahdistaa — tämä koti! Anteeksiantamatonta! Onhan hänellä hyvä! Ja mitä hänellä sitten on, jos ei tämä koti? Jumala, joka on hänelle suonut kodin, armahtakoon, antakoon anteeksi!
Ja kuitenkin alkaa Angelika unohtaa verenpisaransa ja puhtaat liljansa kastelematta! Entä puutarha: hänellä on sellainen asuntonsa seinävierellä keskellä yhä laajenevia taapeleita. Vain pari pikku sarkaa. Eräänä keväänä muistaa hän, ettei ole talvella sitä ajatellutkaan. Häpeän voimalla menee hän nyt sinne ja kitkee, puhdistaa kukkapenkit oikein perin pohjin. Edellisenä syksynä jäi sekin tekemättä... hän jätti Pähkinämäeltäkin tuomansa kukat talveksi ja kevääksi nurmeen.
Onnellisen Pähkinämäen kukat! Ettei hän edes herää öisin enää kyynelet silmissä, kuten joku vuosi sitten, jolloin hän näki niin usein unta lapsuutensa laaksosta ja sen suloisesta kylästä, sen omenapuista, syreeneistä... Kuinka omituisen ihanasti se laakso silloin kangasteli, täynnä ihmeellistä valoa ja yliluonnollista kukkain tuoksua! Nyt ei enää edes niitä — unia.
Mihin hän joutuu?
Tähti piti lopettaa: kuin rajapyykki Angelikan elämässä sekin! Tähti oli saanut toiseen silmäänsä kaihin... Itse Angelika saattoi sen kevään vihantaan koivikkoon, hyväili sitä, syötti sokerilla, peitti siltä silmät, kunnes Gottlieb Hulauksen suuri sotapistooli antoi taitavasti armokuulan.
Tähti, sen mukana menivät viimeiset Pähkinämäen ajat. Yksinäisyys ammottaa edessä.
Kerran iltapuolella, kun Angelika levähtää hiukan sohvalla päivällisen jälkeen, — hän moittii itseään tulevansa laiskemmaksi, — herää hän omituiseen, kolkkoon tuskaan. Kolkkoon, hirveään tuskaan:
— Ainako näin, sittenkin? Kuolemaan asti.
— Ei sisällystä elämälle...
Mitä tämä on?
Hän huomaa, että on jättänyt tomut kodissaan monta päivää pyyhkimättä. Ei ole sitä — viitsinyt!
Ja hän huomaa, että hän laiminlyö nykyään pukeutumistaankin. On kuin jokin homssa!
Mikä häpeä...
Yht'äkkiä hänelle selkenee:
"Ei lapsia." Siinä totuus, joka puhuu, vaikkei hän itse puhu sellaista itselleen. Ne, joilla on niitä, ovat tietysti onnellisia... Oikeita ihmisiä.
Ei silti, että hän koskaan olisi ajatellut Ventiä sillä tavoin... Se olisi ollut alhaista... Kauheaa.
Jokainen ajatus ei ollut vielä ajatuskaan, niin heti hän sen torjui. Ajatuksen jokainen kosketuskin sellaiseen oli kauhea, julma, raakaa aineellisuutta, jolta hän tahtoi varjella muinoisen ystävänsä kuvan.
Tulisiko Venti muka takaisin?
Eihän Angelika ollut sitä uskonutkaan!
Mutta nyt Angelika, — jonka sydämestä vähitellen on kulunut pois kaikki loukkaantumus siitä, että nuoruudenystävä hänet sittenkin jätti, kun kova kohtalo hänet tapasi, — tuntee kuitenkin ja sitä kipeämmin, minkä vahingon, minkä tuhon se hylkääminen oli hänelle tehnyt.
Ja mistä se johtui, alkoi: Sam!
Hän tunnustaa kaipaavansa lapsia.
Hän on koko elämästä syrjäytetty. Kuin siitä pois ajettu.
Minne? Ikuinen tyhjyys!
Mitä varten hän teki niin työtä?
Miksi hän kaunistaisi kotiaan?
Kenelle kaikki sellainen jäisi?
Ja tämän sai aikaan Samin oikku, jota hän ei vieläkään käsitä.
Angelika turvautuu onnettomien lohduttajaan, uskontoon, joka tosin aina on ollut hänen ojennusnuoransa, mutta ennen oikeastaan — vain ojennusnuora.
_Kuinka rakkaus, jos se on ihmissydämeen annettu, etsii tavallisten uomain sulkeutuessa uuden väylän, entisiä avaramman: pääsee jumalalliseen rakkauteen. — Todellisen munkin täytyy olla maailmalta kuollut. — Sitten sisuamme taas kutittaa tehdä ilkeyttä herrasteleville tolvanoille: kunnia oikealle herrasväelle!_
Mutta Gottlieb Hulaus on aikaa sitten mennyt naimisiin. "Rakkaus tuli kuin rikka silmään", sanoi hän.
Helsingistä, jossa hän käy vähän väliä liikeasioissa, toi hän morsiamensa. Toiset sanoivat, että teppana oli hepsakka, kädestä käteen kierrellyt. No niin, mutta Gottlieb-herra rakastui ja sekaantui ja päätti:
"Ennen kesä kengättä kuin joulu ämmättä!"
Ennen vihkimistä morsian vaati ponsariaan muuttamaan sukunimensä:
"Hulaus ei nyt enää sovi", sanoi hän, "mehän olemme parempaa väkeä. Se on kuin spriin holaus isommasta kanisterista pulloon, ja mehän olemme nyt liikemiehiä ja intelligenssiä."
Morsian olisi kaikkein mieluimmin tahtonut ruotsalaisen nimen ja esitti, että Tuulensilmän sahan nimi ruotsinnettaisiin heidän nimekseen. Hän osasi ruotsia:
"Sehän on maamme toisella kielellä Vindöga. Otetaan se."
Gottlieb Henriikanpoika suomalaisena ei kumminkaan siihen suostunut.
Ja kun eräät selittivät morsiamelle, mitä vindöga merkitsi, ei hän enää hiiskunut tästä nimestä kenellekään mitään.
Mutta kun sitten joku morsiamen ystäviä, kaupunkiin tullut uusi latinankielen opettaja, ehdotti nimeä Mentula, selittäen sen johtuvan sanasta "mentha", minttu, — koska tuleva nuorikko tuoksui suloisesti kuin minttu kotoisen saunan nurkalla, niin hyväksyttiin suuresti oppineen tohtorin nimiesitys.
Siis Hulauksesta tuli Gottlieb Mentula.
Sitten pidettiin sahalla ylenpalttiset häät; niihin ei rouvan sukulaisia kutsuttu, sillä he olivat köyhiä, vaan sen sijaan kaupungista kymmenkertaisesti sivistyneistöä: puolueen johtomiehiä, kauppiaita, tukkiherroja, maalarimestareita.
Ja sitten Mentulat tekivät häämatkansa ulkomaille. Pikamatkan, osan lentokoneella: herra Mentulalla ei ollut paljon aikaa liikkeestään. Lennettiin junissa läpi Saksan, ja autolla ja lentokoneella poikki Sveitsin ja halki Italian, jonka viineistä Gottlieb ei pitänyt, sillä kyllä Suomessakin sellaisia saa viinimarjoista, ja oikeastaan parempia, kun sekoittaa joukkoon väkiviinaa: Gottlieb ei puhunut enää pirrusta, vaan sanoi: "prii", sillä hän ei osannut vielä sanoa: "sprii". Herrasseuroissa sitten, joissa hän, meikäläisiin viineihin erehtyen, innostui vetämään joitakin uusaikaisia kupletteja kuin rukin rullalta lankaa, körrittäen niitä yhtä mittaa kymmenet värssyt, hän kertoi joskus tuolta kolmen viikon matkalta ihmeitä, joiden näki seuraa hauskuttavan, nimittäin Napolin hullunkurisista porsasmaisuuksista, — tällaisia asioita ei Angelika onneksi hänestä tietänyt. Angelikalle hän sen sijaan ihmetteli Italian metsättömyyttä, kun taas rouva oli ihastunut Italiaan, sillä siellä ihastuivat herrat hänen vaaleaan tukkaansa, joskin Parisin muotimakasiinit hänestä olivat korkeampaa kulttuuria, samoin kuin hänen miehestään taide Berlinissä järjestetty paremmin, koska siellä näki paljon uusia marmoripatsaitakin kaduilla, tarvitsematta haeskella niitä museoista.
"Niin, kyllähän Rodinin värit ovat kauniit. Sellaista taidetta valitettavasti ei Suomessa synny", sanoi rouva.
Kotussa huomasi jo muutosta. Mutta silti oli hänellä vielä toki sen verran entistä iloisuuttaan, että uskoi Angelikalle purskahtaneensa Roomassa Pyhän Pietarin torilla nauruun:
"Kottu Hulaus — Roomassa!"
Ja aivan kahden kesken kertoi hän Angelikalle, että jonkin luostarin puutarhassa Napolissa oli muudan munkki kulkenut heidän perästään... Kottu oli kääntynyt puhumaan hänelle suomea. Munkki oli pudistanut päätänsä... ei ollut ymmärtänyt. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pisti Kotun käteen kuvasen, jonka Kottu nyt toi huvin vuoksi, parin muun muistoesineen mukana, Angelikalle.
Kuvassa oli pohja kultaa. Se esitti polvistunutta enkeliä.
Munkille oli kyllä kelvannut roponen, jonka turisti hänelle antoi.
Kuvassa oli vielä tekstiäkin. Ei muuta kuin nämä sanat: "Matt. 16:26."
Sitten Kottu siirtyi puhumaan luostareista yleensä.
Hän ihmetteli ja nauroi, että todella löytyi ihmisiä, jotka tyytyvät luostariin. Hän oli käynyt Valamossa, ja vaikka Napolissa ei löyhkänytkään aivan yhtä paksusti kuin siellä, niin kumminkin...
"No, kukin elää omalla tavallaan."
Ja liikemies lähti afääreihinsä.
Olisiko tuo munkki ollut Venti?
Angelika katsoi raamatusta, kalleimmasta perinnöstä, minkä oli vanhemmiltaan saanut, kultaiseen korttiin merkityn värssyn.
Se värssy ei löytynyt aivan heti. Sen sijaan sattui hän lukemaan toisen, johon silmä ensin osui:
"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen. Sillä mitä auttaa ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa vahingon."
Kun hän sitten katsoi kuvaan merkittyä kohtaa, oli se sama kuin näissä värssyissä.
Tarkoittiko Venti jotain, — jos se oli Venti?
Auttaako Angelikaa?
Varsinkin siitä asti koetti Angelika olla hukuttamatta henkeään. Omassa pienessä piirissään. Mikäli heikkona, vähäpätöisenä ihmisenä voi.
Paitsi että hän auttoi omista varoistaan ja salaa onnettomia, halusi hän ensinnäkin kehittää kaikkein lähimmäisintänsä: ystäväänsä sahanomistajaa todelliseen sivistykseen. Angelika tunsi tietävänsä siinä suhteessa varmasti enemmän kuin joku maanteitä kiertänyt, koditon poika. Hän ilmaisi silloin tällöin Kotulle, mikä ei sovi tai sopii, mikä on niin ja näin, mikä sivistynyttä ja mikä kunnotonta, pudisti päätänsä hänen herrasteluhalulleen. Niin rouvankin pöyhkeydelle ja ylelliselle elämälle. Saattoihan rouva tehdä Angelikalle, — milloin oli niin armollinen, että suvaitsi puhutella konttoristia, — sellaisia tapojen tuntemattomuutta ilmaisevia, hullunkurisia kysymyksiä kuin:
"Miten on, neiti Laurell, pitääkö minun sanoa miehestäni: herra Mentula, vaiko ainoastaan paljas Mentula?"
Rouvan ei kelvannut käydä samassa saunassa, jossa rengit kävivät, vaikka Kottu viisaana miehenä olikin jo ravistellut sahalta melkein kaikki juopot ja rentut pois ja alistunut maksamaan kelvolliset hieman kalliimmin. Tietysti täytyi rouvan aina puhua ruotsiakin, jota hän ei osannut. Ja mitä roskaa hän luki: sellaista, jota hän sanoi rakkaudeksi, eläen sen mukaan: pettäen miestään ja pitäen petosta säätyynsä kuuluvana hienona asiana.
Konttorineiti muuttui mielipiteiltään yhä tiukemmaksi, samalla kuin täytti tehtävänsä mallikelpoisen täsmällisesti.
Mutta yhä, yhäti Angelika mietti raamatunlauseita, jotka Ventin kortti sai hänet raamatusta etsimään.
Ventikö se oli?
— Hukuttaa henkensä minun tähteni?
Kuinka oli Venti sitten henkensä vapahtanut... jos hän oli Venti?
Oliko tämä sittenkään oikeaa? Kätkeytyä luostariin. Paeta elämää, jossa riitti niin paljon työtä — ihmisten hyväksi... kuten sydän vaati.
Ei silti, että ihminen lunastaisi sielunsa vielä tällä. Olisi synti, jos hän tekisi hyvää — pelkästään pelastaakseen sielunsa. Mutta kuitenkin Angelika tunsi, että hyvät työt lähimmäisiä kohtaan olivat alin askelma portailla, jotka veivät hengen vapahdukseen.
Eikö tuo pyhimyskin, josta Venti nuorukaisena niin kauniisti kertoi, ollut ennen kaikkea — tehnyt hyvää ihmisille? Jopa siinä määrin, että pesi spitaalisten jalat?
Venti oli ollut Angelikalle paljon: nyt hän tiesi kyllä olleensa rakastunut, mutta vain olleensa. Ei ollut enää: se rakkaus — oli muuttunut toiseksi: juuri se oli johtanut Angelikan tähän uuteen, pyhään, johon hän nyt koetti pyrkiä. Se rakkaus, — tai oikeammin Ventin muinoiset kertomukset — Pyhästä Fransiskuksesta!
Ja tästä uudesta, josta hän iloitsi, tunsi hän nyt Ventille, — menneelle, melkein vieraalle, — itsensä kiitolliseksi.
Sitten eivät Angelikalle enää riittäneet köyhät töllit tai vanhan ystävän, Kotun, auttaminen. Kohta sota-ajan jälkeen oli kaupunkiin perustettu suuri lastenkoti, sinne kelpasi todellakin apu, ja — siellä oli lapsia! Niille olivat ompelukset tervetulleet, Angelikan suuressa yksinäisyydessä tekemät lahjat! Rouvasväen Ompeluseuraan ei Angelikaa kutsuttu kuin muodon vuoksi, minkä hän ymmärsi eikä siis mennyt. Hän oli liian vanhanaikainen, ja kömpelö, — ja ruma! Anja Vennolampi oli yksinään pysynyt hänen ystävänään. — Angelika kävi siis lastenkodissa. Ja sitten hän meni sokeainkotiin, luki siellä sunnuntaisin ääneen kertomuksia, ja hankki koneen, jolla painoi sokeainkirjoja. Sairaanhoitajan toimi olisi hänestä ollut kaikkein jalointa...
Näin eli Angelikassa sittenkin rakkaus: jumalallinen rakkaus.