Chapter 2: Vanhemman Rakkaus

_Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät lukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta, hötäkkämäistä. — Samin nuoruudesta ei vielä, mutta kyllä, mitä Angelikan uskollisuus vaati, oravasta, koirasia, Tähdestä j.n.e. Kuinka Philemon ja Baukis nykyäänkin yhdessä kuolevat: loistakoon heidän muistonsa temppeli paljon kauemmin kuin poloinen tarinamme! Alvarin todellisuusihanteista ja Ventin — ihanteenkaipuusta. Ja viimein kaikkein parhaasta: kosinnasta._

Yhdeksän vuotta oli kulunut: alamme nyt vuodesta 1917.

Paljon oli tällä välin tapahtunut suuria asioita.

Ohoi, emme nyt puhukaan Angelikan oravasta, jonka Pyynti-koira tappoi. Pyynti oli tullut vihaiseksi ja kavalaksi. Se heilutteli portilla vieraille häntäänsä, näytti hampaitaan ikäänkuin naureskellen, mutta jos kätensä ojensi sitä silitelläkseen, niin se kiukkuisesti puraisi.

Angelikan leppäkertut oli kylältä ruokasaliin tunkeutunut julkea kissa päässyt syömään.

Pähkinämäellä oli taas uusi, nuorempi hevonen kuin Tähti.

Mutta nämä nyt ovat pikku asioita. Sillä Kustaa Lullikin on kuollut.

Ja hänen vaimonsa melkein yht'aikaa.

Väsähtipä viimein ukki, tyytyväinen, rauhallinen ja älykäs, joka ei eläessään ollut sairastanut; ei ollut välittänyt pahoistakaan haavoista, joita osui joskus kirveestä hänen jalkoihinsa tai käsiinsä: miltei väkisten täytyi muorin, Angelikan tai Pähkinämäen herran kiskoa hänet tuollaisen tapaturman tullen työpaikalta pois.

Suloisesti, levollisesti nukahti hän kuolemaan, niinkuin oikein työstä uupunut uneen. Eräänä syyskuun päivänä, kun järvi lepäsi tummansinisenä, omenat punersivat ja päärynät kellersivät, tuli ukki kotiin talosta, niittämästä kauraa. Tuli yhä verevänä ja hymyillen, siveli tyytyväisenä partaansa, joka oli lumivalkea ja kuin patriarkan. Katseli pihamaalla perunoita, jotka muori sillä välin oli töllin vierestä saviselta saralta kaivanut. Sanoi siinä:

"No, näkyypä sinulle koituvan perunoita ensi talveksi... Ja on sinulla muutakin: kiliseviä kirstun pohjalla. Nyt olen huoleton."

Olihan pappa muulloinkin, — vaikkapa harvoin, — hiljaa naurahdellut, että kuolemaan päin tässä tie pian kääntyy, sehän on jokaisen edessä. Ja tullut yhä anteliaammaksi ihmisille yleensä ja erittäinkin tarvitseville. Mutta kun muori nyt närkästyi ja vastasi:

"Miksi minulle? Kuka tietää, kumpi meistä ensin keikkoaa! Sehän on Luojan kädessä... Mutta toivoisin, että viimeinen olisin minä: kukapa sinua sitten hoitaisi, jos yksin, riepu, jäisit? Olethan jo niin hajamielinenkin, että unohdat koko päiväksi aterioimisen. Söitkö eväitä kartanossa? Annapas, kun katson reppuasi. Eikös jäänytkin pannukakku syömättä! Oletko sairas?"

Silloin ukki nauraa hörähti, ettei hän suinkaan sairas ollut; kelpaisi vaikka tanssiaisiin. Mukavan väsyneeksi hän itsensä tunsi. Sanoi menevänsä tässä vähän loikomaan, kun ei työtäkään erikoisesti ollut.

Ja kun muori asetti hänet hellästi sänkyyn, peitteli ja kietoi, ja meni sitten tunnin kuluttua kamariin herättelemään pappaa saunaan ja illalliselle, oli hän kuollut, — nukahtanut hiljaa, kivuttomasti, posket punottavina kuin nukkuvalla lapsella.

Niin kuoli terve mies, jolle taivas antoi viisaan mielen, iloisen luonteen ja joka itse hankki itselleen puhtaan omantunnon.

Mutta Oravanpesän mummi ei elänyt kahtakaan kuukautta ukin kuolemasta. Hän ei itkenyt kuin hyvin salaa, itsekseen vain. Kepotti vähän väliä kirkkomaalle ja vei vihreitä havunoksia haudalle vanhan, harmaan kivikirkon vierelle. Hän kutistui koukkuun ja laihtui. Ei jaksanut tai muistanut, tuo ennen niin virkku ja teräväkielinen vanhus, tehdä mitään, ei edes rakkaita lehmiään ja kanojaan vaalia.

Ja tuli hänen vuoronsa. Ennenkuin Laurellit ehtivät siirtää hänet. Oravanpesästä talon piharakennukseen jonkinlaiselle eläkkeelle, jonka he vakuuttivat uskolliselle palvelijalleen antavansa.

"Philemon ja Baukis", sanoi Mikael Laurell. Hän itsekin oli näinä vuosina kovasti vanhentunut, ja Kustaa-ukon kuolema tuntui vanhentaneen yht'äkkiä lisää, niinkuin se tapaus olisi vienyt häneltä monta vuotta. Hän itki kuin lapsi saattaessaan torppariaan hautaan, jonka oli erikoisesti Lullin papalle valinnut ja istuttanut siihen tammen. Nyt hän lisäsi tammen viereen lehmuksen. Kirjoitti pienen maininnan toiseen kaupungin lehdistä näistä vaatimattomista vainajista ja heidän erikoisen korkealle arvioitavista hyveistään.

Mikael Laurell tunsi oman iltansakin joutuisasti lähestyvän. Hän oli elänyt Lullien kanssa yhdessä niin kauan, että he olivat olleet kuin tovereita.

Rouva Laurell kiihtyi itkuun puolisonsa surusta, — kunnes, miestään paljon käytännöllisempänä, vaikkei hänkään liioin käytännöllinen, tointui houkuttelemaan hänet surusta pois yhä edelleen elettävän elämän näyillä. Olihan muistettava Alvar ja hänen varsin lukuisa lapsiparvensa, — sillä Alvar oli aikaa sitten naimisissa. Muistettava Angelika, joka asusti yhä kotona, ja Sam, — hänkin keskenkasvuinen vielä. Oli talo, ja paljon muuta!

Ja sitten jatkoi Mikael Laurell tyynesti kulkuaan kuin vanha hevonen vetää kuormaansa, — ikäänkuin entinen Hippo, joka sekin oli tietysti kuollut: tai Alvar se sille antoi kunniallisen armolaukauksen. Vetää kuormaansa tietäen, että perille aina joudutaan, ilman surua, ponnistelematta juuri, antaen asiain kehittyä enimmäkseen omaa menoaan.

Alvar, — joka on muuttanut nimensä Laurelaksi: se muutos oli osa sitä hänen vakaumustaan, se että Suomi tarvitsi pian kaikki voimansa aseellisessa taistelussa, voimansa, jota kaksikansaisuus ja kaksikielisyys, mikä ulottui nimiinkin, — ja nimetkin olivat hänestä ylen tärkeitä kansallisuudelle, — hajoittivat; ja olivathan Laurellitkin alkuisin selviä Laureloita, suomalaisia; — niin, Alvar asuu perheineen toisessa kaupungissa, palvelee eräässä asianajotoimistossa.

Mikael Laurell on siis asettunut hiljaiseen tahtiin.

Mutta sitä enemmän on huolta Cecilia-rouvalla, nyt enemmän kuin koskaan.

Vuosi 1917! Pieni talo ei kannata sitäkään kuin ennen. Palvelus- ja työväen palkat ovat kauhistavasti kohonneet. Maailmansodan ajat, jotka eivät ole loppuneet vieläkään, tuottavat tuhansia taloudellisia vaikeuksia, joita ei ennen aavistettu; puhumatta hermojännityksestä niin suuresta, että Mikael-herra ja Angelika monesti kätkevät rouvalta sanomalehdet, — kunnes hän ne sittenkin kaivaa jostakin esille, tutkii niitä yöllä silmälasit nenällä ja voi sitten pahoin koko seuraavan päivän. Mistä synneistä maailmaa näin julmasti rangaistaan? — Alvarista ei tosin koidu muuta huolta, sillä hän on yhä mahdottoman terve, ja samoin Alvarin rouva Helma, — kuin se, että poliisit ja santarmit pitävät poikaa ilkeästi silmällä siellä maaseutukaupungissa, jossa hän asuu. Siperiallakin ovat uhkailleet... elleivät vielä pahemmalla! Miehensä salaavista selityksistä ja Angelikan melkein ylpeilevistä rauhoitteluista huolimatta on rouva päässyt sen verran selville, että Alvar askartelee nykyjään jossakin paljon entisiä vaarallisemmassa... Tarkoituksenako tosiaan tehdä kapina? Nousta Venäjää vastaan... irroittaa Suomi omaksi valtakunnaksi.

Ja nyt juuri puhutaan, että nuoriso pian aikoisi tehdä noista tuumistaan totta... Kerrotaan yhä selvemmin jostakin jääkäriliikkeestä, jonka rajuimpia värvääjiä tuomari Alvar Laurela olisi.

Vihjailipa Alvar kerran, että hän itsekin lähtisi Saksaan rintamalle Venäjää vastaan, ellei hänellä olisi neljä lasta.

Pitäisikö rouva Laurellin uhrata isänmaalle ehkä ainoa poikansakin? Muun kaiken olisi hän valmis tarpeen tullen antamaan.

Joskus se huoli haihtuu ja sijaan tulee pienimpiä, esimerkiksi huoli Alvarin lapsista, Toinen pojista oli viime talvena sairastanut hinkuyskää, — kuinka nyt lienee? Toinen tytöistä ei ollut täällä käydessään syönyt tarpeeksi kananmunia; ja hän on loukannut, niin kerrotaan kirjeessä, äskettäin kelkkamäessä nenänsä; jäisiköhän siihen vahingollinen arpi ainaiseksi?

Huoli myöskin Angelikasta.

Angelikasta, joka ei ollut vieläkään naimisissa.

Ei vieläkään...

Sellaisesta ihmisestä kuin Cecilia Laurell, siitä porvaripiiristä, johon hän kuului, ja sellaisista suvuista kuin Mikael Laurellin ja etenkin hänen omansa, jonka vereen ikivanhat tavat olivat aivan syöpyneet, tuntuu avioliitto ja sen onni joltain erikoisen tärkeältä: Cecilia-rouvasta melkein onnettomuudelta, ellei suorastaan luonnottomalta, jos ei nainen saa sitä onnea.

Tulisiko sitä onnea Angelikalle vai ei? Rouva Laurell ei hennonut sitä enää tyttäreltään tiedustella. Sitä vähemmin Mikael-herra. Ja Alvar oli jo aikoja kyllästynyt siihen ahdisteluun!

Venti Vennolammista oli Angelikan tulevana paljon puhuttu. Ja puhuttiin vähän vieläkin, — joskin oli jo kokonaista kahdeksan vuotta siitä kuin Alvar uhkasi sisartaan syreenimajassa istumisesta:

"Istutte jo toista kesää! Tuleeko siitä mitään? Mistäkö? Oletko niin lapsellinen? Minä olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta, pian pääsen tuomariksi, ja sitten! Suku kunniaan... Hm, puhuuko hän edelleen sellaista, että Pyhä Fransiskus kielsi tappamasta tiikeriä, jos se ihmisen kimppuun karkaa?"

Silloin Angelika vihastui: ei hän mitään sellaista ajatellut!

Hän torjui Alvarin ahdistelut naurettavina. Ja niin tekivät isä ja äitikin silloin.

Ja sitä jatkui: Venti kävi edelleen talossa, hän vei talvisin Angelikan koululaisten rekiretkille, — Angelika tanssikin silloin, etenkin hänen kanssaan.

Mutta kun Venti tuli ylioppilaaksi ja meni talveksi Helsinkiin, vastasi Angelika nuorille herroille, jotka tulivat kaupungista pyytämään Pähkinämäen tytärtä rekiretkille, — ja sellaisia oli paljonkin, — ettei hän joutanut lähtemään. Tai ei oikein — viitsinytkään. Tai että hän tanssi niin kömpelösti.

Venti luki ensin lääkäriksi. Ja sitten jotain sellaista, jota Cecilia-rouva, joka oli saanut ainoastaan kotiopetusta, ei ymmärtänyt, nimittäin estetiikkaa. Eikä sitä paljoa ymmärtänyt myöskään Angelika, mutta jotain arvokasta ja suuritöistä se hänestä oli ja menisi hyvin opettajatoimen ohella, johon Venti nyt aikoi. Näihin kului yhteensä viisi vuotta; muuten ei Ventissä ollut, mikäli Laurellien vanha pari tiesi, mitään vikaa: he uskoivat hänet siveäksi, ja kohtelias hän oli, hyväsydäminen, avulias ja melkein yhtä iloinen kuin poikanakin. Mutta tuo alanvaihto, se näytti arveluttavalta. Alvar halveksi sellaista. Vain Angelika, mikäli hän ollenkaan otti Ventistä puheeksi, uskoi, että Venti lopulta kyllä selviäisi.

Mutta nyt, kaksi vuotta sitten, oli Venti taas vaihtanut alaa: mennyt Pohjois-Ruotsiin erääseen puutarhaopistoon. Niin väitti hänen isänsä, — äiti olikin jo monta vuotta sitten kuollut, — sellainen ovela vilkutus silmässään, että ihmiset sittenkin uskoivat Ventinkin lähteneen vain Saksaan suomalaisten kapinallisten joukkoon! Mutta paremmin kuin näistä kauppaneuvos Vennolammin salaperäisistä kerskailuista tiesivät Laurellit, että Venti tosiaan lueskeli Ruotsissa puutarhaopistossa, asian siitä, että Venti kirjoitteli sieltä Angelikalle. Ensin isä ja äiti luulivat, että myöskin Angelika kirjoittaisi.

Tietämättä, mihin Venti lopullisesti oikein aikoi, tulisiko hänen aikeistaan mitään ja huolisiko hän Angelikasta, ei Cecilia-rouva lopulta malttanut, vaan uteli kerran Angelikalta, mitä noissa kirjeissä oli. Ja oliko Venti — ikäänkuin kosinut.

Angelika punastui, yhä kuin nuorena tyttönä ennen, ja kielsi:

"Nytkö taas sitä! Mitä mamma tarkoittaa? Kai ihmiset muutenkin saavat kirjoittaa toisilleen... Mutta kuinka minä uskaltaisinkaan Ventille, minä... niin yksinkertainen."

"Tyttökoulun käynyt", huomautti äiti hieman loukkautuen. "Ja lieneekö se Venti sitten semmoinen nero", lisäsi hän hiljaa. "Mihin hän nyt siellä suuressa puutarhaopistossa pyrkii?"

Tähän osasi Angelika vastata ainoastaan, että Venti oli nyt löytänyt oikean uransa, hän rakasti niin kovasti luontoa. Venti aikoi perustaa oikein suuren puutarhalaitoksen. Olihan hänellä rahaa:

"Varmaan se onnistuu. Onhan Venti niin lahjakas, sitä ei mamma voi kieltää."

Sitten ei Angelikaa enää kuulusteltu. Vanhukset luottivat jossakin määrin Angelikan ilmeiseen luottamukseen. Alvar ei kotona käydessään asiaan puuttunut, kuten sanottu. Hän välitti nykyään perheensä lisäksi ainoastaan politiikasta.

Myöskin Angelika luotti. Mihin?

Venti ei kirjeissään viittaillut mitään... sinne päin. Kertoi vain huoliaan. Ne eivät oikeastaan olleet aivan pahimpia, sillä hän oli varakas; ne koskivat vain mietiskelyn ongelmia, kaikkiin asioihin hän takertui, ja kärsi sanomattomasti pahoista huomioistaan. Niin ikävää! Mutta sen sijaan toi aina ilon lukea, miten Venti iloitsi luonnosta!

Kyllä hänelle kävisi hyvin, kun hän saisi suuren suunnitelmansa onnistumaan.

Sitten...

Mitä sitten?

Angelikan sydän, — itse hän ei sen väitteitä tunnustanut omiksi mietteikseen, hänestä olisi tuntunut alhaiselta yhdistää moiset ikäänkuin aineelliset ja itsekkäätkin ajatukset Ventiin, niin ihanteelliseen Ventiin, — vähitellen oli Angelikan sydän, kamppailtuaan kauan tämän väitöksen kuuluville pääsemistä vastaan, myöntänyt salassa, että ehkäpä tuollainenkin kummallinen, — ja töykeältä tuntuva, jos sitä tohti tarkemmin ajatella, — kuin äitiys olisi naisen oikea elämäntehtävä. Sitä se olisi varmasti.

Ja siitä Angelika sitten lopulta iloitsi.

Mutta hänen sydäntään olisi loukannut se ajatuskin, että hän, oman itsensä vuoksi, olisi sallinut nyt enää kenenkään muun kuin Ventin, — vaikka niitä tosin kyllä oli, — tarjota kohteliaisuuksia: hän melkein vihastui äidilleenkin, kun oli kerran käsittävinään hänen viittaavan siihen, ettei nuoren tytön sopinut niin jyrkästi — ikäänkuin ylpeästi — kieltäytyä rekiretkistä, joita hänelle eräät koulunopettajat ja muutkin tarjosivat ja jotka hän — yhä jyrkemmin torjui. Sellainen olisi ollut — uskottomuutta Ventiä kohtaan, joskaan Venti ei ollut mitään esittänyt eikä luvannut.

Ja tänä vuonna, Venti sittenkin esitti! Lyhyt kirje. Kosinta kuin kosinta!

Siihen Angelika vastasi: rohkaisi itsensä kirjoittamaan. Mutta piti kirjeen salaisuutenaan. Hän oli myöntynyt. Ja hän iloitsi, loisti. Hän oikein lauleskeli Pähkinämäellä askaroidessaan.

Ja nyt hän kyllä lähti taas rekiretkille ja tanssikin siellä.

_Nyt Samista, lukijain mieliksi tehdystä täydellisestä nuorukaisesta, sankarista, nerosta, — jos nero lopulta niin paljoa merkitsee! Ikäviä koulumuistelmapapatuksia: "Muistatko sitä hauskaa ja sitä kauhean ikävää läksyä?" j.n.e., jollaisia kuitenkin vanhat, tietysti toisistaan vieraantuneet luokkatoverit juttelevat muun puheenaiheen tai tärkeämmän elämäninnostuksen puutteessa._

Kuka aavisti, että Sam, jolle Angelika oli parempi kuin moni äiti, tuhoaisi häneltä kaiken mitä hän uneksi niin syvästi, ettei uskaltanut untansa edes itselleen tunnustaa!

Aina siitä asti kuin Sam ensimmäisillä lukusijoilla sai täydet ristit lukkarilta, joka nolasi hänellä mälliposkisia vaarejakin: "Katsokaas tätä poikasta, hän ei sekaannu Atanasiuksen uskontunnustuksessa", — ja siitä asti kuin Angelika toi hänet Tähdellä ensi kerran joululomalle lyseosta ja vei äitinsä luo, joka oli tilapäisesti vuoteenomana, ainaisesta taloushyörinästään vilustuneena, ja huudahti oppilaastaan ylpeästi: "Primus, tietysti!" — ja sitten rouva Laurell painoi hieman hämmästyneenä, ilon kyynelet silmissään Samin rintaansa vasten, — siitä asti luottivat Laurellit täydellisesti Samiin. Ja syyllä: uskokaamme se!

"Jumala sinua siunatkoon, jatka näin, Sam", kehoitteli rouva Laurell silloin, kauniisti hymyillen.

Ja se täytyy myöntää, ettei Sam sitä hymyä ja sitä hellää äidillistä syleilyä ikinä unohtanut, joskin hänen elämänsä sitten meni aivan harhaan. Hän lupasi: sanattomasti, ei asiaa ajatellen; sillä hän oli vielä vain lapsi! Mutta hän piti ajatuksettoman valansa, etenkin lukuihin nähden: niitähän se nyt ennen muuta koski. Piti, — jos se ei hänelle käynyt liioin vaikeaksikaan. Rouvan kalpeat, pienen kuumeen riuduttamat kasvot, hänen silmiensä kummastunut ja säteilevä ilo, niin, tuon kunnioitettavan naisen lumivalkean yöröijyn hihatkin, jotka ojentuivat hänen puoleensa aivan välittömästi, kuin olisi rouva nyt ensi kertaa tunnustanut hänet tavallaan itselleen läheiseksi, — kaikki saivat Samin heltymään, vannomaan, ilman erikoisia ajatuksia, — saksaksi, jota hän oli alkanut omin päin lukea ja jolla keksinnöllään hän erikoisesti ylpeili, uskollisuuden, hartauden ja rehellisyyden kansan kielellä:

"Ich werde gelobt worden sein."

Mikä hullunkurisen liikuttava vala! Mutta antakaamme asiain puhua. Ei tänä vuonna, jossa tapauksemme liikkuvat, vaan edellisen lopulla, joulukuussa ja eräänä lauantai-iltana, istuivat lyseon rehtori ja voimistelunopettaja lehtori Kolinin luona, kaikki kolme juuri opettajakokouksesta tulleina, maistellen suoraan sanoen korpikuusen kyynelistä tehtyjä tuutinkeja. Viinastako? Kotikeittoisesta? Niin juuri, — koska konjakki, jos sitä enää saikaan, oli nyt mahdottoman kallista:

"Yksi parhaillaan pauhaavan sodan seurauksia", sanoi lehtori Kolin. Mutta rehtori vastasi:

"Parempi olla mahtaakin maistella näitä omia korpikuusen kyyneliä, tätä oman isänmaan tuotetta kuin tuhlailla köyhän kansamme varoja ulkomaalaisille, heidän konjakkiinsa ja armanjakkiinsa. Ja mitä itse pääasiaan, maistelemiseen, kuuluu, niin suvaitsihan meidän jumalallinen Esikuvammekin iloitseville rahtusen viinaa Kaanaan häissä, tosin silloista palestiinalaista viiniä, joskin taidolla ja tahdilla nautittavaksi."

Rehtori Kilian Kiiliä toimi lyseossa uskonnon opettajana.

Puhuttiin politiikkaa, levottomasta mielialasta, jota suuren venäläisen sotaväen majoitus maahan tuotti, lisääntyvästä, varsinkin rehtorin mieltä ärsyttävästä kuohunnasta tehtaissamme, kasvavasta elintarpeiden puutteesta, voimistelunopettaja toiveista, että Suomi riuhtautuisi itsenäiseksi: rehtorille ilo, lehtorille närkästys.

"Huis, hais", viuhkaisi lehtori Kolin kädellään, "lasten loruja."

Mielialaan pyrki samaa masennusta kuin vallitsi ulkonakin, jossa piilipuiden alastomat oksat hämärässä talven valossa värähtelivät kylmässä tuulessa. Sitten siirsi lehtori Kolin, Sam Ilolan erikoinen suosija, — sillä Sam osasi mainiosti matematiikkaa ja asui muuten Kolinin luona tarpeellisena kotiopettajana, — puheen siihen, että rehtori tahtoi äsken kokouksessa Sam Ilolan käytösnumeron alennettavaksi.

Samilla on siis kuitenkin vikoja! Huono käytös!

Malttakaa hiukan! Antaa ukkelien jutella. Siihen on heillä hyvä tilaisuus: asianomainen Sam on lähtenyt pyhäksi kotiin maalle, ja Ilta Anja Vennolampi, joka niinikään asuu lehtorin, isänsä ystävän luona, mennyt kaupungille lehtorskan ja hänen nuorimpain lastensa kanssa, ja palvelijat, ainoat kuulijat talossa, pysyvät keittiössä.

Rehtori Kiiliä tahtoi siis Samille käytöksen alennusta.

Hän vastasi nyt Kolinille:

"Itsepä kiivailit samaa viime keväänä. Jopa viitosta."

"Niin, minä pidin sitä suurena kurittomuutena. Minun täytyi puolustaa venäjänkielenkolleegan, oman kolleegamme arvoa. Ja pidän edelleen moista, että luokka, Sam mukana, antoi silloin minun pojalleni, joka aikoo venäjänkielen opettajaksi, noudattaen tietysti vanhimpani esimerkkiä, joka on jo siinä virassa, ruumiillista kuria, — pidän sitä ilkeänä tekona. Saattaahan siinäkin hyödyttää isänmaatansa; tarvitaanhan meillä keisarikunnan kieltä osaavia suomalaisia. Mitä peliä se oli? Tulee kouluun venäjänkielen tarkastaja, oikein hallituksen erikoisesti lähettämä, ja luokka päättää, ettei venäjää juuri silloin osata, — Sam ensimmäisenä: hän ei muka osaisi venäjää! Minun poikani vastasi korrektisti, ja sitten toverit haukkuivat Kainoa tulevaksi tsinovnikaksi — ja rökittivät niin että hän itki."

"Mutta luut eivät taitaneet ruhjoutua", pisti rehtori Kiiliä, kääntäen juhlallisesti ylöspäin kasvojaan ja kohottaen vatsaansa, joka pullotti huonosti istuvan takin liepeistä kuin hyvän ruissäkin kylki.

"Mutta nyt... minun täytyy Samia puolustaa", jatkoi lehtori Kolin. "Se oli silloin... hän tuottaa minulle, ja sitä mukaa teillekin, kerran varmasti suurta kunniaa. Hänestä tulee tosiaan etevä matemaatikko."

"Niin sanovat kaikki hänestä omiin aineisiinsa nähden", vastasi rehtori. "Sam, Sam Ilola! Tiettävästi hän osaa melkiän selkiästi laskea, montako nisunjyväistä mahtuu aikamoiseen elolaariin, joka on peninkulmaa leveä, toisen pitkä ja samaten peninkulmaa korkea. Enkä epäile, etteikö hän pystyisi toisen asteen yhtälöllä ratkaisemaan laivankapteenin ikää, kun ilmaiset hänelle, kuinka pitkä haahden masto ja leveä sen peräpeili olla mahtavat. Ja kemistinä hän näyttää helposti tovereilleen vesilasista oikean Ilomantsin leimauksen... Mutta..."

"Niin, hän harrastaa yhä enemmän kemiaa", mainitsi Kolin vilkkaasti. "Tekee kokeita omin päin. Kotonaankin siellä maalla. Se on varsin läheistä matematiikalle, joka on koetuskivi: sillä tutkitaan, riittääkö ihmisellä reaaliasioihin sovellettavaa järkeä. Täällä poikien kamarissa on hänellä hyllyllinen retortteja, jauheita, nesteitä ja preparaatteja. Jo ennenkuin kemiaa alettiin lukea, hankki hän itselleen rahaa kokeisiinsa piirtämällä toisille pojille verenkiertotauluja, — hän on tarkka piirtäjä, — ja nyt hän on lisännyt työvälineitään suomentamalla sanomalehtiin kertomuksia ranskan ja englannin kielestä, roskaa tosin, lurituksia, ymmärrätte, ja laatinut sanomalehteen salanimellä kaksi artikkeliakin: ymmärrättehän, kovin lapsellisia tietysti vielä, isänmaallisia haavekuvia ja kiivailuja! Rahantajuntaa tässä kaikessa kuitenkin kuultaa: siis matemaatikko."

"Verenkiertotaulut olivat aivan oikeat", sanoi voimistelunopettaja, pieni, punakka ja reipas. "Yhtä tarkat kuin irvikuvatkin, joita hän meistä piirtää. Miellyttävätkö teitä, kolleegat, peilikuvanne? Taisit olla, Kolin, oikeaan osattu pukinpartoinesi?"

Kolin luimautti tuuheita kulmakarvojaan, joihin näinä vuosina oli ilmestynyt harmaata, mutta nauroi sitten. Ja Kiiliä arveli:

"No, onhan meillä kaikilla omat inhimilliset heikkoutemme. Minulla tuo maha, jota hän ei jätä rauhaan... Minusta se hänen lahjakkuutensa puoli tuntuukin vähemmänarvoiselta. Hänestä tulisi pappikin, tai uskonnonopettaja. Kuka tietää, vaikka hän vielä tuomiorovastina saarnaisi, tai piispanristi kiiluisi hänen rinnallaan. Päänsä huonoudesta ei hänen ainakaan tarvitse Jumalaa vastaan nurkua. Minua harmitti, se minun täytyy tunnustaa, tuo hänen röyhkeänlainen piirtelynsä, vaikkei hän tunnilla sitä tehnytkään; se täytyy tunnustaa, ettei hän käytä, tietääksemme, siihen luvatonta aikaa. Niinpä minä koetin hieman kiusoitellakin miestä kirkkohistorian kertauksessa silloin toissa keväänä. Olin harmikseni nähnyt, ettei hän lukenut ainettani kotona, vaan jätti kirjat kouluun."

"Hänen ei tarvitse kotona lukea, hän on matemaatikko", intti lehtori Kolin.

"No niin, valmistin koirankepposta jo edeltä: annoin hänen mököttää pari kuukautta kyselemättä, salaisella aikomuksella pistää hänet kerrankin pussiin, polkeakseni rikki hänen itsevarmuutensa käärmeen pään. Kertauksessa nitistelin junkkaria melkein koko tunnin. Mutta hän — osasi. En tarkoita siinä suhteessa junkkari, että hänellä olisi mitään harhakujeita, mutta siksi, ettei hän hiukan tuuleta kirjojaan kotimatkalla. No, hän lasketteli heti alussa neljä sivua ulkoa. Gnostisismista. Ja tuosta vanhasta demiurgoksesta. Hyppäsin yht'äkkiä toisiin asioihin ja taas toisiin. Hän tiesi Amerikan uskonlahkoista, siitä surkeudesta ja anarkiasta, enemmänkin, hm, kuin en aina minäkään. Mustalaissilmänsä säteilivät sitä iloisemmin ja valppaammin, mitä selvemmin hän huomasi minun itseään kiristävän. Kysyin lopulta, kun en muuta keksinyt, jo mielessäni heltyen, mikä sitten luostari olisi latinan, kreikan, saksan, englannin, ranskan, ja — ryssänkielillä. Ja tietysti — hän nekin osasi. Sain — pitkän nenän. Sanoin, että jos Ilola tulisi kotiini vielä vähän tutkittavakseni, niin antaisin hänelle täyden kymmösen. Mutta hän oli pöyhkeäkin: vastasi tyytyvänsä vähempäänkin. Täysi kymmönen täytyi hänelle antaa, — vaikka olin suuttunut siitä möhömahaisesta kuvastakin."

"En minä pilakuvista suutu", kehui voimistelunopettaja. "Piirretäänhän niitä kaikista suurmiehistäkin, ja urheilijoista niitä vasta piirretäänkin; ne ovat hauskoja, repäiseviä."

Rehtori jatkoi, ettei hänkään enää nyt siitä vanhasta asiasta, mutta se, että hän kokouksessa esitti Samille käytöksen alennusta, johtui siitä, että hän ilmeisesti valehteli:

"Huusihan koko luokka ranskankielen kolleegan ulos, ja hän väitti yksinään huutaneensa."

Lehtori Kolin ja voimistelunopettaja riensivät puolustamaan Samia. Viimeksimainittu, joka oli nopsasti seannut itselleen kolmannen tuutingin, innosteli:

"Muista, rehtori, että tässä ei tapahtunut oikeastaan rikos eikä ilkivaltaisuus, joka todistaisi halpamaista luonnetta. Tämä on miehuullinen rikos! He, minusta ei sekään ollut aivan tavatonta, että neljäs luokka silloin pystytti tuoliin laulunopettajan mahtavaa manttaalia varten pienen neulan. Laululla me emme paljon selviä, kun tulee kysymykseen saada maamme vapaaksi. Emme laulusilla. Emme yleensäkään nuorukaisilla, joiden pää on kaljuuntunut ylitsevuotavista neronleimauksista. Reippaita poikia me tarvitsemme, sellaisia, joita muinainen Hellas saa kiittää maineestaan ja sivistyksestään, sillä olisiko edes Kreikan jumalallista, tervettä kuvanveistotaidetta, ellei kreikkalaisilla ollut urheilua, josta taide sai mallinsa? Ja Sam on paras voimistelijani, niin, minun paras reippailijani. Tuota noin, minä puolustan poikaa! Hän ei ole raastanut lehteä juhlasalin virsikirjasta, tapaus, josta veli Kolin eräänä vuonna aamurukousvuorollaan joutui auttamattomaan pulaan. Jos hän olisi tehnyt niin pahaa, suuttuisin minäkin, sillä pyhien asiain kunnioittaminen on tietysti sotilaallinenkin avu, mutta..."

"Kuinka ne junkkarit vielä olisivat uskaltaneetkaan", huudahti rehtori. "Sisuni nousee, kun muistelen tuota tapausta! Oliko heissä p—le vai piruko heitä riivasi? Saivat kai tarpeekseen silloin, — mutta eihän Sam ollut sillä luokalla."

Voimistelunopettaja jatkoi:

"Kunnianmiehen rikos: ottaa yksinään vastuulleen koko luokan huutaminen. Kuin spartalainen, joka kantoi varastamaansa kettua povellaan ja antoi sen halkaista vatsansa ennenkuin ilmaisi tekonsa. Sen myöntäisin hävyttömäksi, että tiputellaan tulitikkurasiallinen kirppuja opettajattaren kaulaan, mutta tämä: henkistä voimaa, jollaista juuri urheilijan alulla saattaa olla. Ajattele, että poika, jota fransmanni ravisteli niskasta, on sairaalloinen. Kehno raukka lapsuudesta asti, saanut vapautuksen voimistelustakin, se kelmeä, säälittävä. Taiteelliset lahjat hänellä kyllä on, hän maalailee maisemia, mutta taiteellisuushan voi kukoistaa jopa henkisen saastaisuudenkin parissa, mainitakseni vain yhtenä esimerkillisenä persoonallisuutena jotkut näyttelijättäremme: millaista raukkamaista elämää he viettävät! — No niin tuo raihnas poika ei osannut, ranskan tunnilla muuten, luetella enää niin sulavasti ja hyvässä järjestyksessä kuin alemmilla luokilla ollessaan: Jangtsekiang, Sikiang, Mekong, Menam, Ihravati ja Bramaputra, vaan asetti putran tuon ihravadin edelle. Krapulassaan, — sillä hän maistelee liikaa, joskin myönnän, ettei puhtaasti henkisyyden edustajalle alkoholi ole niin vaarallista kuin fyysillisen kunnon edustajalle, mikä jälleen todistaa viimeksimainitun etevyyttä henkisen kunnon rinnalla, — ainaisessa krapulassaan kolleegamme sekautui kuulustelemaan kielitunnilla toista ainettaan! Ja kun kääperö ei muistanut enää vastata oikein, riepotteli hän raukkaa niin, että tämä taas sairastui. Ja siksipä nyt luokka päätti kiljua veljemme ulos, kun hän ensi kerralla ilmestyisi yläkoridooriin. Niin he tekivät, herrasmiesten luokka, seitsemäs."

"Tosiaan kiekuivat kuin sata pirua", kiivastui rehtori.

"Me opettajat ryntäsimme kapinaan. — Kuka huutaa? annoit sinä, rehtori, pasuunasi kajahtaa. Pojat pelästyivät kaikki — paitsi Sam. Hän pystyyn: — Minä huusin! — Sinäkö yksinäsi? — Vaikka niin, jos tarvitaan."

Rehtori jatkoi:

"Hän uskalsi matkia minun virsiänikin:

"'Sorttuu ja raadollist' auttakaa,
Jota vihataan siellä ja täällä!'"

"Ja hän kertoi", jatkoi voimistelunopettaja, "miten sairasta oppilasta oli kohdeltu, ja siksi hän oli huutanut."

"Kahdenkymmenen pojan voimalla ja väellä", myönsi rehtori.

"Aina tosin liiankin uhkapäinen", huomautti Kolin. "Sellainen hän oli jo pienenä. Kun rakensi alaluokilla poikieni kanssa tänne pihalle lumilinnan ja isot hyökkäsivät kimppuun, puolusti hän sitä viimein yksin: silmät, korvat lunta täynnä, otsa jääpalloista muhkuissa... hautautuu muuriensa alle, huutaa: En antaudu, teette vääryyttä, rikotte meidän linnamme. Verikin valui poskesta. Ja silloin isot pojat leppyivät ja tunnustivat: Sinä olet urhoollinen, Sam!"

"Niin hän teki nytkin toisten puolesta", jatkoi voimistelunopettaja. "Ja silloin koko luokka peruuttaa: Me kaikkihan huusimme!"

Rehtori arveli:

"Niin, kyllä hän oli oikeassa, kun sanoi vetoavansa koululakiin, ellei toveri saisi hyvitystä... Mutta..."

"Ja nyt sinä, Kiiliä, tahdot hänelle käytöksen alennuksen, vaikka sinun oli pakko antaa kolleegallemme varoitus! Ja sinäkö sen sanoit? Sinäkö sen tekisit Samille... sinä hänelle, joka tietää niin tarkalleen, milloin Abraham syntyi, sinä ja sinä vuonna hänen poikansa Iisakki ja sitten Jaakoppi ja sitten..."

"Älä rienaa, on asioita, joissa en leikkiä kärsi", puhahti rehtori.

"Ja milloin professori Lutherus antautui paavilaisten erhetyksiä vastaansanomaan; puhumattakaan niistä, joita ei taito tiedä, tieto ymmärrä: kuinka kaksi yhtyi yhdeksi ja muodosti ymmärryksen ylitse kolme persoonaa..."

"Älä rienaa", kiehahti rehtori. "Vai pitääkö minun sinullekin huutaa?"

Kolin koetti rauhoittaa. Nuori voimistelunopettaja kiivaili:

"Minä puolustan sitä reipasta poikaa! Paitsi että hän kolmannella luokalla on jo kirjoittanut sellaisia aineita, että mainittiin niiden läpäisevän vaikka ylioppilaskirjoituksissa; paitsi että hän tietää Napoleonin sellaiseksi mestariksi, joka uskalsi sotaretkillä pyyhkiä nuuskaa säämiskähousuihinsa; paitsi että hän miehekkäästi tohti lyödä nyrkkinsä pulpettiin, kun venäjän maisteri vakuutteli, että meidän on tunnettava itsemme keisarikunnan lapsiksi; paitsi että hän osaa solkenaan tuollaista: sostsistshaijushajasja shenstshina, tai osaa lausua Bordeaux x:llä, tai latinat: orum, jorum, liirum, laarum, — paitsi kaikkia tätä hän on terve nuorukainen, sitä kulttuuria, jota me tarvitsemme, hän hyppää, kiipeää tankoihin, köysiin, loikkaa, notkistaa polviaan, oikaisee ne jälleen. Kas näin. Muistatteko, me notkistimme hänen kanssaan minun luonani yhtenä iltana kolmetuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkaksi kertaa polviamme, ja kaksi päivää sen jälkeen täytyi minun itseni hyppiä kouluportaita ylös, niin olivat polveni tottuneet siihen treenaukseen, mutta Sam käveli rauhallisesti kuin ennenkin. Hänen erikoisalansa on pyramiidi, jo ensi luokalla hän kiipesi kuin orava pyramiidin huipuksi, mutta nyt hän kantaa kolmea, neljää olkapäillään. Hän ui, juoksee, heittää painia, työntää kuulaa, lyö palloa, nakkelee kiekkoa, kuulaa, väkivasaraa, nuijaa, sinkauttaa niin että pallo litteänä lentää näkymättömiin. Viimeisessä kilpajuoksussa, jonka yläluokilla järjestin, olisi hänen aikansa tullut vieläkin paremmaksi, ellei olisi käynyt vastatuuli, mutta senttimetrin voitto Suomen mestarista sekin jo oli. Ja hänen potkupalloilustaan voin mainita; että vaikka aurinko paistoi häiritsevästi suoraan silmiin, oli hän vähällä tasoittaa pelin, joskin vastapuoli, johon minä kuuluin, valitsi laitavastaisen auringon, mikä teko Samin miehekkäälle luonteelle olisi sopinut. Ja kukapa tietää, mitä olisi tullutkin, sillä minun joukkoni löi ja haavoittui ja seuraavat kaksi kuolivat. Ja se on varma, että Samista koituu kerran mies, joka, kun sota loppuu, ja se loppuu viimein meidän eduksemme, tuottaa maallemme kunniaa, mies, jota kerran palvellaan kuten hän ansaitsee, sillä ihmissielussa piilee lopultakin pohjalla kaipuu nähdä sankaruutensa lihassa ja veressä, senhän ymmärrätte. Nykyinen sota-aika on korostanut ja painostanut juuri tällaisen tähdellisyyttä, ja olen varma, että hänessä olisi ainesta, joka puolestamme lentäisi arenalle, tekisi meitä maailmalla tunnetuiksi, sillä sellaiset nerot kuin Sibelius ja Sam Ilola Amerikassa, Australiassa..."

Lehtori Kolin innostui:

"Ja kuitenkin hänellä on järkeä myöskin kyntää peltoa, vääntää kiviä, metsästää ja kalastaa, joka on parasta ja hyödyllisintä urheilua, ja Sam tekee myöskin sitä."

Lehtori Kolin oli nimittäin elintarvepulaa aavistaen hankkinut itselleen kauppaneuvos Vennolammin avulla maatilan, ja sitä maalaiskulttuuriaan hän nyt puolusti.

Voimistelunopettaja:

"No niin, mutta — eihän kaikilla ole tilaisuutta saada kivenvääntämistä. Entä sitten maamme maine, juuri olympialaiset! Niistä on reklaamia maallemme, ja hädän tullen, vastaiseen vapaussotaamme tämä tuskin ehtii, — saamme ulkomaalta sitten kannatusta, rahaa, lainoja. Aseita, miehiä."

"Luota sinä sellaisiin sympatioihin!" epäili Kolin. "Muuta me silloin tarvitaan, eikä se aika muuten tulekaan. Suuri Napoleonkin sanoi, että sotaan tarvitaan ensimmäiseksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Ja sitä saadaan oikeastaan parhaiten kyntämällä, raivaamalla, metsänhoidolla. Mutta — olkoon menneeksi, myönnän mielelläni, että Sam ehkä urheilijana, loistohevosena voi kerran olla reklaami maallemme. Ja kelpo reklaamintekijänä ja varmaan tulevana dollarien sieppaajana en antaisikaan nyt Samiin koskea: en siitäkään syystä. Hänellä on järkeä päässä, hän on matemaattinen kyky."

"Niin, mutta koko seitsemäs luokka oli hävytön minullekin, kun koetin erottaa pahimmat mielenosoittajat yleisjoukosta", sanoi rehtori. "Ei sellainen käy laatuun, oppilasten täytyy olla kuuliaisia. Jouduin todellakin asemaan, josta voitaisiin vanhan virsikirjan värssyllä sanoa:

"'Sonnit suuret mun ympäröi,
Mullit lihavat mun puskevat.'"

Viimein Kolin esitti, että hän tarvitsisi Samia lastensa kotiopettajanakin, ja senkään vuoksi ei hän tahtonut poikaa ärsyttää.

"No, jos nyt tässä sittenkin päätettäisiin, että asia painetaan villaisella", lopetti rehtori Kiiliä. "Sitäpaitsi on Laurellin vanha pari raihnaita: he tulisivat ehkä kovin pahoilleen Sam Ilolan menettelystä, jota eivät ehkä ymmärtäisi."

Ja niinpä kävi, että Sam sai jouluksi täyden käytösnumeron ja hänen luokkatovereilleen tuli syy taas hurrata tapansa mukaan:

"Eläköön Sam Ilola, gentlemanni!"

Sam oli komea poika. Tukka tumma, kiharainen. Silmät, jotka välkehtivät iloa, paitsi milloin hän vihastui, ja silloin ne säkenöivät kuin murhaava teräs, suuret; korvat pienet, kasvot säännölliset, "tukka sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat taaksepäin kääntyneet", kuten realistisissa ja psykologisissa romaaneissa sanotaan; posket kauniit: kaikki kaunista.

Ja omituiset kasvot: sillä hän saattoi muuttaa niiden muotoa toiseksi miten vain halusi, esimerkiksi konventinjuhlissa näytellessään.

Muuten hän oli hyvin terve poika, vailla aikaiskypsyyttä: hän ei ollut tähän asti vielä kertaakaan oikeastaan katsahtanut tyttöihin.

Kotioloissakin oltiin häneen tyytyväisiä. Tulipa pellolta raivata jokin itsepäinen kivi, joka oli tehnyt niittokoneelle haittaa koko Laurellien suvulle, — ja siitä oli kauan, talohan oli kulkenut suvussa satoja vuosia; tulipa renkien kyntää kuivana keväänä hirveän raskas savinen sarka, joka kumisi kuin kallio, ja jos he valittivat, — tänä vuonna oli muuten toinen rengeistä lähtenyt poiskin, sillä hänen vaatimansa palkka kävi Mikael Laurellin poloiselle kukkarolle mahdottomaksi, — niin, Sam tuli toki kotiin joko sunnuntailomalle tai muuten vain arki-iltana käymään. Olipa haettava lääkäri Mikael-herralle, joka oli tullut kivulloiseksi; otettava yht'äkkiä tömähtäneet vieraat vastaan, kun vanha rouva hääräili vielä kädet suolavedessä tai Angelika ravisteli kanakamarissa esiliinastaan pölyjä; pitipä korjata vanha seinäkello, maalata, takoa kyläsepän apuna pajassa jotain, keksiä verkoille uusi väri; olipa hevonen sairastunut: Sam tutki kaikki asiat, kirjoista tai ihmisiltä, joiden kanssa hän jutteli uutta oppiakseen. Talven hiljaisina, alakuloisina lauantai-iltoina hän luki ääneen jotain vanhanaikaisen lempeää kirjaa naisille, jotka tekivät käsitöitään pöydän ääressä, ja herralle, joka loikoi nahkasohvalla lisääntyvistä huolistakin väsyneenä. Ei siis aivan ihmeellistä, että Mikael Laurell kaksi vuotta sitten oli antanut Samille joululahjaksi oman kellonsa, vanhan, kauniin hopeakellon. Ja välisti puhuttiin siihenkin suuntaan, että Sam voisi ylioppilaaksi päästyään jäädä hoitamaan Pähkinämäkeä. Enimmäkseen Sam kutenkin halusi juristiksi: kunnioittamansa Alvar Laurelan malliin vain!

Ah, jospa me muut olisimme nuorina olleet sellaisia kuin tämä mainio Sam! Kuinka sydämessämme nyt tuntuisi lohdulliselta!

Mutta, myöntäkäämme: näkyivätpä hänessä vanhat salaiset heikkoudetkin: kiivaus, ylpeys ja niskurinpuuskat! Vielä kolme vuotta sitten oli tämä ihannoitu kieltäytynyt tulemasta Laurellien kanssa samaan valokuvaan, kun Mikael-herra tuotti kaupungista kuvaajan perhettä ikuistamaan. Myöskin Alvar perheineen oli silloin Pähkinämäellä. Varustauduttiin ryhmään, mutta — Sam väistyi koivikkoon, sieltä yhä syvemmälle yksinäiseen metsään. Huudellaan. Etsitään. Miestä ei tule. Ja täytyi otattaa valokuva, jossa ei Samia ollut. Angelika loukkautui niin, ettei Samia edes torunut, mutta Alvar uhkasi:

"Selkääsi ansaitset!"

"Koetapas antaa!" vastasi Sam ja valkeni, ja Alvar näki hänet niin vihastuneeksi, että uskoi hänen turvautuvan, jos heikommaksi jäisi, vaikka johonkin aseeseen, ja jätti hänet halveksien rauhaan.

"Kummallista tuo uhma", ihmettelivät Laurellit keskenään surren.

Ah, jospa edes Angelika olisi aavistanut, että silloinen uusi renki puoli tuntia aikaisemmin puhui Samille jotain — hänen suvustaan. Renttu-isästä! Äidistä, joka — mikä lienee hänkin ollut, äidistä, josta Samille ei ollut koskaan kerrottu mitään. Nyt renki kertoi, ja parjasi. Ja vielä tulipalosta, murhapoltosta, jonka Sam kuului pienenä kaupungissa sytyttäneen. Oli polttanut äitinsä.

Tämä toi Samille sellaisen raskaan, synkän tunteen, ettei hän muka kuulunutkaan Laurelleihin, hyväntekijöihinsä!

Hän oli jotain muuta...

Kirottu, joka oli pienenä polttanut kokonaisen kaupunginosan ja — ehkä oman äitinsä.

Sam alkoi surukseen tuntea synkän erikoisuutensa, jossa hänen — täytyisi pysyä. Häpeäksi olisi hän nyt tullut valokuvaan toisten joukkoon!

Ohimennen: miten kauppaneuvos Vennolampi kellahti nurin, ihailijainsa kummaksi ja harvojen suureksi suruksi.

Ennen tämän vuoden maaliskuuta, joka kävi ansaitsemattoman kohtalokkaaksi Laurellien perheelle, niin, helmikuussa, jolloin Pietarista alkoi kuulua kaameita huhuja vallankumouksesta, sattui se suurien asiain rinnalla pienehkö kumma, että ukko Vennolampi romahti nurin. Hän, jota ihailtiin, — ja epäiltiin. Joka imarteli kaikkia puolueita, työntyi joka paikkaan, liehasi kaikkialla, rehenteli ja hölysi. Hän, joka osti metsiä, fonoloita, lautoja, vuotia, lankkuja ynnä kupariromua ja vanhoja säkkejä Venäjän armeijaa varten. Hän, joka vei koivut kirkkomailtakin, — sattui tosiaan, että pari maalaiskuntaa niitä möi. Hän, joka osasi antaa pojilleen, joista yksikään ainoa paitsi Venti ei tullut edes ylioppilaaksi, jonkinmoiset johtajan-tittelit ja hankkia heille virastoja kumartelemalla paikatkin. Hän, joka keskellä sotaa osasi lähettää sotilasviranomaisilta mairimillaan passeilla lapsensa Ruotsiin, Ventin puutarhaopistoon ja nuorimmat Tukholmaan oikein hienoa käytöstä oppimaan, hyväkin suomenmielinen. Hän: kupperiskeikka yht'äkkiä. Täydellinen!

Kuka sitä uskoi mahtavasta ukko Vennolammista!

Nyt puhuttiin, nyt tiedettiin, nyt parjattiin! Ukko oli muka vuosi sitten tehnyt arpanopillaan tavattoman uhkaheiton: ostanut, sodan pikaiseen loppumiseen uskoen, aivan ennenkuulumattoman tukkivaraston ja sahauttanut sen, aikoen kaupata ulkomaille.

Sota ei loppunutkaan. Yhäti se pauhaa.

Valtavat lauta-, lankku- ja muut varastot jäivät seisomaan, sintymään. Velkojat ahdistamaan. Ja siinä se olikin loppu:

"Kaikki tietävät, kuinka tuhannenmoisesti Vennolampi vehkeili selvitäkseen. Touhusi ja kerskui, piti kemuja, kiemurteli kuin onkimato koukussa. Lateli suuria tulevaisuuden unelmiaan, pyyteli nimiä, mutta kukapa ystävä nyt enää olisi antanut? Pyyteli kasvot maireina, nuo kasvot, jotka ovat tosiaan yhdistelmä kettua ja porsasta. Niin, ihmiset eivät ole armeliaita sillekään, jota ovat äsken hänen menestyksensä vuoksi kehuneet erikoiseksi tutukseen. Väittävät Vennolammin pelastuneen vain armosta vankilasta, sellaisia rötöksiä hän kaikessa hiljaisuudessa on tehnyt. Kiittäköön onneaan, kun pääsee konkurssilla!"

Siinä meni saha, siinä monen miljoonan tilat, laivat, autot, fonolat ja päristimet, vaunuhevoset, siinä vuoroin saarnojen lukeminen, vuoroin markkinoilla käynti: koko reklaamihoito. Lapset hommattiin Tukholmasta pois, rouva-vainajan omaisten luo maaseudulle:

"Raukat, kovillepa heidän vielä kerran ottaa opetella jotain muutakin kuin tanssia ja hienoja vieraita kieliä!"

Anja jäi yhä lehtori Kolinin luo, niin uskollinen on Kolin sittenkin entistä ystäväänsä ja auttajaansa kohtaan, — vaikka teeskenteleekin pohjaavansa elämänsä kylmiin reaaliasioihin!

Venti voi jatkaa opiskelunsa loppuun osuudella, jonka äiti-vainaja määräsi hänelle myötäjäisistään. Paljon se ei ole, mutta se riittänee kyllä. Kurssi päättyy ensi kesänä, ja sitä ennen ei Venti voi tulla lohduttamaan edes isäänsä, joka on nyt onnettomuuden syvimpään kuiluun syösty: hänelle jättivät pesänselvittäjät ainoastaan pienen myllyn sahalla. Armosta.

Siellä hän nyt jauhattaa, kauppaneuvos, omassa myllyssään ikäänkuin renkinä, hoitelee kiviä, kantaa jauhosäkkejä.

Ja — itkee vähän väliä.

_Tuho lähestyy Samia. Kaikki muuttuu. Niin, niin, elämä on liian rikas salliakseen mitään iskusanoja, kaikkein pyhimpiäkään kuten esimerkiksi: isä, äiti! Sillä nekin saattavat välisti olla pelkkiä iskusanoja._

Eräänä iltana maaliskuun alussa hankkiutui Sam juuri lähtöön maalle. Oli arki, mutta lyseolla lomaa oikeinpa kaksi päivää, sillä sanomalehdet kertoivat peittelemättä mellakoista, jotka raivosivat Pietarissa; siellä ammuttiin kaduilla, siellä syöstiin muka santarmeja katoilta alas pistimien kärkiin. Pakolaisia Venäjältä ryöppysi kuin tulipalon vaarasta, kirjava lauma venäläisiä, kaikkia kansallisuuksia, — ken aikoi tätä tietä ulkomaille, ken hakea meiltä suojaa; keskeytyipä monen matka tähänkin kaupunkiin, joka oli pakotien varrella. Tuossa kauppasi harmaa vanhus, jalassa kenraalin kirjavat, leveärantuiset kaatiot, paria hopealusikkaa ja lyijykyniä, tuossa kenraalitar jalokiviä tai — vanhaa pataa; tuossa puiston penkillä istui ylhäinen parooni, toivottomuudesta tylsä, joka oli pelastanut kaikestaan muutaman kirjan ja — rikkonaisen lampunkuvun. Kuin tulipalossa akka arvottomat kenkärajat. Kirjatko arvottomia? No niin, niin...! Mutta siinä vain hänen kaikki omistuksensa ja matkatavaransa näkyivät sanomalehteen käärittyinä. — Jo huhuttiin julmuuksista Helsingissäkin upseereita kohtaan, sotamiehet halkoivat heidän päitään sapeleilla, polttivat heitä tulisella höyryllä, kaivoivat piilopaikoistaan. Täälläkin sotaväki lähti kasarmeistaan ja liikehti rauhattomana ja vallattomana. Mitä lienevät aikoneetkaan, nuo vastenmieliset harmaamekot. Punakaartikin oli perustettu... Suomi vaati vapauttaan, niin porvarillinen kuin punainenkin, kumpikin omaansa.

Rehtori Kiiliä, — muut opettajat, etenkin Kolin, pysyivät toistaiseksi varovaisina, — antautui koko sielullaan ajan pauhuun. Siinä määrin, että melkein yllytti pienessä kiivaassa puheessa opettajia ja yläluokkain oppilaita yhtymään kansanjoukkoihin silloin kun venäläisten kätyreitä vaadittaisiin voimalla ja väellä tilille: laputtamaan viroistaan ja maasta pois. Sitten olikin kansankokous erottanut poliisimestarin, riisunut santarmit aseista, vetänyt leijonalipun Raatihuoneen katolle. Sam oli kulkenut mukana, innostunut, hyökännyt ensimmäisten joukossa santarmilta sapelia ottamaan. Kun lehtori Kolin sulki omat lapsensa ikäänkuin kotiarestiin, kirjoitti Sam heidän läsnäollessaan jonkinlaisen sotaisen vapaudenhymnin, jonka vei toiseen kaupungin lehdistä; Samia oli mahdoton pitää vankina. Sensori ei vieläkään tahtonut jättää hänen kirjoitustaan mustalla ristillä merkitsemättä; silloin hän sai toimitussihteeriltä ja lyseolaiselta pienen könistyksen.

Nyt kaikki hiljeni toistaiseksi. Odotettiin, mitä sotamiehet ja punakaarti puuhailivat... ne näyttivät hautovan yhteisiä aikeita.

Sam ajatteli, että Pähkinämäellä oltiin levottomia, siellä ei tiedetty viimeisiä uutisia. Ja hän hankkiutui siis sinne.

Hän sammutti juuri sähkön Kolinin eteisestä astuakseen kirjareppuineen, jossa ei ollut kirjoja, vaan sanomalehtiä ja vähän eväitä, ulos illan hämärään ja lumiselle kadulle, josta tässä touhussa oli unohdettu kinoksetkin korjata pois, kun palvelijatar tuli ulkoa vastaan ja ilmoitti, että joku vieras seisoi portaiden edessä tahtoen päästä Samin puheille.

Tulija oli pitkä ja tummaverinen mies, muuta ei enää erottanut. Sam sytytti jälleen sähkön ja näki hänet selvemmin.

Ensi vaikutus oli inhottava.

Se täytti Samin — salaperäisellä tuskalla. Melkein surulla, joka paisui sietämättömäksi: hän ei ehtinyt ajatella, mistä syystä.

Mies oli senmoisten näköinen, joita syyllä kutsutaan — roikaleiksi. Poskissa, jotka olivat kuopille painuneet ja kelmeät, versoi karkea parransänki, moneen vuorokauteen ei se valkean- ja harmaankirjava parta ollut kokenut partaveistä, tai jos lienee, sitten tylsää kuin huono keittiöveitsi. Silmien alla riippuivat punaiset ja siniset pussit.

Ne silmät — veristivät.

Sam ikäänkuin muisti jotain, eikä kuitenkaan muistanut.

Mies seisoi hontelona ohut päällystakki yllä, jalassa matalat kengät, joiden pohjat näyttivät ratkeilleen. Hän seisoi... hymyili omituisesti.

Vihdoin hän ojensi kätensä, joka oli inhottavan veltto, pehmeä, ikäänkuin tahmea, ja sanoi:

"Poika, etkö tunne?"

Ei, Sam ei tuntenut. Hän kysyi herran asiaa.

"Sitä minulla on liian paljon näin porstuassa jutellaksemme", vastasi mies röyhkeästi. "Viehän saliin."

"Viehän?" toisti Sam. "Ketä saan kunnian puhutella?"

"So, so so", vastasi mies äskeistäkin röyhkeämmin. "Totta kai me on oltu ennenkin sinut. Ainakin sinä minulle. Näytähän nyt minulle ovi."

Sam tahtoi ottaa vieraalta päällystakin ja asettaa sen naulakkoon. Mies torjui, ei antanut.

Ja sitten hän tallusteli kursailematta saliin.

Siinä, vieraan mennessä ohitse, Sam huomasi, että hänestä tuulahti vastenmielinen löyhkä, kuin pinttyneen lian, — ilma olikin kostea, räystäät tippuivat päivällä, ja rentun päällystakki märkä, — ja vielä lisäksi jokin muu merkillinen haju. Se muu selvisi hyvin pian: mies meni lähimmän pöydän luo, veti höllällä riippuvan vaatetuksensa taskusta pullon, joka holskui puolillaan jotain viheriää nestettä: pontikkaa, näinä aikoina poltettua kotiviinaa. Hän löi pullon pöytään mahtavalla eleellä, mutta varoen ettei se särkyisi, ja kehuskeli:

"Tässä on minun työvehkeeni, poika."

Sam estelemään, ettei likainen pullo jättäisi merkkiä Kolinin mahonkipöytään, löysi tyhjän teevadin ja asetti sen pullon alle. Mutta nyt istahti pitkä rötkö märkine palttoineen, jonka reunat kukkivat repaleina, Kolinin vaalealla irtopäällyksellä verhottuun nojatuoliin.

Sam esittämään, että kentiespä vieras antaisi sittenkin riisua päällystakkinsa.

"Älä, älä", torjui pontikan tuulahduksien levittäjä. "Ole sinä hiljaa", naurahti hän sitten. "Onko lehtori kotona? Katsos, minulla ei ole takkia eikä liivejä."

Syntyi hiljaisuus.

Ja taas mies kehaisi:

"Katsohan, tällainen mies minä olen."

Mies-sanan lausui hän pöyhkeästi. Ja avasi päällystakkinsa ja näytti Samille likaisen paidan, jossa ei ollut ainoaakaan nappia, ja paljaan, hyvin haivenisen rinnan:

"Tällainen renttu minä olen. No, kai sinä tunnet minut?"

Ei, Sam ei kuolemakseen tuntenut. Eikä mies, joka kulautti siinä samassa pullostaan niinkuin rintatautinen vie lasiputkensa suulleen, ennenkuin jaksaa puhua, — siltä tuntui Samista, — näyttänyt välittävän jouduttaa tutustumista. Hän jatkoi ikäänkuin tunnettuja asioita:

"Niin, tässä sitä nyt viimein kohdataan. Sittenkin! Mutta, etpäs ole vielä minun pituiseni. Tulepas mittasille. Etkö tule? Toisen näköinen minä olin sinun iälläsi... arvaa sen, kaunis mies! On minulla vielä voimaakin! Koettelisit vain käsivarsiani, joita kyllä aikoinasi olet kokenut, niin näkisit, kumpi meistä on vahvempi. Kyllä minä pystyisin vaikka kivenhakkaajaksi! Mutta älähän hätäile! Nappula sinä olet vielä. Et tunne elämää. Osaatko jo edes ryypätä? Minä sinun iälläsi osasin. Niin, minä sitä olen ryypännyt, kuten sanottu. Puteljuksen kanssa menettänyt monta paikkaa. Hyviäkin. Oluttehtailija Blöcker Loviisasta, tunnetko sinä hänet?"

Kuinkapa Sam olisi hänet tuntenut!

"Asetti minut panimoonsa disponentiksi. Oltiin juotu yhdessä pari viikkoa. Siellä olisi kelvannut elää. Minä ryyppäsin, menetin paikkani. Olin sitten taas sanomalehtimiehenä, juopotellen, siellä ja täällä. Kerran panttikonttorissakin Helsingissä, virkailijana... Tuttuhan se paikka! Mutta kun menin sinne takaisin, — läksin näet maalle ja viivyin poissa kolme viikkoa, — niin sanottiin, ettei virkaa enää ollutkaan. Nyt tulen Vaasasta, palvelin siellä korkeassa virassa: sensorina. Sanomalehtisensorina. Hihii... Alii aliter vivunt! Potkivat pois, antoivat selkäänkin, tiedäthän: tämä kirottu vallankumous. Hyvä, etteivät hengiltä nitistäneet. Hirteen tästä olisi parasta mennä! Mutta vielä minä...! Tiedätkö sinä, mitä on kirjailla, poika? Minä olen nähnyt vähän eri tavalla elämää. Älähän rehentele!"

Kirjailija! Sam alkoi jotain aavistaa. Tietysti ihmiset olivat maininneet, milloin harvoin olivat Samin isästä puhuneet, — ja viimeisestäkin oli jo monet vuodet, niin oli Ilola unohdettu, — että hän oli ollut kirjailija.

Välisti Sam kaipasi, etenkin näinä lähestyvän nuoruutensa aikoina, öisin yksinään valvoessaan, isäänsä, ja vielä enemmän äitiään, monin verroin enemmän. Isä tuntui vastenmieliseltä, ja hän toivoi, että siinä vivahteessa, joka oli ilmennyt ihmisten puhuessa hänen isästään, — Samin mieleen painuivat merkillisesti heidän puheensa, — olisi ollut jotain liioiteltua, että miestä, ihmistä olisi ymmärretty, nähty jotain hyvääkin tuossa hänet kieltämättä hylänneessä miehessä, joka oli kohdellut hänen äiti-vainajaansakin niin pahoin!

Ja tässä se kaivattu ja puolustettu nyt oli! Tuossa se istui — pontikalle ja lialle tuoksuen, tunteettomana, julkeana, rehentelevänä.

Samin silmissä säkenöi ja pimeni!

Hänen sielunsa ympäröi yht'äkkiä yhä enemmän synkkä varjo: todellinen entisyyden varjo.

Se karkasi kimppuun kuin hirviö.

Mies ilmaisikin sitten eräillä pikku tapauksilla, jotka nousivat yht'äkkiä Samin mieleen hänen lapsuudestaan, että hän oli Samin isä.

Tuollainen isä! Tuossa tilassa! Itsensä rappiolle renttuillut! Sensori!

Vieras esitteli itsensä:

"Kuule, onko sinulla liikoja vaatteita? Minähän olen isäsi. Anna minulle!"

"Teille? Mutta... Siihen minulla ei ole edes lupaa! Ne ovat kasvattajaini lahja. Ja olette kookkaampi minua, kuten väitittekin. Pukuni olisi teille — liian pieni!"

"Mutta minähän olen isäsi, — häpeäisit. Mene nyt etsimään. Jotain. Kyllä ne kelpaavat, vaikka ovat ahtaatkin."

Sam häpesi todellakin, mutta omalla tavallaan:

— Mitäs, jos Kolinit näkisivät tuon rentun täällä. Rentun, minun isäni!

Tuska raateli Samia niin, että hän meni sekaannuksissaan poikien kamariin, keksi Kolinin pojille jonkin verukkeen, otti sieltä pari kirjaa ja samalla paremman takkinsa ja vei saliin.

Mies riisui kursailematta palttoonsa:

"Liivit myöskin."

Sam nouti liivit.

"Housut myöskin", komensi mies.

Silloin Sam asettui vastarintaan: eihän täällä salissa toki käynyt riisuutuminen.

"So, so, älä opeta!" ivasi mies. "Muna kanan opettajaksi. Tuo housut! Luuletko, etten minä osaa hienosti käyttäytyä. Jutellaanhan nyt — asioista. Minä tulin tänne — sinua katsomaan, poikani. Niin, niin... Minä olen muuten nämä vuodet käyttänyt nimeä Kormano. Mutta nyt täytyy nimen taas muuttua Ilolaksi, muuten pistelisivät sillä sensorilla minua kaiken ikäni. Niin, poikani, minä tulin katsomaan sinua."

Hänen äänensä tekeytyi hyvin helläksi ja maireaksi.

"Asun tuolla Myllymäessä. Erään saunoittajan luona. Hän on tosin vanha akka, toinen silmä poskelle valahtanut... Eikä ole edes rahaa maksaakseni hänelle ruuasta. Mutta, kuten sanottu, puhellaan nyt sinusta, poikani!"

Hän oli kuullut Samin lahjoista, suorastaan ihmelapsen maineesta. Seitsemännellä luokalla, eikä vielä kuudentoista ikäinen! Totta kai hän poikansa syntymäpäivän muistaa. Hän oli ajatellut Samin kohtaloa.

Ja hän oli Samista ylpeä:

"Minä olen sinusta ylpeä, poikani! Minun poikani! Arvaahan sen: minun, joka olin ainakin etevä matemaatikko, kunnes ne lahjat menivät tähän — tähän."

Ja Kormano kulautti pullostaan.

Sam oli vaiti, — kunnes yht'äkkiä virkkoi:

"Silti ette kertaakaan kirjoittanut minulle. Ette käynyt minua katsomassa", eikä hän enempää jaksanutkaan.

"Häh?" kysyi Kormano ja sotki pois asian: "Ja nyt koitti minulle sittenkin onni. Tuli pelastus pojassani, pojassani. Kohdakkoin ylioppilas. Saat virkoja, — korkeita virkoja, se sinun täytyy. Ja sinä minut elätät!"

"Elätän", huudahti Sam. "Te ette ole kertaakaan edes kirjoittanut minulle", toisti hän. "Ja olette ollut sensorina! Tiedättekö, mikä alhaisuuden kuilu? Tuhria musteella, kahlita vapaata sanaa..."

"No, no, älähän kukkoile! Et sinä elämästä mitään tiedä!... Minä menen ehkä juoppoparantolaan. Ja sitten voisin ruveta vaikka rengiksi. Erään entisen luokkatoverini taloon pääsisin..."

"Se tehkää, ja heti! Niin sitten nähdään", kehoitti Sam.

"So soh", tuli kohta äkäisesti. "Älähän neuvo. Suoraan sanoen: muutama vuosi, niin olet virassa, elätät minut — joka tapauksessa."

Imarteleva, isän ylpeyttä teeskentelevä sävy muuttui taas kokonaan. Miehen silmät säkenöivät tummina ja hän astui uhaten Samia kohti:

"Elätät — pakosta! Ei minun tarvitse juoppoparantolaan, jos en tahdo. Ja rengiksi minä — ohoh. Sinä juuri hankit minulle kamarin, kaluston, ruuan, — ai ai: minä pidän makeista ruuista! Ja hieman taskurahoja isällesi!"

"Entäpä jos en suostu tuollaiselle pyytäjälle", uhkasi Sam.

"Et suostu? Sinä et nähtävästi aio juristiksi? Kuulin, että aikoisit. Siinä tapauksessa sinä jo tietäisit, että puolellani on laki, selvä laki! Määrää työkyvyttömän vanhemman täysikäisen lapsensa elätettäväksi. Olet ainoa lapseni. Minä olen kurjuuden kuilussa! Olen siis: jaksan kyllä odottaa, minulla on sitkeyttä. Ja sitten elän hyväpalkkaisen virkamiehen isänä, sinun. Ja me elämme niin rattoisasti, ettet arvaakaan!"

Siinä Sam kuuli vanhemman rakkauden suloisen soinnun! Jumala varjelkoon muita ihmisiä sellaisesta!

Turhaan nuorukainen vetosi siveelliseen oikeuteen. Hän oli, kuten olemme monesti huomanneet, tavattoman arka oikeasta ja väärästä. Isä kömpi pystyyn, jälleen täysin juovuksissa, ja uhkasi:

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi: tunnetko sen käskyn? Ja selvä laki: sinä elätät minut! Mutta kai sinulla on alkajaisiksi antaa vähän rahaa? Sinähän ansaitset jo sanomalehtikirjoituksilla. Minun täytyy maksaa sille akalle."

Samille tuli kiire kaivella taskujaan, keskellä suruaan ja hirvittävää häpeäänsä: saattaisivathan Kolinit lopulta tulla saliin! Omaa rahaa ei hänellä nyt ollut; mutta kyllä muutama markka kasvattiäidin uutteralla, kauniilla elämällä koottuja pikku säästöjä.

— Jos Kolinit tulevat!

Jos he tulisivat, ennenkuin Sam saisi ulos tuon hirviön, joka suvaitsi rehennellä olevansa hänen isänsä ja sitten heti uhata kiristyksellä, mikä tuskan syvyys! Sam työnsi Kormanolle kaikki rahansa.

Kaimo Kormano katsoi pulloaan: se oli tyhjä. Katsoi kauniisti kokoon taitettuja markanseteleitä, jotka siihen aikaan olivat käytännössä, irvisti ja sanoi:

"Nyt saan — viinaa. Minä poistun toistaiseksi."

Hän meni jo eteiseen, mutta siellä hän pysähtyi ja kerjäsi uudestaan:

"Mutta minun pitäisi saada ruokaakin. Ensi hätään. Etkö voisi hankkia minulle pari voileipää?"

Onneksi oli Samilla selkärepussa voileipiä, ne pikku eväät, jotka ystävällinen lehtorinrouva tyrkytti hänelle kotimatkalle. Ne hän nyt kaivoi esille. Isä sieppasi voileivät ja alkoi haukata. Sitten hän poistui sanoen:

"Minä jään asumaan tähän kaupunkiin. Kohta tavataan."

Sam odotti tuokion. Syöksyi sitten ulos ja alkoi samota Pähkinämäelle.

Siellä kummasteltiin, mikä ihme hänelle oli tullut. Hän oli niin hurjan näköinen. Ei syönyt parasta herkkuaan, puolukkaleipiä, joita Angelika oli hänelle paistanut. Ei vastannut mihinkään. Ei kertonut paljon mitään uutisia; oli ärtyisä, epäkohtelias, julkeakin, — taas harvinaisella pikku hirviön tuulellaan!

Älkäämme ihmetelkö, että kuulaskin pää tällaisesta sekaantuu ja sydän myrkyttyy! Samin pää oli liian täynnä tätä yhtä ja ainoaa asiaa.

Tämä oli hänelle suuri onnettomuus, entisyyden ja tulevaisuuden yht'aikaa.

Isä, joka mairii! Isä, joka ylpeilee pojastaan ansiottomasti jos kukaan: sillä hän oli isä, joka jätti lapsensa ja vaimonsa tulipaloon, oman onnensa nojaan kuolemaan, — livistäen itse pakoon: niinhän ihmiset olivat vihjailleet.

Isä, joka muuttuu ansiottomasta pöyhkeilijästä imartelijaksi ja sitten uhkaajaksi!

Jälleen ja taas: millä oikeudella Kaimo Kormano ylpeili hänestä? Sellaiseen ei ollut oikeutta muilla kuin Laurelleilla, jotka olivat Samin vaalineet ja hänen tähtensä jotain uhranneet.

Kuinka typerä ihminen ylpeydessään! Sam häpesi sitä typeryyttä, että isä niin ansiottomasti saattoi ajatella näin. Ja kummasteli sitä julmuutta, ettei hän ylpeilyn asemesta edes — pyytänyt kaikkea mennyttä lapseltaan anteeksi!

Isä ei itkenyt, ei katunut, hän, joka ei ollut välittänyt näinä pitkinä vuosina Samista kerrassaan mitään. Ei käsittänyt, kuinka ihmisen olisi täytynyt hänen asemassaan nöyrtyä.

Ei, hän vaati: julisti vanhemmankunnioituksen käskyä! Ja — hennoi vedota lakiin.

Kauheaa oli Samin nyt enää mennä kaupunkiin. Mutta hänen täytyi. Hän meni.

Ehkäpä isä ensi kerralla olisi toisenlainen...

Mitä vielä: kohta Kolineilla Sam kuuli, että isä oli käynyt siellä taas etsimässä poikaansa. Kolin itse tästä Samille kertoi. Kaimo Ilola, joka kummallisesti sittenkin oli ilmestynyt elävien joukkoon, oli ollut juovuksissa ja kerskunut saavansa Samista itselleen elättäjän. Kolin lohdutteli Samia:

"Älä ole milläsikään, kyllähän mies jotenkin pysytetään aisoissaan."

Sam nauroi, näytti ylen iloista miiniä:

"Mitäpä tämä minua liikuttaa?"

Hän oli ylpeä, ja hän osasi näytellä.

Kolin oli kyllä kieltänyt perheensä hiiskumasta asiasta mitään. Mutta siihen ei se silti pysähtynyt. Kaupungillakin tiedettiin jo Samin katkera salaisuus! Renttu oli sitä itse levitellyt.

Ihme keskellä maailman melskeitäkin, että palaneeksi luultu toimittaja Ilola tuli entiseen kotikaupunkiinsa takaisin!

Ja vanha tulipalojuttu joutui jälleen ihmisten suuhun.

Kaimo Ilola kuului siellä ja täällä esitelleen itsensä tuona aikoinaan huomattavana matemaatikkona, jonka poika Sam oli, ja hän oli yrittänyt lainata rahaa Samin laskuun. Oli rehjustellut juovuksissa. Kertonut ihmisille sauna-akastaan, toissilmäisestä ystävättärestään.

Ja rehennellyt pakottavansa lain voimalla poikansa elättämään häntä:

"Kestän kyllä nämä muutamat vuodet herra Putelin ja saunaämmien parissa."

Siellä ja siellä hän kuului nurisseen:

"Poika on laiska: ei viitsinyt edes lukea useampien luokkien ylitse! Nyt olisi virassa..."

Sam oli nimittäin lukenut kolmannen luokan ylitse, ja niin hän kai olisi tehnyt toisenkin kerran, ellei Mikael Laurell olisi hillinnyt tyttärensä liikaa intoa ja luottamusta Samiin.

Toisaalla taas:

"Sam tahtoi minua juoppoparantolaan. Kyllä kai. Minä olen sitkeä ja voimakas mies, kestän näinkin!"

Tovereiltakin, — muilta paitsi Kolinin lapsilta, — Samin täytyi kuulla isästään.

Sam kaivoi Kolinin kirjastosta salaa käsiinsä lakiteoksen ja tutki, oliko todellakin muka niin luonnoton laki, että lapsen, jonka vanhempi oli hylännyt, jolle vanhempi ei ollut elämässään tehnyt mitään hyvää, — ainoa perintö, minkä Kaimo Kormano Samille jätti, olivat nämä synkät muistot, — oliko totta, että lapsen täytyi vielä alistua moisen vanhemman orjaksi? Totta se oli! Sam ei ensin uskonut silmiään. Haavoitettuna kunniantuntonsa syvimpään hän luki moneen kertaan. Valitettavasti asia on niin.

"Silloin täytyy lain muuttua!" kimmahti Sam itsekseen. "En kärsi vääryyttä. Vuodatan oikeuden puolesta vereni! Epäsiveellinen laki."

Nyt hänelle valkeni asia, jota hän ei ollut vielä ihan varmasti päättänyt, nimittäin mille elämänuralle hän antautuisi. Kaikkihan oli tuntunut hänestä yhtä helpolta. Nyt:

"Pitää todellakin ruveta juristiksi, niinkuin Alvar Laurell!"

Sam muisti lukeneensa jostakin tällaisen jutun: Kiinassa, jossa vanhemmat kuitenkin olivat suorastaan lastensa hengen itsevaltiaita omistajia, ei pojalla, jolle vanhemmat eivät olleet opettaneet mitään ammattia, muka ollut mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Sam ajatteli:

— Odotetaanpas! Juristiksi! Ja pääsen kerran eduskuntaan, ja tämä lakimme muutetaan! En voi kärsiä — vääryyttä! Mielelläni auttaisin isää, jos hän katuisi. Jos olisi ilmaissut edes kiitollisuutensa Laurelleille. Auttaisin kohta... ottaisin jo nyt jotain rahatyötä, samoin kesällä, ja hommaisin hänet hoitoon. Mutta tällainen isä! Miten köyhäksi ja onnettomaksi tulin, minä orpo ja köyhä, kun — sain itselleni isän! Enkö minnekään hänestä pääse? Enkö voi lyödä itsestäni irti tuota vierasta, joka vaatii oikeuksia minuun ja ylpeilee — kärsimyksilläni, niinkuin hän olisi niillä ansioitunut?

Yht'äkkiä pälkähti Samin päähän ajatus, joka oli hänenikäiselleen ja -luontoiselleen pojalle sairaalloisen aikaiskypsä, hänelle, joka ei ollut vielä edes vilkaissut naisiin:

— Vanhemman ansio? Riittääkö se muka ansioksi, että tekee maailmaan lapsen? Tylsinkin pystyy siihen... koirakin! Pöyhkeillä moisella: olla lapsen vanhempi!

Sitten jatkui sielussa salainen hävitys. Muistot, surulliset muistot, tulipalo, säkenöivät silmät: isän, joka löi, kun poika ei, niin pienenä, osannut hänen ylhäistä tiedettään! Ja löi äitiä... antoi hänen palaa, poltti hänet!

Muistot nousivat kuin kummitus kaukaa entisyydestä.

Moinenhan teki aivan sekapäiseksi: "Enkö koskaan pääse tuosta julkeasta, joka vetää minua näin syvyyteen, — julmiin muistoihin? Vetää hukkumaan kuin kiviriippa lasta, jonka sen äiti tahtoo tappaa! Tuosta vieraasta, joka on minussa kiinni kuin kasvannainen ruumiissa. Kuin paise, kuin loiskasvi, joka imee varjossa elävän puun mehua! Pahahenki — isäni. Kummitus, haudan aave! Täytyykö minun koko elämäni ajatella tätä, vetää jaloissani näitä muiston kahleita, jollaiset taotaan vain pahimmille kuritushuonevangeille, — isääni! Nähdä hänet luonani, lähelläni, kaiken sen jälkeen, mitä hän minulle on tehnyt! Tätä — tuonentoukkaa: isääni?"

_Miten nykyaikanakin joku Oidipus tai Orestes voi syntyä, — terveellinen lääkekö, vai myrkkyä huonoilla vaistoilla varustetuille sydämille? Tiedämme ainoastaan, että tuskat ovat tosia, että emme voi nuorukaiselta rajatonta ymmärrystä vaatia ja — että lääkkeihin sisältyy usein myrkkyä._

Samin käytös muuttui kokonaan yhden viikon päivinä. Poika, joka ei ollut kertaakaan koko lyseoaikanaan jäänyt pois tunneilta, — ei kertaakaan, niin uskomattomalta kuin se kuuluneekin, sillä hän oli ruumiillisesti mallikelpoisen terve ja kykeni lisäksi pakottamaan itsensä kuriin sellaisissa pikku vaivoissa kuin päänsärky tai vilustuminen, — Sam karkasi nyt koulusta. Vetelehtimään, kuten outo olisi väittänyt. Mieluimmin maalle, Pähkinämäen metsiin... jollakin verukkeella. Päästäkseen kohtaamasta kaupungissa inhottavaa isäänsä ja kuulemasta juttuja hänestä. Siitä piti Kaimo Kormano hyvän huolen, että ihmisillä riitti hänestä puhumista. Hän renttusi ajurien ja suutarien kanssa kuin toveriensa, ja — kehui siellä, miten hyvät päivät hänelle tulisivat Samin luona! Eräs suutari, joka tunnettiin niin syvään rappioon joutuneeksi, että tarvitsi joka aamu kahvin asemesta maitolasin spriitä ennenkuin sai järkensä hiukan liikkumaan, suvaitsi kerran ilmestyä kadulla tahmaisena Samin eteen ja vaatia häneltä rahaa, jonka oli Samin isälle lainannut. Samilla ei ollut mitään; eikä hän nyt tahtonut omistaa mitään.

Sam pakeni Pähkinämäelle, jossa ei kuitenkaan kertonut isästään: hän häpesi omaa vanhempaansa.

Suutari pititteli Samin isän sanoneen, että Sam oli tylsä luonne: sitä todisti sekin, että hän oli jo lapsena vähällä polttaa koko kaupungin.

Nuorukainen vuodatti itsekseen kyyneliä: kuinka tylysti isä taas halvensi, häpäisi!

Mutta sitten hän kauhistui jotain pahaa perintöä, jonka luuli sieluunsa syöpyneen: kaupunginpolttaja, murhapolttaja! Kummako se, kun hänellä oli tuollainen luonnoton isä.

Pähkinämäkeläiset eivät näinä päivinä käyneet kaupungissa, niin kauhuissaan sekä herra että rouva olivat ajan tapahtumista; he pelkäsivät, että kaupungissa sattuisi jotain hirveää. Angelikan täytyi pysyä kotona vanhempiensa vuoksi.

Samin sydäntä viilsi kipu, kun Angelika ja rouva Laurell pääsivät jotenkin perille, että Sam oli hävittänyt paremman pukunsa, minne lieneekään: sitä ei hän selitellyt, — valehdella hän ei voinut, ja kertoa isästä olisi hänelle ollut liian häpäisevää. Siis hän puri vain hampaansa yhteen, ja kärsi. Hän vapisi tunnonvaivaa ja kärsimystä, kun kelpo Cecilia-rouva mainitsi, että hänen puettamisensa kävi vaalijoilleen ehkä kalliimmaksi kuin hän näytti aavistavankaan.

Sam ajatteli:

"Ah, jos pääsisin — pois kaikesta! Miten minun muuten kerran käy oikeain ihmisten joukossa? Olen tuollaisen isän poika."

Hän ei aavistanut, että isän veri se hänessä taas toisti oman halunsa: Pakoon!

Kummallista: hän muisti nyt aivan tarkoin sen lapsuutensa tulipalon! Muisti synkän yön, hirvittävät, hävittävät liekit, ja hän oli syyllinen siihen kaikkeen.

Ja hän tunsi, että hänen täytyi jollakin tavoin jatkaa samaa latua! Tulen tietä! Se oli — perinnöllisyys; entisyyden koura oli tarttunut häneen.

Hän ei mennyt heti kouluun takaisin; vastasi kieltävästi, kun kysyttiin oliko koululla sitten taas loma: ei selitellyt, ei väittänyt olevansa sairas.

Samoin oli hän kaupungissakin jäänyt yhä peittelemättä pois koulusta ja lähtenyt kävelemään. Lehtori Kolin ei aavistanut tarpeeksi asiaa: olihan muutakin ajateltavaa, vallankumouskuume yltyi, rahvas liikehti yhä pahemmin. Lehtorin rouva ilmaisi miehelleen epäilevänsä, että Sam, kumma kyllä, vetelehti. Lehtori myönsi sen, mutta sanoi antaneensa asian vielä mennä näiden levottomien aikojen laskuun:

"Lurjustelkoon kerrankin. Sam on ollut mallikelpoinen, ja hän on murrosiässä, oikut nuorukaisessa ovat silloin tavallisia ja sitä rajumpia, kuta parempaa ainesta poika. Katsellaanhan. Hänen luokkansa johtaja ei ole muistanut minulta asiaa kysellä. Olkoon. Pannaan hänet ajan tullen ahtaalle."

Osan viikkoa Sam vietti maalla, osan kierteli kaupungin ympäristössä.

Pähkinämäellä ei aavistettu asiaa senkään vertaa kuin Kolin.

Sam pelkäsi, että isä tulisi Pähkinämäellekin. Mutta eipäs tullut: ei kai jaksanut kävellä!

Sam oli valmis usuttamaan ärtyisän Pyynnin hänen kimppuunsa, jos hän olisi ilmestynyt portille.

Milloin Sam Pähkinämäellä tuli sisälle, oli hän muka lukevinaan jotain: otti esille talon vanhaa kirjallisuutta.

Ja katso, kun hän avasi eräänkin teoksen, kiintyivät hänen silmänsä heti erikoisesti seuraaviin riveihin:

"Vanhemman rakkaus, se on suuruuden ja jumalallisuuden sinetti, jonka itse taivas painaa meihin." Jatkui: "Äidin rakkaus, ehtymätön lähde, rakkaus, joka kantaa kaikki koettelemukset, julmimmatkin; se on liikuttava vertauskuva Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan. Isän rakkaus", j.n.e.

Sam hieroo silmiään. Tuntuu kuin hän hourailisi, vaikka vain lukee:

— Mitä tässä lukee? Mitä — satua? Fraaseja? Onko mahdollista, että ihmiset tarkoittavat tosissaan moista?

Kirjassa jatkettiin:

"Voiko olla niin luonnotonta lasta, ettei kunnioittaisi isäänsä ja äitiään?"

Koulupoika kirkaisi:

"Mahdotonta! Tosiaanko ihmiset ovat näin typeriä? Kummittelevatko kirjaimet edessäni? Hän ei yrittänyt tulla minua katsomaan koko elämäni aikana, vaan nyt vasta. Ja nyt hän häpäisee minua julkisesti sanoilla ja käytöksellään."

Tuokion hän mietti. Sitten hän huusi yht'äkkiä:

"Ei, ei ole vanhemman rakkautta! Vai — olenko minä yksinäni maailmassa niin onneton, että minut tuomittiin näin kauheaan poikkeusasemaan!"

Jälleen hän mietti. Ja nyt kehittyi julminta:

"Varmaan oli äitinikin samanlainen kuin tuo Kormano: kuinka hän muutoin olisi saattanut antautua tekemisiin moisen olennon kanssa kuin isäni? Jos äitini eläisi, — vainoaisi hänkin minua!"

Inho isää kohtaan kasvoi niin, että teki äidinkin epäiltäväksi! Tosin ilmestyi lapsuuden hämärästä pieniä muistokuvia, jotka näyttivät äidin hellänä: pieni kuvakirja, jonka äiti hänelle antoi, erikoisia makupaloja, äidin opetukset, mikäli hän sellaista enää jaksoi muistaa... Mutta isä pyyhki lopulta aina äidinkin hellyyden pois.

Sam huudahti:

"Valhetta! Ei ole äidin rakkautta."

Seuraavana päivänä hän meni kyläpajaan. Valitsi sopesta rautojen joukosta kappaleen terästä. Työnsi sen ahjoon. Otti pihdit ja vasaran. Alkoi takoa. Ei kuullut mitä mestari ja kisällit puhuivat. Takoi, takoi. Ase siitä syntyi: pitkä tikari.

Mestari kehui nuorta taituria enemmän kuin koskaan.

Oidipus on valmis. Ja Oidipus saattaa sekautua niin, että hänestä vastoin syvintä sydäntään tulee Orestes: Sam iskee tuhonsa Angelikaan, joka oli ollut hänelle kuin äiti.

Sam puuhailee nyt Pähkinämäellä ison kuistin eteisessä, jota hän talvella käyttää kemiallisena laboratoriona: ulko-ovi on suljettu kiinni, sitä ei talvella tarvita; ja joskus vain päivitellään kauheita kaasuja, joita tunkeutuu saliin oven raoista:

"Tulevan kemian professorin keitoksista", sanoo Angelika.

Sam hioo kuistilla tikariaan ja keittää jotain liuosta.

Samin koko käytös oli viime päivinä ollut sellaista, että Angelika loukkautui syvästi. Tänäänkään ei Sam ollut lähtenyt kouluun. Angelika tahtoi hänet sinne hätyyttää ja meni pojan luo.

Ensiksi näki hän siellä tuon pitkän, kaksiteräisen tikarin, lyötynä pöytään pystyyn. Niin, tuohon pieneen, uskolliseen petäjäpöytään, jonka ääressä Sam aikoinaan opetteli uudestaan aakkosiaan, mutta joka nykyään oli hänen lukupöydäkseen liian ahdas.

"Hyi, tuollainen ase!" huudahti Angelika. "Mistä olet sen saanut? Tikari! Mitä sillä teet?"

Sam vetäisi tikarin pöydästä:

"Kukapa tietää!" vastasi hän epämääräisesti. "Ehkäpä teen sen, mitä — tikarilla tehdään!"

"Anna se pois!" jatkoi Angelika. "Se on niin julman näköinen!"

Angelikan sanat olivat kuin ainakin käsky.

Säälivästi hymähtäen Sam taipui, pisti tikarin seinähyllylle tislaimien ja purkkien joukkoon.

Angelika ryhtyi nyt järjestämään Samin pöytää ja hyllyä: Sam oli hulttioinut hyvän järjestyksenkin! Ja silloin huomasi Angelika tikarin varressa, joka oli valettu lyijystä, omituisen kirjoituksen. Se oli kreikkaa. Mitä nuo oudot koukerot merkitsivät? Sam vastasi:

"Se sana merkitsee: Oidipus."

"Mikä on Oidipus? En oikein muista."

Sam kertoi heti Angelikalle synkän tarinan Oidipuksesta, — isänmurhaajasta. Sitten toisen Oresteesta, joka tappoi äitinsä. Ja vielä Kullervosta. Ja useita muita sellaisia julmia tarinoita, — onhan niitä historiassa tapahtunut.

"Kuinka ruma mielikuvitus, Sam! Miten se liikkuu nyt tuollaisissa asioissa?"

"Niin liikkuu", vastasi Sam. "Aseissa, joilla isän tai äidin sydän puhkaistaan — kuin verivihollisen!"

Ja Sam jatkoi lyhyin, puuskuttavin lausein moisia kertomuksia. Lisähenkilöiksi tulivat Borgiat. Sitten Karamazovin pojat. Sanoi parhaillaan valmistavansa myrkkyä, — sekoitus selkeni tuolla tislaimessa. Myrkkyä, joka puhdistaisi — käyttäjänsä. Joka antaisi sille, ken siitä nauttisi, ansaitun palkan:

"Ei hitaasti ja varmasti niinkuin kuuluisa Napolin vesi, jolla paavit karistivat viholliset kimpustaan sitä pisaran sormukseensa kätkien: korussa oli hieno, tuskin tuntuva kärki, joka pisti tervehdittävää sormeen. Kätelty viihtyi hyvin kuukauden, puoli vuotta. Ja — kuoli kuitenkin! Sam ei pitänyt sellaisesta, ei, reilu selvitys tulkoon: heti tappava myrkky!"

"Kuinka sinä puhut!" huudahti Angelika. "Minä vienkin vehkeesi pois. Ja sinun täytyy mennä huomenna kouluun!"

Angelika aikoi ottaa hyllyltä tikarin. Sam kavahti portailta, joiden askelmalla hän keitteli, tikarinsa suojaksi.

Angelika oli siinä iässä, toki niin paljon Samia vanhempi, että tiesi voivansa tottelematonta ja mieletöntä nuorukaista käskeä. Ja hänellä oli luonne antaa tarpeen tullen käskylleen voimaa, hänellä, joka oli yksinpä hillittömän Tähdenkin, ilmeisen hirviön, kiltiksi kesyttänyt. Sam puuhasi nyt jotain hyvin vaarallista... jotain outoa, mutta tosiaan vaarallista!

Tuossa välkkyi se kaksiteräinen tikari, jonka varteen Sam oli kaivertanut julman sanansa.

"Tikari on minun! Se ei ole aiottu teille", sanoi Sam. "Siitä en milloinkaan voi luopua!"

Kiellon kuultuaan oikaisi Angelika vartalonsa täyteen pituuteensa ja tavoitti tyynesti tikaria. Sam katsoi häneen silmänräpäyksen. Huudahti uudestaan:

"Minä vannon: se ei ole sinua varten."

"Ketä sitten?" hymähti Angelika. "Se hävitetään."

Ja hän otti tikarin.

Sam kavahti pystyyn, tarttui Angelikaa ranteeseen. Vielä hän vannoi:

"Sitä ei saa ottaa! Kun minä sanon, minä lupaan, että se ei ole sinua varten!"

Angelika ei hellittänyt. Syntyi ottelu, lyhyt ja sitkeä. Kumpaiselle nyt tikari, joka säkenöi ylhäällä ilmassa? Tytön kasvot kalpenivat kivusta, — Sam käänsi hänen rannettaan toisella kädellään, — mutta Angelika ei hellittänyt. Kiihtymys kasvoi, sanaakaan ei vaihdettu, hengitys kävi huohottaen Angelikan povesta.

Nyt, tällä tuokiolla, Sam vihasi Angelikaa, kuin vääryyttä!

Oli tullut se kohtalokas hetki hämärässä eteisessä. Ulkona liihoittelivat lumihiutaleet hiljalleen puutarhassa.

Yht'äkkiä Angelika kirkaisi, hellitti tikarin ja peitti kasvojaan.

Kamppailussa törmäsi Sam hyllyynsä. Siitä romisi esineitä alas.

Jotain tulena polttavaa kaatui Angelikan kasvoille.

"Rikkihappoa! Jumala armahtakoon minua!" huudahti Sam.

Neste oli polttanut Angelikan kasvot.

Sam, kun ensimmäinen kotiapu oli annettu, ratsain kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Ja tohtori tuli autolla Pähkinämäelle.

Mitäpä siitä enää! Tapahtunut kuin tapahtunut.

Sam:

— Minun pitäisi katua, en täysin voi: olen liian kirottu, sellaisesta juuresta vesonut, isän ja ehkä äidin vihasta lastansa kohtaan! Sukuni puun alla asui kuin sadun myrkyllinen konna, joka myrkytti minut. Ja tässä tulos: myrkytetty hedelmä, poika, joka polttaa hyväntekijänsä, ihminen, jolla ei ole mitään jumalallista tunnetta, kiitollisuutta, ihminen, joka on uskaltanut raadella hyväntekijöitään.

Mitä auttoi, että Sam tuolla lääkärinmatkalla nouti Anja Vennolammin Kolineilta Angelikaa hoitamaan, ilmoittaen samalla, että hän itse nyt jäisi Pähkinämäelle pitkäksi aikaa; mitä auttoi, että hän vapisten kuunteli, tulisiko lääkärin suusta vapauttava sana: sitä ei tullut, tohtori sanoi Samille kahden kesken, soimaten, että haavat olivat kolmannen luokan, siis pahimpia. Angelikan kasvot olisivat kai tuhoutuneet koko iäksi...

Angelikan hohtavan valkea hipiä, hänen kukkeat poskensa, — tuhotut, turmellut!

Ja sen oli Sam, Angelikan pelastettu ja kasvatti, tehnyt.

Cecilia-rouva säikähti niin, että jaksoi tuskin mitään, ja herra Laurell joutui vuoteenomaksi.

Senkin Sam Ilola sai aikaan.

Eikö hän ansainnut pitää itseään maailman viheliäisimpänä olentona?

Angelika ei sanonut hänelle kuitenkaan mitään muuta kuin valitti:

"Oi Sam, Sam!"

Mitä auttoi, että koulupoika valvoi neljä yötä ja päivää Angelikan vuoteen ääressä, silloinkin, kun Anja tahtoi vuorostaan valvoa ja olisi lähettänyt hänet pois. Vain Angelikan janoa hän saattoi sammuttaa. Eikä puhua mitään.

Sam ei nukkunut näinä öinä: viereisestä kamarista aivan tunkeutui lääkkeiden äitelä lemu, etikkasekoitusten, oliiviöljyn, sinkkikukan, — kuin kammottava syyte... kuin kalman haju. Siellä makasi Angelika kovissa tuskissa, mutta vaiti, kasvot ja rinta kääreissä. Kasvot palorakoissa, turmeltuina.

Kun siteitä muutetaan, nähdään, että toinen puoli Angelikan kasvoja on suuri ikuinen arpi, julma, ruma. Iho jää kuin tylsällä aseella raadelluksi, kokoon kurotuksi.

Kuinka Sam julkenisi — edes pyytää anteeksi tällaista!

Myöskään Angelika ei vieläkään puhu. Hän näyttää niin oudolta. Niin väsyneeltä. Hänen silmänsä kuultavat kääreistä, siniset, viattomat, ennen niin kirkkaat. Ne ovat nyt totiset, ikäänkuin katsoisivat jostakin toisesta maailmasta.

Sam tuomitsi itsensä:

— Myrkky, joka piilee suonissani, ryöpsähtää tulena jalojen ihmisten kasvoille ja tuhoaa heidän elämänsä...

Lopulta ei Sam tätä kestänyt:

— Voin tehdä täällä ehkä vielä enemmän pahaa! Mutta minne pakenen? Minne pakenen vanhempaani! Taivaan vallat, antakaa minulle rauhaa! Kuin Oresteellekin, joka surmasi — äitinsä. Nostakaa minut maasta, jossa kaikkein pyhinkin on valhe...

Niin vereltään kehnoksi kuin Sam itsensä tunsikin, joten hän halusi paeta tästä kaikesta pois, jonnekin, unohdukseen, edes rahdun onnellisempaan ilmaan, ei hänen karkaamisensa kuitenkaan johtunut yksinomaan hänestä itsestään. Sen sääti kai kohtalo, ja kummallista, Angelikaa välineenä käyttäen: itse Angelika se vaati, kun alkoi hieman toipua, Samia lähtemään vihdoinkin takaisin kouluun.

Kouluun muka! Kohtalolla oli Samille kovempi koulu.

_Sirkus "Hatsina", ja miten oikein elokuvain vauhdilla rakastutaan, lukijoille toivottavasti ilo, koska heitä, poloisia, joiden päät muutenkin ovat työn rasittamat, säästetään liikaa ajattelemasta. Kuinka miss Minnie Bell ilmestyy Samille suurimpana unohduksena ja näyttää hänelle kunnian ja Indian maat. Kuinka klovni Billy hukkaa sormensa, etsii sitä, hirtetään ja pelastuu._

Sam kuunteli kaupungissa ennen kouluun menoaan lehtori Kolinin vihastuneet soimaukset siitä, mitä Pähkinämäellä oli tapahtunut, kertoi, että Angelika voi kyllä jo vähän paremmin, mutta ei enää milloinkaan pääsisi ennalleen, ja pyysi, että Anjalle, joka jäi Angelikaa hoitamaan, olisi hankittava loma. Sitten hän meni lehtorin kanssa yhdessä kouluun. Mutta jo aamurukoukseen marssittaessa kertoi eräs kaikki rumat asiat tietoonsa nuuskiva luokkatoveri, työntäen suuhunsa namusia, Samille ilkeän juoruilevasti, että Kaimo Ilola oli julkaissut täällä lehdessä, — ei siinä, jonka toimitussihteeri oli Samin ystävä, vaan vanhoillisessa, — jonkinmoisen runon nimeltä "Ille faciet", jossa hän kehuskeli nerouttaan, ryyppäämistään ja sitä, että Sam jatkaisi isänsä nerouden keskeytynyttä työtä. Sitäpaitsi oli Ilola viime yönä rentustellessaan töhrinyt erään valokuvaajan ulkoportaat.

Sam erkani rivistä, hän riensi kaupungille.

Hän ei aikonut enää koskaan kouluun palata.

Sam haparoi povitaskuaan: siellä oli tuo kaksiteräinen tikari!

Hän etsi kaduilta, toreilta, rantalaitureilta kirjailija Ilolaa. Myllymäestäkin. Ei löytänyt.

Minnekään sisälle ei Sam kuitenkaan mennyt. Kuinka hän olisi sietänyt sellaista näkyä: tuota kauhistavaa olentoa.

Kirjailija Ilola sai kiittää onneaan, että hän makaili vanhan ja julkean ämmänsä kamarissa. Ja pelkuruuttaan: vallankumousmelskeissä, jotka hetkeksi hiljentyivät sittenkuin keisarikin pantiin viralta, havaittiin jälleen viriämisen oireita. Nyt erikoisen suomalaisia. Kaiket päivät huhuttiin uusista lakoista, joita oli tehtaissa syttynyt. Punakaarti hoiti miliisien, erotettujen poliisien seuraajain kanssa järjestystä miten hoiti ja sen peloittava lauma kasvoi yhä suuremmaksi. Juteltiin siitä kauheita: että kaikki porvarit aiottaisiin tappaa, yhdeksänvuotisiin lapsiin asti; ainoastaan siemen noista kelvottomista siis säästettäisiin.

Punakaartilaisia kierteli irrallisinakin kaupungilla, usein sotamiesten seurassa, jopa varustettuina kivääreillä, jotka he olivat saaneet kasarmeista.

Ja juuri tänä aamuna levisi huhu, että punaiset ja ryssät aikoisivat ruveta ryöstämään rikkaita, ja niinpä tukkivat monet kauppiaat ovensa ja ikkunansa laudoilla.

Sam näki nytkin sotaväkeä ja punakaartilaisia kuhisevan pitkin katuja. Mutta heitä hän ei ajatellut. Toiset ajattelivat: porvaristo, joka odotti jännityksessä, kauhussa ja vihassa. Rehtori Kiiliänkin täytyi odottaa ja pitää koulunsa käynnissä. Mutta kuinka valmis hän olikaan, oikein omassa lihavassa persoonassaan, viemään taisteluun omat joukkonsa, asestetut porvarit, joita hän kaikella hengenmiehen kiivaudella salaa harjoitteli! Mitä nuo ryssät, nuo likaisenväriset sinellilepakot, hankitsivat, keskenään kiivaasti outoa kieltänsä solkaten? Mitä varten he olivat kuhahtaneet kasarmeistaan?

Pelättiin siis pahaa.

Ja tällaisenako päivänä kirjailija Ilola olisi lähtenyt ulos? Hän oli pelkuri; hän uikutti:

"Mitä vielä tuleekaan? Kunhan henki edes säilyisi!"

Niin ollen Sam sai tuskaansa vain yksinäisyyden viihdytystä metsissä, louhikkojen lumessa.

Tuli ilta. Täytyi lähteä takaisin kaupunkiin.

Päästyään rautaisen kaarisillan yli poikkesi hän, häpeissään ja ihmisiä vältellen, Raatihuoneenkadulta vasemmalle. Joutui rantatorille, jonka edustalla viimekesäiset kaislat seisoivat vielä jäässä ja heilahtelivat alakuloisesti koleassa tuulessa.

Silloin hän kuuli kitarain tahdikasta helinää ja rumpujen kuminaa tältä tavallisesti autiolta torilta.

Mitä tänne oli ilmestynyt?

Sam menee lähemmäksi. Kaksi telttaa, joista toinen suunnattoman iso ja korkea, on rakennettu torille. Köysillä paaluihin kiinnitetyt seinät ja katot värisevät ja lainehtivat tuulen nykiminä. Telttain edessä palaa kaksi valtavaa kaarilamppua, jotka heittävät kirjavaa valoa loitolle kadunkulmiin.

Ja telttojen luona hääräilee väkeä oudoissa puvuissa.

Sam pysähtyy tarkastelemaan ilmoitusplakaattia, johon on punaisella ja vihreällä kuvattu kukonheltalla varustettu narri, kiinalainen jättiläinen, joka kantaa Napoleonia kämmenellään, voimistelijapyramiidi, nainen, joka lennättää valkealla ratsullaan poikki hulmuavan lipun, leijonia, norsuja. Kirjoitukset venäjää: "Sirkus Hatsina. Arabialaiset antipodiennit. Professori Van Hooren ja hänen jättiläiskissansa Moor, Brutus, Astrakan... Klovni Billy Fulljack kahlemestarina. Köydellä kävelevä norsu. Taiteilijatar miss Minnie Bell. Maailman pienin lilliputti señor Muñeco..."

Ison teltan ovesta kulkee jonkinlaisia sirkusrenkejä roimahousuissa ja lyhyet lammasnahkaturkit yllä. Sinne keräytyy muutamia maalaisiakin töllistelemään. Liuta pikkupoikia tirkistelee sisälle seinäin alitse.

Samin mieli on katkera, synkkä, särkynyt. Se himoitsee palavasti unohdukseen, vapautukseen... seikkailuun.

Nyt ryntää teltoille sotamiehiä ja punakaartilaisia kivääreineen päivineen. Ison teltan ovella soitetaan kelloa, näytäntö kai alkaa.

Oikeita katselijoita, porvareita, ei näy juuri ketään. Puhumatta eräistä lyseolaisista, joilta Sam tahtoisi pujahtaa häpeäänsä piiloon: lyseohan tietysti tunsi taas viimeiset uutiset hänen isästään.

Ei siis porvareita, kaipa he pelkäsivät pistinmiesten liikehtimisiä. Enimmäkseen vain väkeä, joka ei Samia tuntisi.

Sam kierteli torin pimentopaikoissa. Mieli veti sirkukseen.

Hänellä ei kylläkään ollut rahaa...

Mutta hän ei aikonut enää kotiinsa, lehtori Kolinille. Eikä edes Pähkinämäelle! Ei täällä enää minnekään!

Mutta — mihin hän sitten aikoi?

Kuinka kurjaksi ja alentavaksi hän tunsi elämänsä! Ehdolla millä tahansa hänen täytyi vapautua.

Hän meni erään punakaartilaisen luo ja tarjosi hänelle taskukelloaan, mistä hinnasta vain, sirkuspiletin hinnasta.

Mikael Laurellin antama muisto- ja palkintokello! Yks'kaikki: kun on kerran kirottu, niin...!

Sälli tarkasteli esinettä, arvosteli sitä sadatellen, mutta antoi siitä muutamia pieniä likaisia markanseteleitä.

Sam pääsee ensimmäiseen telttaan.

Ovella myy kalpea, rokonarpinen mies vaiti ja synkkänä pääsylippuja. Toinen, valkealla pipolakilla varustettu, hoilaa ja solkkaa monilla kielillä, kutsuu yleisöä, näyttelee käsivarsiensa ohutta paksuutta ja väittää olevansa kahleiden aukaisija: ei sidettä, solmua eikä ketjua, joka hänet pitäisi! Sam painaa päänsä kumaraan, etsii yksinäistä paikkaa, jossa tutut koulupojat eivät toveriaan huomaisi, ja löytää sellaisen pimeässä telttojen välisessä käytävässä, plyyssillä verhottujen penkkirivien juuressa. Käytävästä ja toisesta teltasta tunkeutuu vastenmielistä hajua, ikäänkuin mullan, raa'an lihan ja hajuvesien, ja kuuluu sirkusväen hälisevää juttelua, johon on sotkettu kaiken maailman kieliä. Kuuluivat väittelevän, mitä hyödyttää ollenkaan esiintyä näin naurettavan pienelle yleisölle, vieläpä soldateskille. Käytävässä on irtonainen penkki, Sam koettelee sitä ja saakin jäädä siihen rauhassa; vartija, joka seisoo toisen teltan ovella nahkoitetut housut jalassa, ei katsokaan häneen, niin on vaipunut, nähtävästi, synkkiin mietteisiin. Ohjelman suoritus alkaa kumminkin. Fanfaari rämähtää käytävän päältä torvista, rummuista ja kimeistä pilleistä. Johtajana sama kelmeä mies, joka möi lippuja teltan ovella. Niin, kiihoittavana, villinä viheltäen kimpoaa kumea kaiku, räikeä pärinä takaisin teltan korkeasta katosta, jossa kirjavia lippuja ja teräkseltä välkkyviä trapetseja riippuu; soitto kiitää ja kiertelee kiihoittavina vihellyksinä ympäri seiniä. Kirkuvana, hoilaavana parvena ryntäävät arabialaiset ryöpyten aivan Samin ohitse kentälle valkeissa, punaisella saumatuissa mekoissaan, he kierivät pyörinä arenalla, lentävät pystyyn, syöksyvät nurin niskoin, rakentavat yht'äkkiä ihmispilarin, jonka huippuna seisoo pieni ruskea poika, pää kihara kuin lampaanvilla, ja Samin jäsenissä nytkähtelee joka liikkeellä kuin kiihko yhtyä leikkiin: Sam on urheilija! Toisilleen omituisella kielellään käheitä komennuksia hoihkaisten he muodostivat pyramiidin, se hajoaa, he hypähtävät alas kuin suihkulähteen vesi ilmasta putoaa ja särkyy, — ja taas kimmaltaa uusissa kaarissa: niin he kieppuvat nyt maassa, johon on ripoteltu vähän hiekkaa, renkaina, pyörinä, hoihkivat lyhyitä komennuksiaan, vilistävät nopeasti ympäri:

"Abdolhareth, Ahmed, Mohammed! Ia Allah, ia rahman!"

Soittimet räikkyvät, sotamiehet nauravat, huudahtelevat ihastuksesta: se yleisö on ainakin innostunutta. Punakaartilaiset istuvat vaiti. Heidän päällikkönsä seisoo lähellä Samia, melkein tuossa vieressä, punainen hiihtomyssy päässä, keikistellen rintaansa kädet housuntaskuissa. Raakana, pöyhkeänä. Lentosuukkoja heitellen arabialaiset katoavat. Astuu sisään laiha professori hyvin ryppyisessä frakissa. Hänen edeltään marssii rivissä seitsemän tavattoman isoa kissaa, ja sirkusrengit lennättävät arenalle telineitä, jonkinlaisia kevyitä tikapuita ja korkeita tuoleja.

"Vooruit!" komentaa professori, kissat hyppelevät tuolijonon poikki, soluttautuvat selkänojain aukoista, kiipeilevät kattoa kohti tikapuita, asettuvat jokainen määrätylle kapulalleen.

"Aa koshki, Astrakan, Brutus, Spartakus, voi harashoo!" nauravat ihastelevat venäläiset.

"Jalopeurat tänne!" huutaa joku punakaartilainen.

Professori kohottaa käsivarsiaan: hihoista pyrähtää lentoon pikku lintuja, ne istuvat hänen olkapäillään, kädellään, asettuvat hänen päälaelleen, nokkivat hänen korviaan. Taskusta vilistää esille liuta valkeita pieniä hiiriä. Ja kun hän viittaa, lentävät linnut barrieerille, piiskuttavat siinä, räpyttelevät siipiään. Mutta hiirensä hän sijoittaa pikku lintujen viereen; jos joku hiiri pyrkii omille teilleen, niin hän viheltää, ja hiiri pysyy paikallaan.

"Vooruit, Brutus, Astrakan, Moor, Djeh!" huutaa professori, ja kissat marssivat hitaasti rivissä kaiteen ohi, jolla linnut ja hiiret istuvat. Kissat kiipeävät kaiteelle, ne harppaavat varovasti lintujen ja hiirten yli. Ja linnut hypähtävät istumaan kissojen selkään.

Venäläiset läiskyttävät hurmiossa käsiään. Suomalaiset ovat vaiti. Ainoastaan punaisten päällikkö, joka kellistelee selkäänsä Samia lähellä, sanoo:

"On näitä nähty!"

Tulee klovni, se, joka hyppeli käsivarsiaan näytellen teltan ovella. Hän puhuu enimmäkseen venäjää. Kukaan ei ymmärrä mitään — paitsi sotamiehet, Sam ja koulupojat. Hän puhuu, hoilaa, kikattaa, ja ahmii ahkerasti pullosta, jonka vetää usein, aivan liian usein, esille suunnattomien housujensa taskuista.

"Älä pölötä!" huutaa joku punakaartilainen. "Eikö se ole tuo, joka katkoo kahleita?"

Klovni Billy ei varmaankaan ymmärrä suomea. Hän jatkaa juttuaan. Hänelle on tapahtunut hyvin pahaa. Hän väittää hukanneensa jotain hyvin tärkeää. Hän näyttää oikeaa kättänsä, siitä on etusormi taivutettu kämmentä vasten. Sen sormensa on Billy hukannut. Hän lukee sormiaan, lukee yksitellen jokaisen: yksi sormi on kadonnut! Summaksi tulee aina yhdeksän. Billy pusertaa päätänsä epätoivossa, kokonaisen tukun hiuksia hän heittää arenan multaan. Hän syyttää bolsevikkeja: ne ovat hänen sormensa takavarikoineet. Vaikka se ei ollutkaan rikas, ei mikään kultarilli: se oli vain tavallinen etusormi, köyhä, pieni, laiha sormi, mutta hyvä, kiltti sormi, kynän apulainen, kynäteline, ilmansuuntien viitta, korvan raaputtaja! Se oli viisas ja rohkea sormi. — Sitä ei löydy. Billy vaipuu alakuloisuuteen. Hän puhuu: muistelee, mitä kaikkea hän sillä ystävällään oli tehnyt. Nyt se on ainaiseksi mennyt! Sitä menetystä ajatellen hän joutuu haikeaksi. Hän väittää kalpenevansa valkeaksi kuin lumi. Kuin liitu! Ja hän koettaa jälleen sitä etsiä; hän vapisee, tutisee kiihkosta, hän palaa hermostunutta intoa, etsii sormeaan taskuistaan, päästään, liiveistään, sukistaan, joka paikasta. Koko mies tutisee surusta. Hän on niin murtunut, menettänyt kaikkein kauneimpansa, rakkaan, ihanan pienen sormensa! Billy itkee todellisia kyyneliä.

Rokonarpinen tulee auttamaan Billyä, Hän todistaa, että kaikki kymmenen sormea ovatkin tallella: ottaa Billyn kädet kouraansa, löytää toisen kämmenen sisältä kadonneen sormen.

Sitä Billyn riemua! Sormi on löytynyt! Klovnin kasvot kirkastuvat, hän kiittää taivasta, hän hypähtelee ilosta, heittää kuperkeikkoja, ryyppää ilosta. Hän on onnellinen kuin joululahjan saanut lapsi. Myöntää olleensa tyhmä, kun ei osannut laskea sormiaan.

Mutta miksi hän oli niin yksinkertainen? Hän kertoo sen: selittää, ettei hän oikeastaan ollutkaan Billy. Ei, hän on vaihdokas, ruma, tyhmä poika, sillä hän oli alkujaan ollut pieni kaunis tyttö:

"Brocking french? Moa, je ne suis pas Billy. J'ai été une fois une petite jolie demoiselle!"

Sam kyllä ymmärtää. Mutta sotamiehet eivät ymmärrä, koska eivät naura, ja siksi Billy kääntää puheensa venäjäksi, selittää kaiken venäjäksi.

"Oho, valehtelet, kanalja", nauravat sotamiehet.

Billykö valehtelisi? Hän kysyy, voivatko sotilaat tuntea sen asian paremmin kuin hän itse:

"Te ette olleet siinä paikassa, jossa minä synnyin, mutta minä olin, ja siis minä sen tiedän. My word: Minä olin syntyisin pieni, hyvin kaunis tyttö. Mutta sitten ammani vei minut ulos pienillä kärryillä kävelemään. Ja sitten hän istui puistoon penkille. Ja sitten tuli sotamies, ja ammani alkoi tarinoida hänen kanssaan. Heillä oli niin hauskaa. Mutta sitten tuli siihen hyvin paha noita ja hän otti minut, joka olin kaunis pikku tyttö, kärryistä pois ja pani sijaan ruman pikku pojan ja se olin minä. Siitä saakka minä olen ollut ruma ja hyvin tyhmä poika..."

"Älä pölötä!" huutavat punakaartilaiset.

"Mitä tolkkua tässä on?" jatkavat toiset. "Katkaise kahleita, kun lupasit. Ja missä on se nuoraa pitkin kävelevä elehvantti? Entä missä jalopeurat?"

"P—leen komeljanttarit! Missä jalopeurat ja elehvantti?"

Syntyy levottomuutta, sirkuslaiset kerääntyvät välikäytävään, — monta ei heitä näy olevan, ja yksi heistä, tirehtööri varmaan, sadattelee venäjäksi niin että vaahtopisarat räiskyvät suupielistä:

"Katalaa! Olisinpa aavistanut, että täälläkin nuo vallankumoukselliset! Tämän kylän ohi olisin mennyt. Hahhahaa... tällainen yleisö! Pahempia kuin sotamiehet! Lyijyä heille pitäisi. Ja tähän täytyy nyt alistua, — kunnes pääsemme täältä pois: bjednost nje parik!"

Sällien ilkivalta yltyy. Julkea päällikkö astuu uhkaavasti tirehtöörin eteen.

"Tenki! Tenki! Tavai tenki!" ärhennetään ja tahdotaan maksuja takaisin.

"Rahat tänne, tai näytä jalopeurasi ja elehvantti!"

Tirehtööri pyytää venäläisen sotamiehen tulkikseen. Sitten hän ähkäisee:

"Elefantti! Leijonat! Plakaatti, valitettavasti, ei puhunut aivan totta; sitä ei voitu painattaa uudestaan, ei ollut kirottua rahaa. Bjednost nje parik! Mutta elefantti on kuollut matkalla ja leijonat kuolivat tänään täällä. Ja hevoset joutuivat matkalla takavarikoiduiksi! Siihen meni Regent ja Moskva, siihen Waverley. Kirottua!"

"Ei siinä kenkkuilu auta! Tänne jalopeurat ja elehvantti. Tämä on humpuukia!" huutavat punakaartilaiset. "Onhan kuitenkin tuo säkkihousu. Pannaanpas hänet rautoihin, niin nähdään, pääseekö hän niistä irti."

Billy olisikin valmis kahleita päästämään. Hän huutaa, pyytää köysiä ja ketjuja. Tirehtööri työntää hänet kuitenkin pois, niin, lyö Billyä:

"Suoria tiehesi, juopporatti. Miss Bell, koettakaa nyt te lumota näitä huligaaneja!"

Billy onkin kypsä, hän on todella liiaksi keikistellyt pulloaan. Hänet viedään pois, ja nyt kannetaan arenalle korkeat telineet, jotka ovat kuin valtava ruuvi tai kiertoportaat, joissa ei kuitenkaan näy askelmia, vaan ainoastaan sileä viettävä taso. Ja nyt liihoittaa Samin ohitse arenalle miss Minnie Bell.

Hän on kaunis. Jokainen kuvitelkoon ihanintaan: niin kaunis hän on!

Miss Minnie liihoittaa arenalle. Tuokion, kuin salaman leimahtaessa, näkee Sam hänen kasvonsa. Kasvot, ei muuta: ja Samin silmät häikäistyivät, sokenivat.

Olemme maininneet, ettei Sam ollut tätä ennen kertaakaan rakastunut, niin oli kohtalo määrännyt.

Nyt hän olisi tahtonut vaipua maahan, arenan multaan ihanuuden nöyrässä palveluksessa.

Hän näki Minnien ihmeellisen, jumalaisen puhtauden sädekehän ympäröimänä, täällä karkealla, tahraisella arenalla. Näki hänen hypähtävän noiden kierreportaiden juuressa isolle kullatulle pallolle, ja sitten liitävän pallolla ylös kierrettä myöten, huimaa vauhtia korkeuteen. Kuin voitonjumalatar, kuin roomalainen Victoria. Kuinka hän kohosi! Oliko hänellä — jalkojakaan, joilla hän pyöritti kultaista palloa? Ei, Sam Ilola näki vain hänen kasvonsa, kun ne jokaisen kierroksen jälkeen kääntyivät häneen päin. Mikä ylhäinen hohde niissä kasvoissa! Antakaamme fantasialle valta: ne kasvot ja kiharat, jotka väreilivät liihoittajan ympärillä, hopeiset hileetkö, jotka hänen kauniilla, uljaalla povellaan värisivät, nuo kiharatko saivat aikaan, että hän Samin silmissä sai voitonjumalattaren siivet, joilla hän lensi ja yleni — aivan pilviin?

Nuorukaisen kohtalonlankoja kehrättiin juuri nyt. Minnie Bell ei ollut hänelle ainoastaan jumalatar Victoria, hän oli Fortuna, Onnetar, joka kuvataan pyörivällä rattaalla liikkuvana, — kohtalotar.

Tuokio niin. Ja nyt Minnie Bell tulee kuulalla leijuen takaisin alas, lähemmäksi nuorukaista. Minnie Bell... jollakin tavoin niin omituinen, että Samin täytyy painaa kädellään sydäntään. Minnie joutuu hänen viereensä, aikoo mennä takaisin sisätelttaan. Sam syöksyy askelen häneen päin, sokeutuu, tuntee polviensa vapisevan, ja hänen päätänsä pyörryttää ihana onnen ja samalla onnettomuuden tunne: tämä on Minnie Bell, joka merkitsee hänelle elämää, kuolemaa!

Samassa silmänräpäyksessä päättää koulupoika kirjoittaa hänelle kirjeen. Osan kirjettä saksaa, toisen ranskaa, kolmannen englantia tai venäjää. Samaa asiaa, jonkin kielen niistä jumaloitu ymmärtää.

Minnie aikoo poistua Samin ohitse. Sam tuntee yht'äkkiä jäävänsä syvään suruun... kuin hän olisi ikävöintiin hylätty.

Minnie aikoo poistua, venäläisten taputtaessa villisti käsiään; mutta silloin tuo punakaartilaisten päällikkö, joka kellistelee vatsaansa itserakkaana ja pöyhkeänä, asettuu tytön tielle välikäytävän aukolle. Hän tempaa taiteilijatarta kädestä, kiskaisee hänet puoleensa, sanoo:

"Tämä alkaa jo kelvata!"

Ja Sam kuulee hänen kuiskaavan Minnielle eräitä hyvin raakoja sanoja.

Samin koko sielu nousee kapinaan. Taiteilijatar sinkauttaa jätkään ylenkatseensa, mutta — silti hän hymyilee. Lyödä ei hänen kuitenkaan tarvitse, sillä samassa seisoo Sam hänen vieressään, hänen edessään ja suuntaa iskun suoraan punakaartilaisen naamaan. Nyrkillään vain. Arimpaan paikkaan: knock out.

Kuinka hän uskaltaa koskea Minnie Belliin! Sam voisi hänet surmata!

Mies kaatuu. Mutta hän kimpoaa ylös ja huutaa komppaniansa karkaamaan sirkuslaisten kimppuun:

"Kloppi ja Kukko, otetaan tyttö pois!"

Syntyy rytäkkä, punakaartilaiset, ryssät ja talonpojat ryntäävät sekaisin välikäytävää kohti, johon sirkuslaiset kerääntyvät puolustukseen: tuossa kelmeä tirehtööri, tuossa rokonarpinen piiskalla varustettuna, siinä sirkusrengit, siinä Sam. Sällit uhkaavat:

"Huijareita! Petkuttavat! Otetaan ryssiltä kassa pois!"

Sam on tarttunut punaisten päällikköä ranteeseen. Se puristus ei ole heikko, mutta Sam tuntee, että hänen pian käy kuitenkin vaikeaksi kiristää julkean miehen ranteesta niin, ettei mies saisi esille taskuasettaan. Silloin Sam turvautuu toiseen keinoon: hän vetoaa venäläisiin. Venäläisiinkin! Niin, neiti Bellin ja sirkuksen puolesta. Ensin hän sättii suomalaisia:

"Te tahdotte ryöstää näiltä raukoilta rahat. Etkö häpeä, sinä naisten hätyyttäjä! Odotapas! Ehkäpä nuo ryssät eivät vaadi norsua ja leijonia, jotka ovat kuolleet nälkään. Ja odotapas: sotamiehet lienevät toki tottuneemmat käyttämään aseita kuin sinä ja jätkäsi. Tahdotko ilmeistä sotaa, mies."

Ja sitten Sam puhuu sotamiehille, vetoaa heidän ritarillisuuteensa, sotilaskunniaansa, rotuunsa. Sirkuslaiset yhtyvät Samin selityksiin. Sotamiehet innostuvat, ja tuossa tuokiossa he asettuvat punaisia tovereitaan vastaan. Joku heistä kirkaisee, laukaisee kiväärinsä kattoon.

Punaisten päällikkö, jonka Sam on päästänyt irti, ei enää yritä väkivaltaa. Kasvot pilkallisina, mutta vihasta veripunaisina hän komentaa miehensä sirkuksesta pois, laskettaen vielä joukon ruokottomuuksia ja uhkauksia. Sotamiehet nauravat ja hurraavat voitonriemuissaan.

Siitä pulasta onnettomat sirkuslaiset ovat siis pelastuneet.

Mutta samassa juoksee takimmaisesta teltasta eukko, pyylevä ja melkoisen likainen, huutaen venäjää muistuttavalla kielellä:

"Billy on hirtetty! Hän riippuu trapetsissa!"

Syöksytään toiseen telttaan, miss Minnie ensimmäisenä. Siellä riippuukin klovni köydessä, joka on solmittu ylös trapetsiin ja jonka toinen pää roikkuu maassa. Billyn kasvot ovat jo aivan siniset. Kolme, neljä vankkaa talonpoikaa seisoo sivummalla ja katselee naureskellen klovnia:

"Jokohan nyt osaisit avata surmansilmukan!"

Ennenkuin eräs pikku arabialainen ehti köyteen, raivasi Sam tiensä tungoksen läpi. Kuin arabialainen, joka kiipeää taatelipalmuun ottamaan hedelmiä, niin, nopeammin, vilisti Sam käsiensä varassa köyttä myöten klovniin käsiksi, sivallus tikarilla, ja Billy Fulljack hurahtaa alas miss Minnie Bellin vastaanottavaan syliin.

Sirkuslaiset hurraavat Samille kaikilla sotkuisilla kielillään:

"There's a good boy! Inshallah! Ah, durakii!"

Billy makaa pyörryksissä maassa. Onnetonta ravistellaan, hierotaan.

Ja suomalaiset talonpojat väistyvät naureskellen sirkuksesta tiehensä.

Siinä Billy tointuu, muuttuu vähitellen mustanpuhuvasta kalpeaksi. Ja lopulta hän herää:

"Pardon, pardon, meine Kameraden!" uikuttaa hän. "We are brothers. Wer giebt mir Whisky? Jaa propil moi um, pardon!"

Hän selittää itse hirttäneensä itsensä. Musikat olivat tunkeutuneet sinne, vaatineet Billyä näyttämään, miten hän kahleista pääsisi, ja hän oli näyttänyt. Silloin olivat he väittäneet, ettei hän pääsisi köydestä, jos he itse panisivat köyden hänen kaulaansa. Ja Billy päätti riskeerata... vaikka sitten henki menisi. Hän antoi ripustaa itsensä heidän solmuunsa, antoi heidän itsensä hirttää! Oh, se oli kamalaa, Billy oli kuolla.

Sirkuslaiset ovat vihaisia klovnille, rokonarpinen oikein lyö Billyä vihoissaan, hakkaa ja itkee:

"Durak. Olit tappaa itsesi. Voi mieletön!"

"Have a drink, Ruggieri", vikisee Billy. Ja hän saa ryypyn, ja ollaan sekä vihaisia Billylle että ihastuneita hänen pelastumisestaan.

Samilla on ansionsa pelastamisessa niinkuin koko illan tapahtumissakin. Tirehtööri tulee ravistamaan Samin kättä, arabialaiset taputtelevat Samia hartioille, kehuvat nähtävästi hänen kiipeämistaitoaan... kuka heidän kielensä ymmärsi: se on melkeinpä hebreaa! Rokonarpinen esittelee hänelle itsensä:

"Ruggieri Corvi Romanes."

Ja koko seurue vaalii nyt Samia kanssaan ilonpitoon, kekkereille, jotka järjestetään heti takimmaiseen telttaan, seurueen asumukseen. Ruokien laita on kyllä niin ja näin, sitä valittelee seurueen emäntä, tuo ruma eukko, Jadviga nimeltään. Mutta juomia riittää: ainakin Billy tuntuu pitäneen huolen, että keisarillisen sirkuksen pullolaatikot Pietarista tulivat mukaan. Niistä nyt aloitetaan, niillä lopetetaankin. Kilistetään koulupojan kanssa, joka sirkuslaisista on täydellinen taiteilija! Välillä jaetaan leipä ja ongitaan tarkoin makkarankappaleet yhteisestä padasta, jonka Jadviga lennätti kiehumaan teltan kulmaukseen lämmityskamiinalle. Hotkitaan kilpaa professorin isojen kissain kanssa.

Vähän ennen puoliyötä nousee tunnelma iloisimmilleen. Ja silloin pitää kääpiö Muñeco, neljäkymmentä senttimetriä pitkä herrasmies, joka asuu lämpöisillä täytteillä vuoratussa laatikossa, — sillä kääpiöitä vaalitaan sirkuksessa kuin kultamunia tekeviä kanoja, kauniin puheen Samille, ylistäen Samin käsivarsia, joita jo muut ovat ihastelleet niin että Sam itse innostui näyttämään lisää voimaansa ja notkeuttaan, heitti trapetsissa jättiläistä, hyppäsi korkeutta, nakkasi ilmavoltteja ja asettui arabialaisille pyramiidin kannattajaksi... ja sitten kaikin voimisteltiin, reippailtiin innostuksen ja monen pullon voimalla, joten emme ihmettele, että kirjava seurue täysin hyväksyy señor Muñecon ylistyspuheen Samille. Ainoastaan rokonarpinen, domptööri, pysyy syrjässä: hän istuu häkin luona, jossa kuolleet leijonat makaavat, ja itkee; välisti hän oikein ulvahtaa surusta. Kaikkein rakkaimmat, mitä hän maailmassa omistaa, ovat kuolleet.

Tirehtööri kävelee välillä mietteissään kiivaasti edestakaisin. Sanoo pohtivansa keinoa, kuinka pelastaa sirkuksensa pois tästä maasta, kuinka saada edes sen verran rahaa...

Mutta herra Muñeco, seisoen hännystakissa ja arvokas kunniamerkki rinnassa pöydäksi käännetyllä tavaralaatikolla, ylistää vielä enemmän Samin kielitaitoa kuin hänen urheilumestaruuttaan. Ja siinä Sam, joka on nyt ensi kertaa elämässään joutunut Dionysos-jumalan suloisen ja hassun valtikan alaiseksi, kiihtyy itsekin tästä taidostaan. Kesken puhetta tahtoo hän välttämättä parleeraamaan kaikenlaisia kieliä.

"Parlez-vous l'anglais, señor Rafael Filibert de Valentino d'Antaguolla Muñeco?"

"Very well!"

"Omituista. Señor Muñeco, sprechen Sie deutsch?"

"Sehr gut." Mutta hän ei ollut saanut puhua sitä moneen vuoteen, se on ollut sodan aikana Venäjällä kiellettyä, "gaspadin Ilola, gavarite-li vy pa ruski?"

"Nemnoshko! Usted habla español?"

"Si, si, si, sono español."

"Optimo! Io hablo myi male, magno hoc dico cum dolore! Faciam ut potero! — Paljonko painatte, señor Rafael d'Antaguolla Muñeco?"

"Kymmenen kiloa."

"Onko mahdollista! Ja mitä te syötte?"

"Tavallisesti kaksi osteria ja kananpojan rinnan", vastasi herra Muñeco. Mutta nyt oli kurjuus edessä, vallankumous riistänyt kananpaistit: "Que desahogo! Todos los bienes y ricezas abandonades. Ay, señor Sam, que pena ver morirse de hambre a los hijos y a las mujeres."

"Oletteko siis naimisissa, herra Muñeco?"

"De nada." Mutta hän oli aikonut mennä naimisiin.

"Kummallista. Eikä sittenkään: tehän olette mahdottomasti ansaitseva mies. Kuuluisa. Kaiken maailman kiertänyt. Kuinka vanha olette?"

"Kaksikymmentä vuotta!"

"Kaksikymmentä vuotta, ja nyt jo niin kuuluisa!"

Señor Muñeco vastasi arvokkaasti:

"No, älkää surko! Eiväthän kaikki ihmiset voi olla kääpiöitä! Legen Sie rüstig Hand ans Werk, Sam Ilola. Sie sind ein Künstler!"

Ja Muñeco esitti, että Samin olisi ruvettava sirkuslaiseksi; juoden omasta pienestä, erään suuriruhtinattaren lahjoittamasta pikarista, vahvisti Muñeco yhä enemmän sitä käsitystään, että Sam kuului erikoisesti heidän piiriinsä, rotuunsa. Paitsi että hän oli notkea kuin italialainen, sitkeä kuin saksalainen, kylmäverinen kuin englantilainen, oli hänellä nimenomaan se taiteilijain kulttuuriavu, että hän omisti hämmästyttävän helposti kaikki kielet. Nyt hän oli jo oppinut arabialaisten kanssa: Es-selam-aleikum! Nyt hän jo tiesi, mikä on sharab, jota tässä kilvalla juotiin, mikä Dar-esselam, mikä dzhehennam. Niin, siksipä arabialaiset ylistelivät Samia, sanoivat, että hän oli toinen Lokman, että hän oli Alkahim. Kohotettiin Profeetan malja:

"Salla Allahu aleihi va sallam."

Pidettiin selviönä, että Sam liittyisi seurueeseen, auttaisi sitä jälleen maineeseen. Esiteltiin Samin velvollisuutena, että hän antautuisi jalolle sirkusalalle. Ja taas juotiin monta maljaa... ainoastaan miss Bell pudisti tarjouksille päätänsä, yksinään kohtuullinen tässä melkoisen rappeutuneessa seurassa. Kääpiö näytti voimistelutaitoaan; hän teki kiepin miss Minnien kyynärvarressa riippuen, — Samille kateuden aihe, Samille, joka kadehti hopeisia paljettejakin, jotka Minnien povella välkkyivät. Ja nyt Sam jälleen opetteli arabiaa. Arabialaiset tahtoivat antaa neiti Minnien hänelle:

"La rabbaniet fil-islami, islami ei tunne munkkilaisuutta. Ota hänet, oi gylistan, oi mihr!"

Billy ryyppäsi, teki hullunkurisia hyppyjä, soitti banjoa jalallaan, lauloi, lasketteli sutkauksia:

"I Pokkers Skind og Been, spoglati dai bolchevichi, aber tanzamos! Ballamos! Mihi est importante in taberna mori. Jadvigushka, staaraja duura, ai tashakly mardsha!"

Hälinä, ilo ja hoilaus sirkusteltassa syrjäisessä suomalaisessa kaupungissa. Ja siinä, yön kiitäessä nopeasti, loi miss Minnie, jonka läheisyyttä Sam oli äsken kääpiöltä kadehtinut, Samiin, tuohon komeaan poikaan, joka oli rohkeasti rientänyt hänen avukseen jätkän ahdistaessa, katseen, joka vangitsi, lumosi. Ikäänkuin magneetti veti Samia, kun miss Minnie pujahti toiseen telttaan. Muu seurue jatkoi remuamistaan, — ainoastaan tirehtööri Frenklow käveli yhä kiivaammin edestakaisin perimmäisessä teltassa, ja dreseeraaja suri eläimiään. Mutta nämä kaksi, Sam ja Minnie Bell, molemmat nuoria, istuivat nyt etumaisessa teltassa radan kaiteella. Ja kuinka kävi? Minnie Bell oli kysellyt, kuka Sam oikeastaan oli. Sam heräsi kysymyksestä todellisuuteen, ja silloin hän, joka tunsi itsensä niin orvoksi ja kurjaksi, ettei ainoakaan ihminen voinut maailmassa sellainen olla, heittäytyi yht'äkkiä miss Minnien jalkoihin, hyväili arasti hänen kauniita polviaan, jotka veikeilivät leveänä viuhkana kahisevan hamosen laskoksista, toisesta teltasta kuultavassa himmeässä valossa. Sam tunnusti Minnielle kaikki surunsa, kertoi koko elämänsä vaiheet: että hän oli jo pienenä polttanut täällä melkeinpä kokonaisen kaupunginosan, että hän oli siis syntymästään kirottu, että hänellä oli harvinainen isä, jota hän vihasi kuolemankatkerasti, halveksi kuin kaikkein alhaisinta olentoa; isä, jolta hän ei pääsisi minnekään pakoon! Isän tähden hän oli johtunut sellaiseen rikokseen, että oli polttanut, oikeana pyromaanina, kasvattajasiskonsa kasvot. Isä, tuo vieras olento, vei häneltä moraalisen voiman niin, ettei hän kykenisi enää tulemaan edes ylioppilaaksi. Ei, hän rappeutuisi tähän alennustilaan ja vääryyteen, johon oli kiedottu.

Kuinka helpolta Samin nyt tuntui tästä kaikesta kertoa! Ja ihmiselle, joka oli viisi tuntia sitten hänelle aivan vieras! Koskaan ei hän olisi saattanut avata sydäntään näin Cecilia-rouvalle tai Angelikalle: hän kunnioitti heitä, mutta — toisella tavalla kuin miss Belliä! Minnie oli hänelle jotain muuta. Hän oli Samille — nainen! Kaiken muutti rakkaus.

Minnie alkoi kuunnella hyvin vakavana. Vaiti hän silitteli Samin tukkaa. Vaiti hän hymyili hämärässä, jota jo keväinen aamu antoi. Ja välisti hän kuiskasi rohkaisten:

"Kerro edelleen. Kerro!"

Hän oli aina "ready and willing to help her friends".

Sam kertoi yhä. Toisessa teltassa olivat eräät äänet jo lakanneet melskaamasta.

Lopuksi Minnie kavahti pystyyn ja huudahti päättävästi:

"Well. Sinä lähdet kanssamme! Sinä et saa jäädä tänne! Sinä et ole luotu kuolemaan. Sinussa on voimaa, sinun kohtalosi — opastaa sinut, kunniaan."

"Ktora godsina, panie?" tuli Jadviga kysymään. He eivät kuulleet. "Pozno, pozno", mutisi Jadviga ja sanoi tahtovansa nukkumaan. Mutta nuori Minnie kuvasi Samille kultaiset sillat, jotka Barnumin perijät, — profeetan nimikö koraanista puuttuisi, impressarioiden impressarion! — rakentaa taiteilijoille Atlantin yli. Englantiin ja Amerikkaan pyrki nyt tämä seurue täältä, — surkeat rippeet eräistä hienoista keisarillisista teattereista. Hän kuvasi kunniaa, jonka hänen rotunsa, nuo kaikista roduista kerätyt vapaat kiertelijät, nuo muuttolintujen veljet ja siskot, joille koko maailma on isänmaa, nauttivat suuressa maailmassa, oikeissa maissa. He, jotka välttyvät muiden kansojen nälältä, rutolta, sodalta, lyöden kaikki sellaiset leikiksi, paeten niitä niinkuin nyt. Hän kertoi Circus Buschista, Circus Herzogista, Covent-gardenista, Chicagosta... Riensi noutamaan toisesta teltasta sanomalehtiä, jotka olivat, kuten hän sanoi, heille koti, "home": muuta ei heillä ollut, he kaikki olivat tavallaan orpoja kuin Sam. Koti: niiden palstoillahan he asuivat, niistä tiedettiin heidän engagementtinsa, heidän menestyksensä, onnettomuudet, joihin he sortuivat, heidän häänsä, heidän kuolemansa. Nämä lehdet olivat jo vanhoja, niitä ei saatu Venäjälle vuosiin, mutta Minnie säilytti yhä näitä numeroita, ja jok'ainoa New York Mirror oli hänelle kuin suuri aarre. Samia ällistytti tämä kummastuttavain uutuuksien maailma! Hän ei ensin näyttänyt täysin uskovan moisten taiteilijain suuruuteen, mutta siitä Minnie puolestaan kummastui ja suuttui. Hän selitti, että se oli Samissa typeryyttä, joka johtui siitä, että hän tunsi asian skandaalimaisen pintapuolisesti: hän oli pienistä, vähäisen maan oloista... hän oli nähnyt ainoastaan markkinasirkuksia! Ja Minnie nauroi makeasti. Tiesikö Sam, mikä oli la grande banque? Ja mikä oli hippodromi? Tavallinen sirkusko? Suunnaton ero: sirkus tehtiin aina kolmetoista metriä leveäksi, mutta hippodromi, jossa pantomiimejä esitetään, ei ollut mittojen orja. Tiesikö Sam, kuinka ekvilibristit jakautuivat? Luuliko hän miss Belliä jonglööriksi? Miten herttaista! Hänkö, nainen, jonglööri! Täytyi nauraa Samin tietämättömyyttä. Sam oletti kai, että kaikki sirkuslaiset ovat tuollaisia kurjia narreja kuin Billy, — tosin lahjakas mies ja aikoinaan hyvin kuuluisa, mutta sitten rappeutunut, — tai ehkä epäsikiöitä, joilla on silmä olkapäässä? Tai jättiläisnaisia! Että he muka asuisivat aina tällaisessa hirveässä teltassa, jossa Minniekin tunsi suorastaan jäätyvänsä!

"Ethän ajatelle, ettei meillä olisi sivistystä? Joku sellainen kuin Pierre Loti, tunnetko hänet, pitää kunniana kuulua meidän joukkoomme. Merkillisen ahtaat olot täällä, kun ei sitä tiedetä! Ei, taiteilija meidän alallamme on aivan yhtä suuri kuin esimerkiksi herra Renan omallaan, — tunnethan tuon ranskalaisen tiedemiehen, — taiteemme vaikutus ihmisten kasvatukseen on yhtä tärkeää kuin hänen tieteelliset teoksensa. Ah, nytpä ryhdyn minä sinua opettamaan!"

Minnie vei Samin asuintelttaan ja näytti siellä hänelle toisen ja vielä rakkaamman aarteen kuin äskeiset sirkuslehtien vanhat numerot. Se aarre oli niin painava, ettei sitä voitu sieltä siirtää: suunnaton laatikko täynnä kirjoja. Jalokivistään Minnie oli luopunut mieluummin kuin näistä kirjoistaan. Kirjoja sirkustaiteesta, monta sataa sivua laajoja, loistavia, hienoja tutkimuksia hippodromista, ratsutaiteilijoista, gymnasiarkeista, — joihin Sam muuten kuului, — heidän työnsä ankaruudesta ja vakavuudesta, heidän elämästään julkisuudessa ja kotona, amatööreistä, ulkomaalaisista kotisirkuksista, kaikesta.

Ja Samin mielen täyttivät unohduksen kuvat, vapautuksen ja ilon kultana säteilevät kuvat. Sen sai aikaan Minnie Bell, rakastuminen.

Kääpiö Muñecon kuolema. Minnien ja Samin pako, — toimintaa, keveyttä, iloisuutta, ei mitään raskasta, jota meillä on muka liikaa: Mein Liebchen, was willst du noch mehr?

Aamulla heräsi Sam, jolle Jadviga varusti etumaiseen telttaan oikean mustalaisvuoteen, ylen paksun ja untuvaisen, ja Minnie levitti nukkuneen suojaksi hienon turkkinsa, — siihen, että toisesta teltasta kuului hälinää ja kiistaa. Tirehtööri Frenklow siellä pahimmin ärjyi; hän vaati jalopeuroja nyljettäviksi:

"Se on hyvä trik. Nerokas kuten kaikki keksintöni! Se on bluffi, joka vetää yleisöä. Se toteutetaan."

Ruggieri raivosi vastaan: hänen ystävänsäkö nyljettäisiin! Sulttaani ja Munita! Hän tahtoi haudata eläimet kunniallisesti... nahkoineen.

Frenklow nauroi pilkallisesti dresöörin lapsellisuudelle. Eilinen näytäntö ei ollut tuottanut kerrassaan mitään, mutta Frenklow vannoi lyövänsä läpi täälläkin, pääsevänsä pois tästä kirotusta barbaarimaasta. Hän esitti suunnitelmansa: kuolleiden jalopeurain nahkojen sisään pantaisiin ihmiset näyttelemään!

"Teper on propil svoi um!" huusi Billy juuri kuin Sam meni toiseen telttaan. "Kali-mera, maestro Ilola!" toivotti hän Samille hyvää huomenta; oli jo varustanut itselleen ensimmäisen tuiman aamuryyppynsä.

Nousi aika melu. Tirehtööri piti päänsä:

"Jos täällä tyhmässä maassa olisi niitä, jotka huomaisivat eron jalopeuran ja niiden kesyttäjän karjunnassa, niin noista älykkäistä on keksintöni hauska trik. Se tuo todellakin väkeä sirkukseen."

Etenkin Minnie, joka touhuten ja kiharoitaan järjestäen riensi verhon takaa keskelle kiistaa ja jota vastaan Sam astui kädet levällään ja tervehti, äskeistä Billyn juhlallista kieltä jatkaen:

"Ei men tis theos essi, Artemidi se ego ge, Dios kure megaloio..."

Minnie loi Samiin onnellisen veitikankatseen, mutta sekautui kohta kiistaan ja piti tirehtöörin temppua mauttomana.

Mutta kuitenkin siihen lopulla taivuttiin.

Pahempi kiista syntyi Frenklowin toisesta trikistä: koska jalopeurat olivat kuolleet ja yleisö kaipasi nimenomaan petoja, täytyisi pikku herra Muñecon esiintyä domptöörinä: professorin jättiläiskissat maalattaisiin tiikereiksi ja lintukotilas työntyisi niiden häkkiin piiska kädessä.

Naurettiin, pilkattiin. Professori väitti, että kääpiön sulkeminen hänen eläintensä pariin merkitsisi raukalle varmaa kuolemaa. Hänen kissansa olivat ärtyisiä. Suuria ja oikullisia. Ne eivät olleet milloinkaan saaneet ruoskaa, ne oli opetettu älyllisillä keinoilla. Ne eivät muuten totelleet ketään muita kuin omaa isäntäänsä:

"Señor Muñecolle varma kuolema! Tuollainen pieni raukka lyömään minun eläimiäni ruoskalla!"

Miss Minnie kannatti professoria, sitten Jadviga, ja lopulta kaikki muut. Frenklow alkoi raivostua. Kun Sam, joka oli tätä syrjästä kuunnellut, joutui teltan taustaan, näki hän, että kääpiö itki ja vapisi kauhusta valkeana... Arabialaiset taasen eivät nyt tahtoneet kuolleitten eläinten nahkoihin: he olivat taiteilijoita, sellainen sai jäädä renkien työksi. Mutta rengitkään, nuo kolme musikkaa, eivät tahtoneet: he väittivät olevansa vapaita tovereita. Ruggieri vaati yhä, että Sulttaani ja Munita oli haudattava kauniilla juhlamenoilla.

Uhkasi yleinen kapina. Siitä teki Frenklow repäisevästi lopun. Hän veti housuntaskustaan revolverin, ja näytti tosiaan siltä, kuin hän olisi kyennyt ampumaan pään puhki jokaiselta vastustajalta, — hän oli hirveän häikäilemätön, itsevaltainen, itserakas ja suuttuessaan aivan sappitautisen kelmeäksi muuttuva herra:

"Minä olen pelastanut teidät Pietarista, kerännyt sieltä ja täältä joukkueeksi, joka alkaa merkitä jotain, te... kerjäläiset! Ainoastaan minä pystyn johtamaan teidät tämän maan läpi, hankkimaan meille rahaa. Ken ei tottele, korjatkoon luunsa, vaikka jäisin yksinäni!"

Vain Minnie Bell huusi ja kirkui siveellistä suuttumusta. Hän ei ainakaan alistuisi osalliseksi tähän tapaukseen: jos siitä tulisi murha, eroaisi hän seurueesta. Hän oli tosiaan saanut tarpeekseen herra Frenklowista, niin hirvittävän raaka oli tuo mies, jonka kynsiin artistit olivat joutuneet.

"May God damn his soul!" sanoi Minnie Samille ja kertoi kuuluvalla äänellä, että Frenklow oli noussut roskasirkuksesta ja tyrannisoi nyt tällä tavoin hienoa väkeä.

Toteltiin kuitenkin.

Sitten tirehtööri lähestyi Samia. Hän kehuskeli ylimalkaisesti, mairien, karkeasti Samin lahjakkuutta ja vaati, että hänen piti nyt järjestää sirkukselle oikein repäisevä reklaami. Aihetta riitti kyllä, etenkin nämä pikku tiikerit ja heidän maailman pienin kesyttäjänsä. Sam kirjoittaisi lehdet täyteen sirkuksesta, — oli kai täällä edes sanomalehtiä? Sam vastasi, että täällä riideltiin kaikesta, joten jokainen puolue julkaisi omaa lehtiräpälettään. Mutta siinä tapauksessa täytyisi näytös lykätä seuraavaan päivään, sillä tämän päivän lehdet olivat jo ilmestyneet. Pohdittiin asiaa, ja tirehtööri suostui.

Professorin kanssa Frenklow sopi, uuden kinastelun jälkeen, että kääpiö saisi ottaa ruoskan mukaansa häkkiin, mutta varokoon sillä koskettamasta eläimiin, ja että professori seisoisi koko ajan aivan häkin vieressä.

Sirkuksen saattaminen voittoon tuli Samille kunnianasiaksi: siinäkin hän sai tilaisuuden palvella Minnie Belliä! Niin, mihinkäpä hän ei nyt alentunut, kysymyshän oli myöskin Minniestä! Hän lupasi hankkia seurueelle miehiäkin noitten kuolleitten leijonain nahkoihin, kun kerran narrillinen tirehtööri sellaista vaati. Ja sitten hän ryhtyi kirjoittamaan reklaamia. Päätä särki, se on tietty: nuorukaisen ensimmäinen hummaus. Hän ei välittänyt siitä, hän ei antanut sen vaikuttaa työhönsä, hänen oli kunnostauduttava, tehtävä loistavasti velvollisuutensa. Ja kävikö se todellakaan vaikeaksi? Säteilihän kirjoituksessa, jonka hän pian antaisi ystävänsä, sanomalehden sihteerin painatettavaksi, säteilihän siinä keskellä ja ylinnä Minnie Bell! Ja tarjoutuihan kaupungille harvinainen tilaisuus nähdä kerrankin jotain todella erikoista. Sirkus! Tämä ei ollutkaan tavallinen markkinakoju. Nämä eivät olleet mitään joutavia ilveilijöitä, vaan joukossa oli entisiä keisarillisia hovitaiteilijoita! Niitä, jotka olivat aikoinaan sokaisseet sekä ruhtinaita että tasavaltain presidenttejä. Ainakin oli professori Van Hooren maailmankuulu, Billy Fulljack oli sitä ollut, ja Minnie Bellin maine syttyisi vielä suuremmaksi kuin se nyt jo oli. — Yleisen johdatuksen jälkeen Sam esitteli ohjelmanumerot kunkin erikseen, ja loppu päättyi kuvaukseen tiikereistä, joita kääpiö, niin ja niin pitkä, hypitteli.

Sitten Samin oli lähdettävä kaupungille. Mutta lehtori Kolinia, tovereitaan tai ehkä Pähkinämäen väkeä hän ei millään hinnalla tahtonut nähdä: tunnonvaiva eli sittenkin. Isäänsäkään ei hän enää etsinyt: hän oli löytänyt unohduksensa, Minnien. Hän saattaisi nyt selvitä vähemmälläkin kuin tikarilla, ja oli onnellinen, ettei ollut tuota kurjaa miestä kohdannut. Mutta kuinka nyt menetellä? Billy oli maistellut niin, että makasi taas melkein tiedottomana. Sam sovitti päähänsä Billyn myssyn, Minnie haki hänelle muita kirjavia pukimia, ja ehdotti, että hän kätkisi kasvonsakin dominoon. Sam ei suostunut. Hän pyysi ihovärejä, hän maalasi itse kasvonsa. Tästä uudesta neronnäytteestä, kun Sam muutti itsensä klovniksi, tuli koko seurueelle uusi riemu.

Nyt käveli meidän Sam Jadvigan kanssa ensin kultasepänliikkeeseen, jossa vaihdettiin viimeisiä sormuksia rahaan, ja sitten hän opasti Jadvigaa hankkimaan ruokaa. Hän oli nyt niin kirjava ja ruudukas, että kaikki ihmiset, mitä vastaan sattui, pysähtyivät ihmettelemään. Siinä pisti Samin päähän:

"Jos joku minut tuntee, — sitä parempi ehkä sirkukselle! Sirkus saa lisää reklaamia."

Toimitussihteeri ei Samia tuntenut, ja kun Sam ilmaisi itsensä, tuli siitä hämmästys ja riemu: tuo pieni, isopäinen, rillinenäinen mies, jolla oli pörrötukka, piikkiviikset ja aina pitkät sakset kädessä, piti sydämellisesti tästä komeasta, terävästä, huimasta nuorukaisesta. Hän kyseli, kuinka Sam oli tuohon hurjaan asuun joutunut. Sam vastasi ehkä liittyvänsä täällä vierailevaan sirkukseen, mutta sitä ei sopisi ilmaista muuta kuin oletuksena, vaikka kyllä oli edullista se jossakin määrin ilmaista.

Toimittaja lupasi painattaa Samin kirjoituksen seuraavaan lehteen:

"Mutta se vie tilaa puolen sivua, — paikan kokonaiselta vallankumoukselta! Mutta minä järjestän asian. Kuitenkaan en aivan parhaalle paikalle, pääartikkeliksi. Se sotisi tapojen pyhää lakia vastaan, joskin politiikka — on melkeinpä sirkusta! Ei, vasta toiselle sivulle. Ja minä maksan siitä. Ei kymmenen penniä sentiltä, vaan viisikymmentä, vaikkapa oma litteä kukkaroni menisi, sillä tämä on hauska seikkailu. Puhunpa siitä sillä tavoin kuin toivotte tutuille ja tuntemattomille."

Miehiä jalopeuran nahkoihin kyllä löytyi: kaikkialla lakot ja työnsulut, kierteleviä patterijätkiä ja sällejä runsaasti:

— Valmiita elukoita, nauroi Sam itsekseen.

Seuraavaan aamuun lisäsivät toimitussihteerin jutut uusia ihmeitä ennestään kummallisiin kertomuksiin Samista:

"Sam Ilola karannut. — Älä ihmettä, minne ja milloin? — Mennyt sirkuslaisten joukkoon. Milloinka? Aikoo heittäytyä komeljantiksi. Onko hän varastanut? Onko hän tullut hulluksi? Oli aikonut polttaa Pähkinämäen kartanon. Mikä sirkus? Ampumatelttako? Karuselliko? Eikä, kun keisarillinen sirkus. — Sieltä oli kuulunut kaiken yötä hoilausta. Ja Sam oli tapellut punakaartilaisten kanssa, joku venakko oli vietellyt hänet siihen. Kuka tämän aavisti! Aavistihan sen kuitenkin Samista! — Siellä kuuluu mies pieni kuin sormi komentavan ja piiskaavan tiikereitä. Ei, ne tiikeritkin ovat kääpiöitä, mutta jalopeurat ovat isoja."

Lehtori Kolin hyökkäsi viikset pörhössä jo päivällä sirkukseen. Sam piti varansa: itse tirehtööri Frenklowina antautui hän nyt puheisiin lehtorin kanssa, joka osasi, keisarin ystävänä, vähän venäjää, ja kuljetti lehtorin tarkastamassa teltat täydellisesti. Eihän siellä mitään koulupoikaa ollut! Kolin oli kuitenkin kuullut Samin varmasti touhunneen sirkuslaisten mukana, turvautui silloin vihaamaansa miliisiinkin ja antoi sen tarkastaa sirkuksen. Sam piilotettiin taitavasti, turha tutkimus; uteliaisuus yhä kasvoi.

Tuli seuraavan päivän ilta, ja kun tirehtööri professorin kanssa sai parhaiksi kissat keltaisiksi ja viiruisiksi, täyttyi jättiläisteltta tungokseen asti. Punaistenpelkokaan ei ollut voinut tulijoita estää. Tirehtöörin julmat kasvot säteilivät voiton iloa, ja hän alkoi taas tovereilleen kehua näillä uusilla trikeillään, jotka vetivät.

Sam näki sirkuksessa lehtori Kolinin, rehtorin, voimistelunopettajan, eräitä muitakin opettajia. Ja paljon tovereita.

Hän ei pelännyt muuta kuin että Pähkinämäeltä joku ilmestyisi tänne. Mutta sieltä ei näkynyt ketään, siellä ei kai vielä tiedetty tapahtumasta.

Alkoi ohjelma. Arabialaiset esiintyivät, voimistelunopettaja ärjyi yhtä mittaa: "Hyvä, hyvä!" Miss Minnie oli jumalallinen, kohosi kuin hengetär korkeuteen, laskeutui takaisin lentosuukkoja heitellen, hilliten palloa jaloin, jotka liikkuivat huimaa tahtia kuin mandoliininsoittajan paletti. Sitten hän nousi teräslangalle ja esitti siellä tanssin; lepäsi langalla kuin Diana sirppikuun kaarella, hypähti alas kuin siipien kannattamana. Professori hyppyytti kolmea eläintään telineillä, ja hiiret kiipeilivät kissojen selkään: naisten ihmetys ja ihastus oli suuri.

Mutta Billy oli kypsä, se hän oli ollut kaiken päivää.

Siispä esitti Sam nyt hänen osansa.

Vieläpä paremmin kuin Billy: sen huomasi ainakin venäläisistä, jotka raivosivat ilosta. Loppukohtauksessa ei hän kuitenkaan malttanut olla puhumatta muutaman sanan suomea, ja silloin kohahti huuto:

"Se on sittenkin Sam!"

Mutta samassa himmennettiin valot ja leijonat tuotiin häkissä telttaan. Orkesteri pauhasi. Rokonarpinen astui häkkiin, ja komenteli siellä ruoska kädessä jalkeille kahta petoa, jotka murisivat, ärjähtelivät ja köntivät kummallisesti. Yleisö tungeksi kaiteen viereen. Ja silloin kuuli eräs etumaisella penkillä istuva toisen jalopeuran kiroavan ja kysyvän toiselta, suomeksi:

"P—kele, paljonko hän sinulle tästä maksaa?"

Rynnättiin kaiteen yli. Ken suuttui, hänen kiukkunsa tukahtui yleiseen nauruun... tirehtöörin trik oli voittanut!

Seurasi tuo toinen trik, kääpiön ja hänen tiikeriensä vuoro. Kääpiö lähti näyttelemään itseään kulkien pitkin barrieeria, yleisö kosketteli hänen vartaloaan, käsivarsiaan, ihmetteli hänen hienouttaan ja älykkäitä vastauksiaan. Vain punakaartilaispäällikkö murisi, että on niitä maailmassa nähty kääpiöitä, joilla oli ollut isompi pää kuin tällä. Nyt tyhjennettiin arena yleisöstä, joka oli siihen tungeskellut, ja pikku Muñeco työnnettiin tiikerien kanssa yhteen. Professori seisoi häkin vieressä valmiina. Kääpiö, joka vapisi kauheasti, oli varustettu läiskypiiskalla. Hän komensi omituisia eläimiä hyppäämään renkaan läpi... Hän ei lyönyt niitä.

Mutta hän sattui kompastumaan. Ja samassa ponnahti isoin kissa yht'äkkiä hänen kimppuunsa. Kuin pikku linnun. Se kaatoi hänet alleen. Luut ratisivat, kun peto puri. Toisetkin eläimet syöksyivät sähisten päin. Professori huusi, komensi eläimiään ja avasi niin pian kuin ennätti häkin oven. Ensimmäinen kissa leikkii kääpiöllä kuin hiirellä. Ja nyt se iskee hampaansa hänen kurkkuunsa. Pikku raukan silmät pullottavat valkeina päässä ja kasvot ovat väännyksissä kauhusta. Veri virtaa hänen kurkustaan. Yleisö syöksyy taas arenalle. Joku nainen itkee, huutaa: "Antaa purra, antaa purra!" Hän on kalpea tuo nainen, joka aavistamattaan himoitsee vertä. Toiset tuijottavat, tungeksivat, he polkevat toisiaan varpaille päästäkseen lähemmäksi näkemään. Yksi kissoista viiltää kääpiön puvun auki vyötäröihin asti. Nähdään, kuinka toinen repäisee häneltä silmän. Se kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa. Luut ratisevat kissojen hampaissa.

Silloin puhkeaa teltassa suuttumuksen myrsky. Penkkejä kaatuu, kun kaikki ryntäävät, jotkut silmittömästi sirkuslaisten kimppuun. Lehtori Kolin ja rehtori vaativat ensimmäisinä:

"Miliisi, ettekö ymmärrä! Tässähän on tapahtunut murha!"

"Sirkuksissa kidutetaan lapsia, näin siellä rääkätään!" huutaa yleisö.

"Nyt nähdään, lähteekö siltä tyttölapselta kissan sisu", sanoo eilinen punakaartilaispäällikkö ja kutsuu tovereitaan.

Yleisessä sekamelskassa etsii miss Minnie Bell Samin käsiinsä:

"Niin surullisesti kävi kuin pelkäsimme. Frenklow on raakalainen!" — Minnie vetää Samin mukaansa takimmaiseen telttaan. "Minun täytyy vain pelastaa itseni — sinun tähtesi. Paetkaamme!"

Ja sill'aikaa kuin miliisi ja yleisö punakaartilaisten kanssa vangitsevat sirkuslaisia, juoksevat Minnie Bell ja Sam torille. He löytävät auton.

"Joutuin, Sam", sanoo Minnie. "Minulla on vieläkin hiukan jalokiviä. Tärkeintä, että pääsimme Frenklowin hommista. Ja Dublinissa on minulla koti ja äiti, jota en ole nähnyt suunnattoman pitkään aikaan..."

Ja kiidettäessä rautaista siltaa pois kaupungista, ensin määränä jokin kaukainen asema, jolla he voisivat turvallisesti nousta junaan, heittää sirkustyttö vielä Samin lakin sillalta jäälle. Sillan vieressähän ammottaa keväisiä avannoita: voitaisiin luulla, että Sam on hukkunut.

"Kasvattajiesi vuoksi", sanoo Minnie. "Mutta sinun on parempi näin, sinua odottaa tulevaisuus, ja sitten..."

Niin katosi Sam Ilola synnyinkaupungistaan, katosi Suomesta, karkasi.