Chapter 1: Pelastus

In medias res: vallaton satu alkaa. Vähän kaikesta, mitä Angelika tekee, mitä hän rakastaa ja kuinka hän yht'äkkiä lennättää Tähdellä kaupunkiin tulipaloon.

Aikainen syksy. Elokuun viimeiset päivät. Koivikossa, jonka keskeltä Pähkinämäen punainen talo paistaa, lentelevät keltaiset lehdet.

Pähkinämäen tytär, nuori Angelika, seisoo puutarhansa veräjällä. Ihastelee hedelmäpuitaan. Hän on kyllä kaunis, — jätämme kumminkin jokaisen itsensä kuviteltavaksi tuon kauneuden laadun, koska kullakin on oma makunsa! Ainoastaan sen verran täytynee sanoa, että hän on kookas ja solakka, silmät siniset, niiden katse ihmeellisen avoin, nyt ihastusta sädehtivä. Tukka ei väriltään varsin kuin pellava, vaan paremminkin kuin tuores rukiinolki, hieman kihara.

Angelika ihastelee:

— Kesäomenapuissa punottavat jo hedelmät aivan kypsiltä.

Entä sitten kirsikkapuut! Onko mitään makeampaa suuhun pistää kuin tummat, mehukkaat kirsikat?

Kauniita ovat pihlajatkin, joissa tertut muuttuvat yhä iloisemman punaisiksi.

Ja siinä Angelika ajattelee jälleen puutarhansa suurentamista. Pitäisipä tänne viimein hankkia, kun hän ensi talven kuluttua pääsee tyttökoulusta ja ikävänlaisesta elämästä kaupungissa, edes yksi pähkinäpuukin, kuten täällä tietysti on aikoinaan kasvanut, koska talon nimi on Pähkinämäki...

Ajatukset häiriytyvät, sillä nyt juosta kahistaa jotain hänen luokseen, kiipeää ylös hänen esiliinaansa pitkin. Orava! Angelikan kesy orava, jonka Alvar-veikko, innokas metsämies, toi hänelle poikasena pesästä. Sitä nyt Pyynti, talon koira, ahdistaa, nuori ja vielä tottumaton täkäläisiin tapoihin. Orava työntäytyy tavalliseen olinpaikkaansa, Angelikan esiliinan taskuun. Sitä täytyy hyväillä, sille innokkaan hellästi puhella, ja samalla torua Pyyntiä, joka kuuntelee toinen korva pystyssä kuin rukkasenpeukalo.

Ja sitten kajahtaa kartanolta toisten eläinten ääniä: karja kutsuu Angelikaa.

Hetken kuluttua seisookin hän karjatarhan aidan vieressä kädet kyynärpäihin asti suuruksessa ja katselee onnellisena, kuinka lehmät nauttivat iltajuomaansa, jonka hän on niille jauhoilla ja suolalla seannut. Sitten jakelee hän niille vielä viimeiset iltaherkut, metsästä hakemansa mehuisat tatit. Mutta tämän jälkeen, kun palvelustyttöjen lypsämä maito kuohuu kiuluihin, — itse ei Angelika lypsä, eikä varmaan tahdokaan sitä koskaan tehdä, — ja kun toiset ammut ovat jo asettuneet makuulle tarhaan, joka on täytetty melkein puolen metrin paksuudelta puhtailla pehkuilla, joten ne lepäävät kuin hyvätkin herrasväet jousipatjoilla, — kuuluu Pähkinämäen rouvan, Angelikan äidin ääni, huutaen tytärtä avuksi järjestettäessä maitokamarissa separaattoria kuntoon. Maitokamari on toisessa päässä väentupaa, joka on maalattu punaiseksi sekin. Sinne nyt Angelika kohta! Ohimennen täytyy hänen kuitenkin ensin tepsutella sanomassa hyvääyötä possuille, jotka ovat vetäytyneet olkien sisään omaan pikku asumukseensa, mutta töhähtävät hänet huomatessaan valveille, tulevat kaikki neljä ulos aitaukseensa ja kellahtavat maahan kyljelleen kuin säkit, että hän hiukan pikku oksalla niitä kutittaisi. Julmaan kohtaloon tuomitut! Niiden lihaakaan ei Angelika voi sitten syödä — ennenkuin kevättalvella!

Ja ennen kaikkea pitää vilkaista hiukan kanoja, joita asuu suuri parvi häkissä karjapihan nurkkauksessa. Kanat nukkuvat, mutta kukko kurahtaa kuitenkin tapansa mukaan tervehdyksensä ovenluukusta ja tirkistelee perheensä ruokkijaa punertavalla silmällään.

Ja nyt menee Angelika, joka on koko päivän riennellyt edestakaisin moninaisissa askareissa, auttamaan yhtä uutteraa äitiään. Mielessä on hänellä kuitenkin jo valmiina aikomus vaihtaa kanoille vielä uutta ja puhdasta juomavettä; vanhin kana, tyhmyri, on varmaankin läikyttänyt entisen juoman vähiin. Sen hän toki muistaakin tehdä maitokamarista päästyään. Ja viimeisteltyään sitten palvelus- ja isäntäväen ruokapöytien kattamista juoksee hän lopuksi, ennen illalliskellon soittoa, — ateriain ajasta kuten muustakin on varsinkin Alvar, Pähkinämäen kahdesta lapsesta vanhempi, joka nyt lukee täällä tutkintojaan, kovin täsmällinen, — nopeasti vielä sanomaan hyvää yötä kaikkein parhaalle lemmikilleen: se on hevonen nimeltään Tähti. Nuori orhi. Vaaleanpunertava, melkein valkea. Tulinen ja voimakas, mutta hiukan vauhko — kaikille muille paitsi ei Angelikalle. Rantahakaan, jossa se viettää öitä, ei ole pitkälti. Murun sokeria se nyt saa Angelikalta ja palan kovaa leipää. Sill'aikaa hiljentää separaattori ylhäällä mäellä viimeisiä hyrrääviä kierrähdyksiään, niin että karjatarhasta erottaa jo pahnoilla märehtivien lehmäin kellonkalahduksia. Syöttäessään taputtelee Angelika otsalle vihaista Tähteä, joka pari kertaa tavoittaa näykkäistä vaalijaansakin... vaikka ei enää oikein tosissaan.

Ja koko ajan on kesy orava nukkunut Angelikan taskussa.

Mutta mitäs nyt?

Kuuluu ikäänkuin kirkonkellojen kuminaa!

Mitä kirkonkellot soittavat? Kaupungista, — eivät tämän kunnan kirkon kellot.

Ja näin, melkein yöllä? Ja arkena!

Kaupungissa riehuu luultavasti tulipalo.

Kaupunkiin ei Pähkinämäeltä ole enempää kuin seitsemän kilometriä.

Kuu ilmestyy yht'äkkiä kurkistamaan tuolta saaren takaa. Yht'äkkiä, vallan säikähdyttäen: sillä sekin kuumottaa suurena ja punaisena kuin tulipalo.

Kuu kohoaa nopeasti ja pienenee. Se valaa järven yli hopeana säteilevän sillan, joka johtaa, kuinka vertaisi, suoraan taivaaseen... Kuin sielujen tie...

Mutta tämä kellojen kumina!

Angelika ei halua säikähdyttää vanhempiaan siitä kertomalla. Kartanolle riennettyään kiipeää hän suoraan yliskamariin, jossa Alvar asuu. Siellä istuu Alvar jo elokuisen lampun ääressä lainopillista kurssikirjaansa lukien.

Luku ei kuitenkaan nyt oikein tahdo sujua. Elokuinen lamppu! Se näyttää hänestä, joka yleensä on niin reipas ja riehakas, ikäänkuin alakuloiselta! Hän itse on nimittäin alakuloinen: hänen on aivan pian lähdettävä Helsinkiin, luovuttava vapauksista, joita hän välisti kesälukujen lomassa on itselleen sallinut. Kesä kadonnut...

No, olkoon menneeksi! Se on selvä! ajattelee Alvar.

Tuossa hohtaa syksyinen mimosakimppu, jonka Angelika asetti tänään pöydälle hänen työlamppunsa viereen...

"Tule katsomaan, Alvar", huudahti Angelika. "Kuuluu kuin kirkonkellot soisivat kaupungissa."

He menivät ikkunaan.

Sieltä näkyi loimotusta järven ja metsän ääriviivojen ylitse, kaupungin kohdalta.

Välisti huomaa tulenkieliäkin välkähtelevän ilmaan kuumotuksen seasta.

Angelika huudahtaa jälleen:

"Tosiaan tulipalo. Jumala varjelkoon! Suuri tulipalo, koska kirkonkellotkin soittavat! Minkälaisessa hädässä siellä ihmiset ovatkaan!"

He aukaisevat ikkunan, he kuulevat nyt heikosti myöskin palotorvien toitotusta. Kirkon harmaa torninkupu näkyy päivin tänne asti. Nyt se näkyy yölläkin: valkean tornin harmaa kupukatto punertaa joskus tulenhohteessa.

Ja lyseo kukkulalla hulmahtaa välisti näkyviin veripunaisena...

"Poloiset ihmiset!" hokee Angelika. "Minäpä ajan kaupunkiin! Siellä tarvittaisiin apua."

Sisarukset juoksevat alas ilmoittamaan tulipalosta vanhemmilleen. Alvar kursailematta, Angelika koettaen tapahtumaa pienentää, mutta lausuen jyrkän päätöksensä ajaa kaupunkiin hätään.

Työntääpä hän jo oravankin taskustaan häkkiin, jossa se tekee herättämisestä häkeltyneenä pyörällään muutaman hyrräyksen ja painuu sitten pesäänsä.

Angelika uhkaa noutaa Tähden laitumelta.

Turhaa oli Mikael Laurellin, Angelikan isän, pudistella päätänsä Angelikan aikomukselle:

"Onhan se kyllä ehkä hyvinkin raskas onnettomuus, mutta — lähdetköhän sinä nyt kuitenkaan..."

Turhaa Alvarin yhtyä häneen väittäen, että liika väki sellaisissa tilaisuuksissa tungeksii tiellä ja että kaupungissa on palokunta tällaista hätää varten. Turhaa Cecilia-rouvan valitella, — minkä tulipalon vaaraan joutuneiden onnettomuutta sääliessään ennätti, — että Tähti oli vielä vallan mahdoton sellaiseen hälinään: se säikähtäisi siellä pahemmin kuin koskaan ennen ja lennättäisi ajajansa ellei tuleen, niin ehkä laiturilta veteen. Rouva melkein siunaili kuvitellessaan Angelikan vaaraa, — jos hänen puhettaan voi sanoa siunailuksi: sillä perhe oli vanhaa sekä herran että rouvan puolelta ja siten tottunut pitämään liialliset tunteenpurkaukset, jopa hälisevän puhetavankin, josta kuitenkin Alvar teki poikkeuksen, melkeinpä sopivaisuuden loukkauksena. Turhaa!

Kun he kaikki menivät yläkertaan ja katselivat tulipalon yltyvää loimotusta, niin Angelika kiihtyi ilmeisesti uskomaan, että hän olisi kaupungissa aivan välttämätön:

"Ajatelkaa ihmisten hätää! Enkä joudu sinne muuten kuin Tähdellä, mitäpä työhevosista. Minä tunnen Tähden ja se minut. Minähän luotan siihen, ei se ole enää yhtään paha, kun puhuu sille kauniisti, onhan isä ja äiti sen jo nähneet. Ja se saa jäädä kaupungin syrjälle, jos se tuntuu pelkäävän. Alvar tulkoon mukaan, hän vartioi sitä, kun se on sidottu johonkin aitaan tai puuhun. Vai pelkäisikö nuori ylioppilas hevosta, joka on ollut villi? Minä tohtisin lähteä sillä vaikka ajamaan vesitynnyreitä tulipaloon."

"So so, Angelika", vastasi Alvar. "Miesten asia on syöksyä päin tulta, mertä ja vertäkin, jos tarvitaan. Pystyttäneen aina siihen, mihin nuori tyttölapsikin."

"Vertä! Hirveitä sanoja", valitti Cecilia-rouva.

Huomautamme tässä ohimennen, että kertoelma liikkuu vuosissa, jotka olivat vähää ennen vapaussotaamme, siis ajoissa, jolloin nuorisossa alkoi herätä ajatuksia karkoittaa Venäjä maastamme asevoimin.

Alvar jatkoi:

"Yksin ei tyttölapsi, reipaskaan, sinne lähde. Täytyy olla sankari mukana! Pukeuduhan nyt, Angelika, palosotilaaksi, niin mies pistää Tähtesi aisoihin, kun ensin sukaisee ylleen huonot vaatteet, jotka eivät noesta turmellu. Tosinhan se pyrstötähti enää tuskin muuta kuin ehkä pyrstöään viuhtoo, — muutenhan sitä ei olisikaan voitu jättää melkein pelkästään sinun hoitoosi, mutta tulipalo on aina tulipalo."

"Mutta minä kuskaan sitä. Minäpä sen kesytinkin!" jatkoi Angelika. "Tähti on minun!"

Tuskin puolta tuntia, — Angelika vain siveli pari voileipää valmiista pöydästä, työnsi ne Alvarille, hyvästeli vielä nopsasti leppäkerttuja, joita hänellä oli niitäkin häkissä ruokasalissa, — sitten rattaille ja sisarukset kiidättivät kartanolta. Pyynti räyski mukaan pääsyä, se puikki Alvarin uhkaamana pihalle takaisin. Angelika ohjaksissa. Alvar hyppelee availemassa pari porttia. Siten kuun valaisemaa tietä läheiseen kylään, joka kyyröttää tiheänä rykelmänä pitkän hiekkaharjun rinteellä. Kylä ei vielä nukkunut: pihoilla ja raitilla seisoskeli miehiä ja eukkoja tähystelemässä tulipaloa! Nyt ohitse hedelmätarhain, joita on melkein jokaisessa talossa, ja Angelika pingoittaa ohjaksia, vauhti kiihtyy, kaula pystyssä samoaa vaalea hevonen. Se ei säiky, sillä Angelikan sanat kuuluvat koko ajan rauhoittavina sen virkkuihin korviin.

Kun noustaan kummulle, jonka juurella Tuulensilmän saha näkyy, kaikuu kirkonkellojen valittava kumina yhä selvempänä ja loimotus metsän takaa paistaa yhä kamalammin.

Cecilia-rouva Pähkinämäellä Alvarin huoneessa istahtaa tuolille, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi hänen kevyttä painoaankaan kantaa, ja hän valittaa pelkäävänsä, että lapsille tapahtuu jokin onnettomuus. Hän ei saisi unta silmäänsä ennenkuin he tulisivat takaisin:

"Enkä voi tuota loimotustakaan katsella, se tekee niin pahaa!"

"Älä katsele", vastaa Mikael Laurell. "Parasta, että menemme täältä alas. Emmehän muutakaan voi. Mutta lapset ovat Luojan käsissä... Ehkäpä tässä on jokin tarkoitus... Huomasitko, miten Angelika vakuutti, että hän kenties joutuisi sinne todelliseksi avuksi. Eihän saa estää nuoria sydämiä hyvistä ja kauniista teoista."

"Totta", myönsi rouva. "Mutta tulipalo! Tuskassa olen aina silloinkin, kun Angelika lähtee viemään apua tölleihin, joissa raivoaa tulirokko tai jokin muu vaarallinen tauti."

Alhaalla he kaksi sitten juttelivat Angelikan hellyydestä köyhiä kohtaan... Ja siitä, ettei hänen sydämessään piillyt ylpeyden rahtuakaan... Kuinka hän lähestyi puhuttelemaan jotain muonamiestä, jonka saappaat, kun hän tulee vainiolta, ovat saviset tai haiskahtavat työn mukaan! Angelika kättelee iloisesti jokaista vaivojen kangistamaa kouraa. Pysähtyy pakinoimaan kylän eukko-parkojen kanssa, joiden vaatteet ovat yhtä ja pelkkää paikkatilkkua, jotavastoin talon tyttäretkin, kekastellen uusmuotisissa leningeissään kuin ylhäiset neidit, suvaitsevat nostaa moisille nenäänsä. Angelikalle ei muorien todellakaan tarvitse lyyhistää niin että tausta maata viistää. Niin, kotikutoisissa Angelika kulkee oikein ylpeydekseen, hänessä ei turhamaisuutta, ei kevytmielisyyttä. Silti on hänellä kyllä omapäisyyttä:

"Saipa minut", sanoo Mikael Laurell, "tuohonkin, että polttaisin kaksi piipullista vähemmän päivässä. Hän tahtoo hyvää, ja pakottaa itsensä sitä tekemään. Ahkeruus... on hänelle kaikki kaikessa... Ompelee puolittain väkisten nappeja köyhäintalon heikkopäisten hoidokkienkin paitain kauluksiin ja saa heiltä, onnettomilta, välisti palkaksi kuulla pöyristäviä törkeyksiä. Mutta ole huoletta, Cecilia: mikään karkeus ei tartu lumpeenkukkaamme..."

"Ei, sitä en pelkääkään", vastasi rouva. "Kunhan vain sairaita autellessa... taudit eivät tarttuisi häneen..."

Mitä kaikkea tulipaloissa sattuu, ja miten Angelika pelasti pikku pojan.

Sillä välin Angelika ja Alvar joutuivat kaupunkiin.

Ja nyt Angelika tuli keskelle hävitystä Myllymäelle, etukaupunkiin, jossa tulipalo raivosi. Eräällä pihalla törröttivät jo kahden rakennuksen savupiiput tuhkakeolla. Väkeä kuhisi, paloruiskujen tangoissa heiluivat miehet noen ja hien vallassa, palotorvet vonkuivat, kirkonkellot pauhasivat. Tuli riehui edelleen monissa taloissa. Sokeainkoulu oli vaarassa, sen katolla kiipeili palosotilaita vesisankoineen, sokeita talutettiin pakoon.

Angelikan hevonen oli korskahtanut etukaupungin reunassa vastarintaan. Se oli sidottu poppeliin syrjäisen rakennuksen seinämälle ja Alvar jäi sitä vartioimaan.

Niin, liekit loimusivat siellä, köyhälistön korttelissa. Ikkunoita räiskähti murskaksi, aukoista tuprahti tulta, savua ja pölyä. Säästyneiden talojen ruudut välkehtivät kaameaa, veripunaista valoa. Kuin manalan haamut häärivät onnettomat ja auttamaan tai katselemaan juosseet palavien rakennusten välissä. Palotornista vongahteli silloin tällöin hälyytyskone käheästi ja huikeasti kuin hirviö. Ja kirkosta, — sinne oli pari lyseolaisvintiötä tunkeutunut, kun urkuri, nuori säveltäjä, joka siellä eilisiltana oli harjoitellut uruilla, unohti lukitsematta sakariston oven, — kirkosta kumisi yhä suuren kellon läppäys.

"Teemmehän kaupungille hyvän työn", väitti toinen pojista, "herätämme vartijan palotornissa. Viime kerralla hän nukkui: hänet täytyi mennä valveille töykkäisemään."

Siis suuri kello moukui, pojat kiikkuivat vuorotellen köydessä.

Eräällä portilla, jossa ei kuule mitään, niin rämisevät siellä vettä ajavien pyörät, hevoset korskuvat, ruiskut jyskyttävät ja miehet huutavat toisilleen lennättäen letkuista rätiseviä suihkuja vimmattuun tuleen, palokuntalaisten kirveet halkovat ovia ja palohaat kiskovat ryminällä alas punaisia kattotelineitä, — siellä näkee Angelika Laurell pienen eukon, joka istuu maassa keskellä tietä ja on kerännyt ympärilleen suunnattoman kasan vanhoja kenkiä. Angelika koettaa viedä eukkoa pois ihmisten jaloista. Mutta eukko lukee kenkiään, puuttuisiko vielä jokunen pari. Ja kuitenkin ovat ne kymmenet kengät vanhoja, rikkonaisia, tietysti parittomiakin. Muutamat katselijoista naurelevat eukolle ja hänen kengilleen. On siinä nauhakenkää ja saapasta, pieksua ja puolikenkää, töppöstä, tohvelia ja tallukasta, kaikki rikkonaisia ja irvisteleviä, pohjattomia, varrettomia, vailla anturoita ja korkoja.

"Ei hän ole ihan köyhä", sanoo joku. "Hänen muu omaisuutensa palaa, vaatteet, huonekalut ja kaikki. Ja hän on pelastanut röykkiön kenkiä."

Angelika ravistaa eukon tajuihinsa, vaatii tietää, missä hänen asuntonsa on, kiidättää hänet sinne. Se pää rakennusta, jossa eukko asuu, ei olekaan vielä tulessa. Ja niinpä hänen oikeat tavaransa tulevat Angelikan avulla pelastetuiksi.

Mutta nyt: tuossa palavan talon ikkunan takana seisoo mies, jolle palosotilaat huutavat:

"Tule klasista ulos, ovesta et pääse. Lyö klasi rikki!"

"Pokat menevät pilalle", vastaa mies eikä tule ulos.

Yleisö hätäilee, joku nauraa:

"Tuossa toinen: koko mörskä palaa häneltä, ja hän säälii ikkunapokiaan niin että mieluummin itse palaisi."

Angelika huudahtaa:

"Kuinka te nauratte!"

Ja odottamatta palokuntalaisia sieppaa hän pihalta tuolin ja lyö ikkunan rikki. Hän saa apua: yksi palosotilaista levittää ikkunaa ja vetää talon isännän pyörtyneenä ulos. Angelika ryhtyy valelemaan hänen harmaita kasvojaan vedellä.

Sitten tulee hänelle uutta työtä. Eräät sällit kurkottelevat rikkonaisista ikkunoista sisälle ja pistelevät taskuihinsa vierasta tavaraa, tällaiseen suureen tulipaloon on vartioketju riittämätön. Angelika vaatii joutavat katselijat vartijoiksi ja toiset kokoamaan syrjään tavaroita, joita pikku pojat alkoivat huvikseen kuljetella sinne tänne ja survoa hauskasti ritiseviä lasiesineitä jalkoihinsakin.

Toisen rakennuksen pihalla sai Angelika kuulla, miten tulipalon oletettiin syttyneen. Juoksusta huohottava ryhmä naisia oli sen verran rauhoittunut, että saattoi puhua ja tutkia onnettomuuden syitä:

"Se oli toimittaja Ilolan poika", sanoi eräs. "Näin hänen juoksevan pihan poikki asuntoonsa, kuulin hänen huutavan: Antakaa märkää riepua, äiti! Kiireesti märkää riepua!"

"Se kiipeileekin kaikkialla, tikapuilla, ullakoilla ja katoilla", jatkoi toinen.

"Se juoksi silloin tuolta, jossa ensiksi syttyi", sanoi muudan pitkä mies paljasjaloin ja luuta olalla. "Selkään sille pitäisi antaa niin että nikertyisi."

"Tyhjäntoimittaja on hänen isänsä. Oli lehden toimittajana. Joi, sai potkut. Ja rupesi sitten kirjailijaksi."

"Ei maksa velkojaan. Juo minkä saa lainatuksi."

"Ja kun saa lainatuksi, ajaa autolla."

"Ja tänäänkin oli tapellut rouvansa kanssa. Kilvan huusivat toisilleen: Minä tapan sinut!"

"Sellaisessa kasvaakin lapsia, jotka polttavat maailman. Se poika — se varmaan vehkeili tulitikuilla! Kuka se sanoi nähneensä hänet tulitikut kourassa?"

"Mutta missä nuo onnettomat nyt ovat?" kysyi Angelika.

Joku uskalsi:

"Olkoot, — kunhan oikeat ihmiset pelastuvat!"

Angelika oikaisi vartaloaan, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta, vaikka ympärillä kaikki paistoi punaiselta, — niin liikutettu hän oli. Solakkana, yllään tiukka, vanha, harmaa jakku, johon hän oli pukeutunut voidakseen huoletta liikkua tulipalossa, hän näytti komealta. Hän huusi:

"Ihmiskullat, vastatkaa! Olkoon Ilola mikä hyvänsä, perhe, ja hänet itsensäkin, täytyy koettaa pelastaa. Missä he asuivat?"

Hänelle selitettiin, viitottiin. Ja joku lähti juoksemaan edeltä näyttääkseen tietä.

Se talo oli jonkinmoinen pieni vuokrakasarmi. Sekin rakennuksen osa, jossa Ilolat asuivat, loimusi tulessa. Palokuntalaisia ei täällä ollut. Tuli oli päässyt irti tallirakennuksista ja tuuli oli ajanut sen ensin toiselle suunnalle.

Angelikan vaatimuksesta lyötiin ikkunat rikki, ja pari miestä tunkeutui hänen kanssaan ensimmäiseen huoneeseen. Se oli kamari, savua täynnä. Siellä ei ketään. Avattiin toinen ovi, liekit vastassa kuin seinä, — sinne ei mikään olisi päässyt, tuskin saatiin ovi jälleen kiinni. Huudeltiin Iloloita, heitä ei näkynyt missään.

"Mutta lapsi! Se poika!" huudahti Angelika kamarissa epätoivoissaan. "Täytyy vielä etsiä! Eikö heillä ollut muita huoneita?"

"Ei, ainoastaan nämä kaksi."

Tässä ei ollut paljon tarkastettavaa: vain sänky, kirjoituspöytä, — ja pöydällä pullo ja sen vieressä maassa kumollaan kaksi tuolia.

Mutta Angelika väänsi sänkyvaatteetkin nurin.

Ja silloin hän löysi alemman patjan alta pikku pojan! Hän kaappasi lapsen syliinsä ja antoi hänet ikkunasta ulos. Aikoi mennä vielä uudestaan keittiöön, mutta onneksi hänet estettiin; samassa murtui väliovi yltyneen tulen paineesta ja näytti keittiön sisustan yhtenä tulipätsinä, josta kiilui kekäleitä ja tuprusi tikahduttaen keltaisen samea savu. Liekkien kärventämät miehet tempasivat nyt Angelikan ulos ja huusivat:

"Neiti Laurell pelasti Ilolan pojan. Vanhemmat paloivat."

"Niin", huokasi eräs kuiva matami, "ellei mies makaa jossakin kaupungilla pöhnässä".

_Kaimo Ilola luulee olevansa nero. Niin luulevat enimmät ihmiset: suuret itsensä suuriksi neroiksi, pienet — ainakin hyvin vaatimattomiksi neroiksi, muutenhan ei voitaisi elää itseluottamuksen puutteesta. — Mitä henkevyyttä Kaimo Ilolan nerous vaatii elääkseen, mitä velvollisuuksia yhteiskunnalla on neroa kohtaan jotain häneltä saadakseen, ja miten Kaimo Ilola osaa vapauttaa itsensä. Mutta mitä lopultakin tämä kaikki jyrkkä ja itsetuntoinen nerous merkitsee?_

Kumminkin paloi ainoastaan toinen vanhemmista, äiti.

Äidin ruumiin jäännökset löydettiin sitten raunioista, mutta ei itsensä toimittaja Ilolan. Luultiin ensin hänenkin hajonneen tuhkaksi, vaikka luultiinpa hänestä yhtä ja toista muutakin.

Todellisuudessa Kaimo Ilola olikin — paennut: siirtynyt kauas toiselle paikkakunnalle ja muuttanut nimensä!

Ja hän pakeni juuri tänä tulipaloyönä.

Vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, seisoi hän erään tallirakennuksen solassa; talon vuokralaisina asui näet muun muassa kolme ajuria. Siellä hän piiloitteli miehiltä, jotka tulivat pelastamaan hevosiaan ja sikojaan.

Hän oli vieläkin päissään, vaikka makasikin koko iltapuolen hutikkaansa metsässä. Mutta sen verran oli hän selvennyt, että kuuli kuinka ihmiset syytivät soimauksia hänelle itselleen ja hänen pojalleen.

Tunnontuskat vaivasivat Kaimo Ilolaa kyllä, joskin ne olivat aivan omaa laatuaan. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ihmisten tuomiota. Ja oli yhä katkera vaimolleen ja elämälleen tämänaamuisesta.

Ihmiset puhuivat täällä hänen rappeutumisestaan, juoppoudestaan, raakuudestaan. Hänen, entisen neron!

Hänen, jonka vaimo, perhe oli pilannut.

Hänen, joka muuten olisi voinut olla hyvin suuri, — kuten hän sittenkin tunsi olevansa! Suureksi hän olisi päässyt, jos vaimoa ei olisi ollut olemassa.

Jospa ihmiset olisivat tietäneet, mitä vikoja tuolla naisella, joka kyllä hoiteli kodin ja keitti luusopan samoista luista viisi kertaa, joka paikkasi ja parsi kymmeneen kertaan samat vaatteet, — jospa he olisivat tietäneet, mikä hänen vaimonsa oli! Suurin vika se, ettei vaimo osannut — lentää! Todellakin, lentää: inspiroitua: hän ei ymmärtänyt kirjailijaa, joksi Ilola oli sanomalehdestä lähdettyään ruvennut.

Lentämättömyydellä Ilola tarkoitti sitä, ettei vaimo käsittänyt, että Ilolan täytyi saada juoda. Niin sieluton, aatteeton hän oli! Ilolan täytyi saada joskus juoda, — ainakin kerta päivässä oikein tukeva ryyppy tai kymmenen viatonta, pienempää. Sielunsa siivekkyyden, inspiratsioninsa vuoksi. Muuten ei hän osannut suunnitella kirjojaan.

Häneltä oli ilmestynyt kaksi romaania, joissa kuvattiin naisen aineellisuuden vuoksi traagilliseksi muuttunutta miestä ja mielikuvien ihannenaista, jollaiseen Ilola hankki malleja Seurahuoneen tarjoilijattarista tai kadultakin, tuoden heitä kotiinsa autolla jatkamaan juhlaa, niistä tuomisista syttyi kotona ainakin jälkeenpäin tora, kiista, viime aikoina ilmeinen tappelu. Niin tänäänkin, edellisen yön kapakkajuhlan jälkeen. Oikein ruumiillinen tappelu! Kaimo Ilola ajoi aamulla naisseurassa kotiin, riemuiten, tietämättä mitään maailman murheista. Päässä oli hänellä — uusi kohta uuteen romaaniin, ja hän tunsi itsensä aatteistaan haltioituneeksi. Silloin vaimo turmeli kaiken: tempoi hänet siivestä alas ilmasta, pilvistä, taivaasta. Ja häpäisi miehen, joka oli herra talossaan, karkoittamalla sieltä nuo herttaiset naiset, Kaimo Ilolan henkevän seuran. Naiset menivät. Ilola nakkeli ensin pöytäastiat pirstaleiksi permantoon, näyttäen, että hänellä oli demonisia talangeja. Ja sitten hän löi tuota sielutonta kotinautaa, joka valitti heidän varattomuuttaan, löi ja veti hiuksista pitkin lattiaa, niin että vaimo sai pahan sydänkohtauksen ja jäi puolihengettömänä sänkyyn, keittiöön, sillä siellä hän nukkui erillään poikansa kanssa, mies asui yksinään komeasti kamaria. Itse Ilola meni metsään, makasi siellä, ja joutui parhaiksi nähdäkseen kotinsa tulessa.

Kyllä Ilola hieman kärsi tunnontuskia, mutta vielä enemmän, näin aamuisen tappelun jälkeen ja pää yhä juhlista kiihtyneenä, vihaa perhettään kohtaan. Hän ei kiiruhtanut pelastamaan... ei vaikka kaikkein pahinta olisi tullut! Siinäkö kirjailijan elämäntehtävä, kutsumus: olla perheolento? Ajatella naista ja lasta? Eikö hänen täytynyt luoda henkisesti, tuottaa hengenlapsia?

Oikeastaan yhteiskunta voi tuntea itsensä ylpeäksi, kun kirjailija vain suvaitsi antaa lapselle elämän. Yhteiskunnan velvollisuus olisi sitten pitää puolestaan huoli, ettei lapsi, tuo neron lahja yhteiskunnalle, kärsisi nälkää eikä alastomuutta. Yhteiskunnan velvollisuus oli ottaa lapsi haltuunsa, elättää se...

Tietysti Kaimo Ilola uskoi jo senkin suureksi lahjaksi maailmalle, että hänellä oli poika! Tietysti hänen kyömyinen, punertava nokkansa ansaitsi jatkumisen vastaisuudessa, puhumattakaan sitten hänen hengenlahjoistaan; varsinkin hänen matemaattisista kyvyistään, joissa hän oli aikomaan koulussa erikoistunut! Tietysti hänellekin oli lapsi välttämätön — hänen oman itsensä vuoksi! Mutta hänen mielestään olisi yhteiskunnan pitänyt hoitaa hänen poikaansa niinkuin leppälinnut käenpoikia.

Yhteiskunta ei ilmestynyt hänelle hätään.

Siispä hän antoi perheensä palaa: ihmiset täällä puhuivat ja Ilola itse uskoi, että ainakin vaimo, joka ei sydänkohtauksessaan päässyt pakoon, oli läkähtynyt tulipaloon.

Mutta pahemmin Ilola pelkäsi ihmisten tuomiota, kuten ilmaistu. Mikä häpeä!

Ja jos poika kenties olisikin pelastunut, niin — miten Ilola sen yksinään hoitaisi? Ilman vaimoa. Siitäpä vasta risti tulisi hänelle, onnettomalle! Marttyyri hän olisi. Siipirikko, joka ponnisteli pois aineesta, mutta pysyisi nyt aineellisesti sidottuna — poikaansa, pakotettuna kieltäytymään omasta kutsumuksestaan.

Entä sitten se, että milloin hän vain näkisi pojan tummat silmät, muistaisi hän myöskin äidin, joka oli jäänyt vuoteeseen palamaan miehensä rusikoimana.

"Ei, pakoon! Pois tuhon paikalta! Pois koko tästä kaupungista! Menen ehkä Amerikkaan, jätän koko maan... ellen pääse sanomalehtisensoriksi: sellaiset miehet ovat nykyiselle puolivenäläiselle senaatille tervetulleet! Muutan nimeni. Saan elää huomaamatonta, vaatimatonta elämää. Piileskelen omassa huoneessani niinkuin sensorien on tapana."

Ilola livisti palopaikalta vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, Samin.

Sam leikki kaskenpolttoa ja poltti monta taloa.

Angelika seisoi monenmoisten särkyneiden ja eheinä säilyneiden esineiden keskellä ja piti Ilolan poikaa kädestä. Eräät kyselivät pojan ikää. Sam vastasi täyttäneensä kuusi vuotta:

"Oikeana Maarianpäivänä, ei Marian nimipäivänä."

Toiset säälittelivät hänen pöksyjään, joiden tausta riippui pitkinä riekaleina, ja arvelivat, että mahtoi tässä vika olla äidissäkin, lapsen asusta päättäen, vaikka myöskin isässä: maisterismiehen lapseksi ei tällaista luulisi; mutta kaipa nyt nainen saisi aina käsiinsä parsinneulan ja edes seililankaa ainoan pienokaisensa housut paikatakseen. — Eräät sanoivat:

"Nyt isä hävennee silmät päästänsä, kun ei tule tänne."

"Kai hän on palanut..."

Eräs eukko sanoi säälitellen:

"Onko lapsella ikävä, kun äitikin paloi?"

Pojan silmät saivat hyvin oudon ilmeen.

Mutta Angelika sanoi Samille:

"Ihmiset puhuvat roskaa, ei Samin äidillä ole hätää. Kyllä hän ilmestyy pikku Saminsa luokse."

Sitten hän kääntyi yleisön puoleen:

"Mutta nyt, ihmiset, täytyisi ajatella, minne Sam pannaan yöksi, kuka hänet ottaa?"

Joku esitti, että pojasta pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Olihan tuolla poliiseja. Eräs sanoi:

"Pitäisi viedä hänet köyhäintalolle. Mutta siitä tulee uusi juoksu tässä kiireessä."

"Voithan ottaa hänet itse", sutkautti toinen. "Omaksesi."

"Niin juuri", huudahti Angelika.

"Minulla on jo tarpeeksi vaivaa omistani", vastasi ahdistettu.

"Sinulla?" hymähti toinen pilkallisesti. "Sinulla on kolme, mutta minä elätän kuutta lasta, kaikki omiani."

Puhuja oli mies.

"Tässä on pariskunta, jolla ei ole yhtään lasta", esitti eräs vanhahtava naisen ääni. "Heidän sopisi ottaa hänet, jos hän jää orvoksi. Niin, se olisi suorastaan heidän velvollisuutensa, onhan heillä musta villakoirakin."

Pariskunta joutui pahaan kiipeliin. Mies alkoi vetäytyä nopeasti pihalta pois, ja tulipalon punotuksessakin, joka teki kaiken punaiseksi, erotti, että rouva lehahti hyvin punaiseksi; hänen leukansa vapisi, kun hän kuiskasi miehelleen:

"Ilkeä vanhapiika! Ei anna ihmisten olla rauhassa."

Ja hän kivahti ääneen:

"Ottakoon postineiti hänet itse. Hänellä itselläänkin on kissa."

"Minulla on monta lasta, minulla", vastasi postineiti.

"Oho-hoo!" naurettiin.

"Niitä on", vahvisti neiti. "Ettekö tiedä, että minä käyn auttamassa lastenkodissa ja ompelen kaiken talvea lapsille, joiden vanhemmat ovat onnettomia omasta syystään tai kovasta kohtalostaan? Ottaisin hommatakseni tämänkin lastenkotiin, ellei, — niin, ehkäpä hänen isänsäkin ilmestyy vielä, mutta lieneekö kirjailijasta lastensa elättäjäksi... niin, ottaisin sen tehdäkseni, ellei minun mielestäni muillakin kerran olisi velvollisuuksia, ja kun tämä lapseton pari on kunnon ihmisiä, niin ajattelin..."

Lapseton aviomies laski päänsä riipuksiin, pudisteli sitä, huokasi ja sanoi moraalisesti:

"Niinhän se on. Velvollisuus vaatisi ihmisiä auttamaan. Mutta kun ainakin isä oli tai on rappeutunut, eikä toisestakaan vanhemmasta liene varmuutta... Ei tietäisi, mihin suruun joutuisi vieraiden ihmisten lapsi, jonka veressä saattaa piillä perinnöllisiä vikoja..."

Sam värisi. Vilustako? Olihan syyspuolen yö, eikä tulipalo ole mikään takka. Sam ei puhunut mitään.

"Onko sinulla vilu?" kysyi Angelika Laurell. Poika myönsi vapisevin huulin. Angelika riisui villajakkunsa ja kietoi hänet siihen. Kauan ei hän enää kuunnellut mitä ihmisjoukko, enimmäkseen pikkuväkeä, puheli pojasta, toiset peloissaan väistyen, toiset Iloloita kaikin puolin arvostellen, muutamat asettuen siveellisen vastuun painon alle päästäkseen ottamasta onnetonta turvaansa. Hypähtipä eräs ajurinvaimo Samin eteenkin, heristeli hänelle nyrkkiään ja muistutti taas, että poika oli tämän tulipalon sytyttänyt, mikäli tiedettiin. Silloin Angelika sanoi:

"Meille tulee täällä kylmä, Sam! Me lähdemme täältä. Täällä on kaikilla niin kova touhu, kuten tulipalossa ainakin, ettei kukaan nyt jouda pitämään huolta meistä. Mutta meilläpä onkin oma paikka, minne menemme, kunnes isä tai äiti tulevat Samin luo. Siellä on meille lämmintä. Ja siellä on ruokaa, — onko sinulla nälkä? Me ajamme sinne! Oikein kauniilla, virkulla hevosella! Melkein valkea heppa, Sam! Kiidämme sinne kuin tuuli."

Ja Angelika vei Samin paikalta pois. Alvar tuli jo läheisessä kadunkulmassa vastaan. Tähti oli rauhoittunut, mutta veli levoton siskostaan.

Pian kiidettiin kolmisin kaupungista maalle, Pähkinämäen tytär ohjaksissa, Alvar hänen vieressään, Sam Alvarin polvella.

Samin isästä ja äidistä ei hiiskuttu sanaakaan. Kunnes poikanen, joka oli kovin vaiti, yht'äkkiä parahti itkuun:

"Äiti!"

Silloin täytyi hänen ajatuksensa johtaa muualle. Alvar sen teki, alkaen kysellä, mitä Sam hommaili päivät pitkät, kenen kanssa hänen oli tapana leikkiä ja mitä leikkiä. Kysymys oli varomaton: eihän Alvar koskaan niin tarkoin sanojaan pohtinut! Alvar tunsi Samin vapisevan. Mutta Sam kertoi, tukahduttaen miehekkäästi itkunsa:

"Minä menin polttamaan kaskea vossikka Vahteran heinäparvelle. Se on niin mukava mies, se Vahtera. Asuu meidän vieressä, ja pojat juoksevat aina hänen roskiensa perästä, kun hän ajaa kaupungista, ja sanovat: Siinäpä se on se kiltti vossikka sieltä Myllymäestä, ja hänpä se antaa meidän ookata ilmaiseksi. Usein hän ottaa meidät roskiinsa, mutta jos ei ota, niin pojat huutavat: Mätä vossikka, mätä vossikka Myllymäestä! Ja silloin hän lyö piiskalla niin että korvissa vinkuu, ja — kaikki käpälämäkeen. Ei hän minua lyö, me ollaan ystäviä. Hän antaa minun leikkiä missä tahdon. Mutta siellä heinäparvella..."

Kuu paistoi suoraan vastaan. Alvar näki, että Samin kasvot vääntyivät hädästä.

"En minä sitä aikonut", vakuutti Sam.

"Yks mies, hän oli itäpuolelta Suomea, kertoi, että siellä poltetaan sellaista kuin kaskea... Ja vossikka Vahteran vinnillä oli heiniä ja putkia, ne olivat puita. Minä kaasin puita kirveellä, keppi se vain oli. Ja kun kaikki oli kaadettu, keräsin hyvin, hyvin pienen kasken, tein sen keskelle lattiaa, ei siinä ollut muita heiniä likellä. Ja sitten menin ja otin tulitikut, kun äiti nukkui kipeänä... isä oli lyönyt. Ja sitten... kaikki paloi. Minä juoksin äidin luo ja huusin: Antakaa märkää riepua; mutta äiti ei voinut antaa. Ja sitten näkyi ikkunasta, että Vahteran talli paloi."

"Ja sinä menit piiloon sänkyyn patjain alle. Voi sinua pikku raukkaa", säälitteli Angelika.

"Niin, kun pelkäsin", vastasi Sam. "Isä olisi lyönyt. Hän lyö minua... Etenkin, jos en osaa murtolukuja."

"Murtolukuja", ihmetteli Alvar. "Sinä, naapero!"

"Kyllä minä ne osaan, mutta en oikein jakolaskua", väitti Sam.

"Ohoh, kunhan osaisit kertomataulunkin", epäili Alvar. "Koetellaanko?"

He koettelivat. Se meni todellakin pikku Samilta virheettömästi.

Angelika ja Alvar huudahtivat yht'aikaa keskenään:

"Mutta kuinka hänelle näin aikaisin on opetettu murtolukuja?" Ja sitten Samille: "Osaatko sinä sitten jo laskea kokonaisluvuilla!"

Sam muuttui vähäksi aikaa mykäksi: hänen mieleensä johtui, että kun hän pari kertaa oli jutellut ihmisille, kuinka isä opetti hänelle laskentoa, ja sattui heille sanomaan, että isän silmät näyttivät silloin veristäviltä ja hän saattoi lyödä kovasti aivan aavistamatta, kuten hän paiskeli kilttiä äitiäkin ja riepotteli tukasta pitkin permantoa, — kun hän niin kertoi, huomasi hän, että kuulijat utelivat lisää ja — nauroivat säälivästi. Samissa oli herännyt epäilys, että siinä naurussa oli jotain hävettävää tai ilkeää. Niiden parin kerran jälkeen ei hän jutellut kotiasioistaan kenellekään mitään muuten kuin erehdyksessä. Se erehdys sattui nytkin, mutta siihenpä tunnustukset keskeytyivätkin! Sam vastasi ainoastaan, että isä oli opettanut hänelle murtolaskut.

Alvar koetteli nyt Samia pienillä murtoluvuilla, ja huomasi, ettei poika valehdellut.

"Sinä olet minun miehiäni", sanoi Alvar silloin. "Taidat osata jo kirjoittaakin? Ainakin numeroita? Puhumattakaan lukemisesta?"

Sam naurahti:

"Melkein kaikkihan osaavat lukea. Ja äiti kertoo minulle satuja. Lainaa kirjastosta kirjoja. Sellaisia, joita meillä ei ole."

"Satukirjoja, muita tietysti on?" kysyi Angelika.

"Ei ole mitään. Äiti lainaa, hän aikoo panna minut kouluunkin", vastasi Sam. "Mutta mitähän äiti nyt sanoo, kun minä hävisin ja lähdin tänne ajelemaan?"

Taas jouduttiin kovin surullisiin asioihin. Angelika ja Alvar viettelivät niistä Samin pois: he yllyttivät hänet kertomaan satuja. Sam alkoi kertoa Punahilkasta ja sudesta, mutta tuskinpa sisarukset enää tunsivat sitä samaksi kuin olivat sen lapsina kuulleet, niin paljon siinä oli lisäyksiä, sivuvaiheita ja yhdistelmiä varmaankin toisista saduista. Ja sitä innostusta! Samin ääni oli aivan kesken katketa, hengitys salpautui vähän väliä niin, että hänen täytyi sitä oikein rintansa pohjasta vetäistä, ja silloin hän rykäisi pari kolme kertaa nopeasti ja riensi sitten taas edelleen mielikuvituksen huimaa ilmatietä, silmissä kiiluva innostus ja elehtien pienillä, siroilla käsillään, ojentaen nyt oikeansa, nyt taas vasempansa näyttääkseen jotain uljasta liikettä: metsämiehen, tuon reippaan sankarin, joka ampui julman suden. Hän oli nähnyt ampumistakin: ryssiä kaupungissa ampumakentällä. Ja hän alkoi matkia ryssien puhetta ja loilottelevaa laulua. Mutta sitten kiinnitti maaseutu hänen huomiotaan:

"Mikä tuo tuolla puussa on? Tuulenpesä? Mikä se on? Asuuko tuuli siinä pesässään? Onko tuulella poikasia? Ei kai tuuli haudo munia, linnut hautovat. Semmoisessako pesässä Puhurin poika on syntynyt? Ja mitä tuolla on? Kuhilaita? Nehän ovat kuin telttoja, niiden alla voisi asua. Minä olen rakentanut oikeita taloja: leikkitaloja, oikeista tiilistä, leikkitiilistä. Kävin Vahteran poikien kanssa tiili-tehtaalla ja näin kuinka tiiliä poltetaan, ja nyt osaan polttaa. Puristan tulitikkulaatikkoon savea ja hiekkaa sekaisin, ja kun niitä oikein paistaa uunissa, jonka tein kalliolle, niin ne tulevat vähän yhtä koviksi kuin oikeat tiilet. Olen rakentanut oikean kirkon, mutta se on kallionkolossa, sillä pojat rikkoisivat sen muuten, parempi se on eheänä, ja siinä on seurakunta, joka veisaa, ja pappi, joka saarnaa..."

"Pappi? Mikä pappi siellä olisi?" ihmetteli Angelika.

"Pörriäinen pappina. Äiti sanoo, että on parempi sanoa pörriäinen eikä se, joka kiiltää kuin pappi eikä ole nappi ja on musta kuin pappi, vaikkei ole pappi. Ajuri Vahtera opetti minulle sellaisen arvoituksen. Ja Vahteraskan Tomi repi kerran napit äitinsä uudesta saketista, kun pelasi niillä nappikuoppaa. Mutta seurakunta ei tahdo pysyä kirkossa, se lentää pois ikkunoista, täytyy tuketa ikkunat. Se on ikävystynyt saarnaan, se pihisee hiljaa: Sit, sit, sit... Ja lentäessään se soittaa kuin urut."

Sitten Sam matki kaupungin vanhan kirkkoherran saarnatapaa ja ääntä niin elävästi, että Angelikan täytyi väkistenkin nauraa. Sam vetäisi taas vähän henkeään. Ja nyt hän jatkoi kuuta killistellen:

"Kuu olisi välisti hyvä istua: se on kuin keinutuoli. Sellainen oli meillä, mutta ulosottomies vei sen. Tai ripustaa kuun sarveen hattunsa. Entä tuo tuolla, jonka luota lensi variksia kuin kärpäsiä pullon suulta?"

"Se on heinäauma", vastasi Angelika ja selitti, mikä auma on.

Niin meni matka nopeasti, ja Pyyntikoiran räiskyvä haukunta kajahti jo Pähkinämäen portilta.

"Tässä tulee mies, jonka suuhun proviantti taitaisi kelvata", sanoi Alvar kohta keittiössä vanhemmilleen, jotka riensivät vastaan. "Hänen suu-raukkansa, se on tehnyt kovasti matkalla työtä: hänen kielensä hyrrää kuin moottori. Ja sitäpaitsi on hän tänään raivannut roiman kasken."

"Hyst", keskeytti Angelika.

Ruokasalissa odotti pöytä sellaisena kuin sisarusten lähtiessäkin. Palaakaan ei vanha pari ollut tällä välin maistanut, niin he olivat lapsiaan odotelleet. Nyt meni Cecilia-rouva valkeassa yöröijyssään hössötellen kantamaan hellalta lämmitettyjä ruokia pöytään. Ja Angelika talutti rääsyisen pikku vieraansa muiden joukkoon syömään.

_Miten ihmiset utelivat Samin kohtaloa ja olivat huolissaan siitä; aivan turhaan, sillä järkkymätön sattuma oli jo kaiken päättänyt. Miten vouti ja Angelika eri lavoilla kasvattivat Tähteä, mutta Kottu Hulaus, Henriikanpoika, lähti iloisena ja lauleskellen Pähkinämäeltä._

Seuraavana päivänä kävi Pähkinämäellä paljonkin kylän väkeä. Kävi vähäisiä, kävi pari rouvaakin, ja illalla itse ruustinna. Kaikki hankkimassa uutisia tuosta kauheasta tulipalosta, tänne tuodusta pojasta, jonka kerrottiin pahanilkisesti tuikanneen tulen rakennuksiin, ja hänen vastaisesta kohtalostaan. Vieläpä siitäkin, miten Laurellin sisarukset olivat selvinneet tulipalossa sellaisella hevosella kuin Tähti, joka viime aikoihin asti oli ollut niin pahankurien.

Samia ei vieraille näytetty. Kohta kun ensimmäinen heistä kyseli syytä tulipaloon, vei Angelika suojattinsa erilleen toiseen kamariin, pistäen siellä hänen käteensä erään entisen satukirjansa, jossa oli paitsi kauniita värillisiä kuvia oikein runsaasti luettavaakin: osasihan tuo pikku veitikka nimittäin jo lukea, sen oli Angelika todellakin nähnyt, — jos nyt vain olisi lukemaan pystynyt, niin hän ikävöi ja itkeskeli haikeasti äitiään.

Muut Laurellit myönsivät Angelikan hellänvarovaiset toimenpiteet oikeiksi, vaikka tosin juuri Cecilia-rouva itse lienee päästänyt palvelijain korviin jotain sellaista, josta juttu sitten kulkeutui kylälle ja keräsi taloon tuollaisen vierasparven. Nytpä rouva katui, mitä lapsesta oli puhunut, ja peitteli parhaimpansa mukaan tarinaa Samin tuhotyöstä tai oletti sitä ainakin liioitelluksi:

"Se voi olla perätöntä. Ja sellaisesta voi raukalle aikuisena koitua surua, ehkä haittaakin. Mihinkäkö poika nyt joutuu? Kaipa hänen isänsä tulee hänet täältä ottamaan, jos on pelastunut... Muutahan ei vielä voida päättää."

"Mutta se nyt ei ole mikään ihme, että me ajoimme Tähdellä tulipaloon", keskeytti Angelika siirtäen pakinan toisaalle. "Uskon, että Tähti menee tottelevasti ja siivosti vaikkapa tuleen — jos siihen luottaa ja sitä kohtelee hyvin."

Se oli kaikista ihme ja kumma, sillä vielä kesän alussa oli Pähkinämäen ori sellainen, että rikkoi säikyksissään reet ja rattaat, ja palvelijat kertoivat sen vielä siihen aikaan pureskelleenkin.

Tähden oli Mikael Laurell hankkinut täsmälleen vuoden vanhana syntymäpäivälahjaksi Angelikalle. Hyvinpä sopikin: hepo oli syntynyt samana päivänä kuin Angelika. Ja niinpä silloin leivottiin Tähdellekin Angelikan syntymäpäiväksi iso ruisleipärinkeli ja varsan päähän pantiin näsiänoksasta kiedottu, vaaleanpunainen kukkaseppele, jonka itse Cecilia-rouva solmi miehensä kehoituksesta tuokio ennen kuin Angelikan tuleva hepo talutettiin hänen luokseen. Angelika sai sen nimikokseen, melkeinpä omakseen.

Se olikin hyvä hevosen alku. Itse Mikael Laurell, tottunut maanviljelijä, oli sen valinnut.

Ja sitten hän opetti sen vetämään rekeä ja rattaitakin.

Mutta kuinkas ollakaan! Kului aikaa, niin sälkö alkoi säikkyä autoja maantiellä, junaa kaupungissa, jokaista pitkää ja tuuheaa katajaakin tien varressa. Siitä tuli kiusaa ja pelkoa.

Aiottiin jo myydä se.

Herra Mikael Laurell ei ollut juuri ajanut sillä sen jälkeen kuin oli sen opettanut. Hän piti vanhasta ruunastaan Hiposta, ja Tähdellä ajaminen, jos hän sen välisti otti, tuntui hänestä melkein uskottomuudelta Hippoa kohtaan, joka oli palvellut Pähkinämäellä miltei koko sen ajan kuin Mikael Laurell yksinään omisti talon, kuusitoista vuotta. Lieneekö ollut niinkin, ettei hän halunnut pöyhkeillä komealla oriilla, hän, joka rakasti hiljaista kulkua ja rauhaa, hän, jo ikääntyvä rauhan mies.

Tähti oli siis alkanut säikkyä. Ja sitten se kerran puraisi rintaan karjakko Riikkaa, joka pahaa aavistamatta kulki sen editse. Julman haavan! Siitä nyt varsinkin Cecilia-rouvalle kauhistus, puhumattakaan monista lääkärimatkoista ja lääkkeistä, joita vamma tarvitsi.

Pian kertoivat toiset palvelustytöt Tähden tulleen niin ilkeäksi ja ovelaksi, että kun sille tarjosi leipää aidan takaa, — sille oli paras nykyään sitä tarjota hyvin varovasti, — otti se palasia ja söi, mutta nähdessään leivän lähestyvän loppumistaan, se vilkuili tarkoin, milloin se loppui, ja saatuaan viimeisen murun se tavoitti iskeä antajaan hirmuiset, pitkät hampaansa. Ainoastaan Angelikaa ei se ollut vielä koskaan yrittänyt purra.

Vihdoinkin, viime talvena Angelika, ollessaan kotona joululomalla, pääsi selville, mitä Tähdelle oli tapahtunut, miten se oli turmeltu! Hän seisoi eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä odottaen tanhualle Tähteä ja edellisenä keväänä taloon pestattua voutia, sillä aiottiin lähteä vieraisille Tuulensilmän sahalle, Vennolammin herrasväen luo. Keittiössä istui palvelusväki parhaillaan päivällisellä. Siinä Riikka, joka haukkasi oikeasta kädestään leipää ja perunaa ja vasemmasta kokonaista silliä, jota hän piti täydellä kouralla kiinni. Se oli Riikan sillinsyöntitapa. Suolavesi valui rasvaisesta sillistä sormien välitse ranteelle, joka ei ollut aivan puhdas, — mutta sitä puhtaampia lehmät, joita Riikka hoiti Pähkinämäellä jo kahdeksatta vuotta. Riikasta hiukan erillään istui kaksi palvelustyttöä, renkipoika Kottu Hulaus ja lisäksi Lullin pappa: vanha torppari, oikea isännän uskottu ja ystävä. Satoi lunta, yhä sakeammin. Ilma tuprusi ikäänkuin peltokanan höyheniä täynnä... Ja Angelika ihasteli talven raikasta, reipasta ihanuutta.

Silloin törmäsi Tähti pihaan. Ja vouti. Mutta kuinka he tulivat? Kuski ei vierailureen pukilla leveänä istuen, vaan riippuen ohjaksissa ja viistäen pitkin maata. Tähti laukkasi vauhkona melkein irrallaan, — mutta eihän: maassa laahautuva vouti ei hellittänyt ohjaksista. Tuskin kuului nyt edes hänen rumia, kauheita kirouksiansakaan, — vain silloin tällöin voihkaus, ja koko ajan karkea, vihainen:

"Ptruu! Ptruu!"

Tähti kiisi ympäri pihaa kuin sotahevonen. Kamalaa sitä menoa oli nähdä. Niin ohitse portaista, mies möhkäleenä ohjaksissa reen takana milloin kasvoillaan tai kupeellaan, milloin selällään. Hän oli joko sekaantunut ohjaksiin tai ei niitä tosiaan hellittänyt käsistään, hän oli niin itsepäinen. Kinos ryöppysi ilmaan kuin tuisku. Nyt, toisella pihan kierroksella, välkkyvä reki kaatui, se rämähti rikki tikapuihin.

"Ptruu! Ptruu!"

Onneksi Tähti pysähtyi pakostakin vasten puutarhan korkeata säleaitaa, huohottaen ja vaahdossa. Vouti nousi maasta, juoksi etsimään jotakin reestä: ruoskaa! Ruoskakin näytti pudonneen. Angelika riensi ulos hevosta puolustamaan. Vouti kimposi vastaan. Angelika nouti peräkamarista isänsä. Ja sitten palvelusväki sai katsella keittiön ikkunasta, kuinka herra tyttärensä kanssa hillitsi vimmastunutta voutia, Angelika palasi viimein keittiöön. Silloin sanoi pappa Lulli:

"Eipä voi enää olla puhumatta... Mahtaisipa vouti saada elukalla kyydin vaikkapa säleaidan ylitse, jos pistelisi sitä seipäällä, jonka päähän on asetettu neula."

Renkipoika Kottu, pari vuotta nuorempi Angelikaa, punakka ja sinisilmäinen, veti päätänsä hartiain väliin ikäänkuin iskua torjuen virkkoi:

"Myrsky, sanoi ukko, kun pani kahvipannun piiloon!"

Mutta Kustaa Lulli jatkoi suuttuneena:

"Älä puhu siinä! Synti se on kuitenkin eläintä kohtaan. Vallan synti."

"Tuo Kottupa se Tähteä neulakepillä pisteli", jatkoi Riikka.

"Kenraalin komennuksesta", puolustautui Kottu.

Angelika tiukkasi nyt selvyyttä. Ja silloin tuli vähäpuheisten, tässä asiassa liiankin vähäpuheisten, alustalaisten suusta ilmi koko Tähden asia. Etenkin Kustaa Lullin suusta, jonka valkea ja pitkä parta nyt aivan tutisi:

"Ikävä kannella, mutta täytyy..."

Vouti oli kerran edellisenä kesänä, kun Tähti ei ruvennut hyppäämään liian korkeaksi jätetystä rantahaan veräjästä, kehoittanut Kottua pistämään sitä neulalla.

Ja sitten talvella oli vouti riuhtonut harjaantumatonta oritta aina pahasti suitsista ja antanut sille ruoskaa. Salaa oli hän sitä tehnyt, herran ollessa paikalta poissa, milloin puunajossa tai suohaudalla Hipolla, milloin kaupungissa samalla vanhalla uskotullaan.

Tähti oli alkanut siitämöisin pelätä ja säikkyä. Sen huomatessaan oli vouti ajolle lähtiessään kiinnittänyt Tähden päitsiin tavallisten silmäläppien lisäksi tuohesta jatkon, ettei se muka näkisi korkeita katajia eikä ajajan ruoskaa. Ja ruoskan siimaan oli vouti solminnut pienen rautamutterin. Ja kiinnittänyt reen sepään paksun rautalangan, niin ettei Tähti potkiessaan rikkoisi rekeä. Tähti potki kuitenkin, arvaahan sen. Silloin vouti köytti hevosen häntään vanhan kanuunankuulan, jonka löysi renkituvan ullakolta.

Nyt Kustaa Lulli kaiken viimeinkin kertoi.

Angelika sai kyynelet silmiinsä, kun ajatteli, että hänen oli täytynyt olla tällaista tehtäessä poissa kotoaan, koulussa. Cecilia-rouvakin oli tullut keittiöön, ja hän oli vähällä pyörtyä tätä kuullessaan. Mutta tuskin herra joutui voudin kanssa sisään ja osalle asiasta, niin hän päätti heti antaa palkanjäännöksen sekä voudille että renkipojalle. Vouti lähtikin kohta Pähkinämäeltä, uhitellen ja vimmoissaan; mutta nuori Kottu pyysi anteeksi: hän oli pistänyt hevosta neulalla vain sen yhden ainoan kerran, ja siitäkin oli aikaa.

Hän olisikin saanut jäädä, mutta eipä jäänyt. Hänkin lähti.

Ei hän kuitenkaan lähtenyt vihaisena ja uhitellen, vaan iloisena ja reippaasti. Hän kiitti kaikesta herrasväkeään ja etenkin Angelika-neitiä. Ja niin hän katosi kauniiseen, huurteesta kiiltelevään koivikkoon ja lauloi:

"Kun aseman kello soi kolme kertaa,
Niin marmorijuna lähti..."

"Minne se poika sitten täältä meni?" kysyivät vieraat.

"Minne lienee", vastasi rouva Laurell. "Ei hän sanonut, nauroi vain, että kyllä hänestä vielä kerran kuuluu. Ei hänellä ole kotiakaan. Eikä vanhempia. Ei edes äitiä: sanoi, että isänsä oli ollut niin hajamielinen, ettei ollut muistanut hommata hänelle edes sukunimeä, Sentähden hän oli vain Kottu Henriikanpoika. Toisen kerran laski leikkiä: Isä kuoli, äiti naitiin ja — minä jäin leskeksi —. Luulen, että hänestä tosiaan vielä kerran jotain kuuluu. Kun vain kuuluisi hyvää."

"Minulle hän kertoi tahtovansa johonkin kauppapuotiin", tiesi Angelika. "Vaihtoikin täällä kylällä aina miesten kanssa kelloja, niin että oikein harmitti. Mutta uskon, että hänestä kerran tulee oikein hyvä."

"Kuten Tähdenkin uskollasi paransit", huomautti Mikael Laurell.

"Niin, Tähtihän oli hyvä", vastasi Angelika. "Ja siitä tuli taas hyvä, kun kohteli sitä oikein, kun esimerkiksi maantiellä näytti aina sille, ettei ollut mitään syytä pelätä katajia, tai meni itse sen eteen ja taputteli sitä kaulalle, kun auto tuli. Sillä tavalla se rauhoittui entiselleen, Ei se ole enää kahteen kuukauteen ketään yrittänytkään purra. Mutta mamma ei vain nousisi enää sen rattaille, vaikka saisi satatuhatta markkaa."

Samin isää odotetaan. — Mitä Sam askartelee, ja kuinka hän on pikainen vihastumaan. — Sam joutuu Oravanpesään.

Sitten Angelika lähti kaupunkiin kouluun, joskaan hän ei nyt paremmin kuin ennenkään tietänyt, mitä se oikein hyödyttäisi: pystyisikö sen antama oppi häneen... Sillä hän piti itseään varsin typeränä; tunsi olevansa luotu vain maalle, jonka uutta kevättä hän jo alkoi toivoa. Kevättä, jolloin rentukat taas katselisivat niittyjen lampareista niin iloa säteilevin silmin, että kävi sääliksi noukkia niitä maljakkoihin. Kevättä, jolloin Pähkinämäen rantahaka upeilisi taas tuomenkukkia tulvillaan, vaikka tosin — neljässä päivässä lakastuvia ja sitten kauheain toukkienkin kiusaamia. Kevättä, jolloin hämäläinen kylä paistaa aivan valkeanaan omena-, päärynä- ja kirsikkapuun kukkia... Valkeana ja punertavana kuten keidas erämaassa, niinkuin Tuulensilmän sahan poika, pian ylioppilaaksi joutuva Venti vertailee. Myöskin Angelikan parhaassa puussa tuhansia, tuhansia kukkia: kelpaapa siitä ylpeillä. Ja näytellä kävelijöille koko kylää! Sen suuria puutarhoja. Ja pieniäkin... kesällä loistaa jokaisen töllin pihalla keisarinkruunuja, akleijoja, georgiinejakin, monet niistä itsensä Angelikan sinne viemiä ja levittämiä. Ja järven saarissa kieloja, niin puhtaita, — mutta melkein liian huumaavia.

Nyt oli taas kielojen ja muiden kukkien aika mennyt. Mutta se tulisi takaisin! Kesä terveine, iloisine maalaistouhuineen! Ensi kesänä ajaisi Angelika jo itse nimikkohevosellaan heiniä vajaan. Ja viljankorjuu... Angelika kulkisi jälleen kahvipannua kantaen kestitsemässä muonamiehiä, talon rouvan istuessa sukankudin kädessä ja hymyillen jollakin rauniolla...

Ja ensi syksynä saisi Angelika ainaiseksi jäädä tänne.

Ihmiset höpisevät sellaisesta kuin naimisiin menosta. Niin että Angelika itsekseenkin sitä ajatellessaan punastuu. Siitä nyt jo! Ei, kunhan saisi olla täällä, maalaiskodin työssä ja iloissa, eläinten ja monien kelpo ihmisten parissa.

Angelika siis lähti kouluun.

Ja jäi samoin kuin hänen vanhempansakin odottamaan, milloin Samin isä tulisi noutamaan lastansa tai — voisiko hän enää tullakaan.

Ja heti seuraavana lauantaina Angelika jo kippasi sunnuntaiksi maalle, jalkaisin. Olihan kyllä puhuttu, että hänen olisi tarpeetonta tullakaan näin ensimmäisen viikon jälkeen, ja oli päätetty, ettei lähetettäisi hevosta vastaan. Ja luvattu antaa tietoja, jos Samin asiasta kuuluisi jotain erikoista.

Pojan isästä ei kuulunut mitään. Tietoja ei siis Pähkinämäeltä ollut lähettää.

Ja nyt Angelika tuli kotiin. Ennen kaikkea Samin tähden hän sinne tahtoi, ja hän moitti itseään siitä, että melkein toivoi, ettei Ilola olisi Pähkinämäellä käynytkään. Ainakaan ei kaupungissa hänestä tiedetty sen enempää, Hautajaiset oli pidetty äidille, joka löytyi raunioista. Arveltiin isänkin palaneen.

Nämä Angelikan tuomat tiedot oli Pähkinämäen herrasväki jo sieltä täältä saanut. Mutta talon palvelusväelle ja vieraillekin oli sanottu, ettei heidän pitäisi hiiskahtaa Samille hänen äitinsä hautaamisesta eikä koko tulipalostakaan mitään.

Kun Angelika, joka ei pelännyt pimeää, ilmestyi odottamatta, savivelliä kuohuvat tiet käveltyään, — sillä olihan satanut monta päivää, — yht'äkkiä kotiin, nukkui Sam jo keittiössä, jonne hänelle oli tuotu pukkisänky.

"Miten Sam voi?" kysyi Angelika heti.

Ei ollut Samista ilmoitettavaa muuta kuin että hän oli alkanut jo sanoa: "Meillä!" Niin selitti Cecilia-rouva, päivitellen pulmaa, joka yhä oli hänen mielessään, nimittäin mitä nyt tehdä pojalle, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa:

"Hän sanoo: Meillä! Ensin ikävöi kuin tuo Pyynti, kun isä toi sen penikkana tänne, Angelika."

Lämpiävän leivinuunin ääressä kenkiään riisuessaan ja itseään kuivatellessaan jatkoi Angelika äitinsä puhetta:

"Niin, Pyynti! Hirveän ikävä sillä silloin oli, sinulla, Pyynti-raiskalla. Monta päivää istuit ensin oven luona nurkassa, jörönä ukkona. Et voinut syödä, et oikein juodakaan. Tahdoit vain vikisten ulos, livistääksesi takaisin kotimaille, Rovaniemelle. Ja muistatko, Alvar, ulkonakin se ketjuissa pompahteli ilmaan kuin jostakin esteestä yli hypätäkseen. Eihän se ollut tottunut kahleisiin. Ja sisällä — taasen nurkkaan, huokasi raskaasti, kyyrötti maassa, ja välisti ulvoi. Ei poloinen nukkunutkaan, tai jos nukahti, niin heräsi yht'äkkiä kuin kauniista unista ja alkoi uuden olinpaikan huomatessaan ulvoa. Muistatko, äiti, miten säikähdit ensimmäisenä yönä sen kamalaa ääntä? Sehän ikäänkuin nauroi, — melkein kuuli sanoja. Se piehtaroi tuskasta, koti-ikävästä. Ja sittenhän se rauhoittui..."

"Kolmessa päivässä koira koteutuu", vakuutti rouva Laurell vanhalla kansan sananparrella.

"Ja nyt on Sam koteutunut, niinhän?" iloitsi Angelika. "Muistatko, miten kalpeana hän ensin pyysi äidin luo. Mikään ei auttanut: eivät namuset, hevoset, Pyynti, orava, linnut. Pyysi ja vaati rajusti; ymmärtäähän sen."

"Aikoi hän täältä vielä tiistainakin karata. Lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Riikka otti portin ulkopuolelta kiinni. Mutta vekara, minkäpäs teki: iski nyrkillään Riikkaa ja rimpuili raivoten. Hän taitaa olla onnettoman tuitukko."

"No sen nyt ehkä ymmärtää", puolusti Angelika. "Mutta nyt hän jo sanoo: Meidän."

"Niin sanoo. Ja juoksentelee kuin kotonaan. Keksii leikkejä. Autteleekin näppärästi pikku askareissa, joita hänelle on annettu, että hän unohtaisi. Niin, kyllähän koira koteutuu. Mutta ihmisessä, joskin lapsessa, sellainen unohtaminen tuntuu oudolta..."

Angelika ei kuunnellut. Hän kyseli:

"Sam siis auttelee mielellään askareissa? On näppärä ja vilkas?"

"Se on totta", vastasi rouva. "Kun kahvilastut loppuvat keittiöstä: Sam, juoksepas! Ja hän juoksee ja tuo kuin lennossa. Itsestäänkin hän on valmis... Kulkee perästäni metsään, seuraisi mielellään kintereillä; näkee risuja, kerää ne syliinsä kotiin hellaa varten. Todellista pikku apua: milloin ryömittävä aitan alle etsimään kananpesää, — vips: poika menee kuin sisilisko. Milloin tuotava porkkanoita, ei hän raasta punajuuria porkkanain asemesta, kun van neuvoo. Milloin kahvia jauhettava: jo istuu permannolla ja mylly hurisee. — Ja hän on nähtävästi hyväpäinen: sanoin jotain hänen kohtalostaan ruotsiksi Mikaelille, ja hän rupesi kohta matkimaan lausetta, vaikk'ei sitä ymmärtänytkään, niin etten enää siitä uskaltanut puhua."

"Niin, Samhan osaa jo murtolukujakin", huudahti Angelika.

"Nonsensia", väitti Alvar. "Olen nyt koetellut Samia siinä suhteessa. No, alkeita hän kyllä osaa, mutta jatko on hataraa. Hänelle on ajettu kaikki päähän pänttäämällä ja peloitellen. Mutta kehittämällä hänestä kyllä voisi tulla vaikka matemaatikko."

"So, so, Alvar", huomautti Mikael Laurell, "suvaitsepas olla vähemmän miehekäs ja muistaa, että hän on lapsi. — Mutta, Angelika, mihinkähän tällä nyt oikein pyrkinemme?"

"Mihinkä? Isä sen kyllä tietää", vastasi Angelika. "Ja äiti myöskin. Ilolalle on varmaan käynyt onnettomasti."

Keskustelu, joka oli kulkenut hiljaisella äänellä, — paitsi Alvarin, joka tietysti melkein huusi, — muuttui vaikenemiseksi. Cecilia-rouva huokasi ja vilkaisi alakuloisesti mieheensä. Mikael Laurell pudisti päätänsä ja huokasi hänkin, ja ikäänkuin kaihtoi Angelikan sinisiä silmiä. Niissä silmissä ei nyt näkynyt hymyä, vaan pelkkää vakavuutta.

Ja sitten Mikael Laurell supisi jotain vastuusta ja perinnöllisyydestä:

"Vaikea tehtävä..."

"Niin ne kaikki siellä tulipalossakin sanoivat", virkkoi Angelika päätänsä nyökäyttäen.

Mikael Laurell katsoi puolisoaan silmiin:

"Oikeassa on Angelika: autettava olisi seurauksia ajattelematta... Mennäänpäs nyt tuonne oikein istuen asiaa pohtimaan."

Siirryttiin ruokasaliin. Sielläkin oltiin kauan vaiti. Viimein Mikael-herra virkkoi:

"Mitäpä kirjassasi, Cecilia, sanotaan?"

Cecilia-rouvan ei tarvinnut ottaa kirjaansa. Ulkoa, ikäänkuin itsekseen, luki hän siinä keinutuolissaan erään värssyn Markuksen evankeliumia, ja hänen silmänsä saivat merkillisen lempeän, hymyilevän loisteen.

Se luku oli 9:s ja värssy 37:s.

Angelika sanoi:

"Varmaan onneton Ilola on palanut. Köyhäintaloonko siis? Olenhan kyllä käynyt siellä, ja hyvä on toki niinkin, että meillä on edes sellainen. Saavathan lapset siellä toki oikeat vaatteet, joskin kaikki samaa ruskeaa kangasta, ja edes puukengät. Enkä suinkaan puhu näistä vaatteista ja kengistä siksi, että niissä olisi vikaa, eivät ne rikkaillekaan olisi häpeäksi, ei: minun mielestäni heidänkin pitäisi antaa välisti lastensa kulkea sellaisissa, näyttääkseen, ettei se ole mikään häpeä. Mutta kuitenkin: Sam puukengissä! Ja minähän Samin löysinkin."

Jälleen hiljaisuus.

Sitten huomautti Mikael Laurell, että hän ja äiti olivat jo melkoisen iäkkäitä. Niin oli käynyt, että hän itse oli viettänyt, ei auta kieltää, — huikentelevan nuoruuden; ja siksi oli Cecilia saanut odottaa liian kauan...

Cecilia-rouva moitti näitä sanoja. Mutta Mikael Laurell keskeytti hänet, jatkaen vain:

"Ja ajattelen äitiä. Sitä, että hänellä on niin paljon puuhaa talossa, kun sinun, Angelika, tietysti täytyy pysyä siellä koulussa ja Alvarkin pian menee yliopistoon. Oikea, harras kasvatus ei ole leikin asia... Varsinkin... niin, jos sittenkin olisi tuota — perinnöllistä. — Ja ajattelen, että mitäs sitten, jos Samin isä kuitenkin yht'äkkiä ilmestyy ja vaatii hänet pois? Taitaisit antaa, Angelika? Isän kuolemasta ei olla aivan varmoja. Silloin sinä, Angelika ja luultavasti Cecilia ja minäkin olisimme häneen jo tottuneet."

Kyllä Mikael Laurell tosin arveli löytyvän keinon siihenkin, että Samin isä mahdollisesti ilmestyisi ja silloin jatkaisi yhä huonoa elämäänsä. Ellei isä olisi tosiaan muuttanut tapojaan, voitaisiin lapsi ottaa hänen käsistään vaikkapa viranomaisten avulla.

Ja sitten, — kun olisi odotettu tarpeeksi kauan, — sopisi Pähkinämäen omistajien ajatella asiaa.

"Mutta mitäs arvelisit, Angelika", esitti Mikael Laurell, "jos sijoittaisimme hänet ainakin siksi aikaa, kunnes sinä pääset koulusta oikein kotiin, jonnekin hyvään paikkaan? Odottaessamme isää katselisimme, mihin hän kelpaisi luonteeltaan ja lahjoiltaankin, siis miten saisimme hänestä oikein onnellisen. Eiköhän Lullin pari vaalisi Samia ensi kesään asti. Heiltähän ovat lapset kuolleet, kaikki neljä: suru, jota tuskin hennoisi sanoa koettelemukseksi. Ja he ovat todellakin oikeita helmiä Hämeen kruunussa: hiljaisia, mutta ahkeria ja auttavaisia; hiljaisia, mutta leikillinen hymy huulilla, milloin ei lähimmäisen murhe tuo kyyneltä silmään. Oravanpesä on kyllin lähellä, joten Lullien ei tarvitsisi vaalia orpoa ilman apua, puhumattakaan siitä, että tietysti koettaisin antaa heille korvausta."

"Ja sitten kesällä tulee Sam tänne!" huudahti Angelika. "Minäpä lähden itse huomenna puhumaan Lulleille."

Mikael Laurell huomautti vieläkin:

"Niin, jos isää ei ilmesty tai jos hän on auttamaton rappioitunut..."

Seuraavana aamuna keppasi Angelika Oravanpesään, Pähkinämäen kolmesta torpasta lähimpään, joka oli kalliokunnaalla keskellä ihania, tasaisia vainioita, pienen, melkein aina tyynen järven rannalla. Tyynen: niin korkeat, pitkinä kiertävät harjut ympäröivät sitä hiljaista laaksoa.

Tölli oli vanhuuttaan tummanpunainen, Sitä ympäröi kiviaita, jonka porttiaukon kahden puolen seisoi kaksi pilarikatajaa, läpinäkymättömän tiheitä, rungoiltaan kuusi tuumaa paksuja: oikea puuastiantekijäin himonäky, — mutta siinäpä ne vain olivat saaneet kasvaa varmaankin satoja vuosia.

Töllissä oli pieni kuisti. Kuistilla penkit niin kapeat, että Kustaa Lulli ja hänen vaimonsa istuivat niillä kesäiltoina lepohetkillään kuin kanat orrella.

Hedelmätarha peitti koko pienen pihan kuin suunnaton sateenvarjo. Ja omena- ja kirsikkapuiden juureen oli Angelika tuonut kukkasia, joita nyt Lullin muori tarkoin vaali. Georgiinit kukkivat yhä vielä.

Angelika tapasi kelpo Lullit kotona, ukin kantamassa keittiöön kellanpaistavia tervaleppiä, jotka hän oli pilkkonut ja latonut pieneen ja sievään pinoon navetan ja ylen pienen saunan seinustalle: siinä olivat halot kuin mitkäkin leluset. Emäntä jälleen kuului puhelevan navetassa kahdelle lehmälleen, jotka näkyivät ovesta pyöreinä ja välkkyvinä kuin hylkeet, possulleen, joka oli niin lihava, että sai tuskin enää karsinan kaukaloaukosta ulos kärsänsä, ja lampaalleen, joka oli kuusi vuotta vanha, kun pariskunta ei hennonut sitä teurastaa: niin säälittävää oli heistä tappaa oma lammas-raukka!

Neidin nähdessään otti ukki arvokkaasti hatun päästänsä ja kätteli vierasta. Ja nyt mentiin ensin mamman luo navetan puolelle, jossa neidillä oli ihastelemista etenkin kananpojissa, niin ne olivat hänen mielestään viime näkemältä kasvaneet, aivan kummallisesti kasvaneet ja tulleet pitkäkoipisiksi. Sitten kierreltiin pikimmältään, matkalla tupaan, katselemassa perunat, porkkanat, punajuuret, sipulit, eikä Angelika unohtanut papan tupakkamaatakaan, joka röysäsi puolen miehen korkuisena, tai hänen omenapuitaan, jotka olivat täynnä veden kielelle tuovia pompeleita. Sillä välin oli Lullin emäntä kuitenkin jo pujahtanut sisään, ja ennenkuin Angelika joutui estelemään, istui maija hellalla ja muori väänsi seinäkaapista esille hirveän pitkää ja leveää, kauniin kellertävää nisupalmikkoa ja työnsi neidin puoliväkisin kamariin, joka oli verhottu tapeteilla, ikkunoissa pitkät uutimet, seinällä suurennetut valokuvat torpan pariskunnasta ja piirongilla kaksi koiranmuotoista konjakkikarahvia.

"Keinutooliin! Se on neidin paikka!" sanoi emäntä, ja sattui samassa käymään itse asiaan: "Ja Herra siunatkoon, kun neiti nyt on sellainen pikku äiti!"

Muori alkoi puhua tuosta kauheasta tulipalosta ja pojasta, jonka Angelika oli pelastanut:

"Teistä se vasta hyvä rouva tulee. Sitä päivää vallan odotan, kun minut kutsutaan neidin häihin."

Angelikan valkea otsakin lehahti punaiseksi, Hän torui muoria, sotki asian, sanoi itseään vain höperöksi, josta ei paljoa mihinkään olisi, ja kiiruhti kertomaan, mitä varten oli tänne tullut. Mutta tuskin hän sitten ennätti pyyntönsä esittää, niin muori huudahti kimeällä vanhannaisen äänellään:

"Ymmärrän minä: ette voikaan poikaa pitää, — ja antaisitte nyt meille sen surun, että meidän pitää siitä erota, kun sen isä tulee ottamaan lapsensa pois."

Muori helähti nauramaan, se oli häneltä leikkiä.

"Totta maar!" tokaisi Kustaa Lulli ylimalkaan; se oli hänen sanantapansa.

Ja nyt heltyi muori valittamaan, kuinka hän kaipasi kuolleita lapsiaan. Omituista: ne olivat kaikki kuolleet tautiin, vaikka he itse olivat niin terveitä. Muori-raiska lyyhistyi tuolille itkeskelemään:

"Niin köyhiä me olemme, — vaikka on jaksettu pistää rahtunen kirstunpohjallekin. Ei lapsia, — mikä onnettomuus ihmisille."

"Totta maar, mutta se on niinkuin määrätään", oikaisi Kustaa Lulli.

Emäntä vakuutti, että hän kyllä oli mielestään hoitanut lapsiaan hyvin, ne olivat aina saaneet runsaasti ruokaa, kelpo vaatteet ja siisteyttä... Jumala oli vain ne nähnyt hyväksi kutsua luokseen. Mutta kuinkas se on: olikohan tämä leikkinyt tulitikuilla?

"No, lapsihan se on, raiska", jatkoi muori samassa. "Olen kuullut: ei, neidin ei tarvitse pelätä, kuinkas minä nyt siitä menisin hänelle puhumaan! Eikä puhettakaan, jos sitä asiaa täytyisi todella ajatella, että me ottaisimme jotain ikäänkuin palkkaa. Herrasväkihän on tehnyt papalle ja minulle niin paljon hyvää, että jos me vain voitaisiin jossakin kohden auttaa, niin... Emme me rahaa tarvitse! Kyllä meillä on rahaa! Sitä me kaikkein vähimmän tarvitsemme!"

Joka aamu saisi poika, kun tulisi tänne kevääseen asti, lämmintä maitoa jo vuoteeseen, niinkuin ennen muinoin muorin omat lapset. Vaatteita olisi ehkä vielä tallella, kun kirstuista hennoisi kaivella. Mutta opetus sitten: nuorenahan vitsa olisi väännettävä... vaikkei sitä silti tarvitseisi turhista rapsutella, eikä sydän antaisikaan myöten rapsutella. Mutta opetus:

"Ukki ei näe enää oikein lukea, ja minun aikani pyrkii menemään eläinten kanssa."

"Älkää surko", sanoi Angelika. "Sam osaa jo paljon enemmän kuin aapisen. Ja sitten kesällä minä kyllä opetan ressua: sillä emme me voi antaa Samia teille kuin kesään asti, muistakaa se."

"Totta maar! Ainakin kesään asti", vahvisti Kustaa Lulli, ja toiset purskahtivat nauramaan.

Keskipäivällä kepsutti Angelika takaisin kotiin esiliina täynnä kesäomenia, eikä nyt Mikael Laurellille jäänyt muuta huolta kuin houkutella torpanväkensä ottamaan orpopojasta edes pieni kuukausiraha:

"Kesään asti", lopetti herra Laurell.

"Totta maar!" vastasi Kustaa Lulli. "Minä tein Samille nyt jo oman sängynkin."

Miten lyseolainen ajaa vaunuilla ja autolla: kuinkas muuten, torpan pojan esikoinen! — Amor herää hänen sydämessään. — Ja mitä nyt Samista kuuluu.

Angelika asui kaupungissa Kolinin, lyseon matematiikanlehtorin perheessä. Milloin ei itse hakannut läksyjä päähänsä, kuten hän sanoi, autteli hän talousaskareissa tai opetti Kolinin lapsia, joita oli iso liuta.

Tänä syksynä ja talvena ei Kolinin lapsista edes vanhin, joka oli kuudennella luokalla ja luonteeltaan hieman raukkamainen, koskapa kanteli silloin tällöin tovereistaan isälleen, enää juuri ivaillut Angelikaa kuskiksi, eläintenkesyttäjäksi tai hevosten sukupuuksi, koska Angelika muka tunsi kaikkien hevosten nimet kaupungissakin, — eikä pilkannut laupeudensisareksi, joka kätteli kaikkia tuntemiaan köyhiä, ei liioin nauranut hänelle, kun hän sanoi: "Tooli", "plikka", "vesen" j.n.e. Tämä muutos johtui siitä, että yleensä myönnettiin Angelikan suorittaneen ylistettävän teon: kaikki kaupungissa tunsivat suuren tulipalon. Ja sitäpaitsi sanoi varsinkin lehtorin rouva, että Angelika alkoi jo tulla aikuiseksi.

Niin eleli ja ahkeroi Angelika viikot, mutta meni aina lauantaisin kotiin, joko Pähkinämäen hevosilla, jotka lähetettiin vastaan, tai usein kävellenkin. Sillä Mikael Laurellin periaatteena oli antaa tuon kävelyn tapahtua: hän tahtoi kasvattaa lapsistaan sekä vaatimattomia että rohkeita.

Mutta Venti Vennolampi, Tuulensilmän sahan poika, vanhin sisaruksistaan, hänet tuotiin joka aamu kouluun komealla palkintohevosella tai vielä komeammalla autolla ja noudettiin sieltä kotiin samoin.

Venti oli hoikka ja pitkä, mutta niin siro, että näytti pienemmältä kuin Angelika. Hänen kasvonsa hohtivat vaaleahipiäisinä; huulet punaiset, silmät siniset, mutta ikäänkuin hieman vetiset.

Hän puhui hiljaisella äänellä. Hymyili melkein aina. Oli kohtelias kaikille.

Kauan oli koulupoika ihaillut Pähkinämäen tyttöä, mutta ei ollut nähnyt Angelikaa muualla kuin kaduilla koulusta tultaessa.

— Angelika, oli Venti ajatellut, — kuinka hän on ihmeellinen.

Kerrottiinhan Angelikan rohkeudesta. Kerrottiin, että hän oli kesyttänyt vallan hirveän hevosenkin! Kuinka hän oli voinut? Kuinka hän oli saattanut!

Angelika! Hänen silmistään säteili aina omituinen, puhdas loiste, niin että Venti tunsi itsensä vähäiseksi, halvaksi.

Mitä hän, Venti, voi sille, että hän oli ainoastaan tällainen?

Miksi eräät toverit ivasivat hänen vaatteitaan, hänen kalvosimiaan ja niiden hopeisia nappeja? Hänen kravattineulaansa, jossa oli oikea jalokivi:

"Se on vain pieni ametisti, äidin lahja", selitti Venti.

Ja nuo kalvosimien napit, nekin olivat toki äidin valitsemat, joskin isä kehui monessa paikassa, että hänen pojallaan oli jalokivet ja hopeiset napit ja kaikkea sen sellaista.

Ja miksi ei Ventillä olisi niitä saanut olla? Nehän olivat kauniit. Venti rakasti kaikkea kaunista koko sydämestään.

Minkä Venti sille mahtoi, että hänen isänsä oli sahan ja suurien maatilojen omistaja? Hän itse olisi mielellään ollut köyhä. Rikkaan isänsä tähden köyhä.

Ventiä sanoivat toverit pilkkanimellä komesrootiksi siitä syystä, että hänen isänsä pyrki kauppaneuvokseksi. Tunkeutui kaikkien mahtavien ja vaikutusvaltaisten tuttavuuteen, suorastaan työntäytyi sisälle ovista: pormestarin, eräiden harvojen seudulla asuvien ruotsinkielisten tilanomistajain, itse kuvernöörin ja venäläissyntyisen poliisimestarinkin. Kutsui heitä kotiinsa, johon oli teettänyt kaikki komeudet, englantilaiset kamiinit ja parkettilattiat, hän, nopeasti rikastunut talonpojan poika, joka solkkasi melkoisesti ruotsia, halusi mielellään solkata venäjää ja esiintyi suomenmielisenä kaikkialla paitsi ei ruotsikkojen seurassa.

Pahimmin loukkasi Ventiä, että hän huomasi syytettävän isää siitäkin, että hän oli muka ottanut Ventin äidin, joka oli hyvää ruotsalaista sukua, vain hankkiakseen itselleen ulkonaista menestystä.

Siksikö äiti oli niin sulkeutunut? Ei seurustellut paljon missään. Lueskeli vain kotona monia kirjojaan: hänellä oli aikamoinen kirjasto.

No niin. Venti ei ollut käynyt Kolineilla pitkään aikaan, vaikka hänen isänsä ja lehtori olivat ystäviä. Pahansuovat kertoivat lehtorin onkineen tuon tuostakin sahanomistajan nimen vekseleihinsäkin. Tämä jo loukkasi Ventiä. Mutta vielä pahempana käynnin esteenä oli se, että eräs kaikkein myrkkykielisin Ventin tovereista väitti hänen isänsä muka vuosi sitten syksyllä kantaneen matematiikanlehtorille ison siankinkun, jotta Venti selviäisi algebranehdoistaan. Venti, joka saattoi olla kiivaskin, huusi jyrkän vastalauseensa, ja kyynelet herahtivat hänen poskilleen. Hän sanoi kyllä olevansa algebrassa heikko eikä todellakaan ymmärtävänsä, mitä hän sinuksilla ja kosinuksilla tekisi; hän ei välittäisi elämässään mistään, mikä vivahtaisi laskelmiin; mutta hän tiesi tosiaan osanneensa ehtonsa, lukeneensa otsansa hiessä niitä. Ja eikö Kolin haukkunut Ventiä aasiksi yhtä karkeasti kuin muitakin? Mutta sisällisesti ei Venti sittenkään ollut varma, etteikö isä ehkä ollut yrittänyt Kolinia lahjoa.

Ja kumminkin teki hänen mielensä Kolinille.

Viimein ei hän malttanut olla sinne lähtemättä, kun sattui hyvä tilaisuus: lehtorin vanhin poika piti näet syntymäpäiviään, kekkerit, jotka hänen isänsä mielellään salli, sillä poika oli hänestä jonkinmoinen matemaattinen äly, selväjärkinen, asiansa reaalisesti hoitava: sen näki jo siitäkin, että hän ymmärsi lukea erikoisen ahkerasti venäjänkieltä, jota siihen aikaan ruvettiin maassa yhä enemmän vaatimaan.

Eikä lehtori Kolin suinkaan ollut ahdasmielinen! Sitä ei voi sanoa: kun Vennolampien iso liuta, nimittäin lapset Venti, Kauppo Sulho, Ahti Aake, Hjördis ja Turo, jopa nuorinkin, Ilta Anja, — itse ukko ei joutanut tulemaan, — saapuivat autolla ja reellä pauhaten lehtorin taloon, istui siellä poikain huoneessa koululaisvieraita pelaamassa korttia. Tosin vain marjapussia.

"Se riittää kyllä teille", oli lehtori sanonut, "vaikka mies, joka ei tunne kortinsilmiä, ei ansaitse housuja".

Osasihan Venti korttia, tokipa toki! Pelattiinhan Tuulensilmässä korttia. Välisti rahastakin: isä sellaista vierailleen ehdotti, — mutta sunnuntaina ei hän antanut pelata aamupäivin, koska hän silloin piti koko palveluskunnalleen saarnan, epistola- ja evankeliumitekstin mukaan, sepittäen tekstin ympärille omia sukkeluutta tapailevia selityksiään.

Mutta nyt ei Venti pelata voinut. Ei edes marjapussia.

Sillä seurassa istui Angelika, ja Venti oli tullut tänne Angelikan tähden. Syksyllä oli hänen ihailunsa Angelikaa kohtaan kiihtynyt rajattomasti. Miksi? Juuri tuon ihmeellisen, reippaan teon vuoksi, jonka koko kaupunki tiesi: että Angelika oli pelastanut riehuvasta tulipalosta orvon, onnettoman pojan!

Kuinka Angelika saattoi! Kuinka hän voi sellaista tehdä!

Siinä pöydässä istui Angelika hieman avuttomana: hän teki pelissä virheitä, ja hänelle naurettiin, mutta ei suinkaan ilkeästi.

Venti, joka oli seuroihin tottunein koko joukossa, näytti nyt melkein tolvanalta. Hän ei muistanut tervehtiäkään talonväkeä tai uusia vieraita, hän katsoi suu auki, ei kuullut mitä ihmiset puhuivat... koska hän kuuli vain Angelikan äänen.

Venti näki nyt hänen kasvonsakin, jotka lehahtivat toisten leikkisanoista punaisiksi: hän ei todellakaan osannut pelata, sillä eihän Pähkinämäellä välitetty korteista, äiti oli vähän pahoillaan siitäkin, että Alvar, ja oikeastaan hän yksinään, oli opetellut kortit: rouva varoitteli poikaansa pelaamisen seuraamuksista.

Ventin sydämessä, sielussa, koko olemuksessa vavahti, järkytti ja liikutti niin omituisesti: tuossa hän oli, Angelika, joka oli niin hyvä, ystävällinen köyhille ja orvoille! Ja niin peloittavan reipas...

Venti huomasi sitten suuren, epäkohteliaan noloutensa. Hän asettui toiseen marjapussiryhmään, mutta pelasi kauan aikaa kasvot häpeästä punaisina.

Onneksi sattui silloin pikku tapaus, joka käänsi kekkeriväen huomion hänestä pois. Tultiin ilmoittamaan, että Pähkinämäen herrasväki oli lähettänyt tänne pienen lahjan päivän sankarille, että pihalla odotteli pari Pähkinämäen henkilöä ja se kuuluisa hevonen Tähti!

Pian seisoi Angelika kuutamoisella pihalla alkavan talven pakkasessa Tähden vieressä, joka käänsi heti kaulansa häneen päin, tahtoi hyväillä emäntäänsä. Koululaislauman ympäröimänä tervehti Angelika sitten vuoroin Oravanpesän muoria ja ukkia, jotka olivat tuoneet lehtorin pojalle rouva Laurellin leipoman kakun, ja kyseli innokkaasti uutisia: nyt vanhemmistaan, nyt oravasta, nyt Samista, Pyynnistä, kilvan kaikista. Lullin muori oli hänkin tahtonut pitkästä aikaa nähdä kaupunkia, hän ei antanut ukin lähteä yksin:

"Eihän tiedä, miten pappa täällä nuorempaa naisväkeä katselisi, sen nyt ymmärtää..."

Ei, muori veti itsekin jalkaansa lämpöiset tallukkaat ja työntäytyi mukaan.

Mentiin sisään, Lullit vietiin keittiön puolelle.

Mutta ruokasalin ovelta kuuli Venti Vennolampi sitten, mitä Angelika jutteli keittiössä Lullien ja lehtorin väen kanssa.

Angelika tiedusteli jälleen uutisia hoidokistaan Samista.

"En minä taida Samia enää neidille antaakaan", sanoi Lullin muori. "No, näyttää siltä kuin neiti olisi oikein pelästynyt? Mutta totta on, että minun taitaa tulla vaikeaksi hänestä luopua."

Ja Lullit kertoivat Samista. Varsinkin muori se kertoi. Ukki sanoi enimmäkseen vain:

"Totta maar."

Sam osasi kyllä lukea, se oli ihmeellistä.

Joka sunnuntai luki hän heille virsikirjasta asiaan kuuluvat kohdat. Ja kun Lullin muori otti arkusta esille suuren, vanhan kuvaraamattunsa, niin siihenkös nyt poika tarttui, ei kuvia katsellakseen, vaan "tuteeratakseen". Muorin täytyi riistää häneltä raamattu pois, sillä aikuisten asioitahan se sellainen on. Neidin pitäisi nyt hommata pojalle kirjoja, kun hän tahtoo aina jotain tehdä eikä näin talvella ole paljon ulkonakaan puuhaa. — Mutta se nyt muoria arvelutti, oliko oikein, että Sam laski leikkiä kirjoista: nimittäin aapisesta, ainoasta varsinaisesta lasten kirjasta, mitä muorilla oli hänelle antaa, vanhasta aapisesta, jonka hän oli löytänyt omien lastensa peruista. Kun oli luettava:

"Koira haukkuu kartanolla,
vierahia tulee.
Varas vaikka varvastaisi,
kyllä koira kuulee..."

niin Sam luki, tekeytyen sen näköiseksi kuin pappa:

"Koira haukkuu kartanolla,
vierahia tulee,
pankaapas, Lullin mummi,
se kahvipannu tulelle!"

Tällekös nyt Kolinin keittiössä naurettiin.

"Vai niin hän matkii teitä, pappa?" nauroi Angelika. "Mistä hän sen on oppinut?"

"Totta maar!" sanoi Kustaa Lulli. "Sam on meillä käyneiltä sälleillä sellaista kuullut."

"Älähän", kivahti Lullin muori, "ei ole oikein, että annat hänen matkia itseäsi".

"Totta maar", toisti pappa. "Sam on sivelevinään partaansa, keikistelee päätänsä niinkuin minä ja myhäilee niinkuin minä, ja puhuu minun äänelläni."

"Mutta minä väliin pölkään, miksi hän niin matkii", huomautti Lullin muori. "Se on vallan kuin pappa, kun se ottaa sellaisen naaman. Mutta se matkii rovastiakin. Mehän on viety hänet kirkkoon mukaan."

"Totta maar se matkii", sanoi Kustaa Lulli. "Ja matkii pukkia kanssa. Oli hypittää mamman hengiltä, kun alkoi kerran mäkättää pihalla. Mamma näet luuli, että pukki oli päässyt kylästä kalvamaan omenapuitamme, juoksi pihalle, ja siellä mäkätti Sam. On semmoinen vertaus, että kun pukki putoaa kaivoon, niin se siellä huutaa ja mäkättää: Miä-heet! Ja Sam se nyt mäkätti: Miä-heet! Hä-tään!"

"Sinä vain naurat", torui muori. "Miksi se lapsi niin matkii? Matkii lehmät, lampaat, kaikki. Siellä tulivat rusakkojänikset syömään taas omenapuita, niin Sam katselee klasista polvillaan tuolilla, ennenkuin muistaa lähteä ajamaan niitä pois. Ja kääntää naamansa jänikseksi, lerputtaa käsillään niinkuin jäniksen kurvilla, — on vallan kuin ristiturpa-jänis."

"Hm, hm", murahteli lehtori Kolin mustia kulmakarvojaan liikutellen. "Jonkinlaisia lahjoja hänellä lienee. Näyttelijän kenties? Mutta mahtaisikohan poika pystyä muuksi kuin näyttelijäksi? Eikö hänessä ole mitään oikeampaa, reaalisempaa? Kuinka on luonteen laita?"

"Luonteen? Luonnetta ei siltä puutu", vastasi Kustaa Lulli. "Se kiipeilee puissa ja katoilla, se ei pelkää mitään."

"Ei rehtori sitä tarkoita, vaan mielenlaatua", oikaisi muori. "Ja siitäpä minulla onkin pahin huoli. Se on aina kyllä valmis kaikkiin askareisiin. Kerran varsin koetin, miten pitkälle sitä auliutta riittää: pyysin vielä johonkin pikku askareeseen, vaikka hän oli jo kaiken päivää saanut vallan liikaa juosta. Pyysin kesken omaa tointaan, vuoli autopiiliä, jonka sanoi kaupungissa nähneensä. Mitäpäs hän? Kepsahtaa heti pystyyn ja sanoo: Kyllä minä! Ja lähtee viemään kanoille yöruokaa, pimeässä. Mutta välisti se on niin kiivas! Ukki kun on antanut hänelle luvan luoda katolta lunta..."

"Niin, eipähän meillä putoaisi korkealta, vain luudalta lattialle", naurahti ukki. "Eikä hän putoakaan, sellainen villikissa kiipeämään."

"Minä näin sen", jatkoi muori. "Pappa ei ollut kotona, vaan talossa töissä. Minä tiukkasin Samia katolta alas. Hän ei totellut, naassi. Kippasin töppösistä kiinni. Hän huutaa vain: Minä en putoa ja vaija lupasi; — hänkin kutsuu meidän pappaa vaijaksi kuin omaa ainakin. — No, minä vedin Samin alas. Silloin hän, kun ei muuta voinut, koska minä olen sentään väkevämpi, ryhtyy lyömään, ja viimein, — koettaa purra minua ranteeseen! Kun ei muuta jaksa! No, ei sellainen maailmassa sovellu. Siitä antaa maailma takaisin, ja minunkin täytyi antaa puremisesta vitsaa. Minä rapsutinkin. Mutta hän: ei valittanut, ei ääntä, ei itkunpirahdusta! Puri vain hampaansa yhteen ja sanoi: Minä pysyn katolla, vaija lupasi. Ja hänen silmänsä olivat sellaiset kauheat, että minun oikein teki pahaa! Viimein itse itkin, enkä voinut muuta kuin pyytää anteeksi Samilta, että löin."

"Totta maar, Sam oli saanut luvan", naurahti Kustaa Lulli.

"Mutta miksi hän on niin kauhean tuitukko?" kysyi muori.

"Otella luonnotonta ylivoimaa vastaan, sama kuin iskisimme päämme kiviseinään", sanoi lehtori Kolin. "Ja sinä, Angelika, väitit kerran, että hänellä olisi hyvä matemaatikon pää!"

Angelika väitti nytkin: erikoisesti se Samilla olikin:

"Ajatelkaa, murtolukuja muistilaskuina jo kuusivuotiaana!"

Ja nyt alkoi Angelika, Lullin pariskunnan säestämänä, luetella uudestaan kaikki Samin avut ja kyvyt, kooten tarkoituksensa siihen vaatimukseen, että Sam olisi, kun se aika tulisi, — hommattava lyseoon, ja se aika voisi Angelikan mielestä tulla tavallista aikaisemmin! Pohjaopetuksen saisi Sam ehkä kotonakin, jollakin tavoin... Lehtorin pitäisi vain innostaa asiaan Angelikan vanhempia.

"No niin", arveli lehtori Kolin, "joskaan minua eivät nuo muut temput, matkimiset ja sen sellaiset erikoisesti vakuuta... ja joskin luonne, — no niin, saammehan nähdä, siihen nyt on aikaa... Mutta jos hän todellakin osaa jo murtolukuja, ja se minulle todetaan, niin hommaan hänet vapaaoppilaaksi. Siitä asiasta pidän minä opettajakollegiossa huolen!"

Ruokasalin ovella seisoi siis Venti Vennolampikin eräiden toisten koulupoikain joukossa, ja hän ajatteli jälleen:

— Angelika, kuinka hän on hyvä! Kuinka hän on näppärä: niin taitavasti hän osasi suositella tuikean lehtorin auttamaan suojattiaan! Hän jo ajattelee orponsa vastaisuuttakin! Ja kuinka Angelika on kaunis: hänen silmänsä aivan häikäisevät... niin ne ovat hyvät.

Venti poistui näistä kekkereistä omituisen yht'äkkiä. Keksi jonkin verukkeen. Mutta kun hän ja Angelika sattuivat hänen lähtiessään joutumaan eteisessä kahden kesken, ei Venti voinut olla huudahtamatta:

"Kuinka sinä olet hyvä, Angelika! Kuinka sinä pidät huolta tuosta pikku onnettomasta, jonka pelastit. Pelastit ihmisen! Sano, miten sinä voit sellainen olla? Mistä olet sen oppinut?"

Sitten Venti pujahti kiireesti ulos ovesta.

Angelika ei tästä mitään ymmärtänyt, tuli vain iloiseksi huomatessaan, että Venti oli niin hyväsydäminen. Ja niin hieno asultaan hän oli, ja säntillinen tavoiltaan, se tiedettiin.

Mistä kirjallisuudesta Venti pitää. — Pyhän Fransiskuksen ihailija kylmillä pohjolan mailla.

Venti ei noloa käytöstään Kolinin pojan kekkereissä hävennyt. Eikä Angelikalle ilmaisemaansa ihastusta: hän tunsi, että hänen sydämessään asui nyt jotain, mitä ei tarvinnut hävetä, runsas vastine siitä noloudesta.

Silti ei hän taas pitkään aikaan enää uskaltanut pyrkiä Angelikan lähistölle: sellaisessa tilaisuudessa ei hän kykenisi käyttäytymään oikein.

Kipeää kuitenkin teki, ettei hän voinut Angelikan luo mennä. Ettei hänestä ollut enää ihmisseuroihin: hän ei nimittäin nykyään tahtonut enää käydä missään.

Ja lomahetkiensä ratoksi hän alkoi silloin lueskella äitinsä kirjoja. Runoutta, ulkomaisiakin runoilijoita, sillä olihan Venti vahva kielissä; ainoastaan runoilijat nyt pystyivät hänen mielentilaansa tulkitsemaan.

Mutta miksi Heine niin usein turmeli hellät, puhtaat säkeistönsä sellaisilla lopuilla, joiden ajatustakaan Venti ei ymmärtänyt? Yhtä kummalliselta ja pilkkaavalta tuntui Fröding. Toista oli Schiller: ihanteellinen, korkea, puhdas. Entä sitten Goethe: hieno, herkkä, unelmoiva! — Vielä tuskallisemmin kuin venäläiset, — jotka olivat niin synkkiä ja kieroja, hehän näkivät elämässä aina likaa, — vaikutti Ventiin ranskalaisten kylmä, tarkasteleva järki...

Lukiessaan alkoi Venti itsekin siinä vähän kirjoitella.

Mutta isä, joka kerran löysi esikoisensa pöytälaatikosta hänen suorasanaisia runojaan ja oli muuten vihoissaan hänen huonontuneista kuukausinumeroistaan, sanoi silloin päivällispöydässä monien vieraiden kuullen:

"Kuules, Venti, menisit myymään kirjoituksiasi torilla, markkinoilla." Sitten jatkoi hän kuin jotain erinomaista keksien: "Ah, mutta tässäkin olisi ehkä idea! Markkinoilla! Kirjoittaisit jotain hauskaa, repäisevää! Sillä ehdolla saisit kirjoitella."

Venti loukkautui pahoin siitä, että isä meni kaivelemaan hänen vihkojaan, joiden sisällys oli niin arkaa, ettei hän ollut näyttänyt sitä edes äidilleen. Ja nyt ne isän mielestä piti kai muuttaa jonkinlaisiksi markkinaviisuiksi.

Isä, joka oli yht'äkkiä tehnyt tämän uuden keksintönsä, kehoitti Ventiä esiintymään runoelmillaan konventissa. Venti ei kehoituksesta välittänyt.

Eikö maailma ollut muuta kuin markkinaräminää? Kuin jokin suunnaton kukkaro, tai jättiläissäkki, johon kerättiin luita pelloilta: isähän kehui työläisilleen, — ei muille — aloittaneensa loistavan afääriuransa kokoamalla pikku poikana luita luujauhotehtaaseen.

Ja Venti alkoi yhä kipeämmin tuntea kaipuuta pois kodista.

Sattuipa nyt niin, että hän juuri sen kevään lopulla löysi äitinsä kirjoista Assisin Pyhän Fransiskuksen elämäkerran. Tanskaa, — tekijää ei Venti aluksi painanut mieleensä.

Mitä mielikuvia se toi hänen sieluunsa... keskiajasta ja autereisista etelän maista!

Ja kuinka se kiihdytti hänen ikäväänsä päästä vapaaksi — rikkauden tahroista! Siitä tuli hänen mielikirjansa.

Ja aina sitä lukiessaan hän ajatteli salaa Angelikaa...

Kirjan loppu kuvaili, kuinka Pyhä Klaara, Fransiskuksen ystävätär, makasi kuolinvuoteellaan. Ihmeelliset harpunsävelet alkoivat helistä ilmassa. Ovi aukesi itsestään, ja sisään leijui parvi neitosia valkeissa vaatteissa. Ja yksi heistä, jolla oli päässä kultainen kruunu, säteili niin että koko luostarikammio tuli valoisaksi. Hän kosketti kuolevaan... Valkeain vaatteittensa liepeissä kantoi hän, pyhä Jumalanäiti, Klaaran sielun ikuiseen autuuteen...

Venti alkoi pysähtyä kuten Angelika vastaan tulevien halpojen ja köyhien puheille, ja antoi heille välisti rahaakin: olihan hänellä sitä!

_Sattuma vie Ventin Pähkinämäelle, Angelikan kanssa puhutaan kaalimadoista, vaaraimista, Angelikan uudesta kukosta, kirjallisuudesta ja kauneimmasta, mitä Venti uneksii. Syreenimaja, ja mitä Alvar heinäpellolla tällaisesta ajattelee. — Vanha asia: Samin tuittu- ja itsepäisyys, ja miksi hän ei syö rosollia._

Sam, joka oli kesän alusta siirretty Oravanpesästä Laurellien kotiin Pähkinämäelle, lähetettiin kerran tilaamaan Tuulensilmän sahalta lautoja, kun Angelika tahtoi laajentaa siipikarjatarhaansa: olihan talo pieni, ja rahaa aina tarvittiin. Sam pystyi erinomaisesti tähän pikku tehtävään, — johan nyt toki: isompiinkin. Hän selitti, ettei Pähkinämäeltä tulisi hevosta, — Tähtikin oli kiireellisissä töissä, — joten lautakuorma pyydettiin saada sahan hevosilla. Mutta sahaltakin sattuivat kaikki ajomiehet olemaan poissa. Kaikki muut paitsi pieni renkipoika, jota Ahti Aake oli kuitenkin jousipyssyllä ampunut takalistoon niin että hän sairasteli. Venti kuuli tämän tilauksen, ja koetti nyt seurata uusia nöyriä oppejaan, joita oli lukenut Fransiskus-kirjasta: hän lähti, isältään salaa, viemään kuormaa Pähkinämäelle; renkipoika auttoi vain hänelle hevosen valjaisiin. Perillä riensi Alvar purkamaan kuormaa, ja Angelika vei Ventin ruokasaliin, jossa hieno ajomies sai kahvit. Siinä tilaisuudessa lausui Sam muuten hauskan lastenlorun, jonka Alvar oli hänelle äskettäin opettanut, lausui reippaasti ja selvästi, seisoen kuin sotamies, ja sitten lähti Angelika näyttämään vieraalle hedelmäpuunsa, mansikkapenkkinsä, uuden komean kukkonsa j.n.e.

Ventiä pyydettiin käymään talossa vastakin. Ja hän tuli pian. Tekosyyksi keksi hän nyt sen, että tahtoi opettaa näppärälle Samille ruotsia. Alvar nauroi hänelle, että ruotsi tuskin olisi ylen kauan tässä maassa tarpeellista, enempää kuin ryssäkään. Cecilia-rouva ihmetteli Alvarin väitettä, ja Mikael Laurell pudisti sille päätänsä: se nyt tuntui taas vain Alvarin ja nykyaikaisen nuorison kummallisilta tuulentuvilta ja vaaralliseltakin uhittelulta, — samoin kuin se, että Alvar nosti juhlapäivinä sinivalkoisen Suomen lipun Pähkinämäen katolle, melkeinpä houkutellen taloon santarmeja kiusantekoon! — No, Ventin kielenopetus jätettiin. Mutta Pähkinämäellä hän alkoi sitten uutterasti käydä. Alvar ei joutanut hänen kanssaan seurustelemaan, hänellä oli ainaiset lukunsa ja muutakin työtä. Angelika ei suostunut pitkää aikaa istumaan salissa, ja niinpä hän nyt kierteli jälleen näyttämässä Ventille mansikkamaitaan, joista Venti sai suuhunsa herkullisia marjoja, hernepenkkejään, joissa Angelikalla ja hänen apulaisellaan Samilla riitti aina sitomista, tai kaalisarkojaan, joita Samin huolena oli erikoisesti tarkastaa: Angelika oli luvannut pojalle kymmenen penniä jokaisesta sadasta kaalimadosta, ja Samin tulot alkoivat paisua suorastaan mahtaviksi, — mutta sittenkin perhoset levittivät uutta tuhoa. Taikka koottiin kaikin kolmin vaaraimia, joita kasvoi kylän vierellä maantien varsilla kilometrejä pitkät pensastot. Enimmäkseen Venti näissä töissä ainoastaan jutteli: kuinkas muuten, olihan Venti talossa vieras!

Tähteäkin Venti uskalsi kosketella, kun Angelika ja Sam sitä harjasivat!

Mutta jonkin viikon kuluttua istuivat Angelika ja Venti jo, kun kesäinen illan rusko kimmelteli varjoihin vaipuvan puutarhan läpi, syreenimajassa ison kuistin edustalla. Angelika ompeli, muiden töitten loputtua, ja Venti kertoi hänelle kirjallisuudesta tai Pyhästä Fransiskuksesta. Niin, Fransiskuksesta, rikkaan kauppiaan, Bernardonen pojasta, joka syntyi tallissa kuin Kristus-lapsi. Nuorukaisesta, joka tuhlasi isänsä omaisuutta mielettömyyksiin, ympärillään ritaristoa ja trubaduureja, — tiesihän Angelika, mitä trubaduuri oli, — jotka lauloivat ihanasta maailmasta... Kummallisesta nuorukaisesta: hän lähti kiertelemään jonglöörinä, — sen sanan Venti selitti Angelikalle, — pitkin kauniin Italian teitä... Kunnes hän yht'äkkiä muuttui: tuli uskonnolliseksi. Olihan eräs toivioretkeläinen kerran vakuuttanut, että pojasta tulisi Jumalan mies. Ja, omituista: sitten Fransiskus rupesi kerjäläiseksi! Antautui elämään ihmisten almuilla, anellen kirkon portailla. Ruokiinsakin hän riputti Veli Tuhkaa, kuten hän nimitti, etteivät ne maistuisi liian hyville.

Venti aprikoi, saattaisiko tavalliselta ihmiseltä niin suurta kieltäytymistä vaatia. Angelika ei tietänyt, mitä siihen sanoa...

Ja sitten Pyhä Fransiskus, joka nimitti itseään Jumalan pikku köyhäksi, kävi auttamassa köyhiä ja vaalimassa sairaita... Suuteli nöyrästi — spitaalistenkin käsiä...

Pilkkaa ja pahaa kohtelua hän sai kärsiä. Katupojatkin juoksivat kivittäen hänen kintereillään, kun hän avopäin ja paljasjaloin kuljeksi, ja huusivat kilpaa: "Hullu, hullu."

Ja isä teki hänet perinnöttömäksi.

"Mitä hän siitä? Sitä hän tahtoikin", arveli Venti Vennolampi.

Fransiskukselle tuli oppilaita, hän perusti veljeskunnan, paljasjalkaisten ja paljaspäisten, almuilla elävien. Se veljeskunta opasti ihmisiä ihanteeseen: hyvyyden uskontoon. — Ja sisarkuntakin perustettiin. Keskellä palmusunnuntain jumalanpalvelusta alkoi ylimysnainen Klaara kirkossa, öljypuunoksien huiskiessa ja kuoron laulaessa hoosiannaa, yht'äkkiä itkeä, pakeni kotoaan, — kieltäytyi menemästä avioliittoon ja perusti toisten samanhenkisten naisten kanssa oman luostarinsa, jossa noudatettiin Pyhän Fransiskuksen oppeja.

Angelikasta tämä kyllä oli niin kaunista. Kaunista pyhimyksen puhe Sisar Peipposesta, Sisar Leivosesta; kaunista kuvaus koko Italiasta, jossa valmut jo huhtikuulla paistavat niin punaisina öljypuiden varjossa... Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin nuo — munkit ja nunnat olisivat jotain vihanneet. Vihasivatko he maailmaa?

Venti selitti lempeästi, ettei Pyhä Fransiskus suinkaan vihannut maailmaa: hän ei vihannut mitään eikä ketään.

Hän tunnusti ohimennen, että hän itsekin oli ensin melkein vihannut Fransiskuksen isää. Mutta sehän oli väärin: Fransiskus ei suinkaan vihannut isäänsä. Ei ketään, joka eli toisin kuin hän itse. Hänen ohjeensa oli antaa jokaisen kulkea rauhassa omia teitään:

"Millainen hölmö todellakin olin. Oikea Veli Aasi, kuten Fransiskus itseään kutsui!"

Angelika aprikoi ja päätteli lopulta, että ihaninta pyhimyksessä oli kuitenkin se, että hän autteli ihmisiä. Ja samassa hän kysyi Ventiltä, haluaisiko hän tulla mukaan erääseen tölliin, jossa kitui sairas? Angelika menisi vielä tuota poloista katsomaan.

Venti olikin valmis, ja niin he lähtivät.

Sellaista sattui monta kertaa sinä kesänä.

Mutta mitäpä Alvar tästä seurustelusta arveli? Kesken lukujaankin Alvar ryntäsi heinäpellolle, sillä oli jo tullut heinäaika, avuksi kiireeseen. Hän ajoi itse vaikeimmat sarat, hän komensi ja nauroi. Mutta Ventille, joka istui vaarainrauniolla ja laususkeli Pyhän Fransiskuksen Aurinkolaulua, hän huusi:

"Hei vieras, aurinko on aurinko, mutta me maan poikia, ja jos aurinko peittää naamansa ukkospilveen ja heinät pilven itkusta kastuvat, niin ei elämästä tule mitään. Pikku Samkin teiskuu ja polkee ladossa, hän ei itke, jos muurahaiset kutittelevat hikeä valuvaa niskaa. Tantum homo habet de scientia quantum operatur! Se oli sinulta oikea sana, veli fransiskaani!"

Angelika ei tietänyt, mikä oikeus Alvarilla oli karkailla näin oudosti Ventin kimppuun: olihan Venti vieras ja niin kohtelias ja hyväsydäminen! — Mutta palvelusväelle Angelika vasta oikein suuttui, kun he alkoivat vihjailla hänen ja Ventin väleihin. Millaista roskaa, jotakin muka tärkeää! Ja suuttui etenkin Lullin muorille, joka taas kehui Angelikaa hyväksi — äidinaluksi. Muori nolostui kovin ja käänsi puheen toisaalle, hän ryhtyi kehumaan Samia, joka tosiaan uurasti ladossa:

"Nythän se vasta kauniisiin tapoihin oppii. Kyllähän sen meilläkin täytyi lukea aamurukouksensa, mutta en hennonut ajaa sitä aamulla vuoteesta hiukan itseään venyttelemästä. Täällä ylös heti herättyään! Ja kuinka se on siisti! Jos tahra tarttuu vaatteisiin, kohta valittaa, kunnes se hangataan pois, — mutta ei sitä meillä älytty käskeä itse hankaamaan tahroja pois, niinkuin neiti vaatii. Emmekä me arvanneet, että lapselle kahvi olisi niin pahaa! Ja, Herran terttu, miten hän nyt tervehtii vieraita, lyö kantojaan yhteen niin että naksuu kuin pässin sorkat. Ja syö herrasväen kanssa samassa pöydässä..."

"Ja istuu suorana kuin tikku", ylpeili Angelika, muistaen, miten hän siinä suhteessa oli Samia opettanut, kumartuen alussa vähän väliä kuiskaamaan hänen korvaansa, pojan vieressä pöydässä istuessaan: "Sam, älä makaa."

"Ja miten hänen täytyy tehdä työtä pienten voimiensa mukaan", kehuskeli muori Angelikaa.

Niin juteltiin Samista. Angelika kiitteli hänen tekevän kaikkea mielellään. Sam ei saanut hävetä mitään työtä. Hänen piti kattaa Angelikan mukana pöytää, kiilloittaa veitsiä ja kenkiä, auttaa lakanoita vedettäessä, viedä kultaa rabarbereille, jauhaa kahvia, polttaa kanoille luita, kitkeä puutarhan käytäviä, — sekös Samista ilkeää: nykkiä pieniä ruohoja, istuen määrätuntinsa auringonpaisteessa... Usein hän karkasikin metsään tai rantaan. Mutta seuraavana päivänä hänen täytyi korvata se laiminlyöntinsä. Ja sitten tulivat palkinnot ja ilot. Pääsi viemään renkien kanssa hevosia hakaan:

"Ajatelkaas, hän ratsastaa jo Tähdellä! Ja Alvar opettaa hänelle jo oikeaa sammakkouintia. Tavallisen uinnin hän oppi itsestään. Ja Alvar sanoo opettavansa hänet ampumaankin, kun muutamia vuosia kuluu."

Mutta tärkeämpää kuin kaikki tämä oli Angelikalle Samin valmistaminen — lyseota varten, johon hän aikoi toimittaa pojan niin pian kuin mahdollista. Angelikalle innokasta touhua! Kyllähän Sam lukea osasi, puhumattakaan laskennosta, siitä liian aikaisin aletusta hulluttelusta, jonka heikkouden Alvar oli todistanut. Mutta miten hän luki! Hotki kirjoja, kaikki, mitkä käsiinsä sai, mutta väärin vaikeimmat sanat tai hyppäsi niiden ylitse. Kirjoitti numeroita nurin, tai ei pysynyt kirjoittaessa rivillä. Koko opetus oli alettava alusta, tavaamisesta asti, hitaasti, järjestyksessä. Angelikan selitettävä jokainen pojalle outo sana ja — sen johto: siitä tytölle vaivaa enemmän kuin hänellä oli itsellään tyttökoulussa ollut; nyt täytyi hänen illalla tutkia omia entisiä koulukirjojaan, ottaa oikea selko asiasta, tarkempi kuin koulussa. Ja sittenkin tuli hänen pakko joskus turvautua kaikkimuistiseen Alvariin. Aamulla melkein ensi töiksi kuulusteltava Samin läksyt ja annettava uudet seuraavaksi päiväksi. Sitten Sam leikkimään:

"Keksinnöistä ei hänellä silloin puutetta."

Tähän keskustelu katkesi, Angelikan ja muorin täytyi ryhtyä jälleen heinää korjaamaan. Mutta Angelika jatkoi yhä ajatuksiaan, miten saisi Samille kaiken mahdollisen opin, hänelle kaikki selitetyksi. Kyselihän Sam häneltä yhtä mittaa jos jotakin merkillistä:

"Neiti, mikä on mandariini?" — Ota selvä mandariinien kaikista lajeista! — "Mikä on auranluotti? Miksi ei sanota olumpialaiset? Minkälaista on kreikankieli? Angelika-neiti, kirjoittakaapas tähän kreikkaa! Minkä näköinen on kampela? Missä on taivaasta pudonnut kiviä? Lullin mummi sanoi, että Jumala pudottaa ukkosella kiviä päähän. Miksi kukko niin kurittaa tuota yhtä kanaa? Kumpaiset ovat parempia, arabialaiset vai orloffilaiset hevoset?"

Usein luki Angelika kirjoja myöhään yöhön, Samin tähden, lainaten niitä sieltä ja täältä, etenkin Ventiltä hän niitä sai.

Kaikkein omituisinta oli kuitenkin Samin tuittu- ja itsepäisyys.

Pari päivää sitten ei Sam esimerkiksi suostunut syömään rosollia.

Hänen ei tarvinnut ottaa etikkaa muulloin kuin vieraiden mukana, nimeksi: kauniin seuratavan vuoksi.

Ja nyt kävi niin, että ruuaksi tehtiin rosollia, jossa oli etikkaa. Vieraita ei Pähkinämäellä silloin ollut. Ja Sam kieltäytyi syömästä.

Hän sai poistua pöydästä.

Hyvä: hän meni metsään. Pysyi siellä iltaan asti ilman ruokaa. Eikä huolinut rosollia sittenkään. Ei, Sam kiipesi nälkäisenä nukkumaan yliskamariin, jossa hän asui Alvarin kanssa.

Aamulla viimein pälkähti Angelikan päähän kysellä Samilta selitystä. Se tuli: Sam oli nähnyt keittäjättären kaatavan rosolliin etikkaa, ja Samille oli luvattu, ettei hänen tarvitsisi syödä etikkaa muulloin kuin vieraiden seurassa.

"Miksi et sitä ennen sanonut", kysyi Angelika.

"Se oli luvattu!" vastasi Sam vieläkin vihaisena, eikä mitään muuta.

Liian omituista Angelikan täysin ymmärtää...

Nyt Angelikan ajatukset katkesivat, sillä heinäväen joukosta kuului naurunremakkaa, ja kun Angelika katseli sinne päin, näki hän Samin seisovan kuormalla. Sam matki Venti Vennolampia. Puhui aivan kuin Venti:

"Oi, minä olen Veli Tuhka! Minä olen Veli Aasi."

"Hyvä!" huusi Alvar. "Mistä sinä olet saanut tuollaisen naaman, joka venyy kuin kumi?"

"Veli Lampaalta. Veli Särjeltä", vastasi Sam.

Angelikalle tulivat melkein kyynelet silmiin Ventin vuoksi. Mutta Venti naureskeli mukana:

"Minulta sinä sen naaman sait, tunnusta pois, Sam. Sinä olet kyllä oikeassa, Sam."

No niin: täten Angelika pelasti orvon ja nimettömän pojan onnelliseen elämään.