Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi, tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla. Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.
On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja juoksemassa.
Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.
Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma vielä melkein kokonaisena.
Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.
Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.
Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa. Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta, rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa. Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:
"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!"
Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.
Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:
"Koila juokki tietä myöten..."
Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.
"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.
Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.
Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii jälleen.
Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt. Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.
Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi. Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan. Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:
"Tapan tuon kittan!"
Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:
"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa..."
Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan, saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.
Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen ... missä se nyt yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille. Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi. Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria. Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka ostelemaan ... ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen verkkoja.
Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää sellainen...
Ei, ei korjaa Juutas tupaa!
Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden. Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.
Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi, että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten ... heti tulen", sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista... Poikiaan se yllytti lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:
"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."
Se on se Topi...
Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.
Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia, parempia kuin parhain pelto. Ja sitten ... eikö liene taas mennyt makaamaan saunaan.
Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs Topi, ja Saara? Saara makaa...
Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!
Mummo virkkaa Repekalle:
"Niin, niinhän se reppana tanssii ... reppaisee!"
Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu. Ja aidanseipään rusahdus.
Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:
"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"
Topi on sorakielinen.
Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.
Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin päässä.
Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi: "Pä-ä-ääh."
Sitten hän ärsytteli sitä: "Tseh, tseh."
Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana, kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen Topi kirosi itsekseen:
"Voi per-rkele."
Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden kamaloiden tähden.
Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita veljeksiä vanhempi ja aikamies:
"Älä sinä sitä eluketta... Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"
Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin, vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti itseään ja hoki verkalleen:
"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."
Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen. Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä. Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:
"Minä tapan ... sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen..."
Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle, silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan. Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta, ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.
Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti, silmät sirrallaan taivasta kohti.
Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee mummon voivottavan.
Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton, läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä ... Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen, täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.
Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.
Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää itkemästä.
Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon mökissä:
"Entä sinä, Saarukka ... makaat kuin hako! Niin, ... kuin lammin hako! Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän... Mitä sinä itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä pihatantereelle ... Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa! Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka ... voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi ... nyt minä...!"
Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä nuorin.
Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:
"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä ... onko hevonen? Mikä... Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p—siiseen."
Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän äskeistä lempeämmällä äänellä:
"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on pantava. Tai ... annan sinulle ... katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."
Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:
"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"
Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:
"Saakeli soi, saakeli soi!"
Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta. Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut imettämään ... hän on kotona kesälomalla... Mummo keskellä pihaa alkaa silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka, hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu pilkallisesti väärässä:
"Ai, ai!"
Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:
"Ai, ai...! Kunhan et itse ... omiasi imettäisi ... kerran. Kyllä olet! Mutta ... nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä... Olisi paiskannut Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset sarvet kuin pässillä. Ja ... paholainenko sitä isoa pässiä täällä pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne pässin eukot... No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi... No, Leja, tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten turpaan ... niin pääsevät lähtemään ... kuin juotetut vasikat. Hiiden kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!... Mutta tuo pikkuinen Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka..."