Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten maitovadin eteensä.
Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.
Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen syödä.
Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin, pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.
Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.
Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa. Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.
Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:
"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"
Vielä hän huutaa, venyttävästi:
"Jertta, Palmu...!"
Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain linnut veisaavat lehdossa.
Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.
Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.
Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko, on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja päivettyneet ruskean kellertäviksi.
Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän, pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä, jossakin määrin indiaaninaista.
Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja kiukkuisestikin:
"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki...!"
Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu hiljaistakaan lehmien ammumista.
Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne ... jälleen ovat menneet Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille... Korpeen, josta ei mikään ota selvää.
Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta. Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!
Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä, joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan, Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja opettelee... Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin.
Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain. Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa... Aivan kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää. Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja anelemassa mökeistä ja taloista.
Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja. Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.
Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi, vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt siitä paranisi ... nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama paita. Köyhälle, muka.
Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina hänet lähtemään lääniin ... viinoilla täytettyine pulloineen, kun hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?
Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen. Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.
Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista. Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui koko sen päivän, syömättä ... ihmisten naurettavana. Ja kun sitten viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi, lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on, lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa...
Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.
Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet. Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin, pannakseen Juutaksen jälleen myymään ... ellei saa häntä parempaankin ansioon.
Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää vain pohjassa syömistä.
Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi, ei tosiaan ... ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.
Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin luontokappale.
Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on täällä kotona niin paljon. Minkäs niille ... kun niitä tulee... Tulee köyhille. Jumala köyhiä muistaa...
Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.
Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.
Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja nälkä uhkaa.
Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka ... eivät auta. Ja kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!
Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.
Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä naurattaa että iljettää!
Pitää vain niitä tippoja taas!
Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen ... siihen rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin, pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle, rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava Muikkuselta pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin antaa hänet herrastaloihinkaan.
Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa, jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat tytön lotjasta pois.
Miksi ne ajoivat?
Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.
Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen. Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias. Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän... Liehua niinkuin Rosina itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut ketään palvella, niinkuin hänen.
Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?
Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset, tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.
Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet repesivät ... ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla: Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut. Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä ... jos se vain milloin rupeaisi työhön.
Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa lehmiään.
Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa lehmilleen:
"Mikäs teitä täällä pidättää ... kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä ... kun se Jertta ei kerran anna."
Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää, telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt, ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt ... on niitä huolia.
"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"