Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä, seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.
Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa, kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa, mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun yninä: "Yy-yy-yy-yyh". Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä aamu-unisesti.
Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.
Kana eikä kukko.
Vanha ja valkeapilkkuinen kana, mökin ainoa. Ei täällä ole ollut kukkoa siitä saakka kuin kettu eräänä kesänä sieppasi Käkriäisen oman hoidokin, komean ja punaisen kukon, vei juuri tuosta saunan nurkalta, vaanittuaan sitä tupakka-aitauksen takaa. Se aitaus! Niinkuin silloinkin kasvaa siinä, saunan päässä, nyt mökin isännän tuuheaa ja lihavalehtistä tupakkaa, parhainta koko Kenkkuinniemen paikkeilla, sanoo Käkriäinen. Ja parhain kukkokin hänellä oli, jotta hän suuttui kovasti ketulle ja aikoi vääntää siltä niskat nurin, ja tappaakin sen uhkasi hän. Ja sen ketun tähden jätti hän sitten pois koko kanojen pitämisen, joskin myös siksi, ettei kanoista ole mihinkään, koska ne repivät nokallaan ja jaloillaan tupakkamaita. Hän ei hankkinut enää uusia kanoja, kun kettu ryösti niitä ruispeltoon ja metsään ja haukat veivät toisia ilmaan. Eikä antanut eukkonsakaan hankkia.
Nyt on kanoista ja kukoista jäljellä enää ainoastaan se yksi kana, joka laulaa aamuvirttä Putkinotkon mökillä.
Mutta tällä kertaa ei Juutas Käkriäinen muistele kettua eikä kukkoa. Eikä hän ajattele tupakkamaitaankaan, joita on muuallakin, nimittäin pihalla ja riihen takana. Eikä kuule kanan laulua. Hän nukkuu kuin tukki. Hänen suunsa on auki, suu, josta kuorsaukset korahtelevat mahtavasti, luteiden kuljeskellessa miehen punoittavalla naamalla. Siellä hän kellottaa ylhäällä lauteilla, perimmäisellä paikalla, niin sanotussa hevosnurkassa: takanurkassa nimittäin, missä löyly on kuumin. Käkriäinen on tosin aukaissut melkein kaikki nappinsa, mutta takki ja housut hänellä on yllään. Ja päässä on hänellä talvella pidettävä karvalakki, savolainen reuhka. Jalassa jonkinmoiset varrelliset huopakengät, mikäli voi päättää, sillä ne ovat kuluneet rikki melkein pilalle.
Ja iso piippu riippuu hänellä maatessa toisesta suupielestä.
Toinen perälava on ollut hänen vaimonsa paikkana, yönsä vaatteissaan nukkuneen, kuin muutkin. Siinä on päänalusena kylvetty saunavasta. Ja vastan vieressä pesukaukalossa nukkuu pienin vauva, joka on levännyt yönsä äidin rinnoilla.
Kuskipukilla eli lämpimän kiukaan puolisella lavalla makaa Käkriäisen kaksi vanhinta tytärtä. He makaavat jalkapohjat vastatusten ja kovin kyttyrässä, kun penkki on käynyt heille kahdelle liian lyhyeksi. Nuorempi heistä, hentovartaloinen Leja, raottelee silmiään, ja hänen huulensa, jotka ovat kuin hohtavat vaapukat, kiertyvät pieneen ja virkkuun haukotukseen. Mutta Saara makaa sikeässä unessa. Hän hengittää niin että tohisee ja että rinnat, joita ympäröi likaisenkeltaisilla pitseillä koristettu paita, pullistuvat. Jalassa on hänellä punaiset sukat, mutta nappikengistä, jotka hän asetti eilisiltana makuulle ruvetessaan tuohon penkkinsä alle, on toinen pudonnut saunan lehtiseen ja onkimatojen asumaan karsinaan. Pienet lapset ovat sen pudottaneet sinne unissaan, maatessaan lauteiden jalkasillalla ja keikkuessaan sinne tänne syöpäläisten nipistäminä ja toisiaan tuupiskellen. Siinä heitä on niin monta, ettei oikein selvääkään saa. Isompia ja pienempiä sikin sokin. Sängynpeiton seasta, jonka pumpulit ovat purkautuneet ulos, näkyy paljaita sääriä, valkeita taikka mustanruskeiksi ahavoituneita. Väri riippuu siitä, onko kuka tyttö vai poika, hameellako polvensa suojannut vai paljain pohkein juossut. Säärien joukossa, jotka ovat toistensa ylitse ristissä tahi toisiinsa sotkeutuneet, on pieniä vartaloita ja päitä, suurempia tai vähäisempiä, missä pitkätukkainen, missä vielä pitempitukkainen. Edellinen on jonkun poikalapsen, jälkimmäinen tytön.
Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuttaa itseään, raapii pienin kynsin sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä kutittavat.
Lähinnä vanhin poika, kalpea ja solakka Ananias, jo melkein aikamies, loikoilee alhaalla saunan permannolla, tuoreelta lemuavalla lehtikasalla, vieressään joku lihava pikku veli, paksuposkinen Topi. Mutta anopille on annettu paikaksi permantopenkin ovensuun puolinen pää, koska näet saman penkin peräpuolella tohisuttaa nenäänsä vanhin poika, vankkaluinen Malakias. Siinä makaa anoppi kuuman saunan kylmimmässä osassa. Kyyryinen mummo. Polvet koukussa vihertävää ikkunaa kohti, jonka takana lotisee aamuinen ranta ja jonka riepupaikkojen välistä pilkistelee sisälle korkeita viholaisia. Sellainen on vanhan ja heikon mummon kohtalo, Käkriäisen vaimon äidin. Hänen oikea olinpaikkansa olisi pitäjän vaivaistalo, mutta tänäkin kesänä on hän karannut sieltä, päässyt muutamaksi viikoksi Putkinotkoon. Joskin hän kiusautuu Putkinotkossa huonommilla ruuilla ja melkeinpä huonommalla kohtelulla kuin köyhienhovin akkaseurassa, niin saapa hän täällä toki olla missä tahtoo: erillään, metsissä marjoja poimimassa, tarvitsematta mennä määrätunnilleen ellei juuri työhön, jota ei näin vanhoilla kunnan hoidokeilla juuri teetetäkään, niin ainakin syömään ja makuulle.
Mutta miksi nämä ihmiset eivät nuku avarassa pirtissä, vaan pienessä ja tulisessa saunassa?
No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin vuotta nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse lämmitettyyn saunaan.
Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.
Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan maatessa.
Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää, suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea turkinpalko.
No, kukka nyt on kukka!
Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.
Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa. Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.
Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan? Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes hätistää pois.
Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako, josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät hohtamaan sisälle.
Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä hirsikertaa irralleen.
Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa, vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi, vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.
Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.
Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole itsekään saanut käsistään noita töitä.
Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, -- tuo tungeksiva mummo, mutta tässä asiassa kyllä totta puhuva, -- usein sanoo, sellainen merkillinen nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia. Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.
Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena noita velvollisuuksia täyttäneeksi.
Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.
Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin on vielä kaupungissa.
Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot, mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan...
Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin rakennuksenkin rappeutua.
Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!
Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.
Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä, tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena syksynä kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.
Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla, korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja lyhyesti.
Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan nokiselle pankolle.