Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:
"Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi ja Sanukka! Saunapuut eivät piisaa! Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä... Kylpijöitä on kuin talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä ... isomahaisia. Topi ja Sanukka."
Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:
"Ja Leja! Lehmiin, lehmiin."
Topi murahtaa lammen rannalla:
"Kah, sitäkös se Malakko... Ettei vääntynytkään tänne."
"Tännekös sen vääntyä piti?" kysäisee Muttinen.
Topi sanoo:
"Tännehän se."
Rosina huutaa vieläkin:
"Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara, Saara ... se..."
Pikku Sanelma vastaa kiljahtaen äidilleen:
"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."
"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita sain äskenkin hakata."
"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa. Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten... Nyt ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä toisen ... Ja vielä neljännenkin.
Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:
"Tuo varvas ... taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"
Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:
"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa ... Tulen."
"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan sammalikosta. "Eihän siitä mitä ... jos ei ukkomies itse lähde."
"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.
"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten...
"Minnekä?" kysyy Aapeli.
"Tuonnepa vain ... meinattiin tulla... Tuonne Aapeli Muttisen huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä."
Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne, Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kun kala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oli Topikin ruvennut ongelle.
Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa. Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä. Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja ja tiuskinut:
"Siihenkös te koinimaan."
Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa hänelle selkään.
Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset alkavat purra ilkeämmin.
Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät ajat on lintu vaiti.
Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee rekeään ladon luona.
Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto loistavat punaisina ja kellertävinä.
Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko, kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.
Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat. Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.
"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.
Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.
Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:
"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä särkiä ... niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"
Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin perästä ylös mäkeä.
Maunon Pertta huudahtaa niityltä:
"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan ... tällaista, hihi. En."
Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.
"Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!" äännähtää Ananias, kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä. "Täytynee hankkia kalaa ... vieraille."
Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.
"Mitäh?" kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: "Niin ... Ananias ... verkkojako heittämään? Mene sinä... Minä ... nämä heinät täällä... Minä täällä vain kumpsin."
Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.
Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee. Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.
Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?
Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.
Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois. Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.
Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt todella alkaa ... vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten ... myöhemmin. Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja myöhään kumpsii.
Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea into. Nyt tuli ... parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.
Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin, että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi ollut silloin saada Muttista suuttumaan!
Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt, kyllä se olisi hoilottanut.
Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen alkuun.
Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.
Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle ... ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?
Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.
"Kärsimällähän niistä pahoista pääsee", sanoi ennen Juutaksen tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.
Olkoon siis unohdettu.
Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina ... pitää keittää sellaisessa paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se teräväsilmäinen neiti.
Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin, kumpsiessaan.
Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä sitten on rahaa.
Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.
Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:
"Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois."
Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:
"Kyllä, kyllä... Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain ... tässä ensin vähän kumpsin..."
Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.
Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan täydeltä!
"Hau, hau, hau!" matkii joku lapsista koiraa.
"Nau, kurnau!" huutavat toiset kissalle.
Ja toiset hevoselle: "Ihahahaa! Öhöhöhöhöhöö!"
"Muu! Mää!" matkivat eräät.
Joku vaakkuu variksena:
"Vaa, vaa!"
Repekka juoksee Hurjan kimppuun. Hurja on leikkisällä tuulella, illan viileässä. Se murisee ja juoksee ympäri Repekan. Repekka kirkuu riemusta. Sanelmakin aikoo ottaa kiinni Hurjan, joka kiitää yhä villitymmässä kehässä, suu virnallaan, pystykorvat niskaa pitkin. Repekka matkii koiraa. Ja sitten Sanelma tammaa:
"Ihahaha."
Topi huutaa Moksia saamaan särkiä. Kissa onkin kartanolla, ilmestyy miesten aitan alta ja naukuu. Ananias sanoo:
"Kuinkas muuten, kotiinhan se mies illalla metsätöistä tulee! Ja onpa se saanut lintuja, koska ei elävä särkikään kelpaa."
Ananias alentaa veräjää, niin että Sohvi pääsee yöksi laitumelle.
Repekka tahtoo Moksin kiinni. Saa sen kiinni, riiputtaa sitä keskeltä vatsaa ja nauraa ja hokee:
"Voi tinnuu ... mokoma patkariäpäle."
Moksi ponnistelee vastaan, naukaisee ja raapii. Repekka itkaisee taas. Topi matkii kissaa:
"Kurnau! Kurnau!"
Pikku Sanelma yltyy Topin sanoista:
"Kurnau, rako auk'!"
Saara on istuutunut aitan portaille Maunon Pertan Sanelman viereen, mutta Pertta Kinnunen menee Muttisen Aapelin ja neidin luokse. Saara ottaa syliinsä Moksin, joka livisti kiukkuisen Repekan käsistä, antaa kissan kelliä selällään, koettelee sitä haaroista ja sanoo Pertan Sanelmalle:
"Poika se on tämä, munat tällä on."
"Niin on", myöntää Maunon Pertan Sanelma iloisesti.
"Hau hau, hau!" matkii pikku Jopikin Hurjaa, tullen saunalta. Hurja haukkuu. Kallio pihan vieressä kaikuu. Topi hirnuu:
"Ihahahaa."
"Hihuu!" nauraa Muttisen Aapeli.
Pikku Sanelma sanoo:
"On täällä nyt kaikkia rääkymisiä. Missä lienee kana kotkottamasta!"
"Pitäisi hakea kanakin", huutaa Jopi.
Rosina kiljaisee tuvan ovesta pihalle:
"Sehän sinne vielä! Eikös kukko! Joko ne lisäpuut on tulleet saunaan metsästä? On siinä nyt kikakakaa! Ja säkätys ja häkätys! Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen."
Rosina juoksee siihen kesken kiireitään. Hänellä on uunikoukku, jolla hän on juuri tyhjentänyt uunista hiiliä. Tuvan pankko hehkui niitä punaisenaan.
"Vetäise!" vastaa pikku Sanelma äidilleen.
"Ai ai, vetäise tosissasi!" huutaa Maunon Pertta. "Vetäise! Pääkuoreen!"
"Pää! Pää!" matkii pikku Sanelma Pertta Kinnusta.
Topi on olevinaan kana. Hän kotkottaa:
"Kot-kot-kot ää ja öö! Kot-kot-kot ää ja öö!"
Pikku Ester repaleissaan maanittelee:
"Tipu tipu tipu-tii!"
"Ammuu!" ammuu Topi.
"Ammuu!" Repekka ja Sanelma matkivat Topia.
"Hau hau! Vouh vouh!" räyskyttää joku.
"Piu, pau", sanoo Ananias.
"Haha! Hohoo! Hähä! Höhö! Hihuu. Ihihuu!" Ei erota, kuka mitäkin huutaa.
Maunon Sanelma hihittää.
"Pää", määkäisee Mauno Kypenäinen möräkällä äänellä tuvan nurkalta.
"Tuokin, tuokin!" hoilottaa Maunon Pertta.
"Hau! Muu, muu! Pää! Ammuu! Käkäkäkä! Röhröh! Kukkuu! Kur nau!" räikkyy koko mökin piha iloisesti.
Mutta Rosina Käkriäinen ikkunan reiästä:
"Voi sun siunatkoon, kun ihmisen sikiöt rupeavat elukoiksi!"
"Huu! Huu! Huu!" toitottaa Jopi. Hän on kiivennyt aidalle seipään viereen, jossa riippuu rääsyjä. Hän matkii laivaa. Kaiku kalliosta vastaa.
Pikku Sanelma hihkuu:
"Pennut hoi! Pennut, pitäkää turpanne! Ruvetaanpas heittämään häränpyllyä."
Pikku Sanelma asettuu heti nenälleen maahan. Tukka roikkuu nurmelle. Sitten hän heittää kuperkeikan niin että reidet vilahtavat.
"Voi pyhä Jooseppi!" huutaa Maunon Pertta, katsellen Muttiseen, joka seisoo hänen vieressään. "Herneenkukka näkyi!"
Muttinen ällistelee:
"Mikä se on?"
"Mikäkö?" vastaa Maunon Pertta nauraa tirskahtaen ja katsoo syrjään.
"Se on ruuslillikka!" tirskahtaa sitten Pertta.
Topi heittää neljä häränpyllyä perätysten, kiroten viimeisellä: "Voi r-ranta-rrillikka! Koski pääkuor-reen. Vaikka oli r-reuhka kor-rvilla."
Muut lapset pyörivät Topin perästä. Pikku Sanelma seisoo koivet pystyssä. Jopi hyppää alas aidalta. Ester saa yhden häränpyllyn kerrallaan, Repekka ei pääse yhtään, vaan kaatuu aina kupeelleen. Saaraa ei haluta heittää häränpyllyä. Tuskin kehottaa hän siihen isoa Sanelmaa. Maunon Perttakin hoilottaa Sanelmalle:
"Mene sinäkin siihen..."
Hänen Sanelmansa menee ja pyörähtää muutaman kerran, pitäen hameitaan koossa polvitaipeesta.
"Minäpä heitän lehmänkin pyllyn!" sanoo Topi.
"Niin, kun sinulla on isän reuhka päässä", vastaa pikku Sanelma. "Mutta heitäpäs ilman karvahattua. Heitäpäs!"
"Vaikka ilman kar-rva ... mitä", sanoo Topi ja heittää selkä edellä. Ainoastaan Repekka ei ymmärrä, miten lehmänpyllyä heitetään, vaan puskee maata nelinkontin niinkuin kuperkeikassakin. Ja viimein hän asettuu selälleen ja piehtaroi siinä ja nauraa:
"Hihihi! Hahaha...!"
Ruohikko tuoksuaa. Metsä loistaa vaaleanpunaisena lammen takana.
Mutta korkeimpana kaikuu Rosinan ääni. Tuvassa hän on ärjynyt koko ajan itsekseen. Nyt ryntää hän jälleen pihalle: säkättäen tavoittelee hän portaiden edestä keppiä. Ja hän voihkii ja huutaa:
"Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele! Että tosiaan ... ulvovat kuin sudet! Sinäkin, voi ... Pertan Sanelma ... vaatteillasi. Tantereella, jossa on koiran kökkiä, ja kissan kökkiä, ja Repekan... Sanikat!"
Rosinan kiljahduksen luulisi kaikuvan aina taivaan napaan saakka, kun hän huutaa:
"Ai, ai!"
Sitten laskettelee hänen kielensä yhtenä väkkäränä:
"Ja eikö sitä olisi muuta tekemistä! Saarukka. Muoskat ... kuin siinä pyllyään näytellä, häh! Eikö sitä olisi veden kantamista saunaan? Malakiaksen kanssa on kylmä kannettu, ja lehmänhaude. Sinä, Saara. Ja muut. Eikö sitä olisi vastojen tekemistä! Ja sian syöttämistä...! Ja lampaan! Sinä se yllytit, Saara! Ihmisten tähdenkin hävettäisi ... sellaista mallia. On tämä mallia! Ja ettekö te kuule? Topi ja Sanukka! Ja Jopi! Ne lisäpuut! Ei nyt mitään, ei vaikka..."
"Nyt piru sinut nokkii!" huudahtaa Rosina ja antaa kädellään nasahduksen pikku Sanelman säärille, joita Topi pitää pystyssä. Topi juoksee pakoon. Pikku Sanelma suuttuu. Hän hyppelee koholla ja huutaa:
"Ei pieksetä, ei."
"Kah, sellainen elävä!" äännähtelee Rosina.
Kaukaa jostakin lammen rannalta kajahtaa nyt Käkriäisenkin ääni:
"Mikä se on...? Se rähäkkä..."
Sen kuulevat ainoastaan Muttinen ja Maunon Pertta ja neiti, jotka seisovat koivun luona. Muut eivät kuule, sillä kovin kiroilee pikku Sanelma. Ananias tulee tapansa mukaan Rosinan avuksi ja uhkaa pientä siskoaan ohjaksenperillä.
"Ei, ei pidä lyödä!" suhahtaa Rosina Ananiakselle.
Pikku Sanelma tavoittelee kynsimään Ananiaksen silmiä ja kiljuu:
"Minä tapan sinut."
"Lyö vain lihaksi, lyö! Itku pitkästä ilosta", ärsyttelee Ananias Sanelmaa.
Repekka säikähtää siitä, että Ananias rapsuttelee Sanelmaa kynsille, ja alkaa itkeä. Rosina nostaa Repekan syliinsä ja lohduttaa:
"Eihän kullalleni mitään..."
"Tämä sitten on elämää. Minä en kammarissani tällaista sallisi ... jos minulla olisi pentuja... Kyllä hakkaisin", huutaa Maunon Pertta. Rosina hymähtää hänelle:
"Onhan niitä sinullakin."
"Mutta ne ovat vaivaistalolla", tiuskahtaa pieni ja musta Sanelma, joka nyyhkii, hieroen nenäänsä tukallaan.
"Hihuu!" naurahtaa Muttinen ja nyökyttää päätänsä.
Pertta Kinnusen silmissä leimahtaa, ja hän tavoittaa nurkalta ongenvapaa, lyödäkseen pikku Sanelmaa. Vapoja on siinä, Muttisen ja neidin. Mutta kun Muttinen ja kaikki hymyilevät hänelle, hillitsee hän itsensä, vaikka häntä harmittaakin. Hän katselee neuvottomana ympärilleen, ja sitten huudahtaa hän:
"Meidän Sanelma, lähdetään me tekemään saunavastoja. Niin ne tulevatkin tehdyiksi ja rutakasti!"
"Saunapuita! Saunapuita, Topi ja Jopi ja Sanelma!" toistaa Rosina.
Saarakaan ei viitsi hautoa siinä ilkeitä ajatuksiaan, vaan lähtee hänkin vastantekoon Pertta Kinnusen ja Pertan Sanelman kanssa. Tuonne he katoavat yläveräjän ylitse, tuoksuvaan koivumetsään.
Ananias tahtoo Topia kanssaan heittämään verkkoja. Mutta Rosina, joka paistaa leipiä tuvassa, sanoo etteihän tässä mitään tule, jos Ananias sen Topinkin vie: saunaan ei saada löylyä koko iltana... Ja Ananias arvelee silloin voivansa tulla toimeen järvellä yksinäänkin: onpa hän ennenkin vuoroin melostellut ja vuoroin laskenut verkkojaan. Mutta silloin sanoo Mauno Kypenäinen, että hän lähtee Ananiakselle kaveriksi.
Sitten juttelee Mauno Ananiakselle jotain hiljaa. Nyt he menevät perätysten rannalle. Hurja häärii Ananiaksen ympärillä ja pääsee Ananiaksen mukaan.
Topi pihalla kyselee, missä se nyt on se kirves.
Jopi vastaa sen olevan kujalla, jossa puita äsken hakattiin.
Vähän ajan päästä astelee Topi miehekkäästi kirves olalla saunalle. Hänen perästään kepsuttavat Jopi ja pieni Sanelma.
Pihalle jää Lyygia. Hän istuu isolla kivellä ja houkuttelee Esteriä ja varsinkin kullanruskeaa ja säihkysilmäistä Repekkaa luokseen. Repekka katsoo häneen välkkyvin silmin, mutta vierastaa vielä. Lyygia menee ja kaivaa Muttisen Aapelin taskusta rusinapussin. Hän sanoo Aapelille:
"Voi kuinka tuo Repekka on kaunis ... kuin pieni enkeli."
"Niin, se on kuin renessanssin enkeli", myöntää Muttinen, joka pistää suuhunsa rusinoita ja antaa sitten pussin Lyygialle. Nyt tulevat lapset neidin viereen. Pian juoksee Ester tupaan, näyttämään namusiaan äidilleen, joka vetää leipiä hehkuvan uunin mustasta kidasta. Iloisesti huudahtaa silloin Rosina. Lyygia on siepannut Repekan polvelleen, nipistelee häntä pyöreästä leuasta ja lujalihaisesta poskesta. Kurkistaa hänen tummiin silmiinsä. Oikoo tytön tukkaa ja jokeltelee hänelle. Rosina ilmestyy ovelle ja katselee ihmeissään Lyygiaa ja pientä tyttöään.
Muttinenkin huomaa, miten Lyygia lapsia hyväilee... Vieraita lapsia...
Mutta mitä Aapeli Muttinen sellaiselle mahtaa? Surullinen on hänestä lopultakin maailma ... paha se on, eikä siitä muutu... Tullut yhä surullisemmaksi, kun hän vanhenee.
Mitä varten elämisen taakka vielä muka Aapelin perillisille?
Ja tulisi siitä huolta. Ja Aapelihan tahtoisi köllötellä niin mukavasti.
Pitäisi sitä uhrautua toisen onnen tähden! Ehkä siitä itsellekin onnea hersyisi...
Ei tiedä.
Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin läävä näyttää rappeutuvan ... paitsi nyt tupaa. Mutta ... rappeutukoot. Harmenee tuo hänen tukkansakin.
Mutta kas, tuolta saunasta tupruaa savua oven täydeltä! Ja sitä tulee lakeistorvesta ja räystäidenkin alta, lämmintä savua. Makeaa se on Aapelin sieraimissa.
Hän lähtee saunalle. Humaliston vieressä rantaveräjällä katselee hän lahdelle. Vesi on tyyni... Niinkuin rasva.
Tuolla kuvasteleiksen tuttavallinen nuottakota veteen. Kodassa Ananias puikkaroi verkkoja. Valkoinen koira tähystelee järvestä omaa kuvaistaan.
Kauempana katiskat...
Ja oikealla rannalla luo kalliorinne lahteen tummanvihreän varjonsa. Haapojen melkein jokainen oksa näkyy selvästi sinisestä vedestä.
Ulapan ylitse kaareutuu illan punertava taivas. Vesi on vaaleanpunaista: läheltä vaaleanpunaista ja kauempaa vaaleansinistä. Taivaalla, joka sekin on vienosti sinertävä, seisoo punertavia pilviä, heijastuen veteen. Pilvet ovat kuin ruusuisia vivahteita helmiäisissä.
Koko taivaan kupu niinkuin mahdottoman simpukan sisäpinta, kalpeasti sinertävä ja nuoren naisen lämpöisen hipiän värinen.
Aurinko laskee. Tummana kiekkona näkyi se äsken tuvan nurkalla. Nyt se heittää kultaista kiillettä kujan seipäisiin ja välkkyy mökin tummissa ja tyhjissä ikkunoissa.