Kauanko ajaa Ananias koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas Käkriäistä?
Suoraan polkua on Hurja juossut, kunnes se yhtäkkiä on poikennut vasemmalle, pois mättäiköstä, missä lammen vesi seisoo lätäkköinä. Nuuskien ja hitaammin on se sitten kulkenut, mutta varmasti. Ananias on kiivennyt koirineen ylös louhista rinnettä, ja kun he ovat sieltä laskeutuneet, niin on Hurja syöksynyt Aapeli Muttisen huvilalle päin. Ananias perästä. Ja kas, silloin tuleekin Juutas Käkriäinen sakeassa viidakossa heitä vastaan.
Ihmeen nopeasti kapuaa Käkriäinen mäkeä. Hän näkee Hurjan ja Ananiaksen. Hän nostaa päätänsä, mutta jatkaa entistä vauhtiaan. Piippu on Juutaksella suussa, jonka pielistä valuu ohutta nestettä samoin kuin hikeä virtaa hänen otsaltaan. Mutta eipä hän nyt pysähdy otsaansa pyyhkimään, vaan näyttää aikovan porhaltaa mitään virkkamatta poikansa ohitse. Käännähtävälle Hurjalle hän ainoastaan heilauttaa kättänsä. Kovaa menoa merkitsee paitsi piipusta, sieraimista ja suusta sakeasti pullahteleva savu myöskin hattu, joka on sysätty kauas takaraivolle.
Nyt rientää Käkriäinen jo mäen harjalla. Ananias katselee häntä takaa. Ison kiven luona Käkriäinen kuitenkin seisahtuu, kääntyy ja kysyy:
"Ja ... mitäs... Ja olikos se Mauno vielä siellä?"
Ananias vastaa myöntävästi. Kun Käkriäinen kuulee sen, jatkaa hän kiireesti kulkuaan toiseen notkoon. Lammen päätä kohti hän hölkyttää niin että lapikkaiden kärjet kopsahtelevat tien poikki pullistuneihin juuriin. Pää edeltä sukeltaiksen hän kahisevaan lepikkoon.
Ja pian näkee Ananias, joka lähtee takaisin hänen perästään, isänsä lönkyttävän lammen toista rantaa, jopa oikaisten ylempänä polultakin mennen rukiin ja ohran välipiennarta.
Ananias kummastelee, mikähän isällä ja enolla nyt oikeastaan oli.
Ei ollut Käkriäisellä aikaa Ananiakselle sitä selvitellä. Eikä hän vielä tiedä, kuinka sen tekisikään, joskin Ananiasta tarvittaneen siinä mukana ainakin myöhemmin. Hiukan tukala on jutella Ananiakselle tämä miehisten miesten asia...
Sillä Juutas on nyt päättänyt taipua Maunon vaatimukseen ja ruveta polttamaan hänen kanssaan viinaa. Täytyy antautua ... kuin mikäkin saaressa kesää pidetty ja metsittynyt pässi, jota ei syksypuolella niinkään helposti kiinni oteta, kerittäväksi. Eivätkä sitä akat saakaan kiinni. Mies siinä pitää olla apuna, ja luja mies, juoksemaan pässin perästä. Mutta jos on sellainen joka jaksaa juosta, löyhkäistä, yhtä kyytiä, sallimatta pässin hetkeksikään pysähtyä, ei päki-paran lopulta auta muu kuin jättäytyä valtaan. Ja sitten se nostetaan veneeseen ja viedään kotiin, ja istutaan päälle, niin ettei ole hievahtamista, ja painetaan kurkusta, jos se koettaa päätänsä kohottaa ja otetaan villat siltä väkisin. Taikka se pannaan lahtipenkkiin.
Hyvä vain, ettei nyt Käkriäistä puukolla kurkkuun pistetä. Eikä villojakaan tahdota anastaa niin paljaaksi, että pinta jäisi ihan alastomaksi. Eipä niin, sillä etuapa tästä tulee Juutaksellekin...
Mutta heti kun Käkriäinen oli tehnyt tämän päätöksensä, joka tuntui helpotukselta, siellä Muttisen saunan nurkalla, auttamattoman kohtalonsa edessä, johtui hänen mieleensä, onkohan Mauno enää Putkinotkossa? Se oli voinut jo ennättää lähteä sieltä jos jonnekin: soutamaan niiden puheille, joille Käkriäinen oli myynyt viinaa. Taikka Vaskilahteen, heittämään Käkriäiselle surmansilmukkaa kaulaan.
Nyt piti Käkriäisen puuhata rivakasti. Siksi jatkaa hän vauhtiaan, koska on kerran alkuun päässyt, aivan Putkinotkon mökin rinteelle asti.
Hän tahtoo ilmoittaa Maunolle suostumuksensa.
Mitäpä hän nyt vastustamaan sellaista miestä kuin Maunoa, viisasta...
Mutta kun Käkriäinen on joutunut melkeinpä mökin nurkalle ja hiljentää viimein menoaan, hengähtääkseen juoksustaan, joten Ananias pääsee lähemmäksi häntä, niin haukahtaa Hurja takana, ja ryntää Käkriäisen ohitse. Ei suinkaan se tammaa hauku, tuossa valjastettuna seisovaa? Nyt se juoksee Sohvin ohitse. Mäen harjalle ryntää ja alkaa siinä räkyttää sitkeästi ja nytkähtelevin korvin.
Juutas ajattelee, että kunhan ei Mauno väkineen olisi nyt justiinsa lähdössä. Mutta eikö Hurja nytkään Maunon joukkoa tuntisi? Voi siellä olla muitakin, ihan vieraita. Koira on kadonnut töyryn taakse ja rähisee siellä. Käkriäinen seisoo ja kuulostelee. Niin kuuleekin hän sellaista tasaista tökötystä ... kuin monttöörin ääntä. Ihan Putkinotkon mökin lahdelta.
Ananias ehtii isänsä luokse. Käkriäinen ajattelee, että antaahan Ananiaksen ensin katsoa, ketä sieltä nyt tulee. Vastenmieliseltä tuntuu Käkriäisestä outojen vieraiden tuleminen. Ja poliisit ja vallesmannikin johtuvat taas hänen mieleensä, nyt kun talossa tosiaan on viinaa, eikä edes metsään kätkettyä, vaan rannalle pelkästään korsun alle.
Käkriäinen laskee Ananiaksen edelleen ja jää itse muka tiukentamaan hevosen valjaita. Ananiakselle hän sanoo:
"Minä tässä ... vähäisen... Katsohan, mikä tökötys se sieltä..."
Ananias pysähtyy nurkalla, katselee, ja äännähtää nopeasti isälleen:
"Monttööri tulee... Laskee rantaan."
Käkriäinen örähtää jotakin. Hän jää varmuuden vuoksi hiukan loitommalle. Ananias lähtee pihalle ... kuuluu puhelevan Maunon kanssa: on se Mauno vielä siellä! Ja kas, että se puhelee Ananiakselle! Käkriäinen väistyy vasemmalle, ruispellon pientareelle. Sieltä aikoo hän tarkata tulijoita, valmiina pistäytymään vaikkapa rukiiseen, jos tarvitsisi.
Ananias seisoo ylempänä pihalla ja katsoo siniselle lahdelle.
Niin, moottorivene se on, melkein jo lahden perukassa. Nyt se kääntää kohti nuottakotaa ja hiljentää sötkötystään. Se juoksee äänettömästi kuin täysi sukkula, entisellä vauhdillaan ... laineet vakoilevat vielä takana, keskellä tyyntä lahtea. Veneessä on valkeaa: naisihminen. Ja mies kokassa, seiväs ojossa, torjuakseen törmäystä nuottakotaan. Paksu mies ... selin, ettei häntä oikein näe.
Nyt erottaa Ananias miehen naaman. Sehän on herra: kirjakauppias Muttinen.
"Muttinen tulee!" huudahtaa Ananias jälleen.
Käkriäinen väistyy ensin yhä kauemmaksi, mutta tulee sitten lähempää pilkistämään.
Muttisen muodon ja möräkän äänen tuntee Käkriäinenkin. Hän menee pian nurkalta takaisin tuvan taakse, menee hyvin ristiriitaisissa tunteissa ja ajatuksissa. Mauno melkein unohtuu.
Mikä hitto sen Muttisen nyt juuri piti tänne lennättää? Kun Maunokin on täällä, Juutakselle vihoitteleva Mauno.
Ja mitenkäs se Muttinen ajaa nyt monttöörillä? Eihän sillä ennen sellaista ollut. Pienen höyrylaivan se on joskus ennen vuokrannut ja sillä rahdannut tänne itseään ja tavaroitaan. Tavallisimmin ajanut suoraan huvilansa rantaan ja kävellyt sieltä mökille. Ja kaiken tavallisimmin on ilmoittanut tulostaan ja tullut suurella laivalla lähimpään laituriin, Runkkeliin, josta on soudattanut itsensä perille.
Ainoastaan viime vuosina on näin yhtäkkiä tulla tuprahtanut...
Mikähän sillä nyt on mielessä?
Milloin sillä on minkinlaiset vehkeet...
Ja neiti, Käkriäisen haukkuma, istuu perässä ... hattuineen.
Muutkin Putkinotkon mökin ihmiset kummastelevat tätä, kuka pihalla, kuka tuvan ikkunasta tähystellen.
Ruskea ja leveä on se Muttisen moottori, varustettu oikein purjekankaasta tehdyllä kuomulla. Hyvin leveä se on, Kenkkuinniemen ulapoilla riehuvien myrskyjen varalta, sillä Muttinen on pelkuri. Ja kuomulla se on varustettu sateiden vuoksi, koska Muttinen on arkuri. Suoraan pääkylästä se on tilattu, äskettäin, sillä Muttinen tahtoo varmasti käypää ja on lisäksi hiukan pöyhkeäkin. Täällä pikkukaupungin lähistöllä on sitä sitten koetettu, monttöörin kanssa, joka toi sen Helsingistä. Ja se kävi niinkuin voi ja rasva. Ja sähkösytytyksellä se käy.
Sillä on herra nyt tullut neitinsä kanssa Putkinotkoon. Lepäilemään huvilassaan.
Täyttä vauhtia kaupungista ... kuin kiireellä. Salmien kautta, joista isot laivat eivät pääse kulkemaan. Vaarallisissa ja luotoisissa paikoissa on Aapeli kömpelöinyt itse peräsimeen, konetta hoitelemasta. Muuten on neiti istunut peräsimessä.
Niin he ovat tulleet, kuomu kuitenkin nostettuna. Autereisilla järvenselillä on Aapeli silloin tällöin huudahdellut:
"Voi elehvantti!"
"Mitä nyt?" on Lyygia kysynyt.
"Voi kolmentuhannen ukko ... kuinka täällä on kaunista."
Taikka hän on ihmetellyt itseään:
"Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen, jolla ei ole pakkoa... Parempi on olla täällä ... Putkinotkossa."
"Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla", on Lyygia vastannut leikillisesti.
Mutta herra on jatkanut:
"Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia? Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita sokerissa?"
Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta, huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka kevät laiturin.
Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat ahvenetkin Muttisen suuhun.
Sikäli kun louhinen ja mahtava Kenkkuinniemen kärki on lähestynyt, on Muttisen ihastus seutuun kasvanut. Ja hänen ruokahalunsa on kasvanut. Ja sitä iloisemmaksi on tullut peräsimessä istuvan Lyygiankin hymy. Niin että kun viimein on pujahdettu Kenkkuinniemen päätä ympäröivien saarten välistä pienelle sisäaukeamalle, on Lyygia alkanut veitikkamaisesti hyräillä. Putkinotkon pieni, ruskea ja yksinäinen huvila on näkynyt auringonpaisteiselta kunnaalta lahtensa perukasta. Lyygia on hyräillyt, puoleksi huudahdellen:
"Putkinotkon linna, Putkinotkon linna..."
Mutta siitä he ovat ajaneet ohitse, noutaakseen mökiltä ensin jonkun pojan tai tytön apulaiseksi, joka kantaisi heidän tavaroitaan, laatikoita, punkkia ja pyttyjä, moottorista asumukseen. Ja olihan Käkriäisiltä ostettava maitoa ja perunoita.
Siksi ajoivat he suoraan Putkinotkon mökin puolelle.
"Katso, lokottaapas tuossa luodolla taas lokki!" huudahti Muttinen, kun he ajoivat erään luodon ohitse, jota tuskin erotti, niin välkkyi vesi sen ympärillä. Se luoto on mökin lahden eteläpuolella, kallioisen niemen päässä. Siinä istui lokki, paksunokkainen ja valkea.
Ja tuolla vähän matkaa huvilasta oli lehmiä, seisoivat vedessä, häntäänsä huiskuttaen ja kellojaan pulisuttaen.
Vielä ajoivat he tuokion. Moottori kääntyi toisen niemen ympäri. Sitten avautui eteen mökin lahti. Nyt käänsi Muttinen aluksensa kulkemaan karien välitse suoraan lahden pohjaan. Ja taas hän äännähteli:
"Katso noita katiskoita ... joista Käkriäiset nostavat kaloja. Kuinka olen nekin unohtanut melkein koko kesäksi. Kaunista täällä on. Ja erämaista... Nuo mökin mustat rakennukset kallioilla. Hajallaan kuin eksyneet lampaat. Entäpä rantakallion juurella läpättävät tutut haavat ... niiden nurealta puolelta kelmeästi vaaleat lehdet! Kuinka tervehtivästi niiden räpinä kuuluu. Hiljentää pitää nyt masinaa... Ahvenruohikko... Ja nyt akanhiuksia! Ja nuottakota ... helteisellä somerikolla..."
Alus lähenee rantaa. Muttisen Aapelin on tartuttava puoshakaan. Hän ennättää virkkaa ainoastaan:
"Entäpä Käkriäiset? Ovatkohan ne kaikki kotona ... ja ennallaan, ne hunsvotit? Jokohan nyt naarastiikerin karjunta raikuu kartanolta?"
Puoshaan kärki puskee nuottakodan lahonneeseen salvaimeen. Hetken seisoo Muttinen kokassa, nenä pystyssä, hirmuisen korkeat kaulukset kaulassa, katselee ja kuuntelee.
Eipä kuulu vielä Rosinan kiivasta ääntä tällä hetkellä.
Mutta tuolla rannalla, melkein lahden toisella puolella, siellähän on ... Malakias. Ärjähtelee ja tavoittelee kiinni jotakuta pientä tyttöä, varmaan pientä ja mustaa Sanelmaa. Sellainen musta ja takkuinen tukka on tytöllä, ja sama kiukkuinen ääni. Mutta Malakias ... melkein yhtä pitkätukkainen kuin hänen siskonsakin. Malakias kuuluu tahtovan Sanelmaa kanssaan noutamaan metsästä uunipuita. Niin on muka äiti käskenyt. Mutta Sanelma kimpuilee vastaan, ja raapii Malakiasta. Malakias kiroaakin köreästi...
Myöskin Jopi on siellä rannalla. Nyt huomaa pikku Jopi moottorin.
Sanelma rääkyy Malakiaksen kynsissä ja pillahtaa kiljuvaan itkuun.
Jopi huutaa Malakiakselle ja Sanelmalle, että mikä tököttäjä lie rannassa. Ja että siellä on Muttinen.
Silloin Malakias hellittää kätensä Sanukan tukasta ja katsahtaa nuottakodalle. Hitaasti alkaa hän tulla lähemmäksi. Jopi tulee myöskin vähän matkaa, mutta pysähtyy sitten pilkistelemään ison rantakiven takaa.
Sanelma itkee ja kiroilee. Yhtäkkiä hän tempaa kiven ja heittää sen Malakiaksen perästä, ja itkee taas ja alkaa marria itsekseen saunalle päin.
Vielä karjaisee Malakias Sanelmalle, mutta jättää hänet nyt kuitenkin ja lähtee moottorivenettä kohti, kädet riipuksissa ja suu ystävällisessä hymyssä.
Muttinen huutaa Malakiakselle:
"No, mikäs tukkanuotan veto siellä oli? Tulehan panemaan rossia pollariin."
Malakias tulee ja yrisee jotakin, että pitäähän sitä nuorempaansa vähän kuranssata.
Mökin pihalla näyttää seisovan pari miestä. Toinen, solakka, lienee Ananias.
Ja pihalla nurmikossa hyppelee jokin pieni ja punainen. Loistaa kuin lumikirppu.
Malakias on lähestynyt moottoria. Hän saa kätensä ohimolleen nostaakseen lakkiaan Muttiselle ja neidille, mutta huomaa siinä, ettei hänellä olekaan päässä mitään: ainoastaan pitkä tukka heilahtaa hänen jäykkien kynsiensä edessä. Sitten tarttuu hän lautoihin, jotka törröttävät moottorin kokassa, ja aikoo vetää niistä moottoria lähemmäksi rantaa. Muttinen keinottelee parhaillaan nuoraa kodan patsaan taakse. Lyygia päivänvarjoineen kiipeää keulalle ja hypähtää rantakivelle.
Nyt pitäisi Malakiaksen kätellä neitiä, mutta yhtäkkiä, juuri kun hän on ojentamassa kättään, se käsi hervahtaa ja Malakias kyykähtää maahan, painaen mahaansa kourallaan. Siinä hän yökkäisee.
"Mitäs sinä siinä ... pukkia nyljet?" kysyy Muttinen.
Malakias, joka on kalpea kuin maito, vastaa:
"Ei ... ei tämä ruuista olisi tullut. Vaan ne rohdot, perhanat."
"Rohdot?" äännähtää Muttinen.
"Niin ... ne matokassin voiteet ... ajavat ruuan pellolle..."
Sitten juttelee Malakias, että mitäpäs kaupunginrohdoista, ei niistä ollut Kinnusen Pertallekaan, petkuttavat, ne rohtojen myöjät.
Muttisen neiti huudahtaa:
"Voi raiskaa. Malakiaksella on varmaan matoja!"
Muttinen kiinnittää hiljalleen moottorin keulan nuottakotaan ja laskee ankkurinsa pohjaan.
Malakias puhkii kivellä. Sitten hän nostaa päätänsä ja katselee moottoria. Silloin hän nousee ... eikä muista antaa kättä Muttiselle tai neidille, eikä hän näytä kuulevan, kuinka neiti kysyy häneltä, miten hänen morsiamensa jaksavat... Ei, vilkastuvin silmin hän moottoria katselee, sen kiiltäviä tulloja, kokkareikien silauksia ja koneen kuparisuojusta. Hän huudahtaa:
"Tällä pelillä sitä pääsee! Kulkee niitä tästä ohitse, näitä laivoja .. niin että laineelle toiselta hyppivät. Ja hypännee se tämäkin, Putkinotkon laiva... Eivät ne tämän ohitse... Tälle ... olisi nyt tehtävä laituri. Jäät sen ovat särkeneet, perhanat..."
"Tuossa niitä onkin kokassa paikkalautoja", sanoo Muttinen, joka hommailee vielä moottorissa.
"Häh?" äännähtää Malakias. "Aha ... jopas minä arvasinkin. Tuollaisia koivuisia. Paksuja: eivät ne notku, saa niillä rynkyttää. Niistähän se laituri syntyy. Ja kun tammipiikeillä poukahuttaa kiinni, niin ... eivät jäät revi irti."
Kirjakauppias kömpii moottorista rantakiville. Hän katselee kauemmaksi rannalle ja kysyy:
"No, mitäs se typykkä siellä itkee ... Sanelma? Ja tuollapa on Topikin, veräjän takana. Odotapas, sinä Topi ... turkkilainen! Ja mitä sinä, Jopi, livistät karkuun...? Katsohan, Lyygia, tuota humalistoa. kaunista: kaartuu veräjän ylitse kuin juhlaportti. Täynnä keltaisia humalankäpyjä. Terve, sinä Putkinotko. No, päivää, tyttö!"
Muttinen huutaa tämän pikku Sanelmalle, lähtien kulkemaan kartanolle. Lyygia menee keveästi hänen edeltään, toisessa kädessä päivänvarjo, toisessa maitokannu ja paperiin kääritty pullo.
Pikku Sanelma ei vastaa.
Mutta saunan nurkalla yhtyy neiti itkevään ja kiukuttelevaan Sanelmaan. Sanelma on menossa alaveräjälle. Ja katso, jalasta vuotaa häneltä verta. Lyygia kiiruhtaa Sanelman eteen ja kumartuu hänen puoleensa ja sanoo säälitellen:
"No, mikä sinulla on, kun noin itket? Ja hyvänen aika, missä sinä olet loukannut varpaasi? Mistäs se lapsi tulee?"
"V—sta!" vonkaisee pikku Sanelma, ja juoksee kiukuissaan neidin ohitse kujalle päin, yhdellä jalalla hypähdellen. Ohuet sääret vilkkuvat lyhyen hameen alta.
Sanoipa haavastaan tuskastunut pikku Sanelma sanasen, joka aivan äimistytti Muttista.
"Mitä se sanoi?" ihmettelee Lyygia.
"Voi turkkilainen!" naurahtaa Muttinen, joka on jo ennättänyt siihen ja kuullut Sanelman sanan. "Mitäkö sanoi...? Hihuu. Se se on Putkinotkoa! Erinomaista!"
Nyt Lyygia huomaa. Hän huudahtaa Sanelmalle:
"Odotapas, Sanelma! Tulepas pyytämään anteeksi, sellainen tuhma sana."
Mutta Sanelma livistää jo karjakujalla, taakseen katsomatta, älähdellen ja hieroen mustilla käsillään nenäänsä. Ääneen hän kollottaa, että Malakias repi häntä mukaansa uunipuita noutamaan ja ajoi hänet astumaan havukirveeseen. Muttinen kuulee Sanelman mekastuksen ja huudahtaa jälleen:
"Voi kolmentuhannen ukko! Tämä on Putkinotkoa. Kah, hyvää iltaa, Topi. Ja kuka se siellä piiloutuu aitan alle? Kyllä minä sinut tunnen: Jopi sinä olet."
Topi tervehtii tulijoita alaveräjällä, ojentaen paljoa kursailematta pihkaisen ja paksun kätensä. Mutta Jopi on luikkinut aittojen väliin, josta hän nyt pilkistelee aroin ja vähän naurahtelevin silmin. Sanelman volina kuuluu kujalta. Nyt se tyttö kiipeää pihalle yläveräjästä ja hyppelee tupaan. Tuvassa hän tiuskahtaa Rosinalle:
"Antakaa rättiä. Malakko ajoi kassaraan, ukkovarpaani on poikki... Uu, uu, uu..."
Rosina tiuskii:
"Oletko hiljaa siinä. Herra tulee ... Muttinen..."
"Olkoon jos Huttunen!" vastaa pikku Sanelma. "Rättiä, helvetissä."
On nyt Rosinalla Sanelmasta touhu kesken muuta kiirettä. Jonkin rievun löytää hän toki sängystä ja heittää Sanelmalle, joka alkaa sitoa varvastaan. Siinä välillä vilkaisee Rosina pihalle. Rantaveräjällä on Muttinen, härisyttää Hurjaa: Muttinen kulkee kumarassa ja murisee, Hurja hyökkää päin, mutta ei tohdi karata kiinni. Uikuttaen se juoksee Topin haarojen väliin. Topi nauraa, Hurjaa asetellen, kun Muttinen viimein sanoo:
"Tuo se on koira! Jo ... jo pitää antaa sille sankalasit nenälle, että tuntee..."
"Muistipas vielä sen vanhan sanan, se Aapeli", örähtää Topi, joka toruskelee Hurjaa. "Hurja se! On se sellainen koi-rra, ettei ole var-rkaiden eikä vo-rrojen tulemista."
"Olenko minä mikä voro, häh?" uhkaa Muttinen.
Viimein tuntee Hurja Muttisen ja neidin, nuuskittuaan heidän lahkeitaan ja helmojaan. Hurja heittäytyy selälleen ja kieputtelee häntäänsä.
Mutta kukapa liikkui äsken pihamaalla punaisena kirppuna ja seisoo nyt siinä tulipunaisessa mekossa? Tumma tukka kasvoilla hän tirkistelee, ikäänkuin esiripun lävitse. Tirkistelee totisin ja pelokkain silmin.
Lyygia huudahtaa:
"Onko se pikku Repekka? Noin isoksi kasvanut! Ja noin ruskea. Hellan telttu, sitä kepsukkaa! Tulepas lyömään kättä! Osaatko sinä vielä tanssia? Ja laulaa: Ramtam-kilikuti, ramtam-kilikuti."
Muttinen katsoo Ananiasta ja sitä toista miestä, jotka seisovat vähän ylempänä, portaiden luona. Ja sen toisen miehen tuntee hän Mauno Kypenäiseksi, Rosinan veljeksi, joka vetelehtii usein Putkinotkossa. Maineeltaankin mokoma: linnassa istunut. Muttinen hätkähtää ja rypistää hiukan kulmiaan. Kun Mauno tervehtii häntä, ei hän ole oikein huomaavinaan. Sitten löntystää Mauno hiljalleen tupaan. Mutta Ananias vastaa neidille Repekasta:
"Taitaapa se osata enemmänkin kuin ennen. Äskenkin se tässä valssinsa alkoi..."
Ananias tervehtii jäykästi ensin Muttista ja sitten neitiä. Repekka väistyy tuvan ovea kohti, vilkaisten vähän väliä taakseen, kiiltävin ja kummastunein silmin. Nyt kapuaa hän lahoille ja lonksahteleville porraslaudoille, ja pujahtaa oviaukosta sisään.
Muttinen on tullut portaiden luokse. Siinä hän pysähtyy ja katselee tupaan. Hänen huulensa mutistuvat hiukan töröön: hän näkee nuo puolta kyynärää korkeat reiät tuvan seinissä ja pönkät seiniä kannattamassa. Mutta sitten kirkastuu hänen ajatuksissaan, että onpa tuvan seinistä purettu jo pois lahot hirret. Siis on tupaa ruvettu korjaamaan. Ja silloin tulee hänen ilmeensä iloisemmaksi.
Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän. Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katselee siinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksen Muttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:
"No, ne alkavat jo rakentaa ... koska kaikki on revitty. Ja katsopas, Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä ... pipanoita. Niin ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä, saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista ... enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia."
"En ... ole aikonutkaan", vastaa Lyygia miettivästi.
Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.
Mitä hänellä on Esterissä auttamista?
Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee, tiuskahtanut:
"Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee ... ja k—see suuhusi!"
Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit! Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne, Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.
Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin...
Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut ilkeämmäksi.
Ja nyt tulee! Kuin lentämällä. Kuin kimppuun ampuen. Oikein moottorilla, yhä pöyhkeämmästi.
Tätäkö lienee ennustanut, että Rosina oli kanan kuoleman tähden tuntenut jotain tulevan? Se Muttisen uhkaus...
Ja ihan tänään oli Rosina koettanut saada Juutasta polttamaan viinaa.
Mitäs, jos ennestään julmisteleva Muttinen näkee lapset kaikessa koreudessa? Silloin sen sääli yhä vähenee...
Lastensa puolesta tekee Rosina mitä tahansa. Tosin hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi käskeä Esteriä heittämään mekkonsa. Rosina selitti sen likaantuvan. Silloin oli jo Muttinen saunan nurkkamalla. Ja sitten tuli pikku Sanelma vonkumaan rättiä, niin ettei Rosina joutunut ajoissa pihalle tuomaan Repekkaa sisään. Maunon Pertta oli tuvassa, kuuli Rosinan sanat Esterille, ymmärsi ja katsoi pilkallisesti Rosinaan, ja alkoi hoilottaa:
"Se se on tuo Rosinukka, mokoma! Matelemassa. Näytä nyt se Esterisi heille ihan alasti. Alasti!"
Mutta Pertta itse oli juossut aittaan, pukeutumaan parempiinsa.
Hän huudahti, että herroja tulee.
Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei hän ole sellainen mies...
Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.
Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.
Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei, tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina. Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle ... imelästi: eipäs nyt hoilota. Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja! Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan. Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta helmatakki sillä oli viime syksynä ... kuin hame. Nyt ... rannukkaat housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi. Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.
Kengät... Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa, Saaraa ... mokomaa.
Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.
Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin, hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään emännöidä täälläkin, mökillä.
Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen, että olisi näin jyrkästi kovistanut... Ja pannut saunansakin lukkoon.
Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli. Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille, etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.
Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä kaulassa nyt. Ja hattu, suuri ... höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet kuin Pertalla ... ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.
Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen ... leipähiirensä. Mitähän ne sanovat?
Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena, mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi, onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.
Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä muustakaan ... vielä.
Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja sanoo:
"No ... mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?"
Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen suvainnut Maunoa... On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.
Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia ... sellaisia kuin Maunoa!
Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!
Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen ... vuosia sitten.
Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:
"Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän poskestasi, ja tuosta leuasta vähän... Noin. Hellan telttu, miten ne ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä. Tulepas nyt tädin syliin...! Katso, katso, miten herttainen."
Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.
Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.
Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.
Muttinen myöntää neidille:
"Niin ... se on kuin metsäntyttönen... No, tanssipas nyt, Repekka, vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja ... täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?"
Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. Ihankohan Muttisella olisi namusia lapsille ... niinkuin ensimmäisinä vuosina?
Ja onpas!
Rosina ällistyy.
Mitäs tämä on?
Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille, pistäen itsekin poskeensa pompommin.
"Minä tahdon ja!" huudahtaa Lyygia. "Sinä olet herkutellut kaiken matkaa."
Muttinen antaa koko pussin neidilleen.
Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester ... mutta siinähän nyt näkevät, rikkaat... Ehkäpä tuo nyt säälinee... Kourallisen namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle. Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.
"Ahaa!" huudahtaa Muttinen. "Tänne se pussi."
Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskee hänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle ja Esterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi ja Topi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:
"Jopi ja Topi namusille."
"Mitä, häh?" kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.
"Namusille!" toistaa Sanelma. "Muttinen antoi."
Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?
Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin. Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.
Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapa Maunollekin vavahtavin käsin.
Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän, kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta... Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta... Mutta tuollapa tuo Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii...
Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi, ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja huudahtaa:
"Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä."
Hän katselee Muttiseen niin palavasti.
Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain, mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo neiti...? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne... Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai jos ei tahtoisi...?
Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset ... vesittelevät.
Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla ... milloin milläkin potkumasinalla.
Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin ... tuliaiskahveista.
Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa, niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita... Täksi illaksi ... sitten varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan olemaan.
"Entäs, turkkilainen, sauna?" huudahtaa Muttinen.
"Ai, sepä juuri", jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:
"Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä... Tuliaislöylyt Putkinotkossa... Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?"
Rosina ajattelee, että sauna ... sellainen sekamelska siellä. Ja kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta. Rosina rupeaa jo myöntelemään.
Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista. Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu siihen suu auki ja äännähtää:
"Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla ... vain. Ja mitäs minä ... kuulin? Sauna? Se nyt saadaan... Löylyä herralle...! Ja apulaisia kanssa, kantamaan tavaroita ... onhan näitä."
Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä, sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.
Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt hän suostuu ... siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.
Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin tuntuvaan myhäilyyn.
Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt on jaksettu.
Juutas kursailee:
"No ... ottaisikohan tuon nyt rossin..."
Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä, joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:
"On ... onhan tuo nyt taas mennyt..."
Ja nopeammin hän sanoo:
"Näiden sanikkain kanssa... Eivät ... eiväthän nuo vaivaistaloon ole joutuneet."
"Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä", myöntää Aapeli Muttinen huokaisten.
Neiti huudahtaa kehdon luota:
"Ja tällä välin on tullut pikkuinen... Hellan-tuuteli!"
Muttinen myöntelee yhä:
"Niin ... ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla ... louhisilla mailla."
Silloin huudahtaa Rosinakin:
"Kovaa se on! Kovaa ... kyllä sitä saa ahertaa..."
Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja sanoo veikeästi:
"Mutta ... mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin kovaperäisillä mailla."
"Mikä? Mitä?" kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.
"Sanikoita, sanikoita!" huudahtaa Pertta Kinnunen.
Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan nauruun. Herra kyselee:
"Niin ... tupakkapelto?"
"Se ... tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin ... onhan niitä. Ja onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa maata, hehe..."
"Voi tuota ... oletkos siinä, Juutas!" huudahtaa Rosina.
"Niin, seipäänalan antanut!" nauraa pärähyttää Käkriäinen. "Yhden seipäänalan..."
Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.
Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana, jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.
Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näki Maunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään. Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttää Muttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänen viime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta ja Muttisen neidistä.
Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua herralle hänestä.
Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle, että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse Muttisen Aapelilla kurittaa.
Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää...
Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!
Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä ennättänyt yllyttää?
Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa. Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.
Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat ... kun osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista ... näkyy olevan. Ja toukoviljat ovat... Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että hehe... Joten kaikki kyllä... Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja ... sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa: ei niistä paljoa ... vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta ... ei parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen, kunhan tässä... Ja se on toinen aihe ... kunhan tässä vielä rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka ... ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu ... niin minkäs liikutuksen tämä tekee!
Käkriäinen ajattelee:
Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa. Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.
Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.
Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain ja lempein silmin.
Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:
"Kas ... niinhän sitä pitää yrittää... Mutta: se saunahan se pitäisi! Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai tässä sitten vaivoista sovittaisiin."
"Vaivoistako?" huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. "Johan nyt! Ei ... kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna ... mikäs ... valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä ... kuivia. Niin tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan ... kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa pystystä..."
"Niin justiinsa!" huudahtaa myöskin Rosina. "Jopi ja Topi! Alkakaa lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja ... missäs ne ovat ne leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne toitte...?"
Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:
"Enhän ... niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. Ei Sanukka lähtenyt hakemaan."
Pikku Sanelma inttää:
"En mie lähde."
Juutas Käkriäinen ärjäisee:
"Mikä se on ... ettet lähde. Odotapas ... kun minä ... höyhennän..."
Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää poskeensa. Sitten hän örisee:
"Sanelma; eikö sitä ole neuvottu ... että se on nuorten toteltava aina!"
Pikku Sanelma jatkaa:
"Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan."
Käkriäinen kysyy:
"Häh? Kassarallakos te uunipuita?"
"Niin", vastaa hänelle Jopi. "Kun Malakias sillä meinasi."
Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtää Käkriäinen:
"Malakkoko? No se on sen ... tyhjiä ... ja minnekäs se kassara, Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista se..."
Pikku Sanelma vastaa:
"Malakko hautasi kassaran."
"Hautasi?" toistaa Käkriäinen.
"Nii-ni!" vahvistaa pikku Jopi. "Pisti hiekkaan ... että Sanukka saisi ruostetta haavaan."
Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:
"Ruostetta haavaan?"
Jopi sanoo:
"Niin ... kun se haavan puraisikin."
"Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!"
"Joutavia ... minunko?" sanoo Käkriäinen hämillään. "Kaikkia ... se Malakias. Eikä niitä ... saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä paikoillaan ... kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat ... kyllä minä Malakiaksen ... harjakset pitäisi nyhtää..."
"Vai harjakset!" naurahtaa Muttinen.
Pikku Sanelma kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:
"Eihän tuota tiedä ... myrkytyskö mokomaan... Jos lienee pieni naarmu tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se ruostekin... Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä polveensa..."
"Kuinka ... ruosteko paransi?" kysyy neiti.
Rosina vastaa:
"Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja ... korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä kun nyt työntää Sanelman varpaaseen... Mutta nyt se onkin puiden tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa."
Jopi inahtelee:
"Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa."
Maunon Pertta huutaa:
"Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!"
"Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!" siunailee Rosina.
Juutas Käkriäinen mörähtää:
"Arvasinhan minä sen."
"Mitä ... arvasit?" kysyy Rosina.
"Arvasin vain", jatkaa Käkriäinen. "Että ... mitä niistä sellaisista..."
Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:
"Mutta ... pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun..."
"Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun", nauraa sorakielinen Topi.
"Suu kiinni!" ärjäisee Juutas Käkriäinen. "Puita hakemaan ... minä."
Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista, mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.
"Puuha ... jopa tämä", torjuu Rosina Käkriäinen. "Mutta ei sinulla, Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole kasakoita metsään ... meidän talossa... Se on nyt mentävä, Jopi ja Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa ... kaiken talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja sen pitää käydä kuin luomisen työ."
Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:
"Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä ... siellä se on. Sinun Sanelmasi joutanee."
"Joutaa se, joutaa!" ääntää Pertta. "Ja jos ei jouda, lähden minä herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka! Kinnusen Sanukka!"
Tämän huutaa Pertta portailla.
Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin, että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan niiden tavaroita.
Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.
Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:
"Sanelma, annahan kun minä menen."
Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella. Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla. Ja se ... lupaili hänelle teeterskan paikkaa.
Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin juosta laivaan ... ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.
Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.
Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi, niin känsät lähtevät... Isäkin tietää.
Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.
Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa hänelle:
"Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me ... kun ollaan niin ystäviä sen neidin kanssa..."
Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.
Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.
Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa ja kermaa.
Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.
Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin huvilalle auttamaan.
Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.
Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa, että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen Saaralle.
Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan poveensa.
Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara, kantaen maitokannua. Pikku Sanelma ja Jopi ovat jo rannalla moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen luona.
Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolle Sanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:
"No nyt sitä sinne ... niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se...?"
Rosina menee lähemmäksi Maunoa.
Mauno vastaa:
"Jo suostui. Hyvä tulee ... ole huoletta."
"Hihii!" nauraa Rosina. "Tulehan, niin jutellaan ... miten se sitten tehdään..."
Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle. Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa. Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.
Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä laudoista on ollut haapainen.
Nyt örähtää Malakias Muttiselle:
"Tuo tuossa ... se on haapalauta ... olkoonpa mikä tahansa."
"Mikä?" kysyy Muttinen.
"Kun ... lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille ... petkuttajat."
Aapeli nauraa.
Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta, tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen, oikein iso peruna kädessä.
Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään. Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee... Kiitää jo kaukana.
Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla, kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:
"Hyh, se on sitä ... porvaleita."