Mitä juttelevat Mauno Kypenäinen ja Juutas Käkriäinen riihen seinämällä?...
Mauno on johdannoksi alkanut kysellä, minkämoiset ne nyt ovat maankasvut täällä Putkinotkossa. Juutas on sanonut, kompiessaan Maunon perästä pitkin kujaa, että ovathan ne: ruis alkaa jo valmistua, vaikkapa onkin maidolla vielä, mutta kyllä siihen kahden viikon päästä täytyy iskeä sirppi ... sellainen se on luokka. Ja näkyy tuosta jyvääkin tulevan. Ja hyvä on toukoviljakin. Entä sitten potatti! Kyllä siitä kannattaa myydäkin, ropsia, nelisenkymmentä hehtoa. Entäpä sitten tupakka! Sehän se vasta ... jos katsoo tuonne riihenkin taakse: kasvaa, pötköttää. Ja hyväthän täällä Putkinotkossa ovat maat. Vaikka ne ovatkin tuollaisia kallioiden koloja, niin se on sellainen aihe, että ne ovat hiesmaita, joissa ei pouta kiusaa oikein milloinkaan, vaan niissä säilyy kosteus kuin missäkin kukkaruukuissa. Eikä kylmästä ole häirinkiä, koska kalliot ja kivet lämpiävät, jo aikaiseen keväällä. Ja kun niihin mätkii lantaa, niinkuin Juutas on saattanut tehdä viime vuosina, hankittuaan karjaa ja lapsia, niin... Ainoa puute tässä on heinämaista. Mutta kyllähän siitäkin pääsisi, jos ojittaisi tuon lammen rannalla lötköttävän suoniityn ... laskisi veden lorahtamaan matalammaksi.
Tultuaan riihen luokse, johon Mauno Kypenäinen pysähtyy, huudahtaa Juutas:
"Ja kyllä se vielä lorahtaakin ... kunhan tässä... Kymmenisen kiliä tynamenttiä louheen, niin jo aukeaa lammin p—se. Sen pitää aueta niinkuin..."
Mauno Kypenäinen naurahtaa hiukan, sillä tuon aikomuksen laskea lampea on hän kuullut Juutaksen suusta jo kahdeksan tai yhdeksän vuotta, eikä siitä ole tullut sen kummempaa. Ja paljonhan on lapsia Rosinalla ja Käkriäisellä. Mutta kysyypä Mauno nytkin, valmistellen mielessään muun puheen alkua, minkä tähden ei Juutas sitten lampea laske ja ojita suota, koska lammen ranta tuottaisi paitsi heinää myöskin uusia viljasarkoja.
Juutas ällistyy. Hän änkyttää:
"Minkäkö tähden? Minkä?"
Sisällään on Juutaksella tunto, etteihän sitä ole tullut tehdyksi. Ja se, ettei sitä ole tehdyksi tullut, harmittaa häntä.
Jo riihelle kömpiessään on hän kaivanut housujensa taskusta sen pässinpusseista tehdyn ja kuluneen tupakkamassin. Nyt alkaa hän työntää siitä kiireesti paltureita piippuunsa. Hän oli huomaavinaan Maunon kysymyksessä ikäänkuin ivaa. Ja hän tulistuu vastarintaan.
Miksi hän ei ole lampea laskenut? Hän keskeyttää piippunsa lataamisen ja toistaa vielä sormet tupakkamassin suulla:
"Minkäkö tähden? Kah ... siinä onkin ... se toinen kohtalo..."
Juutas vaikenee hetkeksi. Ja jatkaa jälleen:
"Kun ... tässä olisi valta tehdä, mitä tahtoo! Mutta minä ... en rupea toisen hyväksi perkaamaan... Turvetta puskemaan, lammen peräsuolta korttaamaan. Joutuisin täältä pois, ja siinä olisivat perkiöni toisille kasvamassa... Ja minkälaista on tässä työ! Louhikkoa ... jos ei oikein sonnan änskällä viljele. Tehnyt tällaisia kallioita pelloiksi! Enkä ... siihen rupea, jos kerran pois joudun, niinkuin Aapeli uhkailee. Ennen minä imen joka paikasta voiman niin tarkkaan, ettei jää mitään muille ... tämän miehen perästä! Ja sen minä osaan ... osaan! Menköön kaikki... aidat ja rakennukset läjään ... kuin märännyt lehmäntatti...!"
Tämän sanoo hän värisevin ja levinnein sieraimin, synkät rypyt lujalla otsalla. Sitten kaivelee hän taskuistaan tulitikkuja, löytää jostakin, raapaisee, sytyttää piippunsa ja imee niin, että tuli leiskahtelee korkealle. Ja imiessään hän ajattelee taas, ettei tässä mistään tule mitään. Vihoissaan puree hän piippunsa katkennutta imuketta.
Ja hän örähtelee:
"Ei, menköön räsyksi ... koko Putkinotko!"
Maunon päässä liikkuu kyllä ajatus, että onhan Juutaksella Putkinotkon mökissä kontrahdin mukaan vielä aikaa monet, monet vuodet, joten hän ehtisi saada pulskasti etunsa lammen suostakin, jos vääntäisi sen viljeltäväksi. Ja vieläkö kauemmin aikonee Juutas elää, jo melkein viidenkymmenen ikäinen mies ... ja vaivainenkin: kipuja aina kyljessä. Ja jos eläisikin, niin hän ennättäisi saada täällä säästöön vanhuudenkin varalta, sillä eihän se Aapelin kontrahti kova: paitsi vähän rakennuksen paikkailua, jokin kuorma mutaa Muttisen ryytimaille ... jos ei raja-aidoista niin väliä pitäisikään, sillä itsepä Käkriäiset etsivät lehmänsä naapurien mailta ja Käkriäisen viljelyksillehän naapurien karjat tekevät vahinkoa, jos tekevät, eivätkä Muttisen. Sinne ryytimaahan on se kivimuuri jo osaksi tehty... Eikä olisi sitäkään kontrahtia, jos Juutas olisi alunpitäen taivuskellut herran pyyntöihin, lystikkäihin kylläkin. Ja kuka tietää, Juutas olisi saanut Putkinotkosta maata omakseen, kun Muttinen muka lupaili.
Mutta näitä ajatuksiaan ei Mauno ilmaise Juutakselle, sillä hänellä on omat aikeensa.
Ja raskasta se on maan kaiveleminen, eläähän ihminen vähemmälläkin. Onko tässä maailmassa pakko valita kaikkein raskainta?
"Niinhän se on", myöntää hän siis Käkriäiselle. "Anna helvetissä olla koko reuhkan ... Putkinotkon. Saathan sinä muutenkin elatuksesi..."
He seisovat tuokion vaiti, selin riihen seinään niinkuin Mauno on asettunut: nojalleen kuin pitkä pölkky. Käkriäinen noudattaa hänen esimerkkiään, koska toinen on hänen käsitykselleen myötämielinen; tukeutuu seinään, mutta työntää siihen peränsäkin kiinni ja seisoo hartiat kumarassa, kun jälleen Mauno jalat levällään ja suorana. Mauno on sytyttänyt ostopaperossin. Juutas imee piippuaan ja syljeskelee kuumalle kalliolle, jossa ohuin sylki kuivuu heti näkymättömiin ja paksumpi alkaa melkein kihistä.
Sitten tuntuu Käkriäisen suussa, että piippu on alkanut pikiytyä, siinä on ilkeä maku. Hän astuu askeleen ja kumartuu maahan ottamaan pitkällä kädellään siitä jotain varpua tai heinänkortta, millä rassaisi piippuaan. Mauno katselee, kuinka korsi tulee Käkriäisen piipun varresta paksussa moskassa. Silloin vetää Mauno esille "Työmies"-laatikkonsa ja tarjoaa Juutaksellekin, sylkäisten itse pois suupielestään entisen niljaisen paperossinsa ja pistäen siihen uuden.
"Enhän minä ... mitä", kursailee Juutas tarjousta.
"Ota pois ihmisten tupakka!" sanoo Mauno.
"Niin ihmisten? Elähän!" äännähtää Käkriäinen. "Elähän... En minä näistä tehtaitten tupakoista ... oikein. Minä ... näitä kotoisia. Näistähän sen saakin oikean sauhun ... riipaisemalla. Ihan takaperukoihin tuntuu, jos repäisee..."
Kuitenkin hän ottaa paperossin.
"Nai tästä tuli!" sanoo Mauno ja työntää palavaa paperossiaan kiinni Juutaksen paperossiin. Juutas imee ja on tikahtua selvään savuun, niin kiihtynyt hän on vielä äskeisestä ajatuksestaan, ettei Putkinotko ole ihan hänen omansa.
Yhtäkkiä sanoo Mauno:
"Nyt me ruvetaan polttamaan sitä!"
"Mitä?" kysyy Juutas verkalleen.
"Me ... viinaa", vastaa Mauno. "Se minulla olikin asiana tänne."
Juutas katsoo häneen vaaleat silmät pyöreinä. Ottaa paperossin pois suustaan, joka jää auki. Viimein hän örisee:
"Niin: korpijoonia..."
"Sitä!" vahvistaa Mauno. "Ja heti kohta."
Juutaksen aivoihin alkaa koskea ... että nyt olisi ruvettava sitä ... touhuamaan...
Ei silti, ettei hän olisi ajatellut tätä itsekin sangen kauan. Onpa suunnitellut tarkoin jo kaikki mielessään. Viimeksi tänään palautui se hänen päähänsä, Rosinan huomautuksen johdosta järvellä. Sitä se Rosina tyrkytti...
Mutta ei siitä ole vielä tullut. Ja onkin asiassa monet mutkat. Ja vaikka asia on Käkriäisen aivoissa melkein kypsä, niinkuin mitkäkin omenat, jotka ennen Muttisen tarhassa kestivät raakoina hyvin kauan, eräät jouluun asti, mutta sitten tulivat punaisiksi ja makeammiksikin, niin nyt esittää Mauno, omankin etunsa vuoksi, Juutaksen oman suunnitelman niin vaativa vivahde äänessään, että Käkriäisessä herää heti vastustamisen tunne.
"Niin korpijoonia?" toistaa hän. "Polttamaan...? En minä..."
"Etkö vieläkään!" huudahtaa Mauno Kypenäinen. "Ja miksikä et?"
"En", sanoo Käkriäinen äskeistä lujemmin.
Kypenäinen naurahtaa, että Juutas on hullu. Ja se suututtaa Juutasta. Lyhyesti selittää Mauno sitten kaikki ennen puhumansa seikat: kuinka se tuottaisi aivan toisella tavalla kuin kivikoiden tonkiminen! Kolmisenkymmentä litraa hehdosta rukiita. Ja kymmenenkin markkaa litrasta ... jopa neljäsataa markkaa hehdosta. Ja saahan enemmän, jos panee sekaan saippuakiveä, niin että kyllä kutkuttaa tuolla kurkussa.
"Niin, tai laskee joukkoon", äännähtää Juutas. "Kyllä minä tiedän... Vaikka tuota en ole tehnyt... Enkä tee ... rehellisyyttä minä. Mutta luonnonmukaista sen pitää olla ... ei se muuten anna sellaista kirpakan makua. Sellainen se on... Mutta..."
"Mitä mutittelet?" kysyy Mauno.
"En minä... Siihen..."
"Et?" sanoo Mauno, joka on tullut Käkriäisen eteen ja katsoo häneen pilkallisesti ylhäältä.
"En rupea!" huudahtaa Juutas yhtäkkiä, ja hänen naamansa alkaa punoittaa. Hän kääntyy selin Maunoon.
"No minkä tähden et keitä viinaa!" tiukkaa Mauno. "Pelkäätkö, vallesmannia?"
"Niin minä!" myhähtää Juutas pilkallisesti. "On noista selvitty ... vierestä on viimeksi soudettu nassakoiden kanssa. Ja juteltu keskenämme kuin kumppalit."
Mauno siihen:
"Ja tänne ne nyt poliisit useinkaan. Mutta minkätähden sinä et?"
Juutas kääntelee päätänsä oikealle ja vasemmalle. Hän raapaisee kainalonsa alustaa ja lonkkaansa, ja työntää hattuaan toiselle korvalliselle. Mutta vastausta ei tule.
"Voi pyhä Tiitus sinua!" huudahtaa Kypenäinen ja puhaltaa pilkallisesti nenäänsä. "Sinä olet sitten vasta... Käkrättelijä! Nuhjustelet ja pelkäät!"
"En pelkää mitään ... minä! En vaikka puukko kurkkuun työnnettäisiin!" huudahtaa Käkriäinen.
"Haha! Ja itse valittelet, että täytyy täällä kaivella näitä toisen maita. Voi Jeesuksen Ristuksen saa...! Mutta nyt kun minä sanon, että nyt sitä ruvetaan polttamaan! Lopulta. Minulla on kaikki selvillä. Minulla on hattu ja piiput mukana, tiedä se. Teillä on patoja. Ja täällä on metsiä. Ja hiivat ja kaikki... Tuolla korsun alla. Lähde katsomaan!"
"Mitä?" kysyy Juutas.
"Lähde katsomaan, ala tulla!"
Mauno työntää kätensä Käkriäisen kainaloon. Käkriäinen jarruttaa vastaan ja vääntää kättänsä irti. Kun se ei heti lähde, sillä Maunokin on luja, niin Juutas riuhtaisee ja juoksee Maunosta syrjemmälle.
"Sinä et tule? Voi Jeesuksen killingit!" huudahtaa Mauno taas ja menee toisen eteen, joka näyttää aikovan rynnätä jonnekin. "Kuules, et siitä pääse! Nyt sinä olet joutunutkin sellaisiin kynsiin, haha..."
Kypenäinen sulkee Käkriäisen seinää vasten ja katsoo häntä pullottavilla silmillään, jotka ovat vaativat ja hävyttömät. Juutasta sekä vimmastuttaa että kauhistaa. Moisina ei hän ole ennen nähnyt Maunon ruskeita silmiä. Tuollaisina, pullottavina! Eikä ole aavistanut hänen alahuultaan noin leveäksi ja verestäväksi: sehän lerpattaa kuin toisen imeäkseen.
"Kuulehan tätä", jatkaa Mauno. "Sinun pitää auttaa minua. Minähän se sinulle viinatkin alussa hommasin, ja sinulle on käynyt näinkin hyvin ... minun ansiostani. Sinulla on nyt karjat ja kaikki."
"No mitä ... se sitten on?" örähtää Juutas kyllästyneenä. "Mikä sinulla on hätä?"
Mauno kiroaa ja sanoo:
"Minulla ei ole työpaikkaa, se meni pyttyyn, siellä verstaalla ... insinyörit ja muut herrat ... potkut tulivat! Pertta heitä vähän ärsytti. Eikä minusta ole raskaaseen työhön ... juhdaksi. P—rkele, minä rupean keittämään viinaa ... ja myymään vakituisesti. Ja sen minä teen täällä, usko pois! Sinä annat jauhot ensimmäiseen keittoon. Minä maksan sinulle heti, kun läänistä saadaan. Ja silloin tulee uutta viljaakin. Ja tieniot pannaan tasan."
"Vai niin!" örähtää Käkriäinen entistä kovemmin.
Kyllähän Mauno panisi kai tienestit tasan... Kun Maunolla ei ole itsellään paikkaa, missä polttaisi. Ja kun ei koko poltosta tulisi mitään, jos ei olisi Käkriäisen mökkiä!
Juutas ällistyy, että Mauno on sellainen: yllyttää häntä siihen saadakseen itse hyvän alun... Ja sitten keittäisi hänen Putkinotkossaan. Se on selvä, että tämä Kenkkuinniemen kärkipuoli on hyvä paikka...
Ja Mauno saisi rahaa itselleen! Juutaksesta on työttömänä ja töllistä toiseen ajelehtiva Mauno ollut ennenkin parempi ajatella kuin sellainen Mauno, joka ansaitsee verstaassa tuntipalkkansa. Mutta johan nyt on kumma! Verstaassa määrätuntinsa ahertava Mauno on toki mukavampi kuin että hän rikastuisi täällä helpolla ja Käkriäisen kustannuksella.
Lihakset Juutaksen leukapielissä pullistuvat suuttumuksesta ja loukkautumisesta, nuo vankat lihakset, joissa pitkät ja karkeat karvat nyt ihan nousevat ja laskevat.
"Ja minä otan kaikki vastuulleni", jatkaa Mauno. "Jos sattuisi tulemaan nuuskijoita, on tehdas minun. Peukaloa päälle! Kah, et anna peukaloasi?"
Käkriäinen pujahtaa Maunon ja seinän välistä riihen takasalvaimen kohdalle. Sylkäisee yli aidan eikä virka mitään.
"Etkö sinä rupea?" kysyy Mauno katsellen Käkriäiseen.
Ei kuulu vastausta.
Mauno tiukkenee:
"Etkö sinä, perhana, rupea?"
"En", sanoo Juutas.
Kypenäinen vaikenee hetkeksi. Sitten hän nyökyttää päätänsä, puraisee hampaitaan. Hän jatkaa:
"Hyvä on. Hyvä! Ihan yhdentekevä! Mutta kyllä minä löydän kavereita muualtakin. On niitä miehiä ... menen toisille kulmille. Rupeatko remmiin, vai et? Et rupea? Hähhäh. Kyllä olet merkillinen mies. Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva, haiseva... Tuollaiset vaatteetkin! Saisit edes miehenhatun päähäsi..."
"Mitä? Hatunko?" kysyy Juutas Käkriäinen. "Mikäs tällä sitten on? Minä nyt en vaatteissa koreile. Eihän miestä mitata hatulla. Ja suututti minua, että Rosina niille tytöillekin ... sellaiset koreat. Olisi ... kudottava kotona. Sellaisia ... vaatteita... Eikö täällä nyt muuten."
"Haha ... Rosinakin...! Häähame on hänellä parhaana. Nauravathan sille siatkin... Ja sellaisella ahertajalla kuin Rosina! Jos sinulla olisi Pertta, jumaliste! Tuollaisissa ryökäleissä annat Rosinan raataa! Hankkisit rahaa."
Juutas ähkäisee. Hän ajattelee, että niinhän se olisi: Rosina kyllä ansaitsisi vaatteita ... ja muuta. Mutta toisen komennolla, Maunon. Ja Maunon hyödyksikin... Kunpa pääsisi tästä nyt pois!
"Aha", huudahtaa Käkriäinen yhtäkkiä iloisesti. "Eikös ole tuonne tupakoihin työntynyt taas kukkia."
Hän aikoo nousta pellon aidan yli, mennäkseen muka nipistämään kukkia tupakoistaan. Sitten aikoo hän livistää riihen kätköstä jonnekin.
Mutta Mauno tulee ja tarttuu hänen olkapäähänsä, vetää hänet aidalta takaisin ja sanoo:
"Kuule, vastaus se on saatava! Rupeatko? Jos et ... niin ei lähde sinulle aineitakaan ... myydäksesi. Niitä toi Rosina Potamiasta. Maksan rahat Rosinalle takaisin."
"Pidä lotkotuksesi!" huudahtaa Juutas. "Minä en ... hellitä, johan nyt on helvetti!"
Juutas on huitaissut nyrkillään sen verran, että Mauno päästää hänet irti. Ja kiusattu lähtee tällä kertaa menemään tuvalle päin.
Mauno katsoo tuokion hänen menoaan. Ja sitten hän huutaa Käkriäisen jälkeen:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana! Siinä on mies!"
Se huuto räikähtää niin kovasti hiljaisella kartanolla, jossa kaikki nukkuvat, että Rosina kapsahtaa lapsi sylissä istualleen, ja mummokin kohottaa pöllästynyttä päätänsä. Mummo kysyy Rosinalta, mitäs se Mauno nyt? Rosina ei vastaa, vaan juoksee tuvan nurkalle, kurkistamaan ja kuuntelemaan. Mummo ei näe pihalta mitään, vaikka hän kurottelee kaulaansa, sillä nyt onkin Mauno jo saanut Juutaksen käännytetyksi edellään takaisin riihelle, asetuttuaan hänen tiellensä. Ja Mauno puhuukin hiljemmin. Vaivoin eroittaa Rosinakaan sitä puhelua. Mutta sen näkee Rosina, että Mauno kulkee kädet housun taskuissa ja katselee suoraan Juutakseen. Juutas väistää hänen katsettaan, niinkuin hänen ainakin on tukala katsella toisten ihmisten silmiin, sen älykkään ... kuitenkin.
Tuimasti kulmiensa alta mullistellen sanoo Mauno Käkriäiselle:
"Tiedäkin sitten, Jeesuksen Ristuksen saatana, miten sinulle käy! Et auta vanhaa kaveria, p—rkele! Odotapas, helvetti. Minä toimitan sinut linnaan."
"Häh? Mistä aiheesta?" kysyy Käkriäinen ja kääntyy puolittain.
"Mistä? Viinan rokaamisesta, pirulainen. Niin pistää sisulleni. Sen teen! Kyllä tiedän, kenelle sinä olet viinoja rokannut. Panen ilmoittamaan vallesmannille, joku aina ilmoittaa, kun rahaa antaa. Ja kyllä Mauno Kypenäinen rahaa osaa hankkia. Ei ole sinun varassasi. Odotapas ... on täällä lähelläkin Ripatti..."
"Niin Ripatti?" äännähtää Juutas, tuntien pistoksen rinnassaan.
"Olet vienyt hänelle viinaa. Ja hän uhkasi antaa sinut ilmi, jos et myy hänelle hirsiä. Itsepä sen kerroit. Hahaa! Kyllä sellainen mies saadaan rahasta antamaan sinut ilmi. Ahaa, entäs nyt? Ja on niitä muitakin, jotka saan kimppuusi. Yhdessä olemme myyneet, tunnen ostajat. Siellä on joukossa jos jotain, perhana. Vallesmannin täytyy käydä asiaan, jos talollisetkin oikein tahtovat. Sakkoja tulee niin että räikyy! Ja jos et anna lehmää sakoista, istu sitten linnassa. Eikä se sillä vielä hyvä, Juutas-parka! Pois minä ajan sinut mökistäsikin ... sen minä teen. Kerjuulla tuollaiset miehet saavat kierrellä."
Juutas katsoo Kypenäiseen suu auki. Onko tuo Mauno?
Julmistuneelta näyttää Mauno.
Juutaksen mielessä paisuu paitsi viha myöskin pelko. Kauan ei hänen tarvitse odottaa selityksiä, sillä Mauno jatkaa:
"Kuulehan: kun joudut käräjille viinanmyynnistä ja menetät lehmäsi, niin ... mitähän Muttinen siitä arvelee? Ei se mitä tahansa kärsi, sekään mies! Jo ennestään on rähissyt sinulle. Ja nyt tupa yhä nauraa! Nauraa sinulle niin, että sinulta vielä itku pääsee. Odotapas! Minä kun usutan kaikki kimppuusi. Noihin vaivaisiin kinttuihisi. Ja Putkinotkon annan muille."
"Sinä ... annat?"
"Mikä on antaessa? Minä olen Kypenäisen Mauno. Rippikoulun linnassa käynyt. Odotahan ... on niitä sellaisia, joille tämä paikka kelpaa. Muttisella on juossut ostajia..."
Juutas Käkriäinen ärjäisee tuskissaan:
"On ... onhan niitä!"
"Ahaa! Vaskilahden Matti. Ja hänen akkansa. Kyllä on Putkinotko hänellekin mieleinen, vai mitä? Joko lapikas nipistää? Hankin Aina Kustavan pakinoilleni. Evästän hänet Muttisen luokse. Sanokoon hän, että sinä makaat täällä ja myyt viinaa... Ja sanokoon..."
"Mitä?" höristää Käkriäinen korviaan.
"Sanokoon ... nyt, totisesti, voi Jeesuksen Ristuksen itkevä saatana ... haha, sanokoon, että sinä ja Rosina ... mitä te olette täällä jutelleet hänestä? Ettet anna hänen itseäsi komennella! Että lyöt puukon hänelle rasvaiseen mahaan, jos hän tulee vielä sinulle rekoorista puhumaan!"
"Minä en ole sanonut..." huudahtaa Juutas.
"Vai et!" inttää Mauno.
"Tai ... leikillänihän minä..." myöntää Käkriäinen.
Mauno oikaisee:
"Mutta ne herrat eivät sellaisesta leikistä. Hevosen leikkiä se sellainen on. Sano nyt vain häntä rapamahaksi! Ja ähkijäiseksi! Sano haisevien purkkikalojen syöjäksi! Sano pompeliposkeksi... Piruako se sinuun kuuluu, että hän imee pompommia? Anna akkasi sanoa pukiksi, joka laulaa riettaita! Keksi uusia nimiä! Pannaan entisten jatkoksi. Aina Kustavalla on suuta! Häh? Ja Pertta Kinnusella kanssa? Eikö hän osaa herroille jutella?"
Juutas käänneksii sinne ja tänne.
Hän ajattelee, että pitäisi tuumia asiaa, panna piippuun. Mutta piippu ei pala. Hän näkee maassa sen korren, jolla äsken rassasi piippuaan, ja työntää saman rassin jälleen nysänsä varteen. Korsi katkeaa imureikään hänen vapisevissa käsissään. Viimein sanoo Juutas verkakseen:
"Se on ... se on paha liikutus!"
"Ja pahemmaksi se tulee!" jatkaa Mauno. "Hätä ei minulle lakia lue. Minunkin pitää maailmassa elää. Minä olen sellainen mies. Minä en rupea nälkään kuolemaan! Laputa Putkinotkosta pois. Mitä ... mitä sinä olet sanonut Muttisen ryökkinästä? Siinäpä se oli! Mitä sinä olet sanonut, sinä... Käkkärä? Jeesus siunatkoon! Ja koko sinun sanikkalaumasi! Saara ja yksinpä Jopi ja Sanelmakin: sellaiseksi rakkiparveksi ne on opetettu. Kyllä Pertta Kinnunen muistaa kaikki! Se kun pannaan...! Ja tietää se Aina Kustavakin ... on kuullut. Saara sanonut, että hän on leipäsusi. Ja Jopi, että hän on limppuhiiri. Ja Topi sanonut, että hän on mäkipeura! Ja Sanukka, että hän on h—ra! Piisaako tämä, häh?"
Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:
"Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä."
Juutas vastaa Maunolle:
"Se nyt Sanukka ... alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin."
"Niin, niin", myöntää Mauno. "Mutta se nyt ei kaikista passaa! Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle. Suuttuu se hyväkin ihminen... Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut... Ja sinä itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa, maantielle saat mennä."
Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee melkein kuulumattomiin.
Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan, mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat, jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen, ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen kiinni. Silmät kipenöivät.
Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto ... niin ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan! Nujertaa hänet.
Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.
Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina säkenöivin silmin ja ärähtää:
"Minä ... tapan sinut!"
Se olisikin helppoa Juutakselle, noille mahtavan väkeville käsille. Mutta Mauno istuu vain paikallaan; tuskin kääntää kasvojaan ja liikauttaa lerppuvaa alahuultaan. Sitten hän sylkäisee ja sanoo:
"Vai tapat. Hahhah!"
Ja sitten Mauno katsoo Juutakseen, pilkallisin silmin. Sellaista katselua ei Juutas siedä. Siihen se tappaminen jää.
Juutas juoksee tupaa kohti. Rosina kääntyy veräjällä selin, niinkuin ei olisi mitään huomannut eikä kuullutkaan.
Mauno nousee pystyyn ja huutaa:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana. Hyvä on! Pertta ja Sanukka hoi! Tulkaa pois, meidän väki! Me ... lähdetään tästä talosta! Eikä tänne tulla ... ennen kuin tämä on niin tyhjä, että siinä luteetkin kuolevat, kun Käkriäiset ovat maantiellä. Nyt on meno Vaskilahteen! Pertta ja Sanukka!"
Tämä huuto kajahtaa selvästi pihalle. Maunon Pertan Sanelma nousee istualleen ja katsoo äitiinsä, mitä se aikoo tehdä. Mutta Pertta, joka makaa mahallaan, kohottaa vain leukaansa ja naurahtelee ja iskee tyttärelleen silmää. Iso Sanelma ei liiku silloin sen enempää. Leja on herännyt ja kysäisee, mitä se Mauno huutaa? Ananias on kuullut aitan ylisille horteessaan enon äänen, joskaan ei erottanut sanoja. Malakias käskee nuusniekasta Topia katsomaan, mikä mökä siellä on. Ja silloin juoksevat pikku Sanelma ja Jopi ja Topi pihalle.
Juutas pelkää. Minkälainen tuo Mauno oli!
Ja sellaiset sillä on kortit kourassa ... vanhalla pelurilla. Se tuntee viinanostajat ... paitsi Ripattia Vänskin kieron isännän, joka ryyppää, mutta ei antaisi rengeilleen kaupita, ja Lötjösen pojat ja kaikki. Koko Kenkkuinniemen ja maailman nostaa Mauno häntä vastaan...
Jos ei tässä tottele! Mutta sitä ei tee ilmoisna ikänä Juutas Käkriäinen ... ennen vaikka...!
Kun saisi asiaa vähänkin pohtia.
Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen eteensä. Rosina säkättää:
"No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?"
"Väistyhän", murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.
Rosina säkättää yhä kiivaammin:
"Minnekä se on matka? Kah, kah."
"Et sinä tiedäkään... Annahan mennä ... minä ... lääniin", vastaa Käkriäinen.
"Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene, et... Ja ... ja ... jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa! Mikä teillä oli?"
"Ei se akkojen asioita", vastaa Käkriäinen.
Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:
"Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja annetaan sille köniin! Otetaan...!"
Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.
Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.
Ja meneepä siitä ylitse.
Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.
Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas Käkriäisen täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on mahdollista! Tällainen kelmiys.
Ja langon puolelta, ystävän muka.
Tämmöinen verraton kavaluus... Kuin iskisi pimeässä puukolla selkään ... niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut...
Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se nyt tekee vahingon.
Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.
Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.
Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain... Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.
Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin täyttämättä, niin se käy.
Niin kova on se aihe.
Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän miettii raskaasti:
Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa, nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.
Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista kohtaan.
Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle ... ehkä koettaakseen saada Putkinotkon!
Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi...
Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.
Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään, sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on tällainen koira ... leipänsä tähden, toimeton mies.
Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.
Kyllä se olisi mennyt ... keitos toisensa jälkeen ... kuin rallatellen.
Mutta ei sitä mies voi peräytyä.
Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan ... ja vetää makuulle.
Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.
Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!
Sellaiset vaivannäöt ... se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut! Ja nuusniekan rakentanut!
Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!
Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.
Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee. Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi kaikki pois. Potkia tieltä...
Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli. Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta, kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala, emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.
"Tule, poika, pohjoisesta,
mies pitkä pimentolasta!
Tempaise pussi punainen...
Hoi tuli, Jumalan luoma...!
Iske tulta ikenehesi,
järskytä jäsenehesi,
karkaa katajikolle,
leisku kuusien tasalle,
polta puolet Pohjanmaata,
sakara Savon rajoja!
Polta lapsi kätkyessä,
riko rinnat tyttäriltä...
Pilvet liikkui, maa tärisi.."
Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on. Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.
Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja. Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.
Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.
Mutta toiset ovat tähän vikapäät!
Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?
Kun eivät ihmiset ymmärrä...
Mitä hän on tehnyt?
Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään ... minkä on voinut? Monet muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!
Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista ... Maunokin...
Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi? Tauti se on.
Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!
No ... hänestä pääsevät. Hän kuolee...!
Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka täynnä! Ja pentuja.
Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo... Saavat tietää, että syy ei ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut, niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa täyteen.
Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi... Läänissä, jonnekin läävän vinnille.
Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu uudestaan rautoihin.
Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa. Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia, ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää ... oli ryypännyt muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä... Sitä jos ryyppää, niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.
Mutta nyt ... ensin Muttisen sauna...
Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.
Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki tavoittaa alimmaista vuorilautaa.
Käkriäinen katsoo.
Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää. Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee, että linnaanhan tällaisesta joutuu.