Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan kartanossa, jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.
Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.
Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.
Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.
Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun, joka on umpinaisessa tuvassa.
Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.
Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä, viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut viiksensäkin ... vanhentunut on mies.
Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.
Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin kuin heinäpussilla hevosen selässä.
Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa sohvassa?
Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään, luvattaisiinko hänen siihen asettua.
Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa. Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se lima ollut vielä märkääkin.
Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta nyt taas ärtyisellä päällä.
Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär. Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi hänelle enää vastata paljon mitään.
Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka, josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin. Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän kouraansa.
Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen silmiään.
Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.
Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti päistäreinenkin ... kuin metsäsian turkki.
Nurkka paidan helmaa pilkistää esille housujen nappiraosta. Sitä hän ei kuitenkaan ole tullut huomanneeksi. Silloin tällöin sylkäisee hän tuskin tuntuvan tihkun uunin eteen, mutta kuitenkin yli valkean maton, joka kulkee salin peränurkasta oveen.
Neljättä tuntia Käkriäinen oli jo varsin hyvällä, jopa iloisella päällä. Ja alkoi tuntea selviävänsä pitkäksikin aikaa ... karhuna makaamisesta.
Verkalleen oli hän kulkenut tänne hoville, katsellut. Kierrellyt milloin suhisemasta hiljentyvien koivikoiden halki, milloin havunpihkalta haisevia kankaita. Poikki metsäniittyjen, joilla vesi seisoi vähissä ja haiskahteli kuumalta ja mädältä. Yhdellä kohtaa sähähti siellä lapikkaan edessä käärmekin ... tarhakäärme ... turha sellainen: se sitä tappamaan. Se viiletti pelästyneenä puroon. Elettävähän senkin oli.
Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama vuosi sitten, kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä talvea tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti, ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on tavallisesti kulkenut.
Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut, nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla, vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria, joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.
Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.
On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.
Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.
Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä, kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen polulle. Siellä ne siat olivat ... jyrskyttivät polun kaluttua nurmea. Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan, sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn, sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet...
Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu enimmät aikansa kaupungissa, sekin ... niitä liikkeitä harjoittamassa. Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta, akkansa selän takana! Siinäpä se.
Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi, Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti... Ei syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.
Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa. Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli, raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen kärsään:
"Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa ... eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä. Kyllä se nösköistä ymmärtää ... että niille ruokaa..."
Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan, vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan, viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä possakassa.
Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan. Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.
Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa heinäväelle:
"Häh ... akat?"
Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.
Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.
Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan pelottelemassa.
Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili. Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat? Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.
Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan. Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin. Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista ... holkkimassa. Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois... Mutta uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä vastaan ... tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut. Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään. Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.
Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.
Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?
Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätellä Ripattia.
Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan. Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.
"Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!" valittelee Juutas Käkriäinen, loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. "Sehän nyt ... vahingonkohtalo. Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne halmeeseen?"
Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.
"Revitty? Niin ... joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?"
"Kyllä luulen tietäväni", sanoo vouti. "Meidän siat, räähkät, pääsivät tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä. Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta mitäs se..."
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Ahaa, niin että Puukko...! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki..."
Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni, taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää ... niin, parhaiksi hän on ennättänyt kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille, ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa:
"Kah, Juutashan se! Jo minä ajattelinkin, että olisipa nyt Juutas täällä, niin eivät nuo lehmät kuolisi. Minäpä haastan komesrootille, että täällä on sellainen mies, joka osaa parantaa."
Käkriäinen kysäisee:
"Mitä ... onkos se Konstakin täällä?"
Renki sanoo, että on se ollut muutaman päivän.
Nyt vie hän suitset toiselle rengille, joka läävän nurkalla valjastelee hevosia reslarekien eteen. Ja sitten hän katoaa tuonne korkeaan koivikkoon, josta valkeaksi rapattu herrasrakennus pilkistelee.
Siellä rakennuksen edustalla, kaari-ikkunoilla varustetun valtakuistin vieressä, loikoilee kauppaneuvos Konsta Könölin nurmikolla, paitahihasillaan, tuo melkeinpä pelkästään kaupoista välittävä mies, jo iäkäskin ja sairaalloinen. Tänne hän on tullut pariksi viikoksi levähtämään. Mukana on hänellä tytär Svea, joka hoitelee häntä tarkemmin kuin kukaan muu, sydänvikansa vuoksi jälleen tavallista pahemmin kärsivää. Sillä emäntäneidistä, joskin Könölin on hänestä pitänyt, niin että hankki hänelle paikankin täällä, ei ole hoitamaan sairasta. Sen tietää Svea, samoin kuin ettei siinä pitämisessäkään enää ole mitään semmoista. Emäntäneiti ainoastaan syöttäisi Könöliniä, mutta Svea hoitelee paitsi hänen ruumistaan hänen sieluaankin. Svea istuu nyt tuuheassa nurmikossa ja lukee isälleen ääneen sanomalehtiä, joita maitomoottori toi tänä aamuna kaupungista. Kauppaneuvos köllöttelee selällään huovan päällä, niska pieluksille sovitettuna. Hän kuuntelee ... tai ei kuuntele: lepäilee vain. Tirkistelee vanhojen koivujen vieritse helteisenä sakoilevalle taivaalle...
Vahinkokin kuului taas Könölinille tulleen. Lehmät päässeet syömään kauraa. Mutta ... tulkoon! Onhan hänellä omaisuutta... Tämäkin kesä on kaupoilla tuonut kymmenesti enemmän kuin kokonaisen lehmäkarjan. Olkoot ... sarvipäät. On niitä paitsi hänen omaksi elinajakseen, jonka pituudesta ei ole varmuutta, muillekin: perheelle ja Svealle ja... Mutta ei nyt pidä ajatella sellaista, sanovat tohtorit.
Konsta Könölin ei huolinut edes nousta maasta, kun emännöitsijä kuljetti hälisten ja huutaen tämän Jobin-postin. Hän ainoastaan kehotti vedättämään raavaat halmeesta kotiin ja haettamaan kaupungista eläinlääkäriä. Emännöitsijä lähettikin moottorin kaupunkiin.
Ja sitten on Könölin antanut Svean lukea itselleen lehteä, koska Svea siihen tarjoutui. Niin kuluivat pitkät ajat. Emännöitsijä touhusi karjapihalla.
Nyt tulee renki ilmoittamaan kauppaneuvokselle, että tänne on sattunut ihan kuin parhaiksi sellainen mies, joka parantaisi ne lehmät... Yhtä hyvin kuin tohtori ... ehkä paremminkin.
"Mikä mies se sellainen on?" kysyy kauppaneuvos.
"Se on vain sellainen!" vahvistaa renki kehuvasti. "On se parantanut ... ja parantaa yhä täällä Kenkkuinniemessä ihmisten elukoita. Köyhempien ... ja talollistenkin. Eikä se maksa sitä rahaa kuin tohtori kuitenkin ottaa..."
"Niin poppako on?" kysäisee Könölin.
"Jos lienee ... poppa tai pappa", vastaa renki. "Mutta ... paranemaan se saa. Vaikka on sellainen ... niin parantaapas! Se on tuolla tuvalla. Käkriäinen, Putkinotkosta..."
"Ai, ai, sekö Putkinotkon jumala?" huudahtaa hölösuinen ja punainen emännöitsijä, joka joutuu samassa navetalta takaisin kartanolle. "Kyllä ... kyllä sekin... Mutta minä pelkään sitä miestä! Se ... ennustaa. Ennustaa kaikkea... Ja tietää ehkä kanssa ... kaiken maailman asiat. Eikä aavista, vaikka se silmäisi..."
Yksinkertainen renki sanoo:
"Eihän se vihaa kenellekään ... syyttä. Ei se köyhemmille ainakaan, tietääkseni. Mutta kun silloinkin, kolmantena syksynä, löivät sen yhden miehen lehmää metsässä kirveellä, kostoksi, niin tiesipä, kuka löi."
"Sepähän merkillinen mies", mutisee Konsta Könölin. "Käkriäinen, niinhän nimi oli? Putkinotkosta? Muistan. Se on käynyt täällä jauhonostossa. Vai Putkinotkon jumala nykyään? Ja kaikkea ennustelee? No ... pitäisi tuota nähdä. Kutsukaapas häntä tänne."
Renki lähtee Juutas Käkriäisen luokse ja sanoo, että komesrootti tahtoo häntä tohtoriksi.
Käkriäinen lähtee, sillä ei se renki tullut hänelle puhuneeksi, että oli jo lähetetty hakemaan toista tohtoria.
Renki on ainoastaan ajatellut, etteihän se lisäapu pahaa tee.
Eikä Ripattikaan ollut maininnut siitä Käkriäiselle, vaan oli mennyt hänen, hartaasti puhelevan, parista vedättämään lehmiä kartanolle.
Rengin kutsun kuultuaan Käkriäinen tosin ensin vähän epäröi, ollako noin vain avuksi otettavissa, kun häntä tällä tavoin pyydetään hätään. Mutta sitten hän kumminkin ajatteli, että nyt hänen olisi helpompi saada noita jauhojakin, helpompi itseltään Konstalta kuin siltä konttoristilta. Sillä Konsta tarvitsi nyt paremminkin häntä, lehmiensä vuoksi, kuin hän Konstaa. Ja ehkäpä hän saisi jauhoja täältä Konstan aitasta, tarvitsematta kannella niitä myllyltä. Onhan Konstalla aina ison talonsa tarpeita varten aitassa jauhoja.
Siksi lähti Käkriäinen hiukan vitkasteltuaan tuonne herrasrakennukselle. Siellä kätteli kauppaneuvos häntä ... hiukan liian huolettomasti kylläkin kipeäin lehmien omistajaksi. Sellaisen tervehtelyn samoin kuin lihavan ja pyöreän Konstan keveät ja naurahtelevat sanatkin päätti Juutas muistaa, kunhan tässä lehmien parantamisesta puhe tulisi. Ovat ne monet muutkin, ja talolliset, pyörineet ja kekastelleet mairien hänen edessään ennenkuin hän on suostunut lähtemään heille tohtoriksi, kestittäväksi kaiken parhaan mukaan. Kuitenkin hän hiukan lauhtui, kun kaunis neiti kutsui hänet kohta sisään: joskaan ei valtaovesta, niin keittiöön, jossa kantoi hänelle eteen kahvit, oikein tuukkirikalla ... vehnäskahvit: monenlaisia vehnäsiä ja piperroksia. Käkriäinen otti hatunkin päästään. Mutta sievoinen aika meni silti ennenkuin hän vastasi lehmäntauteja koskeviin kyselyihin komesrootille, joka tuli myöskin keittiöön. Sen verran oli Käkriäisen itsetunto loukkautunut. Ja lyhyt oli vastauskin sitten, lyhyempi kuin salaperäisyys olisi vaatinut:
"On ... onhan niitä lehmillä ... mahanpuruja... Ja jos jotain..."
"Ja voisikohan noita parantaa ... tätä liikaa kaurojen syömistä?" kysyi kauppaneuvos, asettuen keittiöpöydän ääreen. Pöydän toisessa päässä istui Käkriäinen.
Juutas ei vastannut heti. Istui vain ja söi isosta kourastaan vehnästä. Svea hymyili lempeästi pöydän vieressä, ja se hymy teki Käkriäiselle hyvää. Neiti ... kaunis kuin mansikat ja rieskamaito. Jos nyt vastaisi!
"Niin tätäkö!" kehahti Käkriäinen. "Tätä ... mokomaa asiaa! On niitä muitakin... Kun on elävä käärmekin mennyt lehmän mahaan ... sieraimesta."
"Sieraimesta?" äännähti Svea. "Niinhän ne sanovat vanhat, että käärme menee. Onko se totta?"
"Mitkä vanhat?" murahti Käkriäinen. "Tietävät ne muutkin ... tämän nyt, tällaisen asian."
Kauppaneuvos kysyi:
"Ettäkö käärme menee lehmään sieraimesta?"
"Nii-ni! Ja menee muualtakin ... mitä reikää lehmässä on. Kun panee menemään", vastasi Juutas.
"Panee menemään?" huudahti Svea.
"Niin."
"Mikä panee?" kysyi Svea.
"Hm", hymähti Käkriäinen ensin, niinkuin ei olisi viitsinyt selvittää ... noille ihmisille, jotka eivät nyt sitä tiedä.
"Niin mikäkö panee? Ihmiset ... hm..."
"Hyi sellaisia pahoja ihmisiä!" huudahti kauppaneuvoksen tytär.
Käkriäinen nyökäytti päätänsä, ja virkkoi vakavasti:
"Niitä on sellaisia ... pahoja eläjiä."
Ja tuokion päästä kysyi hän, hiljaisemmalla ja salaperäisellä äänellä, katsellen vähän syrjäsilmällä kauppaneuvokseen:
"Mikäs tämä sitten on, tämä teidän lehmienne halkeaminen?"
"Mikäkö?" toisti Könölin.
"Niin ... kyllä minä tiedän", vastasi Käkriäinen. "Ja jos ei apu tule, niin kyllä ne halkeavat."
"Mitä tiedätte? Syynkö ... kuka on ne pannut niitä kauroja syömään?" kysyi kauppaneuvos.
"Nii-ni!" vastasi Käkriäinen.
"No, sanokaapa!" houkutteli Svea.
Kauan meni ennenkuin Käkriäinen vastasi:
"Tiedänpä vain... Tässä onkin toinen kohtalo. On ... on tätä asiaa jo rehlehtierattu... Ja tiedetään se, kenen näpit siinä on pelissä."
"Mitä? Reflekteerattu!" äännähti Svea.
"Niin ... katseltu sitä", vastasi Käkriäinen.
Tuon sanan on Käkriäinen kuullut Muttiselta ja käyttää sitä näin arvokkaammissa seuroissa.
"Ahah?" huudahti Könölin. "Ettäkö tämä olisi ... jos ei juuri panentapaha ... niin kenties tahallaan aikaan saatua. Kenenkä sitten?"
"En tiedä... Aitaa jos lienee revitty... Mutta ... kyllähän ne tiedetään. Kenellä ovat olleet konstit nähdä..." vastasi Käkriäinen.
Könölin kysyi:
"Nähdä? Oletteko te sattunut näkemään ... että joku viehätteli lehmät kauraan?"
"Hm ... näkee sen muutenkin. Ja olematta äärellään", vastasi Käkriäinen salaperäisesti, kallistellen päätänsä.
Sitten pyysi kauppaneuvos Sveaa hakemaan sikareja, joita hän tarjosi Käkriäiselle. Ja houkutteli:
"No, kuka ... sanoisitte nyt minulle?"
Juutas Käkriäinen arveli:
"Ei siitä vielä ole selvillä ... kuka se oikein... Ei ole oikein rehlehtieruun jälkiä. Mutta sellainen aihe siinä vain on, että paremminkin keskikokoisen miehen sen pitäisi olla... Ja vanhemmanpuoleisen ... parrat leukojen alla. Ja rintaa vähän ahdistaa..."
"Onko hänellä yskä?" kysyi Svea.
"No ... eikö liene tuolle tulossa keuhkokuume. Mutta kyllä se paranisi..."
"Hm ... kukahan se sellainen. En tuota nyt satu muistamaan. Mutta eikös sitä mitenkään... Sitä ... oikein nimeä?" houkutteli kauppaneuvos edelleen.
Käkriäinen ei vastannut itse kysymykseen, mutta jatkoi, lyöden kämmenensä syrjällä hiljaa pöytään:
"Niin se on se aihe... Ottakaapa hänet varteen tai ette, mutta sen saatte vielä nähdä perästä, jos ilmi otatte, että sellainen se on mies: leukojen alla parrat ... ja yskiä sen pitäisi..."
Kun sitten Käkriäisen mieleen johtui, että komesrootti voisi saada kuulla Ripatilta, mistä hän oli päässyt näihin epäilyksiinsä mökinmies Puukkoa kohtaan, jonka leukapartaa ja hengenahdistusta hän oli kuvannut, niin varautui hän torjumaan senkin paljastuksen, jatkaen:
"On se tämäkin aihe nähty ... parisen viikkoa ... kotona. Unessa Rosina näki ... että sellainen ikäänkuin parrakas ja körisevä mies. Mutta mistäs minä hänen nimeään tiedän..."
Muuta ei Käkriäisestä tätä lehmien tapaturmaa koskevaa lähtenyt.
Svea sanoi aivan vilpittömästi:
"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta ... kuinkas minun kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt vielä poutaa ... kun alkukesä oli niin sateista?"
"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"
Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:
"Niin, kurkkuja ... meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä ... tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"
"No, paremminkin rumia ... elokuu ... pitäisi olla", vastasi Käkriäinen.
"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte ... sellaisia pahoja meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"
Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:
"Hm ... no ... suoraan sanoen... Mutta ... arvaakohan moni tuotakaan, kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"
"Hevosen?" kysyi Svea.
"Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu", sanoi Juutas. "Ei sen enempää kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia. Mutta eivät ne kaikki..."
"Niin yksinkertaista!" huudahti Svea. "Mutta ... ne pahat ilmat! Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?"
Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:
"No ... jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt ... jos otatte maan sisästä käteenne madon..."
"Madon?" huudahti Svea.
"Niin, sellaisen ... joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja lihava ... ilkanäköinen."
"Hyi! Jos se puree!" huudahti Svea.
"Tämä nyt, hehe ... vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa myrkkyä... Käärmeissä pelkästään. Niin ... mutta jos se toukka nyt on valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa. Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per ... takapuoli... Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista."
Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä lienevät ... reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset! Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.
Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta, kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta tulevat. Ja sitten ... eikö tulle maailman loppu.
Könölin myönteli:
"Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla ... on kaikki mahdollista."
"Millä?" sävähti Käkriäisen mielessä. "Maanpallolla?"
Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on pallo.
Mutta se juttu on lorua.
Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään ... tällaisessa seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään. Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.
Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:
"Eläintohtoriko?"
Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan. Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?
Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.
Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.
Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä ... rohtoa. Ja korpinrasvaa sopisi koettaa.
Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.
Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen. Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin hymähti.
Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos, katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan, Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut sikarin loppupätkän suupieleensä ... saadakseen väkevän mällisätkän. Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin päähänsä.
Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria. Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin minkä sian.
Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä nuuskaa nokkaansa ... tuo herrasryökkinäkin.