Rautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven kohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka päivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli sattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys huoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat pysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi nuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja hakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä, olivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä nytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet asunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo varhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina. Pirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit löivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti ja vanhempi heistä sanoi: »Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu. Sydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.»
Emäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:
-- Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat parantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti viemään sitä kamariinsa ja sanoi: »Tulkaahan, insinöörit, minun perässäni.» Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan lähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät emännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin, sanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: »Voi miten te olette meille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.» Sen sanottuaan hän otti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin kädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: »Kylläpä todellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin ennen meidän satavuotisen muorin.»
-- Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää sillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin päivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut Tapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua jostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin hyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan, sanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi 'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen kuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.
-- Minut kuuluu pappi kastaneen Väinämöksi. Äidiltäni en kuullut muuta nimeä kuin Väinö, mutta isä varsinkin pahalla tuulella ollessaan sanoi minua Vätöksi. Savossa nimitetään tylsäpäistä miestä Vätöksi, tottapa se sopi hänen mielestään minulle nimeksi, kun oli pahalla tuulella, mutta paremmin minäkin omaksuin sen äitini suusta kuulemani nimen kuin tuon isän antaman.
Emäntä täytti toiset kupit ja meni sanomaan tytöille, että tuovat kamarin uuniin puita. Hän toi sieltä sukankudelmansa ja istui pöydän taakse kutomaan. Kohta tytöt toivatkin sylyksensä kuivia honkaisia pilkkeitä, ja niitä sylistään heittäessään Reeta-Kustaava iloisesti nauraen sanoi: »Ja taas ovat nuo tuonnoiset harakat tuonnoisissa seipäissään.»
-- Niinpä ovatkin. Teitä on aina niin haikea ikävä, että täytyy päästä aina näkemään, nytkin kesken päivän.
-- Sen nyt tietää aivan arvaamalla, että teillä on ikävä meitä, sanoi Martta naurusuin ja valkea hammasrivi näkyi kuin pulmusparvi elokuhilaan harjalta.
-- Se ei ole vaikea arvatakaan, että insinööreillä on meitä ikävä. Kumma että pysyvät terveinä, sanoi Reeta-Kustaavakin nauraen ja kiireimmän kaupalla pisteli puita kamarin uuniin pystyyn, sillaikaa kuin Martta muutamasta halosta vuoli lastuja sytykkeiksi.
-- Kuten olette arvanneet, me emme tästä talosta osaa erota, ennenkuin saamme nämä tämän talon viimeiset tyttäret emänniksemme. Vai mitä sanoo äiti?
-- Hohhoi! Saatte kai ne karjakörrit, lantakäpälät, kun ette muuta tahtone, sanoi emäntä nauraen niin, että hänenkin suustaan näkyi terve ja puhdas hammasrivi.
-- No nyt sen kuulitte, sanoi Teppo.
-- Kyllä kuulimme että lähtö tulee, ei muuta kuin hynttyyt kokoon, mutta kylvetään kai ennen lähtöä, sanoi Reeta-Kustaava ja lähti huoneesta.
-- Kylvetään toki, sanoi Teppo ja katsoi raolleen jääneestä ovesta Reeta-Kustaavan jälkeen, kun tämä salin yli kulkien meni toiselle ovelle. Martta sytytteli uunin suussa puita ja sanoi nauraen: »Eipä se rakkaus taida vielä olla kovinkaan tulista, koska nuo puut niin vaivalloisesti syttyvät.»
-- Niin se on teidän puolelta vielä kylmää, mutta vähästä sen sanotaan rakkaudenkin syttyvän niinkuin syttyvät nuokin puut siinä uunissa... Kas sitä, nythän se jo rupeaa hulmuamaan.
-- Niinpä hulmutkoon sitten. Se kieltoa, mikä minusta, sanoi Martta ja pyörähti vikkelästi ulos, kun näki halkojen pesässä syttyvän palamaan.
-- Se on totta, että mielellään niitä näkee noita tämän talon tyttäriä askareissaan. Se on niin vaivatonta ja niin reimaa hyvällä ja pahalla säällä, sanoi Teppo.
-- Kyllähän noitten jäljessä näkyy kelkka kääntyvän, sanoi emäntä. Ne kun ovat terveitä ja pienestä lähtien töihin tottuneet. Meidän isäntä ei ole hellitellyt lapsia. Ne kun ovat alkaneet vähänkin kynnelle kyetä, niin niitten on täytynyt lähteä kesällä, talvella.
-- Niinpä onkin talo kohonnut tämmöiseksi, sanoi Teppo.
-- Poikain ja tyttöjen ansio kai se on. Emmehän suinkaan tässä me kahden olisi tätä tämmöiseksikään saaneet. Talo oli meidän tullessa sellainen rähjä, että kaikki oli uudesta alettava juuri kuin pystystä metsästä, ja vierasta emme ole pitäneet päivääkään.
-- Vai ei päivääkään. Kyllä tässä on talon väki saanut lähteä tuulella jos tuiskullakin.
-- On saanut lähteä tuulella ja tuiskullakin. Ja kun olisivat pysyneet koossa, niin olisi tässä katosta ja katonalaista kaikillekin, mutta eivät näy tyytyvän kotiin. Niin hajoavat kuin linnun poikue, kun pääsevät korva korvan tasalle. Eipä vielä tuonikaan osattomaksi heittäytynyt.
-- Se on luonnon laki. Tuskin käy koskaan niin, että semmoinen lapsijoukko kuin teilläkin yhdeksän lasta, olisi miehen ikään tultua yhdessä kodissa synnyinkehtonsa ympärillä, vaikka se synnyinkehto ja lapsuuden leikkitanner on jokaiselle rakkain paikka maailmassa. Sitä kun miehen ikään tullaan, niin se oma tulevaisuus rupeaa kangastamaan edessä ja niin sitä rupeaa valmistautumaan sille taipaleelle. Siinä tulee vielä omat, hyvinkin viattomat taipumukset määrääviksi. Sen tiedän itsestäni. Minun isäni on Etelä-Suomessa Taulaniemen pitäjässä isommanpuoleisena maanviljelijänä. Hän minut poikasena ollessani kustansi kouluun. Koulussa olinkin etevämpi useita muita tovereitani, sain aina luokalta päästessäni paremman paperin kuin moni muu vertaiseni ja ikäiseni. Niinpä isäni uskoi minun vielä kerran saavan professorin tittelin, mutta minä käännyinkin teknilliselle alalle, kun luonnossani tunsin siihen voimakkaamman vedon. Ja enpä häntä vielä osaa sitä valintaani katua, sillä nyt, vaikka on ikävuoteni vasta alulla neljättäkymmentä, niin olen jo virkamies alallani ja varmaan semmoisilla tuloilla kuin nekin professorin tittelin tavoittelijat.
-- Olen kai minä kysynyt, mutta en muista, minkälainen palkka teillä on.
-- Onpahan vain seitsemänsataa kuussa ja vapaa elanto, ja ensi uudeltavuodelta tulen kuulumaan ylempään luokkaan, joten parisen sataa tulee kuussa kohoamaan palkkakin.
-- Jopa tuota sitten kykenee perustamaan oman kodinkin. Tässähän Siuruassa metsäherra Stenbomilla on roimakoita tyttöjä ja on vara valitakin. Oletteko niitä nähneet? Niistähän saatte, varsinkin siitä Huldasta, oikein muhkean rouvan.
-- Olemme nähneet jokaisen, varsinhan niitä meille näytettiin tässä kesällä eräänä pyhänä. Saimme kunnian olla oikein kutsuvieraina perheen päivällisillä ja oikein vastapäätä Huldan kanssa söimme sorsapaistia, niin että rotisi. Mutta en minä silti siitä joukosta valitse eukkoa. Se päivä kun kerran valkenee, että tulee kodin perustaminen, niin talonpoikaistytöstä se sattuu emäntä siihen kotiin.
-- Hm. Siitä ei tule koreata. Jos herrasmies ottaa pelkästä talonpoikaistytöstä rouvan, niin se raja tulee ilmoisen ikänsä näkymään yhtä selvänä kuin jos tuohikontin toinen puoli olisi kudottu nahasta. Sitä nauraisi jokainen, kuka vain leivälle suunsa aukaisisi, nauraisivat hevosetkin, kuten sanotaan.
-- Ei se aina niin ole. Taulaniemen tuomari nai palvelijansa, mutta kun se rouvineen aina ajaa autolla, niin moni rouva saa kadehtia. Ja kun se rouva tulee kotiin, niin ei odota se palvelijan kädestä ruokaa pöydälle, itse laittaa ja pieksukengissään kävellä keikuttelee niin että sillat notkuvat, ja saa se äiti maidon lehmästäkin, jos niin tarvitaan. Arvelematta se tarttui syliksi heinäläjäänkin viedäkseen niitä lehmille, vaikka on niin kadehdittavan komea rouva. Työkyky ja työhalu se ihmisen ihmiseksi tekee, kun hän vain sielultaan on ihminen. Sitä jo nykyajan nuoret herrat pitävätkin silmällä ja eukkoa valitessaan jättävät ne silkkisukkaiset hienostelijat tyhjän toimittajille katukeikareille. Sen tietävät nykyajan herrasneitosetkin ja yrittelevät ihmeeksi hekin työntekoa. Kesällä niitä nähdään harava käsissä heinäniityllä ja sirppi käsissä leikkuupellolla, mutta niitten työn teko on kuin heikkoa kajastusta siitä työnteosta, joka lähtee lapsuudesta asti työtä tehneen käsistä.
Kuului salista kiireitä askeleita, ovi aukesi, siitä ilmestyi Reeta-Kustaavan iloiset kasvot ja hän sanoi: »Onpa täällä äiti vartioimaan uunia.»
Teppo jouduttautui sanomaan: »On täällä uunin vartioita, mutta tulehan meitä katsomaan.»
Reeta-Kustaava ei ollut kuulevinaan, rupesi painamaan ovea kiinni, mutta tuli sisään, kun äiti sanoi:
-- On tässä pannussa sinullekin vielä tilkkanen kahvia.
Seisaaltaan hän otti pöydältä kahvikupin ja rupesi juomaan, mutta Teppo sanoi: »Istuhan toki tähän rahille minun viereeni.»
Reeta-Kustaava pisti vastaukseksi: »Hyvä ei hävetä, saatan kai minä istua», ja istuutui selin Teppoon samalle nelijalkaiselle jakkaralle ja hörppi kahvia.
Tepolla oli taskukirja ja lyijykynä käsissään, josta siinä uunin edessä lämmitellessään oli katsellut tänä päivänä työssä olleitten miesten nimiä. Niin hän nyt Reeta-Kustaavan kahvia juodessa takaapäin lyijykynän varrella koputti Reeta-Kustaavan korvan lehteen ja sanoi: »Niin todella. Se on nyt päätetty, että meitä ei erota muu kuin kirkon kirves ja rautalapio.»
Reeta-Kustaavalta pakkasi tulemaan nauru niin että yritti kahvi purskahtaa suusta ja kahvikupit pudota käsistä, mutta hän sai kuitenkin pidätetyksi. Sanoi vain: »Kylvetäänhän ensin. Minä panin jo saunan lämpiämään tavallista aikaisemmin, kun siinä ei kuitenkaan yhdellä lämmityksellä kaikille kylpijöille riitä löylyä. Me kun olemme niitä ensi uunin leipiä, niin kylvemme ensi saunassa. Sitten rautatien työmiehet lämmittäkööt ja kylpekööt vaikka koko yön ja huomisen päivänkin, kunhan maanantai-iltana joutuu sauna meille.» Sen sanottuaan Reeta-Kustaava heitti kahvikuppinsa pöydälle ja meni ulos, niin että märät hameen helmat raskaasti heilahtivat oven pieleen. Ja kiireesti pakenevat askeleet rupesivat kuulumaan salista.
-- Oletteko te sukulaisia, kun olette niin yhden näköiset kuin veljekset. Olen tainnut jo kysyäkin, mutta en muista. Tässä touhakassa ei pikku asioita muista.
-- Olemme veljesten lapset ja sen tähden olemmekin aina yksissä kuten veljekset. Pienestä pahasta kun olemme olleet yksissä, niin tekee mieli miehinäkin näkemään toisiamme.
Isäntä oli rautatien työmiehille ollut punnitsemassa lihaa, voita, leipää ja kalaa. Hänkin tuli nyt kamariin, aukaisi kaappinsa ja nuttunsa taskusta nosti kahmalon täyden paperirahoja ja toisista taskuista pari kourallista hopeaa ja kuparia ja asetteli ne kaappinsa laatikkoon järjestykseen.
Insinöörit katsoivat pitkään isännän rahojen järjestelyä, kun hän oikoi ja laitteli kaikki samanmääräiset rahat samoihin pinkkoihin. Kaapin varsinainen rahalaatikko näytti tulevan kukkuroilleen, niin että moneen kertaan piti käsin painella oikein hartiavoimin. Teppo se viimein sanoi: »Kyllä se isäntä tänä kesänä on tainnut monet kouralliset näiltä meidän työmiehiltämme nyhdellä. Sen kuuleekin tuolla työmaalla, kaikki ne vain sanovat, että Kentästä sitä pitää noutaa, kun siellä on helpompaa kuin valtion myymälässä.»
-- Kyllähän tuota on tänä kesänä vähän tullut, kun on ollut antamista. Mutta mitäpä tuolla kohta lienee rahalla virkaa, sitähän on nyt jokaisella mässätä miten osaa. Pienet pojatkin satamarkkasilla ostavat lihaa ja voita ja letkavarsipiipuilla polttavat venyvää vaakunaa. Eikä nyt rahan vähyyttä valita vanha eikä nuori, kaikilla entisillä kerjäläisilläkin sitä on, kehuvat oikein, että rahaa on kuin roskaa.
-- Ei sitä silti paljon ole, vaikka sitä näyttää olevan, se on pinnalla kaikki. Tänä päivänä sitä on taas ollut, kun eilen annettiin kahden viikon tili, mutta moni ja varsinkin ne kehujat ovat eilisen tilin päähän toisiltaan lainanneet -- ja taas tulevan viikon lopulla on sama peli. Kun olisi rahaa yllin kyllin, niin eheämmät olisivat pukimet, mutta monellakin on vain riekaleita, kuten olette nähneet.
-- Niinhän tuo siihen nähden näyttää, mutta on sitä taas tänä päivänä niillä ollut joka taskussa, sanoi isäntä ja painoi kaappinsa oven kiinni, pyöräytti lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Samassa kuului salista juoksevia askeleita, ovi aukesi, ovenrakoon ilmestyivät Martan pyöreät kasvot: »Kylpemään!»
-- Menkää te insinöörit ensin, sanoi emäntä ja nousi pöydältä kahvineuvoja korjailemaan pois.
-- Menkää vain talonväki ensin, sanoi Teppo.
-- Menkää, menkää insinöörit, hoputti isäntäkin.
-- No, kun niin tahdotte, sanoi Teppo ja alkoi riisuutua lähtemään.
Insinöörit pyörähtivät ulos ja samassa nähtiin heidän Hemmin, Erkin ja Tuomaan kanssa kilpaa juoksevan saunaan.
Isäntä päällysvaatteita riisuessaan sanoi: »Nyt on saatu jo rahaa tänä kesänä kokoon niin paljon kuin Olli-Pekalle maksettiin. Kyllä sitä rahaa tulee, mutta ei maksa mielestä miltäkään ollessa yötä päivää pyhin arin tuollaisessa touhakassa kuin markkinoilla. Eikä tiedä mitä vielä tapahtuu. Myötäänsä kerrotaan niistä kylistä, missä useita rautatietyöläisiä asuu, varkauksista ja ryöstöistäkin. Se sentään johtunee siitä, että ne siellä saavat juoda ja mellastaa mielensä mukaan, meillä ei ole asiaa juominkien pitoon. Nuokin insinöörit taitavat olla aivan raittiit.»
-- Aivan ne sanovat olevansa raittiit, minä jo kesällä kysyin heiltä itseltään. Mutta muuten minulla niistä noihin meidän tyttöihin nähden on hieman ikävä ajatus.
-- Miten niin?
-- Näyttävät niin likenevän noita tyttöjä, lienevätkö kosinta-aikeissa. Äskeiset niitten puheetkin sitä ajatusta minussa uudistivat. Niin perinpohjaisesti puhuivat, minkä tähden he eivät ota eukkoja herrasneitosista.
-- Se pelko lienee aivan turha. Olen minä kesäkauden pitänyt niitä silmällä, kun ne ovat tehneet seuraa tyttöjen kanssa ja pyhäiltoina olleet soutelemassakin. Mutta se tulee vain siitä, että ovat samanikäisiä nuoria, jotka kaipaavat huvitusta. Insinöörien täytyy täällä ottaa niistä ihmisistä hupinsa, joita on lähellä, kuten runossa lauletaan: 'Puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille', ja sanotaanhan, että niinkuin metsään huutaa, niin metsä vastaa. Nuo pojat ovat muuten niin siivoja poikia, etten mitenkään voi uskoa heidän pahassa tarkoituksessa hyvittelevän meidän tyttöjä ja tytöt taas ovat siksi järkeviä, että tietävät säätynsä eivätkä anna juolahtaakaan mieleensä sellaisen ajatuksen, että tulisivat heidän vaimoikseen. Kuitenkin olisi paras ajoissa varoittaa ja kieltää, jos huomaisi sellaista.
-- Kieltämisestäkö se sitten on apu. Muistan hyvin elävästi oman itseni niiltä ajoilta. Oli minullakin koti, jossa ei ollut minkään puutetta ja vanhukset niin hyvät, ettei kenelläkään parempia, jota paitsi olin vielä ainoa talon perillinen. Minua kielsi isä, kielsi äiti, kielsi jokainen naapuri, mutta etkös muista, oliko siitä apua. Minä en yritäkään kiellellä, jos niikseen tullee. Muuten minä pääasiassa olen samalla kannalla kuin sinäkin.
Isäntä heittää lopsautti jalastaan riisutun märän kenkänsä lattialle ja päättävästi sanoi:
-- Niin se on kuin minä sanon. Insinöörit ovat talonpojan poikia, pieninä pahasina ovat olleet talonpoikaisten vertaistensa kanssa yksissä, ja niin täällä erämaan sydämessä, kun ei heillä ole arvonsa vertaisia tovereja, herää lapsuusajan muisto ja unohtaen oman arvonsa he jakavat ilonsa ja huvinsa talonpoikaisten kanssa. Mutta kun pääsevät säätyläistensä pariin, niin talonpoikaistuttavat unohtuvat. Jos olisin heidän seurustelussaan jotakin arveluttavampaa huomannut, niin meiltä olisivat saaneet muuttaa majansa aivan sillä kerralla.
-- Kyllä ne ovat todella siivoja, somia poikia, eivät ollenkaan vaativia herroja, vaan ennemminkin palvelevia. Äskenkin kun minulta sukkapuikko putosi käsistä lattialle, niin tuo vanhempi insinööri hyppäsi sitä ottamaan ja antamaan minulle käteen juuri kuin pieni poikanen. Samalla ovat niin komeita ja reippaita miehiä, että mielellään heitä näkee. Äidiksi sanoivat nytkin, kun tulivat viluissaan ja märkinä kotiin.
-- Ovat ne kyllä somia poikia. Ei niitä todellakaan ennen vanhaan kestikievariaikana noin toiselle arvoa antavia herrasmiehiä nähnyt. Rovasti menneenä kesänä sanoikin, että nyt ovat jo herrat toisenlaisia kuin neljäkymmentä vuotta sitten, ja taitaa siinä perää ollakin.
-- On paljonkin perää. Ei ollut ennen sellaisia pappejakaan kuin nykyinen rovasti on ja olisiko missään ihmistä miellyttävämpää kuin ruustinna, sanoi emäntä ja katsoi akkunasta saunaan.
-- Eikö niitä jo ala näkyä sieltä tulevaksi?
-- Ei noita vielä. Martta tuo vain näkyy taivaltelevan saunan edessä, on tainnut tulla lämmin siellä löylyä lyödessä... Jopa tuo Erkki työntyy. Jopa Hemmi ja Tuomaskin... Jo tulevat nekin insinöörit. Tyhjä siellä on sauna, saat pirtistä käskeä toveriksesi niitä rautatiemiehiä, ketä tahdot.
-- Saatan minä kylpeä yksinänikin ja tule sinä pesemään. En ole päätänikään pessyt sitten kuin viime lauantaina... Kun kaikki talonväki on kylpenyt, niin kylpekööt sitten nuo vieraat, ja kun loppunee löyly kesken, niin lämmittäkööt lisää. On sinne puita jo sitä varten varattu, porisi isäntä mennessään ulos ja avonilkkaiseen pannuissa märissä kengissään raskaasti kävellä lopsutteli saunaan päin.
Rautatie jatkui edelleen, niin että insinöörit eivät päässeet tulemaan Kenttään ennen kuin seuraavana lauantaina ja silloinkin vaivalloisen matkan takaa. He olivat kaikille ystävällisemmät kuin koskaan ennen ja tyttöjä hyvästellessään puristivat niitten käsiä lujemmin kuin milloinkaan ennen. Teppo sanoi Reeta-Kustaavalle: »Muistattekohan te meitä koskaan?»
-- Ikämme toki, sanoi Reeta-Kustaava iloisesti nauraen ja pudisti Tepon kättä.
Työmiehiäkään ei ollut Kentässä tämän pyhän aikana enää kuin muutamia ja tulevan pyhän aikana ei ollut yhtään, joten se rautatie työväkineen oli mennyt ohi kuin kevättulva, joka kohisee koskissa uhaten sen rantoja ja rantametsiä, mutta kun on mennyt ohi, niin heikkenee koskien kohina ja kesän rauha palaa kaikkialle. Niinpä Kentän talossakin oli nyt entinen erämaan rauha ja oli kuin raskaan työviikon perästä olisi tullut sunnuntai. Mutta entistä selvemmin näkyi se aukko, minkä Anna Maria ja Olli-Pekka olivat jättäneet. Nyt tuli vain kolme murakuormaa pellolle sen sijaan että ennen oli tullut neljä ja navetasta palasi pirttiin rukkiensa ja kankaittensa ääreen vain kolme entisten neljän sijaan ja kankaita oli pirtissä nyt kolmissa kangaspuissa, kun ennen oli ollut neljissä. Kaskikin oli viime kesänä tullut hakatuksi puolta pienempi kuin tavallisesti muina kesinä. Riihien puintikin loppui vasta lokakuun lopulla, ennen se oli loppunut syyskuussa. Marjasäilykkeitä oli nyt vain kolmessa tynnyrissä, kun ennen oli ollut seitsemässä. Oli kuin taivaanranta olisi ruvennut hämärtymään pilveen. Alakuloiseksi teki se isännän ja emännän mielen, kun rupesi näkymään, että heidän taloudessaan rupesi vierimään alaspäin harja, joka tähän vuoteen asti oli kerta kerralta kohonnut ylöspäin.
Erkin morsian Sivolan Laara tiedettiin työhaluiseksi ja reimaksi ihmiseksi, ja nyt oli joulun aikana aiottu pitää Erkin häät. Toivottiin, että Laara Anna-Marian sijan edes puolittain täyttäisi ja olikin hän taloon tultuaan työssä käsinä paremmin kuin Aino. Mutta ei kulunut monta viikkoa, ennenkuin navettakartanosta rupesi kuulumaan Hetvin ja Laaran välisiä riitoja ja toisilleen niskaköyttä vetäen miniät palasivat pirttiin. Hetvi ja Laara rupesivat miehilleen toimittamaan, että pääsisi toinen tai toinen pieneen Leppimäkeen omaksi taloksi kuten Olli-Pekkakin. Ja kun niitten Hetvin ja Laaran välit pahenivat päivä päivältä, niin isäntä määräsi Erkin lähtemään pieneen Leppimäkeen. Niinpä seuraavana keväänä kesän tultua nähtiin Erkin ja Laaran karjoineen vaeltavan pieneen Leppimäkeen, kuten kaksi vuotta sitten Olli-Pekka lähti isoon Leppimäkeen. Nyt täytyi Kenttään ensi kerran miesten avuksi ottaa renki. Se oli nyt kaikkien mielestä kuin väärä raha oikeitten joukossa. Hän näytti aina työssään ajattelevan, että kun tuo päivä joutuisi iltaan, kun taas talon miehiltä aina päivä loppui kesken. Meni kuitenkin kesä, oltiin taas marraskuussa. Rautatie oli tullut ja sen mukana monenlaista hommaa. Metsien ostelijoita ja talojen ostelijoita metsien tähden kulki toinen toisensa perästä, ja jokainen kehui itseään paremmaksi ostajaksi kuin sen ja senkin yhtiön asiamies oli. Ja tukkisavotoita kerrottiin ensi talvena tulevan useita kymmeniä yksin kuuluvin. Loukkolahden Salmo tuli nyt Kenttään eräänä marraskuun pilvisenä iltana. Salmon partaisista kasvoista ja kiiluvista silmistä huomasi Salmon tietävän jotakin tavallista enemmän. Kun isäntä näki, että on sitä Salmolla nyt sanomista, niin varsin kysyi:
-- Mitä sitä nyt sinne Siuruaan päin kuuluu?
Salmo rykäisi ja sanoi:
-- Ei tuota muuta niinkään erityistä, kuin että Siuruan kylässä on tällä viikolla tehty isoja kauppoja.
-- Miten niin?
-- On kolmetoista taloa myyty pohjineen. Viisi taloa on vielä myymättä, kun eivät vielä ole sopineet hinnoista, mutta kyllä ne myyvät nekin. Ei tuolla Järvenpääläiselläkään kuulunut olevan kuin sadan markan riita... On sitä tällä viikolla Siuruan kylässä liikutettu rahaa, kuusisataatuhatta oli eilen viety pankkiin ja ovat kai ne useita tuhansia itselleenkin käsirahoikseen jättäneet.
-- Onpa siellä rahaa, mutta ei paljon. Tuskin miljoonan isäksi pääsee koko kylä, jos jokaisen tilkun myyvät, sanoi isäntä ylenkatseellisesti.
-- Eikö tuo sentään likeltä kaapine. Kuuttakymmentä tuhatta kuuluttiin Hakalaisellekin tarjottavan, mutta seitsemääkymmentä tuhatta kuului tahtovan.
-- Mikä yhtiö se on niitä maita ostanut?
-- Se Runströmin yhtiö. Sehän se nyt siipensä tuntuu levittävän yli koko seutukunnan. Siuruan joen Lappakoskeen kuulutaan saha perustettavan ja yhtiö kuuluu tekevän oman rautatien tänne Lepokiven pysäkille ja sitä tietä hyrryttelee puutavaransa maailman ääriin.
-- Kummia kuuluu, kun kokonaisia kyliä yhtiöille... Outoa on kuullakin... Etkö sinä rupea meille rengiksi, vähiksi tahtovat miehet käydä?
-- Eihän sitä nyt osaa rengiksi ruveta, siksi hyviä ansioita tuntuvat nämä yhtiöt lupaavan, eikä tuokaan ruokatavara ole kovin kallista nyt, kun tuli tuo rautatie. Ja yhtiön urakkatyössähän sitä ei ole kenenkään orja, tekee minkä tekee ja päiviä ei ole kirjassa, jos kesken päivinkin heittää... Arvelin ruveta tuosta Hepokankaan metsästä tukinhakkuuseen, kun siitä kuuluttiin ruvettavan aivan heti ottamaan puita. Lähdin täällä tuumimaan, sopisiko tässä teillä olemaan majaa. Tästä saisi paikoiltaan niinkuin särpimen ja leipääkin.
-- Niinhän se on, että taloihin sitä sentään niitten savotan miesten täytyy turvautua... Ajatelkaahan, eiköhän nekin Siuruankyläläiset vielä kerran turvaudu taloihin, ne jotka nyt taloistaan jouduttautuvat irtolaisiksi.
-- Nuori väki kuuluu kaikki lähtevän Amerikkaan, kun siellä on nyt niin hyvä aika; vanhimmat kaljupäät nuo jäänevät tänne.
-- Se lieneekin parasta.
-- Se on parasta siinäkin suhteessa, että siitä on etua meille, jotka jäämme tänne. Yhtiöitten täytyy maksaa meille niin hyvät palkat, että pysymme töissä, kun ei ole varaa valita miehiä.
-- Tokkohan tuolla olisi sielläpäin ketään, joka rupeaisi rengiksi mistään hinnasta?
-- En luule olevan. Yhtiön töihin ne yrittävät kaikki. Niitä ne nyt koholla kourin odottavat jokainen. Hakalainenkin on tiedustellut renkiä, mutta ei kuulunut eilen vielä olevan. Pyysärkän Tehvollekin oli tarjonnut kahdeksaa sataa ja täydet vuosivärkit, kahdet pitkävartiset saappaat, kahdet kintaat ja kahdet alusvaatteet, mutta ei ollut Tehvo päätäänkään kääntänyt. Savottaan kuului menevän siksi, kunnes kevätpuoleen lähtee Amerikkaan, kun muutkin alkavat lähteä. Niitä satoja henkiä kuulostaa olevan aikeessa lähteä yhteen matkaan.
-- Se on sitten oikeata kansainvaellusta.
-- On se.
-- Oletko ollut puhein sen naapurisi Kärpäskankaan Pertun kanssa, eikö tuo rupeaisi rengiksi, kun sillä on se vanhin poika siksi kynnellä, että mökin sulana pitää?
-- Tänä aamuna oli Perttu meillä. Se on sekin suin päin menemässä poikineen savottaan, juuri tähän samaan metsään minun kanssani.
Pojat olivat tähän asti äänettöminä kuunnelleet isänsä ja Salmon keskustelua, mutta nyt Hemmi sanoi jäykästi: »Me emme tiedustele renkiä. Me teemme itse mitä kerkeämme. Tuo rautatie kun tuonkin elon hinnan helpotti, niin jätämme halmeenviljelyksen sikseen ja osan peltojakin heitämme nurmeksi, mitä emme jaksa omin väkinemme hoitaa sulina. Se on selvintä. Väkivetoon ja palkan ulpalla jos jonkun saisikin rengiksi, niin siinä koirassa ei ole haukkujaa, joka kahleessa metsään viedään. Nähtiinhän malli jo viimekesäisestä rengistä. Sekin saatiin väkivetoon tinkimällä. Mutta se tekikin työtä siksi, että tuppi heilui, työn joutumisesta ei ollut huolta.»
-- Niin tuota täytynee tehdä, vaikka taaksepäin menevän talon merkki sekin on, että pellot alkavat jäädä nurmiksi, sanoi isäntä alakuloisesti ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.
-- Niin... Mitä te siihen minun asiaani sanotte? muistutti Salmo tyynesti.
-- Kun et niitä ryyppytovereitasi tuo mukanasi etkä itse tule päissäsi, niin onhan tässä pirttiä. Päissäsi jos tulet, niin yönselkään silloin on lähtö.
-- Minun humalastani ei ole haittaa kenellekään. Jos minä olen päissänikin, niin minä saatan olla hiljaa kuin hiiri loukossa.
-- Vaikka olisit kuinka hiljaa, jos vain tulet päissäsi, niin ovelta palaat, usko se.
Salmo koppasi kintaansa viereltään, hyppäsi ylös ja puolimatkassa oveen virkkoi: »Hyvästi!»
Salmon raskaat poistuvat askeleet kuuluivat eteisestä ja eteisen ovi samassa jysähti kiinni tavallista kovemmin. Isäntä harmistuneena sanoi: »Tuokin kutju on se sitten sen rikkaampi, on sillä sitten sen eheämmät vaatteet päällä, jos savotasta saa suuria palkkoja. Leikilläni häntä toki rengiksi tahdoinkin. Kuka häntä ilkeää nähdä, se pyhän aikana aina hakisi ja kaivaisi viinaa vaikka sinisen kiven sisästä ja maanantaina ei olisi työn hyvää. Pysyköön vain savotassa ja pysykööt kaikki savotassa. Tosiaankin, tehdään itse töitä mikä keritään.»
-- Se se selvintä on, toisti Hemmi ja rupesi hänkin heittämään kenkiään.