Saunajärvi oli niin tyyni, että järven takaa kuvastuvan metsän pienimmät oksat ja yksityiset lehdetkin erotti järven pinnasta. Puitten latvoilta ruusunpunainen aurinko suurena paistaa heloitti ja loi silkinhienon, läpinäkyvän verhonsa järven pintaan, huoneitten kattoihin, puihin ja pienimpiin lehtiinkin. Järvi ei ollut koskaan ollut houkuttelevampi kuin nyt. Isäntä oli pannut pienet saappaat avonilkkaisiin jalkoihinsa ja paitahihasillaan avopäin ilmestyi kartanolle ja luhdin portaalla ompeleville tytöille sanoi: »Tulkaapa joku soutamaan, viemme muutamia verkkoja tuonne virran alle, näkyvät kalat olevan hyvin liikkeellä järvessä.»
Anna Maria kerkesi ensimmäiseksi ja sanoi: »Pitääpä lähteä, että saadaan lohikeitto aamiaiseksi.» Sen sanottuaan hän lähti isänsä jälkeen rantaan.
Rovasti ja ruustinna syventyneinä kirjoihinsa eivät olleet tulleet huomanneeksi auringon luomaa luonnon kauneutta, mutta nyt isännän puheen kuultuaan ruustinna heitti kirjan helmaansa ja tuli katsoneeksi ympärilleen luontoon ja järvellekin ja huudahtaen sanoi: »Voi miten tuo järvi on kaunis, emmekö saisi tulla mukaan? Ehkäpä Kaarlo osaa soutaakin, ettei Anna Marian tarvitse lähteäkään.»
-- Kyllä, kun otetaan isompi vene, kuului isäntä sanovan.
Rovasti lähti raskain pitkin askelin rantaan päin ja varmalla tavalla sanoi: »Kyllä minä soudan. Ei tarvitse Anna Marian lähteä.»
-- Kyllä minä lähden sentään. Harvoin on sarvi sokean kädessä, silloin soittaa kuin saapi. Näin kiireenä kesätyön aikana saa niin vähän olla järvellä, että ilokseen sinne lähtee silloin kuin pääsee, sanoi Anna Maria ja ruustinnan rinnalla kävellä heilotti rantaan.
Rannassa isäntä laittoi keskelle venhettä rovastille ja ruustinnalle istuimet ja perän puolelle kantoi rannan töyräillä olevasta verkkohuoneesta puikkarilla olevia kolmen kyynärän korkuisia mustia verkkoja.
Rovasti katseli niitä ihmeissään ja sormissaan silmää osoitellen sanoi: »Mitä kaloja näin harvoilla verkoilla saadaan? Näistähän menee läpi nuo teidän pienimmät siatkin.» -- »Harvoinhan se harva syöttelevi, silloin suurilla kaloilla, sanotaan, ja tosi se onkin. Mutta eivät nämä lohille ja siioille ole liian harvoja, tässä järvessä on isoja siikoja», sanoi isäntä ja toi yhäkin harvempia verkkoja venheeseen. Sitten hän luki venheessä olevat verkot ja sanoi itsekseen: »Kunpahan nuo kahdeksan häneen heitetään.» Sitten isäntä katsahti järvelle, missä siellä täällä näkyi isojen ja pienien kalojen väreitä ja porahtelemista ja sanoi: »Kun olisi onnessa totta, niin eivät ne verkot aamulla aivan tyhjinä olisi.»
-- Mutta minun pitäisi päästä näkemään, minkälaisia ne kalat ovat, joita noin harvoilla verkoilla saadaan, sanoi rovasti.
-- Ja minun pitäisi päästä mukaan, virkkoi ruustinna.
-- Miksikä ei, sanoi isäntä ja alkoi työntää venhettä vesille.
Venheen tultua vesivaraan isäntä kiirehti perään ja kehoitettuaan vieraita istumaan käänsi venheen keulan järven päätä kohti, mistä vaisu kosken ääni kuului kuin haudasta. Sinne lähti nyt Anna Marian soutaessa ja isännän huovatessa vene liukumaan kuin kilvassa.
Ruustinna ei joutanut katsomaan yhtäälle päin, hän katseli ympäriinsä ja ihaili: »Ihmeellistä, miten tämä järvi on kaunis. Eihän nuo Tepaston järvet ole näin kauniit.»
-- Eivät olekaan, sanoi rovasti. Tepaston järvien rannoilta on raiskattu metsät yhdettömiin, on vain pensaita ja vaivaismännyn karvaita. Täällä sen sijaan tuollaiset aarniopuut auringon purppuroimina, majesteetillisen komeina ja tyyninä kuvastuvat järveen. On vahinko, ettei valokuvauskoneeni ole nytkään mukana.
-- On todellakin vahinko. Miten somaa olisi valokuvassa nähdä tuokin suuri kultaharsoinen honka, jonka on pää ylinnä kaikkia muita tuolla rannan töyräällä.
-- Entäs tuossa nuo kultapaitaan pukeutuneet koivut ja niitten takana hymyilevät kuuset... Voi, voi!
-- Ja niitten alla tuo ruohikkoranta, missä sorsapari uiskentelee. Kuinka mielelläni näkisin nuokin rauhalliset linnut valokuvassa. Siitä tulisi suurennettuna mainio seinätaulu.
-- Niin tulisi, myönteli rovasti ja rupesi katselemaan eteenpäin, mistä kosken ääni alkoi kuulua kovemmin ja valkeita vaahtopalloja alkoi ilmestyä järvelle. Kohta oltiinkin lähellä rantaa, missä niemen sivua pyörteinen virta solui järvelle. Siihen virran sivulle nyt ruvettiin heittämään verkkoja. Rovasti sanoi nauraen: »Isäntä ei näy muistavan, miten Pietaria neuvottiin verkonheittoon. Sen käskettiin heittää verkko oikealle puolen venheestä.»
-- Kyllä se kala minun verkkoni löytää, jos heitän vasemmallekin puolen, sanoi isäntä ja venheen perässä tanakkana seisoen päästeli puikkarilta verkkoa sitä mukaa kuin venhe kulki eteenpäin. Ja heti olikin ne kahdeksan verkkoa heitetty yhteen riviin, ja lähdettiin kotirantaa kohti. Aurinko oli jo mennyt mailleen ja koko luonto näytti nukkuvan. Jokainen puun oksakin nukkui sikeintä untaan. Ainoastaan siellä täällä uiskenteleva vesilintupari ja järvessä pulahteleva kala valvoi. Mutta kohta saavuttiin rantaan, missä melkein puhelematta vene vetäistiin maalle ja sama yön uuvuttava lumous rupesi vetämään järveltä tulijoitakin nukkumaan.
Kun rovasti ja ruustinna seuraavana aamuna nousivat, oli aurinko jo korkealla. Antti oli kartanolla pölkkyjen päälle asetettua arkkua maalaamassa mustaksi ja lypsäjät maitopönttöineen tulivat lypsyltä. Kalamiehetkin olivat käyneet niin varhain kalalla, että Anna Maria oli sieltä tultuaan kerjennyt käydä lypsyllä.
Kun ruustinna näki Anna Marian tulevat lypsyltä, niin iloisesti sanoi:
-- No nytkö sitä lähdetään kalalle niitä suuria kaloja saamaan?
-- Hohoi, kalat on saatu jo aikoja sitten, sanoi Anna Maria maitopöntön korennon olkapäältään laskettuaan.
-- Ettekä meitä ottaneetkaan mukaan?
-- Kyllä se isä sitä hommasi, ja kävin teitä katsomassa, mutta nukuitte niin makean näköisesti, etten raskinut herättää, kun teillä on niin pitkä matka tänä päivänä edessänne.
-- Voi kuinka olitte paha... No tuliko niitä sitten kaloja?
-- Tulihan niitä kymmenen lohta ja monta suurta siikaa, muutamia lahnoja ja pari haukeakin. Tulkaas tänne katsomaan, sanoi Anna Maria ja lähti karjakeittiöön, missä emäntä oli jo pienimpiä lohia aamiaiskeitoksi perkaamassa.
Nähtyään keittiön lattialla kalavasun löi ruustinna käsiään yhteen ja huudahti: »Hyvä Jumala sitä kalan paljoutta! En ikänäni ole vielä nähnyt tuollaista kalan määrää. Se on sentään jotakin! Meidän kylän kalamiehet kun tulevat kalalta, niin kahmalon täysi on sormen pituisia särensinttejä ja ahvenen puikkoja.»
-- Mutta tuo yksi lohihan on suuri, miten tuo on pysynyt verkossa, ei sen pää sovi harvankaan verkon silmään, huomautti rovasti, joka hänkin tuli katsomaan kaloja.
-- Se on lohi sellainen höperö, sanoi Anna Maria, että kun tuntee verkon vastassaan, niin alkaa heittelehtiä sinne tänne ja siten käärii hienon verkon eviinsä ja korvallisiinsa. Siinä ei sitten ole enää verkon tiheys eikä harvuus kysymyksessä. Tuokin oli kapaloinut itsensä verkon sisään niin että oli kotvaksi selvittelemistä, nousta motkotti kuin pohjahako. Venheessä vasta pemahti, kun isä alkoi päästellä verkosta.
Siihen tuli isäntäkin ja naurusuin sanoi: »Ettekös näe, etteivät verkot olleetkaan liian harvoja?»
-- Jo näen, sanoi rovasti. Sitähän tässä ihmettelen, että miten tuo suurin lohi on niinkään harvoissa verkoissa pysynyt. Mutta miten se on mahdollista, että tämä järvi on näin kalainen ja muut tämän pitäjän järvet melkein kalattomia, jos ei ota lukuun niitä sormen pituisia sären sirrejä ja sokeita ahvenia.
-- Se on tuon Lainiojoen ansio, sanoi isäntä. Tämä niinkin suuri joki kulkee kymmeniä penikulmia metsäisten erämaitten halki, missä rauhaa ei häiritse muu kuin sääskihaukka. Isoon Petäjäiseen luullaan lohien nousevan aina merestä asti ja Petäjäisestä tätä jokea myöten taas kevättulvan aikana nousevat kuka tiennee minne asti, mutta kesällä kevättulvan laskettua, eivät pääse tätä järveä ylemmäksi. Meidän myllyn pato vähän ylempänä koskessa, missä illalla käytiin, estää pääsemästä eteenpäin. Sentähden tähän järveen kertyy niin paljon kaikenlaista kalaa, että tiheämmillä verkoilla ei ole tarvis koskaan ruveta pyytämään.
-- No on niitä etuja erämaassakin ja etuja sellaisia, joita moni paksummissa paikoissa eläjä joutuu kadehtimaan. Ja syystä kadehtiikin, sanoi rovasti yhä katsellessaan kalavasua ja nostellessaan kaloja, koettaakseen minkä painoinen arviolta mikin oli.
Kun isäntä näki vierasten niin kiintyneen kaloihin, sanoi hän: »Siitä saatte, jos viitsitte kantaa, ottaa kotituliaisiksenne minkälaisen vain haluatte. Vaikka tuon isoimman.»
-- Tässähän juuri mietin, että rupeaisin hieromaan kauppaa esimerkiksi tästä, luulen että tämä neljän tai viiden kilon välille painaa ja puntaripa sen tarkemmin näyttää.
-- Kauppa on tehty, otatte vain matkaanne, sanoi isäntä.
-- Voi, voi, kun niin kauniin kalan saamme viedä kotiin, ihaili ruustinna.
-- Olisi sentään parasta täällä perata ja kääriä hienoon tuoheen, niin se olisi sopivampi matkalaukkuun, huomautti emäntä ja lähti viemään kaloja aamiaiskeittoon.
-- Se lienee parasta. Kun olisi laittaja, sanoi ruustinna.
-- Kyllä minä sen laitan, jättäkää vain sinne, sanoi emäntä mennessään asuinkartanoon päin.
Emännän jälkeen lähtivät isäntä ja vieraatkin. He tulivat Antin luokse kartanolle, missä tämä viimeisteli arkun maalausta.
-- Se on siis valmis? sanoi rovasti Antin luokse tultuaan.
-- Valmis se on, kun tuossa muutamia tunteja on, niin että kuivaa maali, sanoi Antti ja hieman väsyneen näköisenä istahti pölkyn nenälle.
-- Taitaa olla parasta että iltapäivällä toimittaudutaan matkaan. Yöllä on viileämpi kantaa, sanoi isäntä.
-- Siinä ajatuksessa minäkin olen kiirehtinyt tätä arkkua. Tässä maalin kuivanta-aikana teen jonkunmoisen hautaristin ja lähden sitä itse kantamaan. Hemmi, Olli-Pekka, Erkki ja Tuomas kantavat vuoroin ruumista, isä eväskonttia.
-- No niin. Mutta jaksatko sinä lähteä sitten nukkumatta? huomautti isäntä.
-- Tokihan tuota nyt tuon verran, sanoi Antti ja vankkoja hartioitaan hytkäytti sanojensa mukaan.
-- Te olette siis huomenna hyvissä ajoin Tepastossa, sanoi rovasti. Minä lähden nyt ja toimitan haudankaivajan ja sanomakellon soittajan, jotta kaikki on valmista teidän tullessanne.
-- Sitähän juuri ajattelin, että jos te ottaisitte toimittaaksenne ne asiat. Muutoin täytyisi minun lähteä teidän mukaanne, sanoi isäntä.
-- Ei tarvitse sen vuoksi lähteä, toisti rovasti.
-- Tokihan me nyt mielellämmekin sen toimitamme, toisti ruustinnakin ja lähti emännän jälkeen, kun näki tämän menevän karjakeittiöön. Hän arvasi että emäntä nyt meni heidän lohtaan perkaamaan ja laittamaan.
Seuraavana päivänä sanomakellot Tepaston kirkontornissa parasta aikaa soivat, kun Kentän ruumissaattue saapui kirkolle. Kaksi kelloa määrätyssä tahdissa vuoroin soi levittäen ympäristöönsä tuonelan sanomata. Mieliin käyvältä tuntui se tulijoistakin. Jokainen tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta samalla tuntui sangen juhlalliselta taipaleelta tullessa jo soitolla vastaanotto.
Kahden aarniopetäjän väliin oli rovasti kaivattanut haudan. Rovasti ja ruustinna olivat pyytäneet kaikki kirkonkylän laulutaitoiset henkilöt lukkarin johdolla laulamaan Kentän muorin haudalla, ja niin suurin osa koko kirkonkylän väestä kokoontui haudan ympärille. Nähtyään ihmisjoukon haudan ympärillä rovasti astui nyt avoimen haudan partaalle ja piti pitkän puheen, jonka loputtua laulajat lukkarin johdolla neliäänisesti lauloivat virren: 'Mä että täältä erkanen.' Ja sitten ruumista hautaan laskettaessa laulettiin: 'Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan.'
Laulun jälkeen alkoi haudan umpeen luonti, mutta ennenkuin kukaan kerkesi tarttua lapioihin, Kentän isäntä riensi haudan reunalle ja kahmaloillaan varovasti pudotti kolme kertaa multaa arkun päälle rinnan kohdalle. Kun isäntä poistui, niin kaikki pojat tekivät samalla tavalla.
Kaikki katsoivat sitä itsekseen kummeksien, mutta kun näkivät niitten tekevän niin tosissaan ja arvokkaalla tavalla, että siinä näkyi uskonnollinen merkitys, niin ei viitsinyt kukaan kysyä sen teon merkitystä, salaa vain kuiskittiin toisilleen. Eräs vanha talon emäntä kuitenkin tiesi kuiskijoille sanoa sen merkitsevät sitä, että vainaja saa keveät mullat.
Kun kaikki pojat olivat kahmaloillaan kolmasti heittäneet multaa arkulle, otettiin lapiot ja täytettiin hauta kukkuroilleen. Sitten Antti pystytti haudan päähän ristin, johon oli aistikkaasti leikannut sanat: »Tässä lepää talon vanha emäntä Maria Kovalainen.» Sanojen alla oli syntymä- ja kuolinvuosi ja vuosilukujen sisällä päivämäärät. Kaiverrusten pohjat oli tarkasti mustaksi maalattu, ja kirjaimet ja numerot näkyivät niin selkeinä kuin painetut ikään.
Kun kaikki oli valmista, laulukunta vielä lauloi: 'Mä kuljen kohti kuolemaa.'
Laulun loputtua lähdettiin haudalta. Kellotkin kirkon tornissa lakkasivat soimasta. Ainoastaan aarniopetäjät pitkillä tuuheilla oksillaan siimekseensä varjosivat haudan ja jäivät humisemaan päivän lenseässä tuulessa.
Pappilaan oli laitettu päivällispöytä kaikille laulajille ja Kentän ruumissaattueelle. Saunajärven lohet, Saunajärven erämaan metsojen täkät ja Kentän suuret juustoleivät siellä eniten huomiota herättivät. Niihin eivät Kentän väet koskeneet, söivät vain talon ruokia. Mutta kun ensi kerran eläessään piti syödä pöytäveitsiä ja haarukoita käyttämällä, niin tuntui kuin lapsen opettelemiselta, tuntui siltä, että parempi olisi olla muualla kuin siinä pöydässä. Toisiaan silmiin katsellen pojat kuitenkin muitten mukaan ottivat ruokia lautasilleen ja koettivat syönnin toimessa seurata kirkonkylän ihmisten esimerkkiä. Mutta isännällä meni aika puhellessa kirkonkylän miesten kanssa, kun kilpaa kyseltiin montako teillä nyt on lehmää, miten siellä lehmät lypsävät, montako tynnyriä on jo voita, montako on isoa sikaa, montako porsasta, paljonko lampaita talvella ja miten paljon oli metsään-päästön aikana, paljonko tänä kesänä halmeeseen kylvetään, hyväkö on ruis, paljonko kylvettiin kauraa ja ohraa, montako tynnyriä perunoita, montako nyt on hevosta, vieläkö iso tamma on itsellä, onko sillä tämänkeväistä varsaa, mitenkä kalastus on luonnistunut ja niin edelleen loppumattomiin. Isäntä melkein kokonaan unohti syöntinsä ja niin olikin syömästä päästyä kovempi nälkä kuin syömään ruvetessa. Sitä hän ei kuitenkaan ottanut ajatellakseen, kiirehti vain kotiinpäin lähtöä, kun Siuruan kylästä lainatut hevoset piti tänä iltana jouduttaa kotiinsa. Mutta kun sitten oli Siuruasta lähdetty kotitaipaleelle ja päästy kylän näkyvistä metsän suojaavalle tielle, poikkesi isäntä tiepuolessa olevan kuusen juurelle, laski konttinsa selästään ja sanoi: »Tosi se on kun sanotaan, että kylkeen on kyläinen syönti. Ei ole toviin ollut niin nälkäistä päivää kuin tämä päivä. Mutta vieläpä täällä kontissa on leipää ja lohta, kyllä sitä nälkä pakenee.»
-- Oli kummittelua se syönti, mutta tämä on totta, sanoi Hemmi tupestaan veistä temmatessaan ja tarttuessaan paksun kyrsän laitaan.
-- Tyhjän luisketta koko homma, se moinen herrassyönti, virkkoi Olli Pekkakin kyrsästä palasta leikatessaan.
-- Mutta oppineen on hyvä työtä tehdä. Niillä kirkonkyläläisillä ei näkynyt menevän käsi päähän niilläkään herraskompeilla syödessä, liikkuivat kuin sudet puhteella.
-- Nälkähän se opettaa liikkumaan, silloin kun sattuu ruokaa näkemään. Näyttivät niin keljun näköisiltä ne kirkonkylän talot päällepäin. Ja samaa taitaa olla sisälläkin, nälkä jokapäiväinen vieras, sanoi Antti levittäessään voita leipäpalasensa päälle ja leikatessaan lohen puoliskosta palasta.
-- Sen sanon minäkin, sanoi Tuomas. Näittekö sitä lehmikarjaa tällä puolen kylän sillä kanervikkokankaalla? Olivat hoikkia kuin läpi pihdin vedettyjä ja jokaisen luunsolmun luki selästä. Ne olivat sen näköisiä, että niistä ei perheen pöytä paljon valkene. Härkäkin oli hoikka kuin imetty kissa.
-- Entäs nekin siat siellä muutamalla kujalla. Niinkuin karvakintaita, likaisia, kokoon käpristyneitä kuin siimakerät, lisäsi Antti.
-- Olihan siellä tien ohessa vasikoitakin muutamassa aituuksen koukkelossa, niistäkin näytti päivä paistavan läpi, sanoi Erkki leikatessaan leivästä jo toista palasta.
Isäntä ei ottanut osaa poikain keskusteluun, söi vain leipää, voita ja lohta ja oli hieman miettivällä päällä. Viimein kuitenkin ajatuksissaan sanoi: »Mutta on niitä sentään lampaan päässä hyviäkin paloja, kuten sanotaan, niinkuin tuokin rovasti herrojen joukossa. Sitä saattaa sentään kunnioittaa ihmisenäkin eikä vain pappina. Luoja sen lienee laittanut, että sen juuri tähän aikaan piti tulla meille.»
-- Vähästä se on lapsen mieli hyvä, kuten isänkin, sanoi Hemmi. Olen kohta neljänkymmenen vanha enkä ole tähän päivään asti isän suusta hyvää arvostelua herroista kuullut; aina on kuulunut, että ne ovat samasta pölkystä leikeltyjä. Nyt tuo rovasti on teeskennellyt ystävyyttä, ja isä uskoo paljasta hyvää eikä muista, että kissa osaa kätkeä kyntensä.
-- Älä puhu syntiä, sanoi isäntä. Teeskentelijän suusta ei lähde sellaiset sanat kuin äskenkin haudalla. Siihen uskoon kuolen. Silloin kestikievari-ajoilla, joita aina muistan, olivat papit kuten muutkin, juoppoja renttuja, jalkavaimojen miehiä, mutta nyt saattaa olla toisin. Ainakin tämän rovastimme laita on toinen, vieläpä monen muunkin.
-- Aikapa hänen näyttää, sanoi Olli Pekka. Olihan tuo pappi sekin minun rippikoulupappini Perttu Kekmani. Senkin vaalisaarnassaan kuului itkettäneen kuulijoitaan, mutta ei kulunut monta vuotta, kun koko kirkonkylä oli täynnä sen jalkavaimoja kuin Vilkkilän kissoja, ja piru-Pertuksihan sitä karahteerattiinkin. Kun tuli täällä aivan pilkan esineeksi, niin haki Suhnajärvelle ja pääsi myöskin rovastiksi ja rovastina kuoli kuin mies. Tästä meidän rovastista tuota ei muuta pahaa ole kuulunut kuin että saatavansa perii aivan luita myöten.
-- Mutta se ei ole sen pahemmasti kuin oikein, sanoi isäntä jäykästi. Kaikkienhan tässä maailmassa pitää saatavansa saada. Eipähän tuo näistäkään hautaustoimista ottanut mitään, vaikka toimitti sanomakellojen soiton ja haudan kaivamisen ja lieneekö vielä niillekin laulajille pitänyt maksaa muuta kuin ne päivälliset... En tiedä muuta sanoa, kuin että soman muiston jätti se hautaustilaisuus mieleen. Puhutaan aina kunnialla hautaamisesta, johon kuuluu, että joku matka kannetaan ruumista virttä laulaen ja kelloja soittaen, mutta se on kylmää hommaa tähän verraten...
-- Kyllä minäkin sentään ikäni tulen muistamaan muorin hautausta, sanoi Olli Pekka.
-- Samat sanat sanon minäkin, sanoi Erkki.
-- Samat sanat, virkkoi Antti.
-- Samat sanat, myönsi Tuomaskin. Tuntuu somalta palata kotiin, kun tietää, missä se muori on. Jätti niin elävän kuvan se rovastin puhe.
Hemmi ei toisten poikain puheeseen sanonut mitään, pisti vain puukkonsa tuppeensa ja viimeistä palaansa pureskellen nousi istualtaan toisille merkiksi, että on jouduttava tielle. Toiset eivät kuitenkaan kesken lopettaneet syöntiään, vaan leikkasivat vielä viipaleen leipää ja levittivät voita päälle. Tällä aikaa Hemmi siellä seisoskellessaan melkein kuin itselleen sanoi: »Kun tuo rovasti nyt olisi vielä hautauskustannukset perinyt! Viikon päivät pataroivat kuin porsaat halmeessa.»
-- Mutta kuokkivathan ne ruokansa edestä, sanoi Olli-Pekka nauraen ja hyppäsi ylös juuri kuin tahtoakseen lopettaa siitä puheen.
Siihen loppuikin keskustelu. Kaikki pistivät veitsensä tuppeen, panivat ruokien tähteet konttiin ja jouduttautuivat tielle.
Tuomas, pojista nuorin, viskasi kontin selkäänsä ja jouduttautuessaan etumaiseksi sanoi:
-- Neljä tuntia enää, niin ollaan Saunajärvellä. Tuomaan jälkeen kiirehtivät toisetkin ja kohta näkyikin kuusimiehinen matkue tien aukkoon pakenevana ryhmänä. Saunajärven rantaan tullessa oli aurinko jo laskeutunut. Yön tyynessä rauhassa nuokkui luonto. Järven pintakin oli sileä kuin lasi, mutta pinnasta noin puolen sylen korkealla leijui yli järven sinisen harmaa ohut savukerros kuin läpinäkyvä harso. Rantaan tultua Tuomas heitti konttinsa veneen keulaan ja paitansa hihalla pyyhkäisi otsaltaan ihan virtana valuvaa hikeä ja sanoi: »Ovat kai toki lämmittäneet saunan, että päästään kylpemään. Mutta huomenna sataa, kun saunan savu tuonlaiseksi vaipaksi on laskeutunut järvelle ja jopa tuolta idän rannalta lienteen laita näkyykin.»
-- Mutta ei tuo ole saunan savua. Hyi mitenkä se haisee! Ettekö tunne tuota käryä, sanoi Antti hikeä otsaltaan pyyhkiessään.
-- Mitä tuo todellakin on?
-- Mikä todellakin on palamassa?
-- Mitä tuo on? kuului kaikkien poikien suusta kummeksivia kysymyksiä.
Mutta vanha isäntä hänkin pyyhki hikeä otsaltaan ja matalalla äänellä sanoi: »Ettekö arvaa, mitä tuo savu on?»
-- Emme, oli poikain yhteinen vastaus.
-- Ovat äidin vuodeoljet tuoneet tuonne ja pystyttäneet palamaan. Tuolta näyttää tuon lengon petäjän juurelta savu kitkuavan. Olisi käytävä kaikki rippeet keräilemässä palamaan, jottei jäisi mitään ilkeille ihmisille taikakaluiksi.
Pojat eivät odottaneet toista käskyä, vaan lähtivät kilpaa juoksemaan paikalle.
Isä oli oikein arvannut. Kotimiehet olivat sinne kuljettaneet muorin kuolinvaatteet sänkyineen päivineen. Olivat kuivista hongista tehneet rovion, johon oli pantu sänky ja sängyssä kaikki kuollessa sekä vuoteina että yllä olleet vaatteet palamaan. Sänky oli palanut hiiliksi ja kekäleiksi, niin että yksi jalka oli jäänyt palamatta, mutta villavaatteet ja iso höyhentyyny kytivät ja levittivät kitkerää käryä.
Pojat keräsivät nyt hiillokseen ja kytevien vaatteitten päälle kaikki tulisijan laiteille jääneet honkahalkojen palaset ja sängyn jalan, jotka rupesivat siinä palaa liekottelemaan. Kotirantaan tullessakin näkyi järven yli kuin kalamiehen nuotiotuli.
Kotona oli savun käry tunkeutunut huoneisiinkin ja oli kotolaisiin tehnyt aivan kaamean vaikutuksen, niin että jokaisessa vähänkin hämärässä kolkassa luulivat kamalan peikon irvistelevän. Sentähden nyt kaikki riemuissaan juoksivat rantaan tulijoita vastaan ja teki mieli ihan halailla tulijoita, vaikka ei kuitenkaan viitsitty sitä tehdä. Eivät tulijatkaan tahtoneet tietää mistään muusta, kun kuulivat saunan olevan valmiina kylvettäväksi. He työntyivät suoraa päätä sinne. Kohta rupesikin kiukaan kohina ja vastojen vinha läiske kuulumaan saunasta. Kun kaikki olivat kylpeneet ja iltaset syöty ja syödessä kerrottu kirkkoretken tapahtumat, tuntui siltä, että huoneista oli katkera savun haju kokonaan puhdistunut ja häipynyt se peloittava tyhjyys; järven takana liekehtivä tulikin oli riittynyt tuhkiinsa. Kaikilla tuntui olo hyvältä ja pois menneen muorin puhdas kuva sieluissa laskeutuivat kaikki yönsä lepoon.
Elokuun helteisenä päivänä oli Kentän väki halmerukiin leikkuussa. Ainoastaan emäntä oli kotona Hetvin lasten kanssa, kun rovasti ja ruustinna palvelijansa kanssa tulivat vaaraimia poimimaan. Rovastilla oli nyt valokuvauskone mukanaan. Hän kiirehti nyt halmeelle ottamaan kuvia leikkuuväestä työssä. Mutta matkalla halmeelle mennessään hän huomasi Nellan varsoineen olevan pitkästä ruuhestaan kauroja syömässä, otti siitä kuvan ja vähän matkaa mentyään huomasi talon lehmikarjan olevan vaaran alla purolla juomassa, ja otti siitäkin kuvan. Hän joutui kuitenkin halmeelle, ennenkuin väki kerkesi työstään lähteä päivälliselle. Tervehdittyään väkeä rovasti asetti nyt koneensa siten, että koko väki tuli kuvassa näkymään ja otti kuvan juuri silloin, kun kaikki olivat työssään käsinä, mikä leikkasi kuuruisissaan rukiin rintuuksessa, mikä nosti täyttä pivousta, mikä sitoi lyhdettä, mikä kantoi lyhdettään lyhdeläjään. Ukko Mooses avopäin teki kuhilaita ja tuli kuvassa hikiotsaisena näkymään keskitekoiseen kuhilaaseensa lyhdettä pystyttämässä. Kun kuva oli otettu, keräytyivät kaikki koneen luokse näkemään sitä kummallista laitosta ja kyselemään, saavatko he koskaan nähdä sitä nyt otettua kuvaa. Mutta kun rovasti sanoi antavansa kahden viikon perästä yhden kappaleen kaikista kuvista, mitä hän täällä otti, niin väki kiirehti hyvillään leikkuuksensa rintuukseen. Leikkuun olikin kiire, sillä ruis jo pyrki karisemaan, vaikka ei ollut puoltakaan vielä leikattu. Kun halmeella ei mitään muuta merkillistä ollut, niin rovastikin lähti koneineen taloon, missä otti kuvia talosta eri puolilta ja sikatarhasta sikoineen ja vasikkatarhasta vasikkoineen, silloin kuin ne olivat ruuhestaan juomassa. Ja sitten iltapäivällä, kun lehmiä oltiin suitsusavulla lypsämässä, rovasti otti kuvan ja samoin iltasella, kun miehet olivat tulleet saunasta ja palavissaan istuivat rannan töyräällä. Mutta sitten kun kaikki väki oli lopettanut päivän tehtävänsä ja kokoontunut pirttiin illallisen syöntiä varten, niin rovasti toi sisältä kullanvärisiin puitteisiin sovitetun taulun ja ystävällisesti hymyillen sanoi: »Tässä on kuva muorin hautakummusta. Ehkäpä teistä on hauska sitä nähdä.» Silloin nuoret kaikki kavahtivat seisaalleen kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi ja jokainen kiirehti sitä rovastin kädestä ottamaan, mutta rovasti ojensi sen kuitenkin isännälle, joka pöydän päässä hartiansa seinään nojaten istui ja odotteli iltaisruokien tuojia.
Ei sitä kuvaa kuitenkaan isännällä ollut rauhaa katsella, kymmenet kädet olivat ottamassa ja syntyi hälinä: »Annahan minäkin, annahan minäkin, annahan minäkin katson.» Kun kaikki nuoret olivat kokoutuneet karsinalasin luokse kuvaa katsomaan, paitsi Hetvi, joka emännän kanssa kantoi iltasruokia pöydälle, niin rovasti istui isännän luokse penkille ja juuri kuin ajan kuluksi sanoi: »Ainoastaan sen yhden touon te siitä halmeesta saatte, se kun jää ahoksi niin pian kuin lyhteenne korjaatte pois.»
-- Niinhän se jää, virkkoi isäntä tyynesti. Ei siihen kylvetä mitään uutta toukoa, mutta kyllä siitä sentään viljaa saadaan lähes kymmenen vuotta ja vähitellen enempikin. Parina kesänä, vieläpä kolmantenakin, niitetään siitä nurmia, ja ne ovatkin nurmenpäiväisiä, tuhkan ja lahoavien lehtipuun kantojen voimalla kasvaneita. Ne ne navetassa muuttuvatkin maidoksi. Sitten se aho jää karjan laitumeksi ja parempaa laidunta en usko löytyvän tämän auringon alta. Sitten se vuosikymmenen kuluessa työntää vesoja ja alkaa muuttua metsäksi, mutta kasvaa vieläkin hienoa heinää, jota elukat vaihtoruuakseen syövät, kun kyllästyvät nuorten ahojen väkeviin nurmiin. Sillä tavalla me niistä halmeistamme saamme viljaa kymmeniä vuosia, siksi kunnes parinkymmenen vuoden kuluessa metsä on kasvanut niin suureksi, että voidaan taas hakata kaskeksi.
-- Parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan siis tuo nykyinen rukiinsänki hakata uudeksi kaskeksi?
-- Voidaan. Toisen kerran leikkaamme ruista tässä talossa ollessamme tuosta nykyisestä halmeesta ja se kerta kerralla vain maa vahvoo sekä toukoa että sen jälkeen heinää ja heinän jälkeen metsää kasvamaan. En usko, että tässä vaarassa on leppää silloin nähty, kuin vanhan vihan aikana ovat sieltä Tepaston isosta Penttilästä asukkaat tulleet ja alkaneet viljellä halmetta. Hongikot ja kuusikot ne ovat näissäkin vaaroissa silloin seisoneet, mutta kyllä näissä nyt on lepikoita ja kaksi- ja kolmikesäisissä ahoissa vaaraimia. Niitä on siellä nytkin, vaikka laivan lastin poimisi.
-- Vai vaikka laivan lasti vaaraimia. Sitä vartenhan vaimoni tänne palvelijan kanssa tulikin, mutta missä ne nyt ovat, kun ei näy missään.
-- Kuuluvat menneen soutelemaan.
-- Vai isosta Penttilästä tänne ovat tulleet asukkaat -- ne ovat arvattavasti paenneet vainovenäläistä.
-- Paenneet ne ovat. Venäläiset ovat polttaneet ja raiskanneet koko Tepaston kylän, murhanneet ihmiset, tappaneet ja syöneet eläimet. Yksi lehmä on kertoman mukaan ollut niilläkin, jotka tähän ovat asettuneet. Sen ovat sitoneet puuhun ja järven rannalta leikanneet heiniä eteen. Sitten sitä on ruvettu tekemään huonetta ihmisille ja eläimille ja järvestä pyytämään kaloja ja petäjistä kuorimaan kuoria leiväksi. Kontissa on tuotu jyviä, mutta niitä ei ole syöty, on hakattu kaski ja muutamien viikkojen perästä poltettu ja kylvetty. Niin kerrotaan.
-- Mutta miten ihmeen tavalla ne tänne ovat osanneet ja esimerkiksi lehmän kanssa päässeet?
-- Ne sen ajan miehet ovat metsästäneet niin laajalti. Metsästysretkillään lienevät keksineet tämän vaaran. Ja lehmän ne ovat saaneet kiertelemällä tuolta Humpinmäen ja Särämän selkäsien kautta. Tässä joessa tuolla alempana on matala koski, josta vyötäisiään myöten kahlaamalla pääsee kesäveden aikana yli. Luultavasti ovat siitä tulleet lehmän kanssa tälle puolen noitten vesien. Täällä, jos missään, ne tosiaan ovat säilyneet venäläisiltä.
-- Täällä ne ovat säilyneet. Täältä ei kuulu lehmän ammunta eikä kukon ääni eikä koiran haukunta sinne, mistä ne venäläiset ovat kulkeneet. Sillä tavallahan ne ovat kaukaiset erämaat tulleet asutuiksi. Pakolaisten on täytynyt päästä niin kauas venäläisten tietyistä paikoista, että lehmän, kukon ja koiran ääni ei ole kuulunut. Niitten kuuluvilla ei ole ollut rauhassa.
-- Ne ovat olleet todellisia pakolaisia ja pakolainenhan täällä tavallaan tekin olette, kuten itse olette kertonut, sanoi rovasti naurusuin.
-- Niin olenkin.
-- Mutta teidän lehmienne ammunta, kukkojen laulu ja koirien haukunta olisi kuitenkin saanut kuulua kyläisiinkin kyliin -- se ei suinkaan olisi ollut vaarallista.
-- Eihän täällä aivan salaa ole oltu, on tänne pilkotettu tiekin saanut olla. Silloin vihan aikana ei piilopirtilleen saanut pilkotella tietäkään eikä edes kulkea samaa jälkeä kahta kertaa.
-- Mutta tämä pakoretki on teille nähtävästi ollut onnellinen sattuma. Tuskin teille Honkaniemessä olisi tämmöistä taloa koskaan tullut.
-- Ei olisikaan, ei ole siinä niitä edellytyksiä.
-- Mutta nythän teille täällä vasta oikein päivä valkenee, kuten lienette sanomalehdistä huomannut, ovat eduskunta ja hallitus päättäneet tämän kauan puhutun Jonkereen rautatien panna tekeille ja saada kahdessa vuodessa valmiiksi. Se kuuluu Jonkereesta Virin kylän ja Sarkasen kautta tulevan tänne ja tästä tämän puolen Siuruasta menevän suoraan Repokantaan ja Pehmukselle. Ne Tepaston järvet, Tynkäjärvi ja Kaatrajärvi kun ulottavat lahtensa niin pitkälle tännepäin, niin Tepaston kirkonkylän täytyy jäädä syrjään, mutta tästä se rata voi tulla hyvinkin likeltä menemään. Silloin teillä on kotona maidon ja voin ostajat. Ja vieläpä lohillakin on varmaan kymmenkertainen hinta nykyiseen verraten. Ja monta muuta etua se rautatie tuo tullessaan.
-- Se rautatie minua enemmän peloittaa kuin haluttaa, sanoi isäntä vakavasti, laski sitten vasemman kätensä kyynärpään pöytään ja korvallisensa varasi kämmeneensä. Kasvoissa näkyi vakava ilme.
-- Miksi niin?
-- En tiedä itsekään. Lienee sentähden, että kun sen päivän edellisenä yönä, jonka aamuna posti toi tiedon siitä rautatien rakentamisesta, näin niin kamalaa unta, että kyyneleet olivat silmieni nurkissa herätessäni, ja iloitsin oikein sydämeni pohjasta, kun herättyäni näin, että se oli unta. En koko yönä enää saanut unta, tuntui siltä, että se kerran toteutuu ja uskon nytkin, että se kerran toteutuu, missä muodossa toteutuneekin.
-- Minkälaista se sitten oli?
-- Olipahan vain muutamanlaista. Se rautatie oli olevinaan ja juna tuolta Jonkereesta päin tulevinaan jyristen kuin julmin ukkosen ilma, niin että puut metsässä kaatuilivat sen voimasta. Minut se rautatie saartoi sellaiseen asemaan, että en päässyt mihinkään, ja kun juna oli mennyt ohi, niin huomasin olevani melkein alastomana. Värisin vilusta, kun kävi pohjoisesta kylmä pakkastuuli, joka myötäänsä koveni. Samanlaisia näin paljon muitakin, alastomia ja vilusta väriseviä. Joukossa näin joitakin komeita, susiturkkipäällisiä lihavia herroja häärivän tavattomassa kiireessä, mutta ne eivät olleet näkevinäänkään paremmin minua kuin toisiakaan väriseviä. Minulle tuli kova hätä, kun en nähnyt mitään pelastuksen tietä. Viimein näin kaukaa tuon Martan ja luulin sen keksivän jotain hätään, mutta samassa toki heräsin.
-- Olipa se sentään kummallista unta. Mutta sanotaanhan, että unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jäljessä. Saattaahan se olla vain unta, jolla ei ole mitään merkitystä.
-- Ei se minulla pateetta mene. Minä olen äidiltäni perinyt sen, että merkilliset unet aina toteutuvat. Äitini oli tarkka unilleen. Se ennusti monelle aina tapahtumia kuukausia, jopa vuosiakin ennen. Se tapa pysyi sillä viimeiseen asti. Ettekös muista, miten hän silloin kesällä viimeisinä elämänsä päivinä sanoi kuoleman tulleen rovastin muodossa häntä noutamaan.
-- Niin, niin! Nyt minä ymmärrän. Se oli sitä, että minä jouduin valmistamaan tietä ja näkemään hänen viimeisen hengenvetonsa. Kuinka ihmeellistä! En ilman teidän puhettanne olisi sitä muorin kummallista kohtaamista ymmärtänyt.
-- Niin se oli äiti vielä satavuotisenakin tarkka unilleen ja minulla se on tahtonut seurata sama taipumus.
-- No, mutta ruumiillisesti te ette mitenkään voi niin alastomaksi tulla, kuin unessanne olitte. Jos se uni jotakin merkinnee, niin se voi merkitä henkistä alastomuutta ja henkistä hätää, mutta eihän siihenkään hätään tarvitse hukkua. Ja olihan tyttärenne jo tulemassa, ja häneltä toivoitte apua. Ja niin se onkin. Suurimmassa hädässäkin voi ruveta näkymään pelastuksen tie.
-- Miten sitten lienee. Missä muodossa se uni toteutuneekin, mutta toteutumatta se ei jää, siitä olen varma, sanoi isäntä ja siirtyi illallispöytäänsä, kun näki ruuan olevan pöydässä. Kaikki muutkin lopettivat kuvan katselemisen ja kiirehtivät pöydän ympärille paikoilleen.
Silloin rovasti nouti salista sen kolmijalkaisen valokuvaustelineensä koneineen ja pystytti sen karsinanlattialle vähän viistoon pöydästä, jotta eivät jäisi toiset toisten varjoon.
Kaikki rupesivat iloisesti nauramaan sitä hommaa, mutta tottelivat, kun rovasti sanoi: »Älkää nyt naurako, muutoin tästä kuvasta tulee pelkkää ilvettä. Syökää vain totisina tänne katsomatta. Mutta silloin kun minä virkan, niin olkaa muutama silmänräpäys vakavina yhdessä kohti liikahtamatta.»
Rovasti sai nyt koneensa kuntoon ja virkkoi:
-- Nyt silmänräpäys vakavina.
Silloin kaikki asettuivat vakaviksi kuin kiveen hakatut kuvat, mutta samassa rovasti huilautti kädellään ja tyytyväinen hymy kasvoissaan sanoi: »Hyvä on!»
Kuvassa tulivatkin nyt kaikki näkymään, mikä paksusta leivästä leikkaamassa palasta, mikä leikkaamassa lohen puoliskosta viipaletta, mikä työntämässä viililusikkaa suuhunsa, mikä levittämässä voita leipäpalasensa päälle, mikä haukkaamassa voileipäänsä, mikä lusikka kädessä pureskelemassa palaansa. Koneeseen päin ei katsonut kukaan muu kuin viilileukainen pieni Mooses ja Hetvin sylissä istuva punaposkinen Matti.
Ruustinna tuli palvelijansa kanssa soutelemasta ja rovastikin poistui koneineen pirtistä.
Seuraavana aamuna ruustinna nousi tavallista aikaisemmin joutuakseen vaaraimien poimintaan, mutta huomatessaan, että talonväki oli mennyt leikkuumaalleen niin tarkoin, että emäntä vain oli lasten kanssa kotona, ruustinna pani palvelijansa emännälle avuksi lehmiä lypsämään ja itse jäi lasten silmäksi kotiin. Vasta kun aamiainen oli syöty, rupesi ruustinna emännältä kyselemään jotakin kiulua itselleen ja toista palvelijalleen. Emäntä toimittikin heille puhtaat puukiulut ja sanoi: »Teillä pitää sitäpaitsi olla mukana saavi, johon niitä poiminastioistanne aina tyhjennätte ja jolla sitten kannatte kotiin.»
-- Saavi! huudahti ruustinna. Ettäkö me saisimme tänä päivänä enemmän poimineeksi kuin nämä kiulut täyteen?
-- Te ette sitten mihinkään kykene, jos ette ennen päivällistä saa tuota saavia täyteen. Ei muuta kuin saavi ja korento mukaan, sanoi emäntä ja osoitti astialuhdin portaalla syrjällään olevaa saavia.
-- Otetaan sitten saavi mukaan, eihän se ääriään itke, jos emme täyteen saisikaan, sanoi ruustinna ja otti palvelijain kädestä kiulun ja käski tytön ottaa saavin ja korennon mukaan. Palvelija pistikin korennon saavin korviin, nosti sen reippaasti olalleen ja lähti pellonpiennarta menemään sinnepäin, missä kuuli marjapaikan olevan. Ruustinna kiiruhti kiulu kumpaisessakin kädessä palvelijan jälkeen. Rovastilla oli aikomus lähteä järven rannoilta kuvia ottamaan, mutta kun hän kuuli sen marjapaikan olevan niin hyvän, otti valokuvauskoneensa ja lähti puolijuoksua menemään toisten menijäin jälkeen. Emäntä vielä huusi marjamiehille, että kuten illalla jo oli puhe, piti mennä leikkuuväen luokse, joka neuvoo heidät parhaisiin marjapaikkoihin.
-- Kyllä, kyllä, vastasi ruustinna ja mennä huntosti kynttä kantta palvelijan perässä. Ja kun rovasti tapasi menijät, niin ruustinna huomautti:
-- Sinullakin, Kaarlo, pitäisi olla astia, johon poimisit.
-- Kyllä minä jaksan syödäkin saaliini, olen siksi kömpelö marjain poimija.
-- Sinä taidat sitten syödä meidänkin saaliimme. Taitaa toteutua sananparsi, ettei pidä lähteä herrain kanssa marjaan, ne syövät marjat ja repivät tuohiset.
-- Siitäpähän tuon senkin näkee, sanoi rovasti ja pitkin askelin kävellä lotmi ruustinnan rinnalla.
Marjamiehet olivat päässeet marjapaikoilleen, missä lukemattomat vaarainpensaat silmänkantamiin hohtivat ruusunpunaisina kypsistä marjoista ja varret notkuivat marjojen painosta. Sen nähtyään ruustinna löi käsiään yhteen ja riemuissaan huudahti:
-- Hyvät ihmiset tuota marjan paljoutta, mikä ihmeellinen näköala.
Palvelijakin heitettyään saavin olaitaan sanoi iloisesti: »On nyt syömistä eikä makaamista.» Sen sanottuaan hän koppasi kiulunsa ja alkoi poimia juuri kuin kilvan näyttääkseen kenellä ensiksi on astia täynnä. Samassa ruustinnakin kiiruhti toisen pensaan luokse ja kohta pensaissa rupesivatkin varret kevenemään marjojen painosta, mutta toiset samanlaiset pensaat vierellä ja edessä odottivat raskaiden kuormiensa vapauttajia.
Rovasti valokuvauskoneineen meni kauemmaksi keskelle ahoa, mihin näkyi monia kymmeniä pensaita, joissa oli monta sataa vartta aina pensaassa. Siitä rovasti otti valokuvan. Kuvassa tulivat likimmäiset pensaat näkymään marjojen painosta sujuvine varsineen ja yksityisine marjoineenkin, mutta kauempaa tulivat näkymään vain pensaat marjain punertamine väreineen.
Sen tehtyään rovasti palasi koneineen poimijain luokse ja rupesi kaksin käsin poimimaan suurimpia vaaraimia ja ammentamaan ruustinnan kiuluun, joka vähän väliä piti käydä tyhjentämässä saaviin. Sekin ennen puolta päivää tuli kukkuroilleen täyteen.
Ruustinna lähti palvelijoineen nyt vaarainsaavia viemään kotiin, mutta rovasti poikkesi leikkuumiesten luokse näkemään kaunista uhkeaa toukoa.
Ihmeissään nyt rovasti isännän kuhilastaessa katseli lyhteen latvoja ja niitten suurijyväisiä, täyteläisiä tähkiä ja sanoi: »En elämässäni ole nähnyt tällaista ruista. Tavallisessa rukiissahan on neljä jyväriviä aina tähkässä, mutta tässä on kuusi ja niin täysiä, että jyvät ovat ihan pystyssä ja aivan kikaraisillaan.»
-- Ei sitä koskaan näekään pellossa sellaista ruista kuin halmeessa, sanoi isäntä hiki päässä kiireimmiten pystyttäessään raskaita pitkiä lyhteitä kuhilaaseen.
-- Paljonko nyt luulette lähtevän tästä halmeesta viljaa, kun tämä on näin täysiteräistä?
-- Vähintään sataviisikymmentä tynnyriä. Tästä lähtee runsaasti tynnyri sadasta lyhteestä ja nyt on jo kahdeksantuhatta lyhdettä leikattu ja melkein puoli on vielä leikkaamatta.
-- Voi sitä elon paljoutta ja se tulee ihan tuolta metsästä. Siunattuna työn palkkiona vain... Ja tulevana kesänä teillä taas on samanlainen halme.
-- Jos Jumalasta on myötiä, niin on samanlainen ja vielä vähän isompi, virkkoi isäntä tyytyväisesti.
-- Ja kolmantena kesänäkö tässä on taas tuommoinen vaaraimikko kuin tuollakin. Voi ihmeellistä Jumalan kaunistamaa vainiota, mikä siellä on, kun näkyy silmänkantomatka vaaran rinnettä, jossa vaaraimien väri on pohjavärinä ja vihantain varsien lehdet eivät kykene peittämään sitä marjojen paljoutta.
-- Kolmantena ja neljäntenä kesänä tässä on samanlainen vaaraimikko. Katsokaas, tuolla sängen juuressa myötään näkyy vaaraimen taimia ja muutamat ovat jo niin pitkiä, että katkeavat leikatessa lyhteeseen. Katsokaas, täällä lyhteen tyvessä näkyy vaaraimen varsien latvoja.
-- Niin todellakin on... Mutta tuonneko jää tuo vaarainten paljous poimimatta?
-- Suurin osa niitä jää. Tässä kun rukiit saadaan kuhilaalle, niin jonakuna päivänä pari tai kolme tynnyriä pannaan säilöön, mutta se ei paljoa vähennä, kun niitä on monta muuta ahoa täynnä eikä ainoastaan se, mistä nyt olette poimineet. Johan eilen illalla sanoin, että niitä saa vaikka laivan lastin, kun vain on poimijoita.
-- Luulin sananne leikiksi, mutta nyt uskon, kun näin sen vaaraimikon ja kun siihen lienee monta muuta ahoa lisäksi.
-- On niitä monta muuta ahoa. Vanhemmissa ahoissa, joissa alkaa vesakko kohota suojaksi, ne joutuvat myöhempään, niin että vasta tulevan viikon perästä ovat parhaillaan ja silloin mekin leikkuulta joudumme niitä ottamaan. Tällä aholla, mistä te nyt poimitte, ovat silloin marjat jo vanhentuneet ja karisseet maahan.
-- On ihan synti, että tuommoinen luonnon lahjoittama viljan paljous joutuu ottajain puutteessa karisemaan maahan. Mutta sen uskon, kunhan rautatie joutuu tänne ja ilmestyy ottajia, eivät varmaan silloin jouda jäämään metsän ja maan hyväksi.
Isäntä puistalti suortuvaista päätään ja matalalla äänellä sanoi:
-- En tahdo kuulla enkä tietää mitään siitä rautatiestä.
Rovastikaan ei tahtonut jatkaa puhetta rautatiestä ja varsin kääntääkseen puheen toisaalle sanoi:
-- Mutta sallisitteko noita vaaraimia poimittavan, jos esimerkiksi tulisi joku tai jotkut sieltä meidän kylästämme niitä poimimaan, kun niitä ei siellä saa nähdäkseenkään, sitä vähemmän maistellakseen.
-- Aivan mielelläni. Jättäisin vain itselle yhden ahon, jota en antaisi vierasten poimia.
Rovasti punalti päätään ihastuksesta ja sanoi: »Totta tosiaan! Minä kun lähden täältä huomisaamuna kotiin, niin uskon, että ylihuomenen ylihuomenna täällä on jo uusia vaaraimen poimijoita.»
-- Mutta mihinkä ne niitä täällä panisivat. Mukanaan sieltä eivät voi tuoda astioita ja meillä ei ole mistä antaa. Neljä tynnyriä täytettiin lakoilla ja neljä on tyhjää, joista yksi on varattu teille, ja kolme tarvitaan itselle.
-- Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon kuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä mukanaan kotiinsa.
-- Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta kuhilasta.
Rovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan edessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä syntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille, vaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen edessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin tarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva. Vaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä kasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on mahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan koskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja terveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän kuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän lähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien keitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti, että sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia, jotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä. Seuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä aamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.
-- Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti kiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi tuomaan saavia.
Seuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia ja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin vietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin kaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa lähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä rannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja kun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin, otti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen järven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen vuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:
-- Tästä tulee ihmeen soma kuva.
-- Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle, Hetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen suurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen kamarini seinällä, sanoi ruustinna.
-- Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu, sanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä kuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen silkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan, hän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan. Kerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe ensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat kahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas ennenkuin kokonaan kuolivat.
Talonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien nousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan mennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu illallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan. Ruustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta akkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva hohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna istui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen voileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli huoneen kasveja ja sanoi: »Miksikähän minä en siellä kotona saa tuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo, noita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin sivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa. Katsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.»
-- Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä metsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua viiliä.
-- Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä käpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan näköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne itsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja saman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään pellossa.
-- Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.
Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta, kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme viilistä.»
Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen, muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus: 'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut... No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»
Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen. Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet. Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen kuvaan ja virittyivät samat tunteet.