Loppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä loppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami veljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän punaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän valjetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta. Kentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä päästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin siunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.
Kaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä tekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin kanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden Honkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut juuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten vainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen luotu hauta.
Vasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea Anna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä tuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty avioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että Anna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa olevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan ympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan. Mutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen työmiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille sai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään muun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja samannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen Pilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli Pilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen alkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan kartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla rekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan rekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin, sitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen selkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli yksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta tuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.
Aina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan matkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja niin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä Saunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä katsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden kuluttua tervehtimään.
Näin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään muuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta sitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi, että Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli puheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja kaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen löytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.
Saunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi monia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella olevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt pienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja monen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi halme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita, vaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi vuodelta rupesivat täyttymään rukiista.
Tulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli viitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot olivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän tilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan sisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen vaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista manttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin ottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko vaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista eräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa mittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko Lehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille maanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän mittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen asti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se näytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin kauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan paikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki kulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen lohkon sisässä.
Kun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat isännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta, mutta maanmittari vain sanoi: »Oma syynne, kun otitte niin paljon manttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat arvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan vähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.» Tähän täytyi tyytyä ja toimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se kuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui, kun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat itsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan voinut tulla isännöimään.
Viisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui kaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset varttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla yhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli sekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta.
Nuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä, vaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä eräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle suoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja rimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät tien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin niskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän tullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot ja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan taipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.
Nyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma postinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa viikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen järven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun tankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä kesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen hevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että postin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla nähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista paksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä seisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: »Lehmäkinkö niillä on?» Kaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko talossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he kuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta nähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia haettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin nähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin talosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan olennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja tunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten rippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat työhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.
Pitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu päässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti koukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin, hieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki mustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin. Rovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän sanoi kättään ojentaen: »Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä nähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän rovastinne.»
-- Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa jonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten ja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan, kun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin muistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: »Olisi siellä tuolla talossa suojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en jouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella on oma paikkansa.»
-- Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää venheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun kahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä kolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon sivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.
Sitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: »Miksi sitä kuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda kärryihin?»
-- Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja karjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu muta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.
-- Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää peltoon, kuten näytään tekevän? -- Siksi, ettei lanta saisi kuivua. Lannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa. Jokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan voimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.
-- Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien olevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.
-- Niin, mutta haikarata niistä leikataankin, sanoi Mooses. Mooseksen sanoista kuului hieno ylpeys.
Kun rovasti isännän viimeisistä sanoista kuuli salaisen ylenkatseen kirkonkylän peltoja kohtaan, hän lähti katsomaan talon ruispeltoa, joka oli siinä aidan toisella puolen. Ruispellon kierrettyään rovasti tuli taas tunkiolle ja sanoi tosissaan: »Onpa todella tämän talon pellossa vankka ruis. En ole tuommoista nähnyt tänä kesänä. Mikäli olen nähnyt ja kuullutkin on yleensä kaikilla huonot rukiit, paikoin aivan kato.»
-- Hyvänlainen tuo on pellossakin, mutta halmeessa on vielä parempi, sanoi Mooses varmalla painolla.
-- Halmeessa? Minkälainen kylvömaa se on halme? Olen joskus kuullut halmeesta puhuttavan ja kirjoistakin lukenut, mutta nähnyt en ole. Minä muutenkin olen ihan kaupunginlapsi, syntynyt ja kasvanut kaupungissa, joten en maanviljelyksestä tajua enempää kuin pukki venäjästä.
-- Kyllä sen saatte nähdä, jos haluatte. Tuosta riihien luota, tuosta maalatulta portilta lähtee kärryillä ajettava tie, joka vie aivan veräjälle asti, sanoi Mooses kädellään viitaten riihiin ja punaiseksi maalattuun, saranoilla aukeavaan porttiin.
-- Sitä toukoa täytyy kerta elämässään nähdä, se on tietojen mukaan suomalaisten vanhin viljelystapa tuo halmeen viljely, sanoi rovasti ja lähti kävellä työntelemään sitä osoitettua porttia kohti. Mutta hän seisahtui, kun Mooses sanoi: »Älkäähän sentään nyt ennen päivällistä lähtekö, sinne on parin virstan matka ja ette kai sitä aivan veräjältä käy katsomassa. Tästä kohta lähdetään päivälliselle, niin lähdette sitten. Menette nyt taloon siksi kunnes mekin sinne tulemme.»
-- No tehdään niin, virkkoi rovasti ja lähti keppiään käsissään pyöritellen astua kähnimään taloon päin.
Rovastin astuessa huoneeseen etuhuoneen ja salin väliovi oli auki ja sieltä kuului ruustinnan ja vanhan emännän iloinen naurunsekainen keskustelu, kun he kahvipannun vaiheella toinen toisella puolen pöytää vastapäätä puhelivat.
Nyt ruustinna nähtyään rovastin tulevan saliin huudahti: »No Kaarlo, jopas tulitkin nyt kreivin aikaan. Me juuri täällä iloitsemme ja riemuitsemme kahvipannun ääressä. Mutta oletko nähnyt kummempaa, kun tämmöinen talonpojan sali täällä erämaan sydämessä. Tuskin on Tepaston pitäjässä tämmöistä toista. Katsohan tuota kasvien paljoutta noissa puhtaissa astioissa. Koko tämä suuri huone on pyhitetty aivan kasveille. Kukas uskoisi täällä kaukana erämaan kätkössä tämmöistä näkevänsä!»
-- Mikäs estää ihmistä käyttämästä luontoa hyväkseen niin sydänmaassa kuin kaupungissa tai muualla, sanoi rovasti istuessaan kahden kattoon asti yltävän fiikuksen välillä olevaan keinutuoliin.
-- On niin ihmeen soma tämä talo, jatkoi ruustinna. Olemme jo tässä emännän kanssa sopineet, että olemme täällä yötä ja lähdemme huomenna takaisin päin.
-- Niin, sinä olet sopinut emännän kanssa, mutta mitäs isäntä sanoo, sitä et vielä tiedä, sanoi rovasti naurahtaen.
-- Isäntä ei niihin asioihin sekaannu, se tonkii tuolla pellollaan, syö mitä täällä annetaan, nukkuu siinä mihin vuode tehdään, sanoi emäntä hienolla ylpeydellä ja kehoitti rovastia tulemaan kahvipöydän ääreen.
Samassa tuli Hetvi kiirein askelin ovelle ja sanoi: »Tulisiko mummu minulle avuksi viemään vasikkain juoma-astiaa; en lähtisi pellolta apua hakemaan, kun niillä on niin kiire.»
-- Minä lähden, sanoi ruustinna ja hyppäsi tuoliltaan seisaalleen.
-- Ei. Kyllä minä lähden, ette te jaksa kantaa sitä saavia, sanoi emäntä ja lähti.
-- Mutta minä tulen kuitenkin mukaan, olen niin huvitettu elukoista, sanoi ruustinna, otti sängyltä laajan vaalean hattunsa, kiinnitti sen pitkällä neulalla päähänsä ja lähti mukaan.
Saatuaan vasikkain juomasaavin Hetvin kanssa kannetuksi vasikkahaan veräjälle emäntä lähti kiirehtimään kotiin, kun rovasti jäi sinne yksinään eikä ollut vielä saanut toista kuppia kahviakaan. Haassa ei näkynyt yhtään vasikkaa, ne olivat pensaitten taakse päiväsuojaan panneet maata. Mutta kun Hetvi pitkään suuresta hongasta koverrettuun purtiloon kaatoi sakean piimäjuoman, niin vasikat kuulivat sen äänen. Silloinkos pensaikon takana kilahtivat pienet kellot ja vasikat kieli pitkällä lähtivät kilpaa laukkaamaan niin että pensaat huiskuivat.
Ruustinna käsiään räpyttäen nauroi ja sanoi: »Ai-ai sitä kiirettä, ja kuinka monta niitä onkaan, kun pensaikko vilisee ihan täynnä!»
-- Onhan niitä yksin lukien kymmenen kappaletta, sanoi Hetvi nauraen hänkin, kun pensaikko vilisi ihan kirjavanaan vasikoita.
Purtilon luokse tultuaan vasikat ihan laukkasiltaan turauttivat päänsä melkein silmiä myöten piimäpurtiloon ja rupesivat juoda hotkimaan niin ahnaasti että suupielet kuplahtelivat mukaan.
Ruustinna yhä ihmeissään katseli sitä lihavaa vasikkajoukkoa ja sanoi: »Ja näin paljonko teillä joka vuosi juotetaan vasikoita?»
-- Näin paljon ja joskus enemmänkin. Mutta ei näitä kaikkia juoteta elättämistä varten, vaan niistä valitaan syksyllä eloon ne, joiden nähdään paraiten hyötyvän, sanoi Hetvi ja tarttui kaksin käsin erään vasikan kellon kantimeen ja veti sen syrjään sanoen:
-- Tämä se on semmoinen ahma, että juo haljetakseen ennen kuin toiset kerkeävät saada tarpeekseenkaan. Mutta tämä kasvaakin. Katsokaas tuossa, tuo ja tuo ja tuokin ripakinttu ovat kuukautta vanhemmat, mutta ovat tuommoiset kintturat, vaikka hoidetaan, kuten näette, samalla tavalla jokaista ja vaikka ovat isojen ja hyvien lehmien vasikoita.
-- Onko niillä nimet kaikilla? kysyi ruustinna.
-- Ei ole. Vasta ne, jotka syksyllä eloon jäävät, saavat nimet. Tämän nimeksi tulee Karjankukka, kun tällä on tämmöinen valkea kukka tässä otsakukkurassa, ja tuosta valkeapäisestä lehtisilmästä tulee Lehikki, kun sillä on punaiset silmienympärykset ja se katselee kuin silmälaseilla. Noista toisista en varmaan tiedä, mitkä jäänevät eloon, mutta nämä kaksi ainakin jätetään, sanoi Hetvi ja päästi käsissään kiekkuvan vasikan irti sanoen: »Mene nyt sinäkin nuolemaan purtiloa siitä, nyt ei enää paljon mahasi täyty. No nyt ne taas ovat täydet kuin kiiskit, mutta iltasella niihin taas sopii samanlainen saavillinen. Kolme tämmöistä saavillista juovat päivässä, tämä on jo toinen kerta.»
-- Ja piimääkö teillä riittää niin paljon?
-- Piimää sitä riittää vielä muuallekin. Sikatarhaan kannetaan sama määrä.
-- Onko teillä sitten kuinka paljon lehmiä?
-- Ei niitä ole kuin puolitiehen kolmatta kymmentä eivätkä ne ole kaikki lypsämässä. Tulevassa kuussa jo kolme poikii eikä elokuussakaan poikivat enää täyttä maitoa lypsä, mutta kun meillä on hyvät lehmät ja hyvät laitumet, niin vähistäkin lehmistä tulee paljon maitoa. Kyllä näette, kun tuolla niityssä on erillään muusta karjasta kolme vasta kantanutta, minkälainen pönttö sieltä kolmasti päivässä kannetaan maitoa kolmesta lehmästä.
Sen sanottuaan Hetvi pisti korennon saavin korviin. Ruustinna olisi ottanut korennon toisesta päästä, mutta Hetvi sanoi: »Kyllä tämä tyhjä saavi menee minulla yksin», nosti saavin olalleen ja lähti kotiin.
Ruustinna lähti Hetvin rinnalla kävelemään ja sanoi: »Olisipas talonne likempänä meidän kirkonkylää, niin saisi moni puutteellinen piimää ja maitoa. Siellä ei jouda piimä vasikoille.»
-- Mitäs ne niille juottavat?
-- Mitä juottanevat ja ei siellä näekään tuommoisia vasikoita ja siatkin ovat kuin karvakintaita.
-- Mutta paljonhan tuolla sanotaan iltamia ja tansseja pidettävän, sanoi Hetvi hieman pisteliäästi.
-- Niitä kyllä pidetään eivätkä siellä talojen tytöt jouda eivätkä lähde tunkiolle, kuten tämän talon tytöt näkyvät olevan.
-- Ne elävät sitten vain hengestä, sanoi Hetvi ivallisesti.
-- Ne todellakin elävät hengestä. Valkeakaulaisina vain parveilevat kuin matkalle valmistautuvat muuttolinnut milloin minkinhenkiseen ja -väriseen iltamaan kokoutuakseen.
Kotiin päästyään Hetvi sanoi lähtevänsä sikatarhaan viemään sikain juomista. Ruustinna tarjoutui mummun sijasta kantamaan saavia, mutta mummu oli vasikkain juottamisajalla jääkellarista hakenut menneenkesäistä vadelmasäilykettä ja kutsui ruustinnan sitä syömään.
Salin pöydällä oli kaksi kukkuravadillista vadelmasäilykettä, jota rovasti jo toisesta vadista pienellä puulusikalla nosteli leveän leukansa paksulle huulelle. Toinen vati oli toisella puolen pöytää, puulusikka senkin vieressä. Sen kohdalle asetetulle tuolille kehoitti emäntä nyt ruustinnan istumaan sanoen, että siinä on vielä menneen kesäisiä marjoja ja kohta niitä aletaan saada uusiakin.
Ruustinna vadin nähtyään löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Ihme ja kumma kun on menneenkesäisiä marjoja ja näin hyvästi laitettuja ja säilytettyjä talonpoikaisessa talossa ja täällä äärettömän erämaan sydämessä.
Emäntä naurahti lystikkäästi ruustinnan kummeksimiselle ja sanoi:
-- Ei se ole tuohesta talonpojankaan suu, ettei se hyvää tuntisi. Ja se ei meille maksakaan mitään, ainoastaan vähän sokeria. Nuo verekset ahot tuolla vaaran rinteellä kasvavat vaaraimia niin äärettömästi, että niitä saa vaikka hevoskuormittain, kun vain tulee otetuksi. Olisi viime kesänäkin saanut vaikka kuinka monta tynnyriä. Yksi tynnyri vain laitettiin ja siitäpä tuota on aina parhaaseen haluun riittänyt ottaa, kun lakkasäilykettä on ollut kolme tynnyriä ja on sitäkin vielä muutaman tynnyrin pohjassa vähän jäljellä. Sen sanottuaan emäntä lähti Hetvin avuksi sikojen juomista kantamaan.
Tyytyväisenä vaaraimia puulusikalla suuhunsa nostellen rovasti hymähti ja virkkoi puoliääneen: -- Tynnyreissä marjasäilykkeet ja puulusikalla syödään.
-- Niin. Mutta nämä on hyvästi säilytetty. Ja tynnyreittäin marjasäilykkeitä, se on ennenkuulumatonta. Meikäläisissä herrastalon tapaisissakin on yksi tai kaksi lasipurkkia, joista ei riitä ottaa kuin jouluna ja pääsiäisenä ja sekin maksaa kymmeniä markkoja. Täällä kun ei tynnyritkään maksa mitään, niin sanopas muuta, puheli ruustinna tosissaan.
Sitten ruustinna puulusikallaan nosteli mehukkaita vaaraimia suuhunsa ja väliin aina katseli ja käänteli lusikkaansa ja sanoi:
-- Mikäs näissä lusikoissa, olipa tämä puusta tai hopeasta, kun on näin sievä ja puhdas. Kyllä minun pääni tällä eläisi, vaikka en muunlaista näkisikään.
-- Kyllä sen puolesta, myhähti rovasti. Tässä talossa näytään elävän omillaan. Kaikki näkyy olevan kotona tehtyä ja hyvästi tehtyä. Katsohan noittenkin kasvien astioita, ne ovat puusta, mutta hyvästi tehdyt. Ja kaikessa mikä silmään näkyy ulkona ja sisällä, on kotoinen leima, mutta mikään ei ole kesken aikojaan tekijän käsistä lähtenyt.
-- Sehän on talolle kunniaksi eikä häpeäksi.
-- Se onkin kunniaksi, sanoi rovasti samalla jyhmäyttäen leveitä hartioitaan.
Nyt tuli emäntä sikoja juottamasta ja niin rovasti ja ruustinna nousivat pöydästä ja kättä puristaen kiittelivät marjoista ja ihailivat niitten erinomaista makeutta. Sitten rupesi ruustinna kyselemään, millä tavalla laittaen ne marjat näin yli vuoden näin hyvinä saadaan säilymään.
-- Hm. Se on aivan yksinkertainen temppu, hymähti emäntä ja kädellään osoittaen melkein rintansa tasalle ja sylillään näyttäen tynnyrien laajuutta sanoi:
-- Meillä on näin korkeat ja näin laajat tynnyrit. Ne haudotaan ja puhdistetaan hyvin, pannaan voipaperi pohjalle ja laidoille. Siihen pannaan keitetyt ja hyvin kylmäksi jäähdytetyt marjat liemineen päivineen. Tynnyriä ei panna aivan täyteen, vaan jätetään noin puolen korttelin verran vaille, katetaan voipaperilla, pannaan kansi päälle ja lakataan hengenpitäväksi ja viedään tuonne jääkellariin, joka on jäätävän kylmä kesällä ja talvella. Siinä on koko säilytyskeino.
-- Ai, ai. Mutta minun täytyy täällä heittäytyä ihan kerjäläiseksi, enkö minä saisi tulla tänne vaarainten jouduttua kypsiksi laittamaan yhtä tynnyriä, vaikkapa pienempääkin, sanoi ruustinna todellakin kerjäläisen äänellä.
-- Meillä ei ole tynnyreitä liiaksi, kun tänä kesänä näkyy tulevan paljon lakkoja, mutta yksi meidän pojista on puuseppä, hänet kun saanette tekemään tynnyrin, niin muuta se ei puutu, sillä vaaraimia tulee joka kesä niin, että kymmeneskään osa ei tule poimituksi.
-- Hyvät ihmiset, vai niin paljon täällä kasvaa vaaraimia! Kyllä minä sen nikkarin houkuttelen millä hinnalla tahansa tekemään sen tynnyrin, sanoi ruustinna käsiään hykerrellen ja koko ruumis hytkyen ilosta.
Ruustinna tuli emännän mukana pirttiin, missä Hetvin punaposkinen puhdaskasvoinen lapsi nukkui kehdossa, ja huudahti iloisesti: »Ai, ai, onpa tässä talossa lapsiakin!» Ja kehdon luokse tultuaan sanoi puoliääneen, ikäänkuin siunaten: »Lapsi kulta! Ai, ai, kuinka autuas! Ei tiedä elämän taisteluista.»
Sitten hän kysyi: »Joko tuo on vanha?»
-- Kohta puolen vuoden. Tuo tuolla rannalla kyykkelehtäjä poika täyttää Jaakonpäivänä kolme vuotta.
-- Onko sen nimi Jaakko, kun se on Jaakon päivänä syntynyt?
-- Ei ole kuin Mooses, isoisän kaima, sanoi emäntä ja poistui porstuan perässä olevaan keittiöön Hetville avuksi tuomaan päivälliseksi keitettyä lihakeittoa ja kohta palasikin Hetvin kanssa käsipuolissaan sangasta kantaen suurta höyryävää lihakeittopataa, jonka he laskivat pöydän päässä olevan paksun honkaisen patapölkyn päähän. Siitä emäntä rupesi täyttelemään puhtaaksi pestyjä, ulkoapäin ruskeiksi maalattuja puukuppeja, sillaikaa kuin Hetvi kantoi leipiä ja kala- ja voilautasia pöydälle ja penkillä olevasta lusikkavasusta jakoi lusikoita, joitten ponsissa oli kunkin nimikirjaimet. Jokaisella oli oma paikkansa ruokapöydässä ja niin lusikat voi jakaa nimimerkkiä katsoen paikoilleen.
Ruustinna katseli hymyillen sitä tointa ja sanoi: »Mutta mekin haluaisimme ja saattaisimme syödä täällä perheen pöydässä.»
-- Ei meidän ihmiset rupeaisi syömään herrojen kanssa samassa pöydässä, vaikka nälkään kuolisivat, sanoi Hetvi hieman nauraen.
Ruustinnan pullea rinta hytkähti ja hän sanoi naurusuin: »Vai niin.»
-- Teille laitetaan ruokaa salin pöydälle, kyllä se tämä pöytä saa täytensä talonkin ihmisistä, sanoi emäntä pöydän päähän kantaessaan kahden miehen osaksi tulevata keittokuppia.
Rovasti oli sillä välin tullut kuistin penkille istumaan, siihen kun kävi viileä tuulen henki. Toiselle puolen käytävän istui isäntäkin, joka tuli etumaisena pellolta ja samassa tulivat ne lannan luonnissa olleet pojat ja tytötkin, jotka äänettöminä ja hieman ujoillen menivät pirttiin. Mutta jälkimmäisinä tulivat hevosmiehet taluttaen reippaasti käveleviä, isoja kiiltokarvaisia hevosia. Kyntömiehillä oli märkä paita tarttunut selkään kiinni ja tummasta tukasta näytti vesi tippuvan.
-- Kyllä siellä tarkenee mies jos hevonenkin tämmöisellä lämpimällä kyntäessä, sanoi isäntä nähdessään sekä miehen että hevosen märkinä.
-- Mutta teillä on hyvät hevoset, ihan ensiluokkaiset, sen minä näen, sanoi rovasti varmalla äänensävyllä.
-- Ovathan nuo nämäkin, niin että asiaan noilla pystyy, mutta parhaat meillä on sentään tuolla haassa. Siellä on tamma kahden varsansa kanssa. Siellä se on minun hevoseni, sanoi isäntä niin että siitä kuului todellinen ylpeys.
-- Miten ne niin ovat vieläkin paremmat?
-- Kylläpähän näette halmeelle mennessänne. Tuossa vasikkahaan takana on hevoshaka, otatte leipäpalan mukaanne ja jos ei ole näkyvissä, niin veräjällä kun äännätte: Nella, Nella, niin kyllä tulla kotkottavat puheille. Se tamma kun on Petronellan päivänä syntynyt, niin pantiin nimeksi Nella. Sillä on menneen- ja tämänkeväinen varsa siellä mukana. Niistä näkyy tulevan komeita ja luulen hyväntapaisiakin tulevan, sillä isä, tuo, jolla tultiin kyntämästä, on niin hyväntapainen että hevosilta ei parempaa voi vaatia, ja emä on tavoilleen samanlainen.
-- Pitääpä katsoa. Somapa niitä on nähdä, vaikka minä en ole mikään hevosmies.
-- Kyllä se sentään silmä hyvän tuntee, vaikka ei ole hevosmieskään, sano isäntä aikoen lähteä pirttiin, josta rupesi kuulumaan liikettä väen kokoontumisesta pöydän ääreen. Mutta ennenkuin hän kerkesi nousta istualtaan, ilmestyi emäntä ovelle ja sanoi: »Isäntä syömään, keitto jäähtyy, ja rovasti olisi hyvä ja tulisi tänne salin puoleen.»
Rovasti nousi lähteäkseen emännän mukaan, mutta pirtin auki olevasta ovesta näkyi pirtin perältä niin runsasruokainen pöytä ja sen ympäriltä niin puhtaasti terveen ja hauskan näköiset ihmiset, ja kun ruustinnakin vielä oli siellä, niin poikkesi rovasti sinne. Mutta ennenkuin rovasti kerkesi seisahtua keskelle lattiaa, ruustinna ihastuneena huudahti:
-- Kuulepas sinä, Kaarlo, kun tuo väki kuuluu olevan kaikki talonväkeä, ei yhtään renkiä eikä palvelijaa.
-- Vai niin. Ja yhden äidin lapsiako kaikki tämä nuori väki?
-- Yhden äidin, ja äiti on näin reipas vielä. Yhdeksän lasta, viisi poikaa ja neljä tyttöä synnyttänyt eikä yhtään kuollut ja kaikki niin hyöteitä ja nuorekkaita, ettei vieras voi arvata mikä heistä on vanhin, mikä nuorin.
Emäntäkin oli rovastin jäljessä tullut pirttiin ja alkoi nyt kädellään osoitellen luetella. »Tämä on vanhin poika ja tämä siitä lähtien, mutta tästä välistä on se tyttö, joka on Jokikylässä naimisissa ja sitten on tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo ja sitten on tämä kuopus, jonka tämänkin korva on jo korvan tasalla.»
-- Kunpa olisi minulla valokuvauskoneeni mukana, niin ottaisin kuvan tuosta perheestä pöytineen, sanoi rovasti tosissaan.
Mutta syömämiehiltä pääsi yhteinen nauru ja tytöiltä lusikat putosivat käsistä ja kaikki nauroivat ihan sydämensä pohjasta, vaikka siihen asti olivat totisia kuin vaskeen valetut, syöneet olematta tietävinäänkään vieraista.
Rovastin ja ruustinnankin meni suu nauruun, kun he näkivät tyttöjen niin makeasti nauravan, mutta sitten he lähtivät saliin, missä pöydällä odotti iso viilihulikka, kukkurainen lihakeittovati, kaksi paksua leipää, voilautanen ja lautanen, jolla oli viipaleiksi leikeltyä lohta, sekä toisella lautasella iso läjä kuivasta metson täkästä leikatuita viiluja ja puulusikat ja puupäiset veitset ruokien vaiheella.
Rovasti istuutui pöydän taakse ja sanoi naurahtaen:
-- Nyt ei istutakaan tyhjän taakse. Se on oikea erämaan ruokapöytä.
-- Onnellisia ovat ne ihmiset, joilla on tämmöinen koti.
-- Ovat. Mutta se on työn tulos, että erämaan sydämeen syntyy tämmöinen koti, sanoi rovasti ja leikkasi leivästä viipaleita, kun luuli, ettei ruustinna saisi valmiista leivästä palasta irti. Ja koulupoika-ajoilta se oli hänelläkin se taito muistissa, mutta kumpikaan ei ollut ennen yhteisestä puukupista puulusikalla ja ilman etulautasta syönyt. Sentähden syömään rupeaminen tuntui selittämättömän kummalliselta; ruokaa oli pöytä kukkurallaan ja syömämiehet olivat monen vuosikymmenen vanhoja, mutta syömätaito oli opittava juuri kuin käveleminen pienen lapsen.
Rovasti ensimmäiseksi otti kuivan lihaviipaleen, pureskeli sitä ja ihastuneena päätään punaltaen sanoi: »Ja metson lihaa! Kaikki herkut tänä päivänä meitä kohtaavat, kun vaarainsäilykkeet, metsonlihat, viilit, lohet ja tuommoinen lampaanlihakeitto. Ja päälle päätteeksi puulusikat.»
-- On kyllä tämä päivä niin merkillinen, että ikäni muistan, virkkoi ruustinna, kun kaikki mitä näkee, on niin opettavaista. Tiedätkö, että vasikoitakin on otettu eloon kesän ajaksi kymmenen ja niistä syksyllä valikoidaan eloon ne, joiden nähdään parhaiten hyötyvän. Eihän missään muualla oteta vasikoita valinnan varalle. Mutta se johtuu ehkä siitäkin, ettei ole semmoisia piimäsaavillisia kantaa vasikoille, kuin täällä kannetaan.
-- Sepä se juuri onkin, sanoi rovasti puulusikalla keittokupista saatua lihapalasta kuljettaessaan suuhunsa.
Esimerkkiä rupesi ruustinnakin noudattamaan ja keittokuppi rupesi kerta kerralta tyhjenemään juuri kuin reikä olisi puhjennut kupin pohjaan.
Aivan pohjaan he eivät kuitenkaan päässeet, kun viilinkin söivät väliin. Ruustinna se ensin heitti lusikkansa pöydälle ja ikäänkuin rovastia odotellessaan pureskeli metsonlihaviipaletta ja sanoi: »Tätä kyllä saattaa syödä nälättäkin. Todellakin oikeata herkkua.»
-- On se, ja täällä se ei maksa mitään. Ne ampuvat luultavasti keväällä soitimen aikana metsoja itse. Pyssyjä näkyy pirtin seinällä olevan ainakin puolikymmentä kappaletta.
-- Ja mikä tuosta sitten, jos vaivallaan ottaa metsästä syödäkseen vaikka metson.
-- Mikäpä tuosta onkaan, jokainen sen tekisi, mutta jokaisessa ei ole miestä saamaan. Ottaisin minäkin, mutta minulta pysyy metso metsässä, tästä vain saan käsiini, sanoi rovasti, otti metsonlihaviipaleen lautaselta ja rupesi pureskelemaan. Sen pureskeltuaan nousi pöydästä, leikkasi ison palasen leivästä ja sanoi: »Nyt minä lähden talon ruishalmetta katsomaan ja sillä tielläni näen talon parhaat hevoset. Otan leipäpalan ottosiksi.»
Sen sanottuaan hän otti hattunsa ja sanoi: »Kiittele sinä ateriasta minunkin puolestani.»
-- Mutta jos minäkin lähtisin sinne. Ennen näkemätön kumma se on minullekin ruishalme.
-- Älä lähde sinä sinne, kuului olevan kolmatta kilometriä matkaa. Et jaksa huomenna lähteä kotimatkalle, sanoi rovasti päättävästi. Niinpä ruustinna heitti lähtönsä ja sanoi: »No, mene sinä sitten yksin.» Sitten ruustinna poikkesi pirttiin emäntää ja isäntää kiittelemään ateriasta. Mutta oven avattuaan hän huomasi, että kaikki, niin miehet kuin naiset, mikä penkillä, mikä lattialla, makasivat ja melkein yhteen ääneen kuorsasivat, ainoastaan Hetvi kehdon vieressä lattialla käsi pään alusena makasi toisella kädellään hiljalleen heilutellen kehtoa nähtävästi sentähden, ettei lapsi heräisi häiritsemään nukkujain unta. Ja pikku Mooses äitinsä vierellä selällään keturoi ja mieli äidilleen sipittämään, mutta äiti kun hiljaa kädellään taputti Moosesta vasten suuta, niin Mooseskin pysyi hiljaa, vaikka oli valveilla.
Nukkumista ei kuitenkaan kauan kestänyt. Yhtäkkiä valveutuivat isännän silmät. Hieman vaivalloisesti hän vääntyi penkille istumaan ja rykäisi. Silloin jokaisen ruumis hytkähti ja samassa kaikki kapsahtivat istualleen ja toinen toisensa perästä isännän mitään virkkamatta alkoivat kävellä ulos nähtävästi jatkamaan äsken keskenjäänyttä työtään. Kohta nähtiinkin isäntä kuokkimassa tunkiota ja kaikki muutkin samassa järjestyksessä kuin ennen päivällistäkin ja työ edistyi juuri kuin suuren höyrykoneen voimalla.
Iltasella alkoi aurinko painua puitten latvoille, kun rovasti palasi halmeelta. Silloin ei enää näkynyt pellolla yhtään työmiestä. Miehet olivat kylpemässä, tulivat höyryävinä saunasta ja istuivat rannan töyräälle pukemaan yön ajaksi puhtaat vaatteet ylleen. Sitten alkoi sieltä yksi ja toinen verkalleen kävellä pirttiin, missä ruvettiin sanomalehtiä lukemaan, kun päivällä ei oltu siihen joudettu. Isäntä puhtaisiin alusvaatteisiin pukeutuneena ja pää kammattuna, avojaloin ja paitahihasillaan tuli saliin, kun tiesi siellä vierasten olevan. Anna Maria, se oli tytöistä vanhin, oli äitinsä kanssa kylpenyt ensimmäiseksi joutuakseen toisten kylpyaikana laittamaan iltasta. Anna Maria nyt puhtaisiinsa pukeutuneena kantoi pöydälle kahvipannun ja suuren vadillisen vain puolen kämmenen levyisiä, pitkiä, vähän lämpimiä juustoleivän viipaleita. Kaadettuaan sitten kahvia kuppeihin hän kehoitti vieraita ja isäänsä juomaan sitä juustoleivän kanssa.
Nähdessään juustoleipävadin ruustinna käsiään yhteen lyöden huudahti riemuissaan: »Ja juustoleivätkin! Kaikki elämän parhaat herkut me tänä päivänä saamme, kun vielä juustoleipääkin. Mistä nämäkin kerkesivät?»
-- Pianhan se kypsi kerkeää emännän ahkeran käsissä, sanotaan. Tuolla niityssä on kolme vastakantanutta lehmää, joita kolmesti päivässä lypsetään; niitten päivämaidosta Hetvi oli tekaissut ja tuolla saunan uunin edessä paistanut, sanoi Anna Maria hymyillen.
Ruustinna kahvia juodessaan ja juustoleipää aina väliin haukatessaan silmäili vähän loitompana istuvaa Anna Mariaa, tytön päivänpaahtamia täyteläisiä käsivarsia, uhkearintaista, miellyttävää vartaloa, juuri kuin niissä olisi jotakin merkillistä, ja sanoi: »Tämä Anna Mariahan kuuluu olevan kihloissa, mutta ei vielä kuulutettu. Olisipas sulhanen täällä, niin tehtäisiin kuulutuskirja ja ensi pyhänä kuulutettaisiin ensi kerran.»
Anna Maria hieman punastui, mutta kun isä oli kuulemassa, niin hän hieman arasti sanoi: »Sama kai minun puolestani olisi, mutta mikäpä sen toisen tänne laulanee, kun matkaa on kaksi ja puoli suden hännällä mitattua melkein tietöntä erämaata. Kyllä se tähän kiireeseen pysyy siellä.»
Nyt vierasten silmät kiintyivät isään, mitä hän sanoo. Isä painautui kumarruksiin. Hänen vieressään seisova pikku Mooses oli voileivästään pudottanut lattiaan pienen murun, jonka isoisä otti sieltä, ja suuhunsa pistäessään sanoi:
-- Leipää se on murukin, ei se murukaan jalkoihin jouda. Pieni mies ei vielä tiedä, että leipä on maassa lujassa.
Nähdessään sen rovasti itsekseen hymähti isännän tarkkuudelle, mutta ei virkkanut mitään, joten puhelu nyt katkesi. Mutta ruustinna puheluun taas päästäkseen sanoi:
-- Taitaisi se Anna Marian paikka tunkiolla jäädä tyhjäksi, jos alkaisi talosta-muuttopuuhat syntyä.
-- Hm. Jäisikö tuo parsi kovin kauaksi vaille. Olli Pekalla on mielitietty jo tiedossa ja taitaapa se Erkilläkin olla kierroksessa, sanoi Anna Maria ja nousi täyttämään kuppia.
-- Jospa niistä tulijoista sitten on tunkiolle lähtijää, sanoi isäntä noustessaan ottamaan kuppiaan pöydältä.
Vieraat tunsivat, että tästä asiasta puheleminen ei miellyttänyt isäntää, ja niin rovasti viedäkseen puheen toisaalle sanoi: »Jopa teillä on siellä ihmeellinen ruishalme. Kiersin sen ympäriinsä. Se on niin laaja ja laitoja myöten ruis kuin seinä, todellakin julmempi kuin tuossa pellossa, vaikka siinäkin on ihan maantäyteinen. On se kummallinen toukovainio, kun on mustia kantoja toinen toisensa lähellä ja sentään ruis niin sakea kuin ikinä maasta nousemaan sopii ja korret niin paksut kuin sauvan varret. Ette suinkaan pahastune, kun eräästä pensaasta juuresta leikkasin korren ja toin tänne mitatakseni ja kirjoittaakseni sanomalehteen.»
-- Ei se suurta koloa ole tehnyt. Luitteko sen pensaan, josta yhden leikkasitte, jäikö monta kortta jäljelle?
-- En, mutta kyllä varmaan niitä yli kymmenen jäi, ehkä kaksikin kymmentä. Oli niitä aivan pivon täysi.
-- Tiedättekö, että se pensas oli yhdestä siemenestä syntynyt.
-- Yhdestä siemenestä! Sehän on ihan luonnotonta!
-- Ei se luonnotonta ole. Juuri luonto sen on vuoden kuluessa tehnyt.
-- Mutta miten se sittenkään on mahdollista, se on aivan arvoitus meille.
-- Ei se ole mikään arvoitus. Maa laitetaan kasville mieluiseksi ja siihen kylvetään siemen jo heinäkuun alussa. Se kylvetään harvaksi, niin että sillä on tilaa pensastua. Syksyn kuluessa pensas turpoaa ja laajenee laajenemistaan, ja keväällä kesän tullen, kun korsi rupeaa kasvamaan, lähtee pensaasta nousemaan korsia niin paljon kuin ympärillä on tilaa. Mille ei ole tilaa, sen täytyy kuoleutua alkuunsa. Meillä on nyt juuri kiire tulevanvuotisen halmeen laittamiseen. Tällä viikolla täytyy saada kotoinen ruismaa siihen kuntoon, että sitten tulevan kuun lopulla tai elokuun alkupäivinä vain kylvetään siemen ja kynnetään peltoon. Tulevalla viikolla lähdemme kyntämään halmetta.
-- Kyntämään? Miten sitä kynnetään, kun siinä on kantoja toinen toisensa näkyvissä? Sietäisi nähdä, miten sitä kynnetään ja valmistetaan kasvamaan semmoista toukoa.
-- Tulette tulevalla viikolla, niin saatte sen kumman nähdä, sanoi isäntä hieman naurahtaen.
-- No, mutta kuinka paljon siihen nykyiseen rukiiseen olette kylvänyt ja kuinka paljon siitä luulette lähtevän?
-- Noin tynnyrin verran siihen kylvettiin, ja jos luoja runsaasti antaa, niin vähintäin sata tynnyriä tai sata kaksikymmentä tynnyriä siitä lähtee.
-- Sata tynnyriä! Entäs tuosta pellosta?
-- Noin neljäkymmentä tai viisikymmentä tynnyriä riippuen siitä minkälaiset ilmat jyvän kypsymisen aikana sattuu.
-- Sata viisikymmentä tynnyriä yhtenä kesänä rukiita, sitten vielä ohrat ja kaurat! Mihin te sen viljan paljouden kanssa joudutte?
-- Siitäpä nyt on juuri kysymys. Rukiille kyllä saadaan tila, kun tuohon isoon aittaan tehdään ylisiltä ja hinkalot koroitetaan lakeen asti, mutta ohrille ja kauroille ei ole niinkään suojaa, ellei noita tyttöjen luhteja muodosteta aitoiksi. Nuo pienet aitat tuolla ovat täynnä entisestään.
-- Niin tänä kesänä, mutta entäs tulevana kesänä! Mutta myötte kai talven aikana?
-- Jos on ostajia, niin joku osa myödään, mutta ei kaikkea eikä puoliakaan. Jos sattuu taas tulemaan yleinen huono aika, kuten tässäkin parikymmentä vuotta sitten, niin silloin tuntee olevansa turvattu, kun on aitassa eloa itselle ja jollekin lähimmäiselleen. Se on vanhain sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä, kyllä seitsemän vuoden mittaan muuttuvat ajat ja tasataan säästöt.
Silloin rovasti hypähti ylös ja kiirehti ikkunasta katsomaan ja sanoi: »Mutta tuollapa on vanha ihminen. Onko hän talon väkeä?»
-- Se on minun äitini, yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, sanoi isäntä ja nousi hänkin katsomaan ikkunasta, kun siellä pihan perällä pienen aitan edustalla muori keppiinsä varaten seisoi ja kätensä alta katsoi asuinkartanoon päin ja pari askelta siirtyi eteenpäin ja taas seisahtui kätensä alta katsomaan eteensä.
-- Se on tullut vähäkuuloiseksi, niin että pitää kovasti puhua, jos mieli saada kuulumaan ja vähänäköiseksi, että ei voi nähdä yli kartanon; sen vuoksi se kätensä alta koettaa katsoa, sanoi isäntä, -- ja muutenkin sen elämä on jo aivan haperoa. Se nukkuu hyvin paljon, melkein päivät päästään ja näin iltasella se useinkin nousee ja kuhkailee ja kahkailee koko yön ja ihmettelee, että pitkäänpä ne nyt ruokalepoa nukkuvat, kun näkee muitten nukkuvan. Jonkun täytyy aina olla vartioimassa, ettei eksyisi tai mihinkään vaarapaikkaan menisi. Tytöt ne vuoroöinä sitä vartioivat. Se on ollut nuorena kaunis, sitä on toiset vertaisensa kateudella Anttolan kaunottareksi sanoneetkin, mutta kyllä siinä nyt ei enää näy kauneuden jälkiä; kurjat luut vain on jäljellä.
-- Ei mikään ole sen kauniimpi kuin vanha ihminen, jonka elonmyrskyistä rauhoittuneilla kasvoilla illan tyyneys kuvastuu... Ja tuollainen lumitukka, jonka ajan viima on hopeoinut... Mihinkä sen vertaisin... Tahtoisin verrata sen pohjolan talviyön loimuaviin revontuliin tai pohjolan lumitunturiin, joka kesäyön auringon paistaessa sen juurella väikkyvän kukkarantaisen lammen tyyneen kalvoon kuvastuu, sanoi rovasti kunnioittavasti.
Kun muori viimein läheni portaita, niin rovasti lähti ulos ja sanoi: »Täytyy mennä häntä tervehtimään. On niin lysti antaa hänelle kättä, on kuin hän tuonelasta toisi terveisiä.»
Muori kerkesi jo kuistin viisipykäläiset portaat nousta ylös, kun rovasti meni vastaan ja tarttuen muorin käteen kovalla äänellä sanoi:
-- Terve, vanhus. Olen teidän rovastinne, tulin teitä tervehtimään. Sen kuultuaan muori rupesi vapisemaan juuri kuin suonenvedossa, niin että oli lysähtää kokoon eikä kyennyt sanomaan mitään. Rovasti auttoi vanhuksen penkille istumaan ja kysyi: »Mihin koskee, kun niin vapisette ja tulitte niin heikoksi?» Mutta muori ei kyennyt sanomaan mitään, vapisi vain ja syvään painuneet silmät rävähtämättä tuijotti rovastiin. Viimein kuitenkin hytkähti muorin povesta lapsellinen nauru ja hän virkkoi: »Rovasti -- rovasti, lienen hourannut. Minä äsken näin unta, että kuolema tuli minua noutamaan ja sanoi itseään rovastiksi. Vai rovasti. Oletteko sen rovasti Petreliuksen poika, joka oli minun rippikoulupappini?»
-- En ole Petreliuksen poika, minä olen kaukaa Etelä-Suomen poikia.
-- Minä en tunne sitä Etelä-Suomea. Oliko se Etelä-Suomi pappi, jonka poika olette?
-- Ei ollut, siellä vain koulun opettaja opettaa nuoria ihmisiä ihmisiksi.
-- Opettaja... Opettaja... Rovasti... Rovasti ... sanoi muori harhailevin silmin, mutta sitten surullisesti virkkoi: »Milloin ne on ne lukukinkerit, että saisin käydä kirkossa, ennenkuin se kuolema tulee noutamaan?» Kirkkaat kyyneleet näkyivät muorin silmien nurkissa ja koko ruumis vapisi hiljaa.
Ruustinna löi käsiään yhteen ja sanoi: »Tuossa nyt ollaan, kun Kaarlo tullessa pahoitteli, että ei tullut otetuksi rippineuvoja mukaan, jos joku kuoleva siellä erämaassa tarvitsisi.»
Rovasti ei osannut muorin kysymykseen muuta vastata kuin että ei se lukukinkeri ole kaukana. Mutta sitten rovasti sanoi hiljempaa, jottei muori kuulisi: »Minun täytyy muorille lahjoittaa tuo niin syvästi kaivattu apu. Tulen pyhän aikana tänne, kun ensi pyhänä ei ole rippiä, niin jätän kirkon sille veljenipojalle, nuorelle papille. Ja tulevalla viikolla saan sitten nähdä sen halmeen kyntämisenkin.»
-- Ai ai, mutta minä jäänkin tänne siksi, huudahti ruustinna ja kääntyen isäntään ja emäntään pyörein silmin kysyi: »Saisinko todellakin jäädä?»
-- Kuinka vain tahdotte, sanoivat isäntä ja emäntä reippaasti.
-- Se on päätetty, minä jään tänne ja sovimme täällä puusepän kanssa siitä säilyketynnyrin teosta.
-- Ja se on päätetty, sanoi rovasti, että minä tulen pyhäillaksi tänne ja silloin mielelläni pitäisin raamatunselityksen, jos on kuulijoita, ja muori saisi käydä niin hartaasti kaipaamassaan kirkossa. Kun nyt vain ei näinä päivinä muoria se unissa nähty rovasti tulisi noutamaan. Surisin kovasti, kun olin niin huoleton, etten ottanut mukaan rippineuvoja. Eihän ne tuossa käsilaukussa olisi paljon painaneet.
-- Eihän sitä tiedä, milloin se kuolema tapaa niin nuoren kuin vanhankin, virkkoi isäntä. Eihän tuo muori ole ollut kipeämpi nyt kuin moneen aikaan, ehkäpä se nämä päivät elää. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että tuuletta pökkelö kaatuu, tauditta vanha kuolee.
Sitten rovasti tarttui muorin käteen ja toisella kädellään silittäen muorin hopealle hohtavaa päälakea sanoi kovasti että muorikin kuulisi:
-- Suuri Jumala siunatkoon, rakas vanhus, teidän viimeisiä päiviänne, ehkä niitä ei liene enää monta.
Sen sanottuaan rovasti poistui saliin, johon tuli vielä isäntäkin.
Ruustinna istuutui keinutuoliin ja sanoi: »Voi kuinka täällä tuntuu somalta, kun tuolta puutarhasta tulee tuomen ja kukkien tuoksu. Meistä oli niin hauskaa tänne tullessa istua tuolla tiepuolessa kivellä, kun siinä vieressä komea tuhatvuotinen honka humisi haamun tuulessa laulaen viatonta luonnon lauluaan. Tulin ajatelleeksi, säästääkö tukkilaisen kirves sitäkään. Siinä oli niin hauska olla eikä tiedä, kuinka kauan siinä olisimme istuneetkaan, mutta jäljeltä rupesi näkymään teidän postinkantajanne, joka koko ajan juosta kipitti niin että oli jalkoja tiheässä kuin sianporsaalla ja valkea tukka leuhkasi ylös-alas. Se sanoi, että jos tulemme hänen matkassaan, niin pääsemme postinnoutajan venheessä yli järven. Mutta emmehän me siinä rinnalla pysyneet, kun se yhtämittaa juoksi. Näytti kuin se ei kävellä osaisikaan. Mutta kun se odotti aina väliin meitä, niin pysyimme mukana.»
-- Se poika saattaa juosta, sanoi isäntä. Se on Siuruasta köyhän mökin poika. Se kolme kertaa viikossa juoksee edestakaisin tämän välin ja tienaa meiltä markan jokaiselta kerralta. Se poika ei malta istua silläkään lepokivellä, missä te olitte istuneet. Siitä lepokivestä on vielä viisi virstaa tänne järven rantaan ja sen lepokiven tuolta puolen sitä aavaa suota kulkee meidän maamme raja, joten se lepokiven vierellä oleva honka säästyy tukkilaisen kirveeltä.
-- Vai niin on kaukana teidän maanne raja. Eikö ole käynyt metsien ostelijoita, sanoi rovasti.
-- On käynyt, yksi tullut, toinen lähtenyt, mutta ovat saaneet mennä sitä tietä kuin ovat tulleetkin, kuului isännän ylpeä vastaus.
Nyt rovasti katsoi kelloaan ja näki, että oli jo myöhä, ja hänellä oli varsinainen asiansa vielä toimittamatta. Hän kääntyi isännän puoleen ja sanoi vakavasti:
-- Kuulkaas, isäntä. Minulla oli varsinaista asiaakin tänne. Kun minä nyt olen täällä Tepaston pitäjässä ollut kolme vuotta ja näistä kolmesta talosta ei ole minulle tuotu kesä- eikä talvisaataviani enkä mielelläni rupeaisi oikeuden kautta perimään, niin lähdin täällä sen asian tähden käymään, kun muutenkin olen tästä teidän maanviljelyksestänne kuullut, vaikka en läheskään niin paljoa kuin se itse paikalla nähden on.
-- Kun annatte laskun saatavistanne, niin saatte omanne tällä minuutilla ja olisitte joka vuosi saanut, kun olisitte hakenut tai laittanut valtuutetun hakijan.
-- Eihän se hakeminen tahdo käydä päinsä. Onhan minulla sanomalehdissä ja kirkossakin ilmoitetut kantopäivät.
-- En minä perusta kenenkään kantopäivistä. Ken on saamassa, se käyköön kotoa.
-- Ettekö kruunun veroakaan käy maksamassa määrättynä päivänä?
-- En kruunun enkä muitten. Nimismies on joutilaampi minua hakemaan täältä kotoa.
-- Mutta sehän perii palkkansa.
-- Se perii palkkansa, mutta se perii syystä. Minulle ei maksa kukaan palkkaa, vaikka minä hevosineni siellä päivän värjöttäisin vuoroani odotellen ja minä en vaihda päiviäni niin halvasta kuin nimismiehen täytyy täällä käydä. Niin sanalla sanoen, kun tekin annatte laskun, niin saatte saatavanne pitemmittä puheitta.
-- No kun se niin on, niin koska minulla on tänne tulo, niin kerkiän sen sittenkin. Minä vain sen vuoksi, kun muitakin on maksamattomia ja niistä on rastilista kirjoitettavana, niin tuota... Mutta koska niin on, niin kerkeämme vastakin, ehkäpä nämäkin toiset talot suorittavat silloin.
-- Ne ovat kumpainenkin minun hoteissani, niistä suoritan minä. Niissä on asumassa vain loiset.
-- No se on sen selvempi, sanoi rovasti tyytyväisenä.
Silloin tultiin käskemään isäntää illalliselle.
Isäntä lähtikin pirttiin. Rovasti ja ruustinnakin lähtivät jaloittelemaan pitkästä istunnasta. He tahtoivat myös nähdä talon illallispöydän. Se oli saman näköinen kuin päivällisenkin aikana, se vain erotusta, että nyt ei ollut keittokuppeja, vaan sen sijaan suuret viilihulikat, aina yksi kahteen henkeen. Muuten jokainen syömämies ja -nainen oli samalla paikalla kuin päivällisenkin aikana. Emäntä oli vielä poissa pöydästä, ja ruustinna kysyi silmät suurina: »Syödäänkö teillä joka ilta viiliä?»
-- Kyllä näin kesän aikaan. Meillä noitten niityssä olevien lehmien päivämaito pannaan hulikkoihin aina huomeniltaiseksi viiliksi. Kun iltaiseksi ei keitetä, niin syödään viiliä.
-- Ja lohiko aina kalana?
-- Lohi meillä on suolakalana niin kesällä kuin talvellakin. Eikä sitä kovinkaan paljon mene, kun aina on voita. Sen sanottuaan emäntä kehoitti vieraita menemään saliin illalliselle ja istui latvapäähän pöytää Hetviä vastapäätä, kun hänellä oli Hetvin kanssa yhteinen viilihulikka ja pikku Mooseksen osakin oli siinä. Pojan leuka olikin jo yltä päältä viilissä ja piimässä emännän istuessa pöytään.
Salin pöydällä oli vierailla samanlaista ruokaa ja samassa järjestyksessä kuin talonväen pöydälläkin, se vain erotuksena, että salin pöydällä oli kukkuralautanen metsonlihaviipaleita, mitä ei talonväen pöydässä ollut.
Rovasti istuessaan pöytään sanoi tyytyväisenä: »On tämä kummallinen talo, mutta ruokatalo on», ja rupesi puupäisellä veitsellä leikkaamaan leivästä viipaleita ruustinnallekin asti.
-- Se vasta on somaa, että minä saan jäädä tänne viilin syöntiin, sanoi ruustinna mielissään hymyillen ja rupesi voileipänsä särpimeksi puulusikallaan lohkomaan paksua viiliä.
Mutta rovasti, saatuaan leivästä palasia, lohkaisi kullanhohtavaa voita, levitti sitä palasensa päälle, sitten leikkasi paksun viipaleen lohta ja mielissään sanoi: »Tämän päälle se viili maistuu, on niinkuin ne ikävöisivät toisiaan. Etkö sinäkin halua, minä tuosta leikkaan palasen?»
-- En minä näin yötä vasten. Syö sinä lohta, minä syön tätä metsonlihaa.
-- Kyllähän siitä metsosta minäkin sentään osani otan, vaikka lohtakin lohkaisen. Huomeniltana ei minun edessäni olekaan lohi eikä metso, siksipä tänä iltana ottelen osani.
-- Ja kuolet sitten janoon.
-- Ei ole hätä tämän näköinen. Minä katan viilillä lohet ja metsot yhteen kasaan, sitten ei ole janosta pelkoa. Ja järven rannallahan tässä ollaan. Jos alkaa kovin janottaa, niin menen rannalle ja työnnän kieleni veteen kuin suolaista puuroa syönyt koira.
-- Vai niin sitä sinä teet, sanoi ruustinna pureskellen metson lihaa ja lusikoiden viiliä sekaan.
Salin perällä oli isännän tilava kamari, johon vieraita oli kehoitettu käymään yöksi. Sivuikkunasta oli sieltä näköala järven yli ja peräikkunasta isoon puutarhaan, jonka ympärille oli aikoinaan istutettu puurivi, vuoroin tuomia, pihlajia, koivuja ja kuusia ja kumpaiseenkin takanurkkaan petäjä. Petäjät ja kuuset ja koivut olivat tavallisen rakennushirren paksuisia ja pihlaja- ja tuomipehkojen vanhimmat rungot olivat nekin pienen hirren paksuisia, mutta sentään vielä nuorempien seuralaistensa rinnalla täydessä kukassa. Tänä kesäkuun valoisana yönä ne levittivät ympärilleen mieluisaa tuoksua, joka huoneen auki olevista ikkunoista tunkeutui sisäänkin. Tätä ryydintuoksuista, ihanaa ilmaa nauttivat rovasti ja ruustinna vielä pitkän aikaa. Ruustinna katseli avonaisesta akkunasta laajan puutarhan keskellä olevia monenlaisia kasvipenkkejä, muun muassa kahta leveätä, yli puutarhan yltävää hyötymansikkapenkkiä, ja ihmetteli, että täällä tämmöisessä marjamaailmassa hyötymansikoitakin näkee.
Täll'aikaa rovasti katseli isännän kirjakaapissa olevia kirjoja ja mielessään ihmetteli, kun siellä oli Kalevala, oli Kanteletar, Runebergin ja Kiven teokset sekä runsaasti muuta suomenkielistä kirjallisuutta, mutta ei ainoatakaan roskakirjaa.
Mutta nyt kaukaisimpaan pohjoiseen vaipuneen auringon ruusuhohteessa ruustinna veti ikkunan kiinni ja riisuutui ruvetakseen huoneen toiseen sänkyyn nukkumaan.
Sitä esimerkkiä seurasi rovastikin, painoi kirjakaapin oven kiinni, katsoi vielä pöydällä olevaa suurta paksukantista Raamattua, mitä painosta se oli, ja siirtyi toisen sängyn luokse riisuutumaan.
Ruustinna nukkui heti, kun oli heittäytynyt maata ja hetkisen mielessään salaa ihmetellen katsellut kaikkia kotikutoisia sänkyvaatteita taidokkaasti koristettuine reunuksineen. Mutta rovastin silmät vielä sängyssäkin hänen selällään, kädet pään taakse ojennettuna loikoessaan maaten harhailivat valveilla ja ajatukset hänen tahtomattaan liikkuivat siinä toisella seinällä häntä vastapäätä olevassa korkeassa, melkein lakeen asti yltävässä kirjakaapissa, sen sisällössä, sen vierellä olevissa sanomalehtinauloissa, missä oli kaikkien puolueitten lehtiä hyvässä järjestyksessä ripustettuina nauloihinsa ensimmäisestä numerosta viimeiseen asti.
Muistuipa mieleen isännän tarkkuus, kun suuren suurien ruisaittojen omistaja lapsen kädestä lattialle pudonneen pienen leipämurun poimi suuhunsa. Syntyi omituinen kuva mieleen: hän muisti hevoshaan veräjän poskessa nähneensä pitkän korin, johon joka päivä kuuluttiin säkillä vietävän kauroja tamman varsoineen syötäväksi. Kiiltokarvaisten hevosten selätkin olivat ojassa eikä luuta tuntunut kuin otsassa. Tämä kaikki sekaantui rovastin mielessä selittämättömäksi arvoitukseksi. Kaiken aikaa Tepaston pitäjässä ollessaan hän oli kuullut Kentän asujaimia mainittavan mustimmiksi herrojen ja kaiken sivistyksen vihollisiksi, ja kuitenkin mihin vain silmä sattui, koti puhui aivan hienoimmasta sivistyksestä, siitä todistivat yksin akkunasta näkyvät, yön ruskohohteessa hymyilevät puunlehdetkin. Mutta viimein, kun huoneseen hiipivä valo jo rupesi kirkastumaan, vaipuivat rovastinkin silmät uneen hänen itsensä tietämättään ja syvä kuorsaus kuului, kun talonväet nousivat lähteäkseen töihinsä. Mutta ennenkuin talonväet kokoutuivat aamiaiselle, oli rovasti lähtenyt kotimatkalleen joutuakseen edes tulevaksi yöksi kotiinsa.