Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta. Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti: »Kyllä se tuo tepsii.»
Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»
-- Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin, mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.
-- Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.
Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan: »Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»
-- Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä, jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.
-- Minun? Miten se minun on maksettava?
-- Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.
-- Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen asiaan syytön kuin taivaan enkeli.
-- Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.
-- Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en sille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä vastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja hieman alakuloisella äänellä.
-- Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä hieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan nimismiehen selitys oikealta.
-- Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi nimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston käräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan kaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia neuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse osaisittekaan.
Isännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun kenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen ohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä tavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä valkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten oli nähnyt herrainkin tekevän.
Kun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan, nähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut aisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: »Se kuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt lämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja, pahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä laskuun.»
-- Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen hautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki nimismiehen olevan lähtöpuuhissa.
Nyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä neljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä se määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on saatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva seinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen vieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.
Eikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti Jyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin neljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa, ja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille. Somalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho Pyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla painolla sanoi: »Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun näkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä lähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi suolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota. Sen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.» Sen sanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin näyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.
Kun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan kenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen, kävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä, eivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään tietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne jo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua, niin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan kenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun asti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja kolmesataa markkaa.
Se ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja kahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen ajaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista kotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien vieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä. Katseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja niitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella hyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.
Käräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen isännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho Pyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos Honkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään Honkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä parhaaseen aikaan.
Pyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut paljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi leimat. Sitten sanoi: »Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös teidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään mielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen. Olen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta oikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä ensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden sanoo. Tämä päätös kuuluu näin.»
Sen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään, ojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset jalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.
'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja on tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei ole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon jälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut leikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin ollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan kenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa markkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'
Sitten Pyökäinen viskasi vihaisesti paperin pöydälleen ja sanoi: »Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin Jyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli jääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta käytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä vaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin minun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa tämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia, jotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee muitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen liika-ajon.»
Honkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä äänellä hän alakuloisesti sanoi:
-- Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja vanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista näytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun puolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja korkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.
-- No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten koppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: »Ketä niistä ilmoitatte todistajaksi?»
-- No Kinnulan Kalle, Kalle Kinnunen siinä oli aivan nimismiehen vieressä, kyllä se sen kuuli ja luulen, että muistaakin. Ja Kämäräisen Santeri, Santeri Kämäräinen, oli myös siinä ja onhan siinä kartanon täydeltä, olivat tulleet kummaa katsomaan. Siinä oli Hiltusen Ristokin, Risto Hiltunen. Siinä oli ollut Tuokkilan Iikkakin, Iikka Tuokkinen aivan lähellä, kyllä sekin oli kuullut ja muistaa, se on siksi teräväpäinen mies.
-- No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja pani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten heittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja varmalla äänellä sanoi: »Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo todistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.»
-- Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä edemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten syvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman matalalla värisevällä äänellä.
-- Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä kuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi täälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä todistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun saivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja tekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä kyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.
Sitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen kolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen isännän kirjoittaa nimensä.
Honkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu voisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei kysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse tullessaan sanoi: »Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.»
Pyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille asianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren nenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen nimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: »Hyvähän siitä tuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.»
Sitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: »Tämä käräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain vetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.»
-- Minkä verran sitä pitäisi olla?
-- No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.
-- No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä lompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan olevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi lähtemään kotiinsa päin.
Syyskuun pilvinen ilta rupesi hämärtymään mustaksi yöksi. Pehmeät, harmaat, aivan puitten latvoille laskeutuvat pilvet hienosittain tihkuttelivat vettä. Ilma oli tumma, läpinäkymätön ja pimenevä, kuten Honkaniemen isännän mielikin lähtiessä Jyhmälän kaupungista kotiin päin. Mutta ei tuntunut haluttavan jäädä sinnekään yöksi. Hän nousi vain kärryihinsä ja käänsi Osmonsa taivalta kohti.
Osmo tapansa mukaan katkeamatta, kiirehtimättä juosta hölkötteli ja selkäkulkunen soi säännöllisessä tahdissa katkeamatta. Muuta ääntä siinä sateenvihmaisessa yössä ei kuulunut kuin kulkusen ääni ja ratasten katkeamatoin kahina hiekkaisesta tiestä, ja väkistenkin kiertyi Honkaniemen isännän mieleen äskeisen asian koko kuva. Nyt näkyi kuin avoimesta kirjasta se erehdys, että tuli annetuksi leikata Pilkka juuri tänä keväänä -- sen olisi voinut tehdä vastakin -- ja naapureitten kovuus, kun eivät antaneet hevosta Pilkan sijalle. Ja nyt koko tuo tavattoman tärkeä asia riippui kuin hienon hienosta rihmasäikeestä, voitiinko saada liiasta ajosta syytteeseen. Sekin säie siinä mustassa yössä katosi olemattomiin ja sitä mukaa kuin sateesta kastuva takki hartioilla kävi yhä raskaammaksi ja aina vain raskaammaksi raskautui mielikin. Eikä koskaan elämänsä aikana ollut Honkaniemen isäntä tullut niin raskaalla mielellä kotiinsa kuin nyt tänä syyskuun mustana yönä.
Niin kävi kuin Honkaniemen isännän mieli kaupungista palatessa ennustikin, että hovioikeus ja senaatti vahvistivat kihlakunnanoikeuden päätöksen ja vielä päälle päätteeksi senaatti tuomitsi kenraalikuvernöörille maksamaan lisiä kuluja viisi sataa markkaa. Ja Pyökäinen vaati vielä entisen lisäksi kolmesataa.
Nyt näytti Honkaniemeläisten mielestä siltä kuin koko maailma olisi kääntynyt ylösalaisin, pohjapuoli päällepäin, ja kuin olisi mahdoton elää.
Hevonen oli mennyt kuin kaivoon ja sen jäljessä viimeistä penniä myöten talon rahat, joita kymmeniä vuosia oli tavattomalla säästäväisyydellä kartutettu. Sen lisäksi ihmisten ylenkatse mustana painajaisena. Kun lähtivätkin herrojen kanssa käräjänkäyntiin! Tämän kaiken lisäksi kaikki kyydittävät tulivat entistä röyhkeämmiksi ja vaativaisemmiksi. Jokainen kyydittävä tiesi, että kievarin hevosen saa ajaa vaikka kuoliaaksi. Elämä oli nyt kaikin puolin kuin vastamäennousua: ylivoimaisin ponnistuksin eteenpäin mentävää.