Kymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä aamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin juoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten sanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän heitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin sanoi: »Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen välissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan meidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui Taulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä päin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen armeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan kiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut... Kyllä ne meidän poikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit venäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle. Tykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven ammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa samalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten menivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet kiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut. Törmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja juosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda. Emme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä ja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä syttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja ampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei sotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon. Tuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme kauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja korjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen uneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan... Ei usko, joka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa omiensa helliin käsiin... Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä haavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja ryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin suurempi.»
-- Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.
-- Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne, jotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta pakottajat ja yllyttäjät ammutaan... Mutta minähän tässä unohdan varsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos kerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki mitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat säilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi. Asemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.
-- Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille. Olisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän ostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei osannut silloin vielä myydä.
-- Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei muuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.
-- Ei suinkaan tässä kiinni ottavaa ole. Rehuja kyllä jää, mutta tuossa Leppimäessä asuu huonemiehenä Samppa Ketonen, se saattaa puntarilla myydä savottalaisille. Se on siksi luotettava mies, että sille saattaa uskoa. Ja se saattaa myydä nuo viimeiset perunatkin. Lähden toimittamaan Sampalle, alkakaa panna matkaan lähteviä hynttyitä kokoon, sanoi Mooses ja lähti Leppimäelle.
Martan äiti oli äänettä kuunnellut Mooseksen ja Martan päätöstä, jalallaan vain liikutteli kehtoa, missä Joeli nukkui, ja käsillään parsi Mooseksen kinnasta. Mutta kun Mooses oli mennyt, niin hän kysyi: »Metsoako vai matikoita keitetään viimeiseksi keitoksi tässä talossa, kumpaisiakin on? Mooses eilen toi kaksi metsoa ja tänä aamuna kymmenen isoa matikkaa.»
-- Keitetään matikoita, niistä saadaan keitto pikemmin kuin metsosta, sanoi Martta ja alkoi kahmarehtaa perunoita kuoriakseen ja sanoi: »Näitä on toki meillä siellä kotona yli kolmekymmentä hehtoa. Ne ovat siinä metsäkuopassa, joka näkyi säilyneen.»
-- Onpa niitä sitten siemeniksi jos syötäviksikin, sanoi Martan äiti ja lähti eteisen säiliöstä noutamaan sitä madenippua peratakseen siitä keittoon sen verran kuin Martta halusi panna pataan.
Mooses palasi kohta Leppimäeltä Samppa mukanaan ja loistavin kasvoin sanoi: »Samppa muuttaakin tähän taloon asumaan ja myy nuo viimeiset rihkamat, mitkä jää, ja valmiit matikanpyydykset jäävät hänen hyväkseen.»
-- Mutta kuulkaas isä, sanoi Martta. -- Reet ja kärryt ovat meiltä kaikki palaneet ja astiat ovat kaikki palaneet. Patakaan ei saa unohtua. Ne täytyy saada mukaan.
-- Reet ja kärryt. Ne pitänee lähteä viemään etukäteen asemalle, sanoi Mooses.
Samppa sytytti piippunsa, puhalteli muutamia henkisavuja ja sanoi: »Teillä kun on pankkoreet ja tuommoinen hevonen, niin menee kerralla vaikka tämä talo täysineen, kun laitetaan pankkorekiin.»
-- Todellakin. Rupeat sinä avuksi, niin lähdetään laittamaan.
Samppa lähtikin piippuaan vedellen ulos. Sampan jälkeen lähti Mooseskin ja ovessa mennessään sanoi: »Pankaahan pata täyteen matikoita.»
Samppa ja Mooses laittoivat nyt etureen ja takareen välille neljän sylen pituiset vankat alustat, köyttelivät ne kiinni pankkoihin ja niitten päälle panivat karjan muurin, kärryt aisoineen, suuren rullakarhin, piikkikarhin, kääntöauran ja sahra-auran aisoineen ja niitten päälle kirjakaapin kirjoineen ja puuastioita, saaveja, ammeita, ämpäreitä ja kiuluja ja niitten sisään separaattorin kaikkine siihen kuuluvine astioineen ja päällimmäiseksi heiniä matkaevääksi elukoille. Ja oli nyt kuorman harja melkein räystästen tasalla. Tulipa Sampan vaimokin Reeta-Liisa katsomaan lähtijöitä ja pirttiin tultuaan hyväntuulen näköisenä sanoi: »Onpa tuossa kartanolla kuorma, joka hieman muistuttaa majanmuuttokuormaa.»
-- Se se onkin, sanoi Martta.
-- Mutta kun toki tulitkin meitä auttamaan, kiitteli Martan äiti. Meillä kun on kaksi lehmää talutettavana ja tuossa kehdossa mies kannettavana, niin lähdet toista lehmää taluttamaan, minä kannan tuon miehen alun.
-- Lähdetäänpä vain, sanoi Reeta-Liisa.
Samppa ja Mooses tulivat pirttiin kyselemään, mitä vielä olisi lähteviä.
-- Tuo kehto ei saisi jäädä ja tuoliakaan ei ole siellä kotona yhtään, nekin ovat siellä palaneet.
-- No, ne saatetaan panna viimeiseksi tuonne kuorman perään köyden päälle, sanoi Samppa rauhallisesti ja sytytti taas piippunsa.
-- Mutta siinä on kätösen toimet, ennenkuin tuo kuorma on vaunuun aseteltu. Sampankin on lähdettävä sinne avuksi ja pitäisi joutua sinne aikanaan.
-- Kyllä nyt on kello kuuteen aikaa vaikka tehdä vaunukin uudesta, yhdeksättä vasta käypi kello. Mutta parempihan sitä on aikaa myydä kuin ostaa, sanotaan. Lähdetään sentään vaikka paikalla, sanoi Samppa piippuaan vedellen.
-- Ei ennen syöntiä. Matikkakeitto jo kiehuu, sanoi Martta ja nosti Joelin kätkyestä virkistelemään ja syömään, jottei lapsen tarvitsisi unisena ja syömättä lähteä taipaleelle.
-- Onpa siinä lihava poika, ei uskoisikaan puolivuotiseksi, sanoi Reeta-Liisa katsellessaan Joelia, kun se suurilla pyöreillä silmillään katseli ympärilleen.
-- Onhan tämä tämmöinen pullukka. Siinä on sotavuoden poika. Ei tiedä mies, mitä maailmassa tapahtuu... Muuten tämä on niinkuin nykyoloissa pitää olla. Tämä ei kyllästytä hoitajaa. Itkeä ei osaa ollenkaan, ähkäisee vain, kun jotakin puuttuu. Tarpeet kun on tasaisin, niin maata möllöttää siinä mihin pannaan... Semmoinen sitä sinä olet, sinä äidin pullukka... Nyt sitä lähdetään kuitenkin kotiin.
Sitten Martta antoi Joelin Reeta-Liisan syliin ja lähti äitinsä avuksi keittiöön. Kohta toivatkin sieltä pirttiin keittopadan, josta Martan äiti rupesi täyttämään kuppia. Martta kantoi muuta ruokaa pöydälle ja sanoi: »Nyt syömään ja sammaleen. Meidän pitää tuon tavaran paljouden kanssa joutua asemalle, tavarajuna tulee neljän aikana, meidän on tavarajunassa matkustaminen, kun on eläimiä ja muutakin tavaraa.»
-- Niin todellakin, sanoi Mooses istuessaan pöydän taakse.
-- No kyllä nyt sentään on päivää, ei ole kello yhdeksääkään, sanoi Samppa istuutuessaan vastapäätä Moosesta höyryävän kukkurakupin kohdalle.
-- Mutta tuo kello seinälle muuten olisi unohtunut, jos sinä et olisi kelloa maininnut, sanoi Mooses vetäessään paksua mateen murua kupista.
-- Minullepa tuo olisi jäänyt, meillä ei olekaan kelloa, sanoi Samppa.
-- Eipä se joudu sinulle, siellä tuskin lienee seinäkelloa.
-- Ei ole, palaneet ovat nekin, sanoi Martta pistellessään matikkavelliä Joelinkin suuhun.
Kun syömästä oli päästy, täytettiin kaksi suurta tuohikonttia ruokatarpeilla ja ruoka-astioilla ja toisen kontin pohjalle joutui kaksi metsoakin. Sitten Joelin kehto vaatteineen ja kehdossa vaatteitten sisässä seinäkello ja kaksi tuohikonttia ja pata sidottiin kuorman jälkipäähän. Pian nähtiin Saunajärvellä kokonaisen talon kokoinen kuorma, joka hiljalleen eteni asemalle päin ja vähän jäljempänä kaksi lehmää, jotka ikäänkuin jotakin pahaa aavistaen haikeasti ammuen pyörähtelivät taakseen katsomaan. Mutta kun Anna oli taluttamassa etumaista ja Martta Joelia kantaen hätisteli jälkimmäistä, niin ne kävellä lojottivat tavallista lehmän käyntiä ja hupenivat järven takaa metsän rinteestä näkyvään tien aukkoon. Ammunnatkin kerta kerralta rupesivat heikkenemään ja kohta ei kuulunut ollenkaan.
Väinölle saatiin matkalta eräästä ruumisarkkutehtaasta valkea arkku, se vietiin mennessä kotiin. Ja kun elukat oli saatu suojiin ja ruokaa eteen, niin ensimmäiseksi työksi pantiin Väinö arkkuun ja kannettiin pajaan seuraavana päivänä haudattavaksi sankarien hautausmaahan. Kun Martta sai Joelin hoidetuksi kehtoon nukkumaan ja Mooses rupesi kehtoa heiluttamaan, niin Martta laittoi riihen uuniin puuta palamaan, jotta edes vähänkään lämpiäisi. Sitten hän kaivoi kontista metson, istui lattialle ja rupesi siitä laittamaan illalliskeittoa.
Kun Joeli oli nukkunut, rupesi Mooses katselemaan, mitä laitetta saataisiin pöydäksi ja sanoi:
-- Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sianlihaa. Oli vahinko, kun ei pantu mukaan yhtään pöytää.
-- Se tuvan pöytä olisi ollut niin sievä ja kevyt, ei olisi paljon painanut, mutta ei kenenkään juolahtanut mieleen, sanoi Martan äiti ja lähti toiseen riiheen hoitamaan lehmiä.
-- Ehkäpä huomenna saadaan jostakin edes joku pöytä, sanoi Martta lohduttomasti nyhtäessään metsosta höyheniä. Martan mieli painui raskaaksi, kyyneliä tipahteli helmaan. Sitä hän ei kuitenkaan valittanut, nyki vain höyheniä, niin että rapsahteli. Viimein hän kuitenkin sanoi: »Ainako kyynel silmissä täytyy muistaa sitä yötä, jonka Joelin kanssa tässä tämän uunin edessä vietimme... Olisihan nyt jo iloon syytä. Ja ilon kyyneleitä nämä lienevätkin, vaikka murheen tietä tulevat esiin.»
Mooses ei siihen virkkanut mitään, vaan lähti ulos katsomaan, löytäisikö mitään esineitä, joista saisi pöydän tapaista, ja kohta toikin kaksi tyhjää maaliöljytynnyriä ja laudan pätkiä ja ihastuneena sanoi: »Kohta se on pöydän puutoskin toisissa taloissa eikä meidän kotona.» Hän laittoi tynnyrit lattialle pystyyn erilleen toisistaan ja pani niitten päälle lautoja. Mukana tuotuja ämpärejä hän asetteli sivuille ja niitten päälle laudanpalasia istuimiksi.
Martan mielikin näytti ilostuneen, ja isänsä puuhat nähtyään hän sanoi: »Tosi on, että lyöjä ei asetta puutu. Siinähän on nyt pöytä ja istuimet sivulla.»
-- Niin siinä on, sanoi Mooses ja pani riihen uuniin lisää halkoja.
Martta sai nyt metsosta höyhenet pois ja laittoi riihen uunin hiilustalle padan tulelle, mihin paloitteli metson kiehumaan.
Martan äitikin tuli ulkoa maitokiulu kädessään ja sanoi: »Vähänpä lähti lehmistä maitoa, ei täyttä kiulua kahdesta lehmästä. Ja ne oudostelevat nytkin sitä asuntoaan, ynähtämään mielivät ja nuolivat minua lypsäessä niin, ettei tahtonut loppuakaan tulla. Kun minä puhuttelin niitä ja panin paksulta olkia vuoteeksi, niin näyttivät sen ymmärtävän ja rupesivat syömään.»
-- Nella se oli kummissaan vaunussa, sanoi Mooses. Se vain hajalla jaloin seisoi jäykkänä kuin puuhepo ja kun minä lähdin poistumaan, niin sille tuli hätä, se rupesi palavin silmin hykähtämään, että koko ruumis tutisi mukaan. Minä kun seisoin luona, puhuttelin ja harjaa sukostelin, rauhoittui se ja painoi päänsäkin rintaani vasten, niin että ihan voi lukea sen rukouksen: »Älä heitä minua tänne, kuolemme yhdessä!»
-- Sama se oli lehmilläkin. Haikea ammunta pääsi, kun minä poistuin vaunusta, eikä syönnistä olisi tullut mitään, jos minä en olisi ollut vaunussa, sanoi Anna.
-- No, hyviäpä täällä kuitenkin näkyy olevan heinät, apilasnurmia näkyvät olevan, kyllä ne täällä sentään kotiutuvat, sanoi Mooses ja alkoi heittää päällysvaatteitaan, kun riihikin rupesi tuntumaan lämpimältä.
Keitoskin rupesi joutumaan ja Anna kaivoi kontista muita ruokia, kuppeja ja lusikoita pöydälle.
Kun Martta sai kupit täytetyksi keitolla, niin Mooses istuessaan syömään sanoi: »Muistuttaa tämä illallinen vielä Saunajärven erämaan illallista, mitä perästäkin seurannee.»
-- Jumala yksin tietää, sanoi Annakin ja istui toisen ämpärin päälle.
Martta otti Joelin syliinsä ja istui toiselle puolen pöytää ja sanoi: »Huomenillalla ehkä lienen taas armeijan illallisella. Huomenaamuna päivän valjettua toimitetaan ruumis hautaan. Minä vain neuvon teille viljakätköt ja perunakuopan, sitten lähden... Junassa kuulin, että Hiidennivalla punikit ryssineen laittavat suurta varustusta. Siellä tulee taas kuuma yhteenotto, siellä tarvitaan minuakin... Isä ja äiti, toimikaa täällä miten ymmärrätte. Nyt lumen aikana mikä on teillä, isä, aikaa, niin alatte hommata vointinne mukaan hirsiä asuinrakennusta varten ja vieläpä aloittaa rakentamistakin. Olen ajatellut, että uusi rakennus tehdään samanlainen kuin entinenkin oli: toiseen päähän pirtti, toiseen päähän saman kokoinen sali ja välille eteinen, kaksi kamaria ja keittiö. Kyllä sen näette entisen rakennuksen kivijalasta.»
-- Kun osuisi omaan metsään.
-- Tuosta kolmannen riihen luota lähtee tuonne itää kohti kärryillä ajettavan tien aukko. Se vie metsään, eikä tarvitse monta sataa syltä mennä, ennenkuin rupeaa näkymään hirsipuuta minkälaista vain haluaa... Ja jos minä rupean viipymään, etten toukojenkaan tekoaikana kotiutuisi, niin tuohon puimahuoneen sivulla olevaan peltoon kylvetään ohraa ja kauraa. Tuo kosken puoleinen pelto on laihona ja tämä välipelto jää rukiin maaksi. Rintapeltoon kylvetään peruna, ja mikä jää perunalta, se kylvetään vihantarehuksi... Auttanee tuo toki Jumala Suomen sankareita, että silloin jo olen kotona... Mutta ennen kaikkeahan teillä on tähän riiheen tehtävä uuni, jossa saatte leipää kypsäksi ja edes yksi ikkuna tälle sivulle.
-- Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.
-- Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä pisteli velliä Joelin suuhun.
Kun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista vaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva hiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen tummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän sanoi huoahtaen: »Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi... Sijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä kussa kuoleman pitää.»
-- Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi Martta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.
Edellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan painostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.