Kesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät muistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa seurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista. Syksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan toivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan viljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus asetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin elintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain viljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten viikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon saadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille, joka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa. Moosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa viljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä ollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot myytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen ja Annan rauhaan.
Mooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he tiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun taas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa jaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille vieläkin vähemmän.
Mooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi Kentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan aikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon loukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan vieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta Nellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.
Muutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla, samanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä Suomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä hirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei saanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi ruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli Uuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: »Teillä ön vielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin elintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä kilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan kymmenentuhatta markkaa.»
Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset, ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa kun tahtonette.»
Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne ovat, ei niitä ole varastettu.»
-- Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.
Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa! Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa ja vielä siemeniäkin... Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!» »Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.
Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa heti huomenna vangitaan.
Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.
Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot, otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa, kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»
Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.
Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa. Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt, Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»
-- Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne vievät senkin.
-- Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?
-- Oikeuttako ne ryövärit katsovat? virkkoi Mooses katkerasti. Sitähän meillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin oli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole viety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään, niin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella ahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään asti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan. Siinä on sitten laki ja oikeus... Olisivat kaikki nuo nykyiset nälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin kenelläkään ei olisi nälkä.
-- Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja joutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä sieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan pöydälle ja sanoi: »Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin, vaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.»
Pöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman palasen siikaa ja sanoi: »Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina talvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän, niin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.»
-- Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon. Tynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes saisi pitää.
-- Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman lievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja kaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle ja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla ammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset kantoivat raskaita säkkejä rekiin.
Mooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen olalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin, kun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi täytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan tielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään järven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.
Kotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt penkin alle: »Kuinkas kävi voiämpärin?»
-- Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat... Sanoivat vain, että Tepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte kortilla osanne kuten muutkin.
-- Kortilla... Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja heitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi, miten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu hevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys kävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä tarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä tultuaan Mooses sanoi: »Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy saavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa polkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.»
-- Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa. Minä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen ovi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne haudattuna.
Sen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja lähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein kasvoin sanoi: »Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin paljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin tulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä saavia.»
-- Vai kertyy sieltä sentään niin paljon... Mutta pysyyhän ne sielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki jättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.
Anna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo hämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen sanoi:
-- Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin seinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.
-- Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja kellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.
Tänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta kumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan huoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten sivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen pinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi satumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat neuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin ne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet elintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta saavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita jauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät tienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää. Päätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille olivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat terveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä kuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään haapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi. Ehkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä kaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: »On ollut mustia jos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole elon tie näkynyt kuin nyt... Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä vielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua... Muistan taas sen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei kunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että se Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä kertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se näkyy koituvan.»
Anna huokasi syvään ja sanoi:
-- Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme viikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan hierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä toiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota polttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja raiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten meiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet eikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme niitä, jotka sodan jaloissa ovat.
-- Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses. Sitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin kellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.
-- Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan jalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.
Aamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta tekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja, niin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta kantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä käsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia vuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa kuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin niin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että jauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin parhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin haapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja sanoivat: »Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla saadaan näin kauniita jauhoja.»
Edellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja siitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja viipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja niillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista se ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili: »Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli kuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö... Vaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.»
-- Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys sekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman näköisenä pistellessään velliä.
-- Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan perunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin Mooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan ihmisen ruokaa.
Tänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt paremmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään sanomalehteä.
Sekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään tietoja, miten siellä sota myllersi.
Kun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja maailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika tulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului Kentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt työväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit olivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut istumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat lahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.
Kun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa ennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut punaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja kaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai kahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut puhetta.
-- Voi maailmaa pahennusten tähden!... Salliiko tuota vanhurskas Jumala?... Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko murhamies on kotiinne päässyt?... Eivät menneet edes Amerikkaan!
Kyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi sydänalaansa.
-- Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on kirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut kukaan aavistaa tällaista... Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja Martasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.
-- Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.
-- Se ei merkitse kuolemaa eikä elämää, sillä se maailma kun on punaisten hallussa, niin sieltä eivät pääse kirjeetkään... Kun jaksaisi olla aivan ajattelematta mitään, niin se olisi helpointa.
-- Kun jaksaisi, mutta se on mahdotonta, sanoi Anna ja esiliinallaan pyyhki kasvojaan.
-- Siihen täytyy tottua siihenkin, kun kuitenkaan ei ajattelemisella mitään voita.
-- Taava ja Martta, ne lapset eivät kertaakaan vanhempiensa mieltä murheelliseksi saattaneet.
-- Kun emme heistä vielä mitään tiedä, niin on nyt varhaista ruveta noin murheelliseksi, sanoi Mooses ja oikaisihe penkille varsin näyttääkseen, että hän ei huolehdi.
Annakin katsoi kelloa, se oli jo yli kymmenen, hän kävi eteisen kaapista tuomassa siianpuoliskon ja kanturaisen haapajauhoista tehtyä rieskaa. Sitä nousi Mooseskin pureskelemaan kuin tavan vuoksi, vaikka ei kumpikaan, ei siika eikä rieska paljon kulunut. Äänetönnä Mooseskin istui pöydän takana, silmät harhailivat sinne tänne ja leuat liikkuivat vain harvakseen. Hän pureskeli vielä viimeistä palaansa kellistyessään yövuoteelleen. Annakin palaansa pureskellen vei ruokien tähteet eteisen ruokakaappiin, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelleen. Muuta ääntä ei nyt Uudentalon asunnossa kuulunut, saksalainen seinäkello vain seinällä hiljalleen hoki: tik tak, tik tak, tik tak.
Kaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu. Mieli pysyi kuitenkin raskaana.
Eräänä päivänä oli lauha tyyni ilma. Mooses meni jo päivän valjetessa järvelle mateenpyydyksiään katsomaan ja ennenkuin aurinko oli noussut, toi sieltä kaksi kilonpainoista matikkaa ja sanoi: »Pane sinä nämä matikat pataan ja suurusta selvillä jauhoilla, että edes kerran kuukaudessa saadaan oikeata ruokaa.» Anna sen kuultuaan tuli hyvälle tuulelle, pani padan tulelle, rupesi perkaamaan kaloja ja käsiselällään pyyhkäisten suutaan sanoi: »Suuta niin makeasti syyhyttää, vieras kai tälle kalakeitolle aikoo.»
-- Kukapa häneen nyt sattunee, sanoi Mooses hieman alakuloisesti, istui hellan luokse ja pisteli pieniä kuivia hongan oksan kapuloita padan alle. Edellisellä viikolla ei Mooses ollut ollut oikein terve ja niin ei tuiskun ja pahan ilman takia ollut saanut hankituksi puita, joita ei muita saanut ottaakaan kuin tukkilaisten murroista oksia. Nytkään ei Mooses tuntenut itseään aivan terveeksi, tuntui vilustavan, sentähden hän ei heittänyt takkiaan eikä lakkiaankaan. Takki yllä lujasti napitettuna ja lakki päässä allapäin hän vain istui hellan edessä ja aina pisti sormenpituisen puukapulan padan alle, kun näki entisten sulavan hiiliksi. Viimein hän sanoi: »Tänä päivänä olisivat metsot kesyjä, kun on tyyni ja näin lupsakka ilma. Luulisin tuolta Leihunvaaran takalistolta löytyvän, kun siellä eivät ole savottalaiset liikkumassa. Mutta en tiedä mitä tehnen. Puuta ei ole muuta kuin tuossa nuo muutamat kapulat, joilla ei saa tätä huonettakaan lämpimäksi... Minulla tuota ei mahtane enää olla monta päivää elämänkään aikaa. Minulla on jaloissa pöhö, joka ei ole muusta kotoisin kuin huonosta ravinnosta.»
-- Pöhö, huudahti Anna säikähtäen niin että veitsi putosi kädestä.
-- Pöhö se on. En ole sitä sinulle tahtonut sanoa, ajattelin että tuo menisi ohi, mutta nyt sanon, kun se päivä päivältä tuntuu kohoavan ylöspäin. Nyt tuolta järveltä tullessani tunsin, että se jo ahdistaa henkeäkin... Katsohan sinä näitä jalkojani. Ne ovat niin kylmät, etteivät ne lämpiä missään ja niin raskaat, ettei niitä tahdo jaksaa liikutella.
Mooses riisui kenkänsä ja sormiensa nenillä paineli turvottuneen näköistä jalkapöytäänsä. Siihen jäi sormien jäljiltä syvät kuopat, joitten pohjat näyttivät kuolleelta vereltä.
Anna sen nähtyään löi käsillään rintoihinsa ja sanoi: »Hyvä Jumala sentään... Vielä sinä puhut metsoista Leihunvaaran takana!»
-- Niin, ajattelin että jos niillä kuitenkin hiihtää tojottaisi kuten puujaloilla, kun nyt ei syvään upota suksea eikä pakkanen palele.
-- Kyllä näkyvät sinulta metsot pysyvän Leihunvaaran takana ja vielä likempänäkin.
-- Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada. Ajan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia tukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos huomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi Mooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.
-- Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla jaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi, sanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.
Mooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan alle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen ikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa. Mutta kummeksien hän sanoi: »Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?» Samalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:
-- Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä näöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.
Annakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:
-- Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?
-- Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.
Anna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi, että katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja lähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi huutaa: »Martta kultaseni, Martta kultaseni!»
Martta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi siihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään ja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu viilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he lähtivät taloon.
Mooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja helähtivät Martan iloiset sanat: »Jumala olkoon kiitetty, että näen teidät elossa ja terveenä!» Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa penkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.
Mooses sanoi nyt nauraen: »Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun kerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä hyvää nyt tuonetkaan?»
-- Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin teidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että täytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä mitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.
-- Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen liikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.
Anna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja peitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään ajatella kysyi: »Miten Taava jaksaa?»
Martan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi: »Voi kun kysyttekin!... Se on sodan uhrina.»
Anna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: »Kuollutko Taava?... Moneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten olisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.»
-- Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan uhreina, sanoi Martta vapisten.
Mooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: »Teppo ja Väinökin kuolleet?»
-- Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.
-- Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.
-- Oikea sota ja niin julma sota, ettei sanoilla voi kaikkia sen julmuuksia kertoa.
-- Voittavatko ne punaiset sittenkin?
-- Eivät ne voita. Valkoiset ne lopussa voittavat, mutta punaiset ja ryssät siitä vihasta polttavat ja hävittävät kaiken, mikä maan päällä on. Enemmän kuin kymmenen taloa meidänkin kylässä tässä kolmantena yönä paloi yht'aikaa. Taloista ryöstetään kaikki, mikä kaluksi käypää on, ja sitten huoneet paloöljyllä ruiskutetaan sisältä ja päältä ja sytytetään tuleen. Kolme riihtä, puimahuone ja vanha sauna jäi meilläkin palamatta. Uusi saunakin poltettiin, kun siinä oli pesutupa, jota paremman puutteessa olisi voinut asuntona käyttää.
-- Eikö siellä niitä suojeluskuntia ole? kysyi Mooses.
-- On siellä suojeluskuntia, mutta ne eivät saa aseita. Oli meilläkin suojeluskunta, jonka Teppo ja Väinö perustivat, ja sillä pitivät kauan punaisia kurissa, etteivät meidän kylässä saaneet tehdä mitään. Aseista kun oli kova puute, niin Teppo sai houkutelluksi erään venäläisen punaisten varastosta varastamaan aseita. Se eräänä yönä meidän vainiolle kantoikin kymmenen kivääriä, kaksi luodikkoa, kiväärin patruunia ja kaksi laatikkoa käsipommeja, joista sai Tepolta tuhat markkaa. Mutta se kuitenkin oli surma koko kylälle... Muutamana yönä tiedettiin rautatieasemalle tulleen punaisille vaununlasti ampumatarpeita. Teppo ja Väinö lähtivät koko suojeluskunnan voimalla valloittamaan sitä vaununlastia saadakseen aseita eivätkä tienneet, että samassa junassa oli punaisille tullut avuksi tuhat ryssää. Ne piirittivät meidän suojeluskunnan saadakseen sen vangiksi, mutta miehet eivät antautuneet vangiksi, vaan taistelivat murtautuakseen läpi piiritysketjun. Mutta siinä kaatui koko suojeluskunta. Siinä kaatui Väinökin. Teppo pääsi haavoittuneena kotiinsa.
Saatuaan sanotuksi, että Teppo pääsi haavoittuneena, Martta siirtyi Joelin luokse -- pojan nimi oli Joeli -- ja sanoi siirtääkseen puheen toisaalle: »Me sitä Joelin kanssa päämme pelastimme ihmeen kautta.»
Anna sai nyt kalakeiton pöydälle ja Martta kaivoi laukustaan puolitoista paksua ruisleipää ja paperiin käärityn voiharkon, enemmän kuin kilon verran, ja niin ruvettiin syömään. Anna otti Joelin syliinsä ja rupesi lusikan kärjellä kalavelliä pistelemään sen suuhun ja ihaili lasta, kun se ei vierastanutkaan. Sitten hän kysyi:
-- Siinä taistelussako se Taavakin sai surmansa?
Martta oli hetken ääneti, mutta sanoi sitten surullisesti: »Mieluummin olisin kertomatta, kun tyytyisitte siihen tietoon, että Taava ja Teppo ovat kuolleet.»
Mooses ja Anna jättivät tietämättään kädestään lusikan pöydälle. Anna sanoi pyytävästi: »Kerrohan toki, vaikka se olisi kuinka kauheata.»
Martta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: »Kun Teppo oli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa, mutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko aseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta, niin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön halkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se olisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen punikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat repäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän oli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa joutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja palvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi lentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin Tepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle jääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja lähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava luultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana tappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan. Ja kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta toiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin pistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä. Tämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo näki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti tarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla onnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin kymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut yksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta menijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen oli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä nousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri, niin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut... Se on kaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi... Rovastinkin kiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät, leikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta puolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli eronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät jaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin oli pistelty pistimillä repaleiksi... Kirkko niillä oli teurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin edessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja sitten teurastettu... Veri on hyytyä suonissa... Kun meiltäkin karja ja kaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun muutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien liekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa sekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka oikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.»
Tätä kuullessa Mooses ja Annakin ikäänkuin kivettyivät, eivät pitkään aikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin horroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään vaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat turvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko ruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: »Taava parka!» Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut puhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään puhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain Annan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet kuitenkin kastelivat lapsen peitettä.
Viimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli akkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: »Äiti! Onko teillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt saa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada vaatteita... Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin sukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.»
-- Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.
-- Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat rintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista ruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää valmistamassakin.
Martan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun hän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: »Olisi kai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta mitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.»
-- Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä käsittämään, ainakaan tällä kertaa... Eikö isällä olisi kinnasnahkoja, nyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.
-- Maksettaisiinko niistä mitään?
-- Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.
-- On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa, kyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses ulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä vasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: »Näkyisi tuolla vinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi valmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.»
-- Voi, tuokaa ne tänne!
Mooses lähti niitä hakemaan ja kohta toi sylinsä täyden valkeita, pehmeitä, mustavillaisia lammasnahkoja ja äiti toi samassa kainaloisen vihon harmaita valmiiksi kerrattuja villalankoja.
-- Jumalalle kiitos! Kuka olisi onnellisempi tällä hetkellä kuin minä! Mutta minun täytyy päästä tänä päivänä, ihan nyt viemään näitä tavaroita Tepastoon. Kuulin tullessani, että kirkonkylässä on toimikunta, joka näitä sotaväen tarpeita ottaa vastaan ja lähettää rintamalle. Ruustinna kuului siinä toimikunnassa olevan johtajana. Menen rovastiin yöksi, saan siellä hevosen hoitoon.
-- Rovastissa ollaan meille kylmiä, kun möimme nämä tilat yhtiölle, joten saavat saatavia tuskin kymmenennen osan siitä mitä ennen meiltä, sanoi Mooses.
-- Voi, isä kulta... Vapaussodan liekki lämmittää semmoiset kylmyydet. Antaahan isä hevosta, että lähden, tai vielä parempi, jos isä lähtisi kyytiin. Minä näin hyvällä säällä kutoisin reessä sukkaa.
-- Kyllä kai tuota saattaa lähteäkin, sanoi Mooses. Mutta tuolla vinnillä on kolmet melkein uudet, valmiiksi voidellut saappaatkin ja parit tai kolmet kintaat, ehkä nekin käyvät kaluksi.
-- Voi, tuokaa tänne! huudahti Martta, otti sitten äidin tuomasta lankaläjästä vyyhden, pani sen kerinlautoihin ja rupesi kerimään lankaa kerälle reessä kutoakseen. Siihen tuli äiti, käsivarrellaan kolme villapuseroa, ja sanoi: »Ehkä nämäkin kelpaavat?»
-- Voi toki! Jumala olkoon kiitetty, että teillä semmoisiakin on.
Siihen läjään toi isä vielä kolmet kengät ja lähti laittamaan hevosta.
Nyt nähtiin ikkunasta erään Kentän savottalaisen akan kiirein askelin tulla löntystävän Uuteentaloon. Sen nähtyään Anna sanoi:
-- Mitähän tietoja tuo nyt tuo, tuo on niitä punaisimpia?
Akka tuli pirttiin ja nähtyään sen tavaraläjän lattialla alkoi suurin silmin kysellä: »Mitä ja mihin noita viedään?» Hän otti kenkäparin ja sanoi: »Tuossapa olisi Iikalle sopivat kengät, mitähän nuo maksaisivat.»
Martta ei ollut kuulevinaan, keri vain lankaa minkä kerkesi, eikä Annakaan virkkanut mitään, kääntyi vain lähtemään ulos. Akka seisahtui, katseli tavaraläjää ja haki mielessään sanaa mitä sanoisi. Sanoi sitten: »Lujalla kuuluvat nyt lahtarit jo olevan.»
Martan silmät välähtivät, kerä putosi käsistä, silmänräpäyksessä hän tempasi esiliinan taskustaan brovningin ja sormi liipaisimessa tähtäsi metrin päässä seisovaa akkaa kohti ja sävahti: »Sanopa vielä 'lahtari'!»
Akka säikähti ja juuri kuin henkensä edestä peräytyi sylen verran ja sanoi: »Valkoiset, minun piti sanoa, vaan erehdyin.»
Martta piti brovninkia akkaa kohti ja sanoi: »Pakenetko vai näytänkö yhden kumman kerralla. Teiltä koirilta ei ihmiset ole nimensä arvoisia.»
Akka syöksähti oveen, löi oven kiinni ja oven takana mennessään sanoi: »Ampiaispesällepä minä satuin.» Samassa nähtiin akan melkein juosten mennä huntostavan Kenttään päin, helmat edestä melkein polvien tasalle kohotettuina.
Mooses oli jo valjastanut Nellansä pitkän kirkkorekensä eteen ja Nella seisoi alakuloisempana ja laihempana kuin koskaan ennen porrasten edessä. Mooses ja Anna kantoivat pirtistä tavaroita rekeen, mutta Martta nousi vielä vinnille katsomaan mitä siellä olisi ja heti kuuluikin ääni: »Täällähän on vielä paljon. Täällä on höyhentyynyjä, lakanoita, villaisia peitteitä ja mitä kaikkea hyvää täällä onkaani» Orsilta hän kokosi peitteitä sylyyksensä ja toi nekin rekeen. Sitten hän nousi juosten ylisille, joiden porrasaukosta alkoi toinen toisensa perästä tulla alas raskaita höyhentyynyjä. Sitten hän toi sylyksensä suuria valkeita lakanoita ja vei rekeen. Anna sanoi, että niissä on Hetvinkin, mutta mitäpä tuo noilla tehnee, lieneepä siellä Amerikassa parempiakin.
Tavarat olivat nyt lastattuina reen etupuoleen ja perään istuimen korokkeeksi vain pari tyynyä ja jalkojen peitteeksi muuan villainen peite. Siihen istui nyt Martta sukkapuikot toisessa ja lankakerä toisessa kädessä. Rinnalle istui Mooses ja nykäisi Nellaa, joka tapansa mukaan, muistamatta nykyistä laihuuttaan, lähti pitkin askelin juosta hölkyttämään järvelle vievää tietä, niin että valkoinen harja hulmusi ilmassa.
Kun tielle oli päästy ja Nella tapansa mukaan juoksi tavallista hölkkää, vaikka ohjakset olivat löyhälläkin, käännähti Mooses Martan puoleen ja tuokion katsottuaan Martan sukankutomista kysyi: »Miten ne sotilaat niin alastomia ovat, että täältä asti niille vaatteita ja sukkia ja kenkiä täytyy?»
-- Ne sillä tavalla ja siitä syystä ovat alastomia, kun punaiset venäläistensä kanssa ryöstävät taloista vaatteet ja ruoat ja kaiken mikä hengestä irti on, ja vielä polttavat talot, sillä tavalla pakottaakseen kaikki liittymään heidän joukkoonsa. Mutta niistä ryöstetyistä ja poltetuista taloista päinvastoin kaikki pojat ja miehet, kuka vain kynnelle kykenee, joukossa viisitoistavuotisia poikia ja kuusi- ja seitsenkymmenvuotisia vanhuksia, lähtevät monikymmenpenikulmaisia erämaataipaleita kiertäen kaikki punaisten leiripaikat valkoisten rintamalle hiihtäen. Taskussa tai pienessä laukussa palanen leipää evääksi, ne tulevat rintamalle märkinä, hengen rajoja myöten väsyneinä ja nälkäisinä. Ainoastaan palava into on pitänyt pystyssä tähän asti. Niille täytyy olla rintamalla annettavana ruokaa, kuivaa ylle ja ennen kaikkea hellää rakkautta... Ei voi käsittää se, joka ei ole kokenut, minkälainen tuli syttyy sieluun sillä ihmisellä, jolta ryöstetään kaikki ja mitä ei saada ryöstetyksi, poltetaan tuhkaksi... Mutta se tuli on jumalallinen tuomion tuli niille ryöstäjille, pilkkaajille ja murhaajille. Sen itse vetävät päälleen... Kuka lienee se, jolta kaikki on ryöstetty ja poltettu suojakin päältä, joka antaa sen anteeksi? Sentähden jok'ikinen taisteluissa tai muuta tietä vangiksi saatu punikki tai ryssä ammutaan. Miekka riippuu jokaisen punikin ja jokaisen Suomessa puuhaavan ryssän pään päällä. Se kyllä aikanaan putoaa jokaisen punikin, jokaisen ryssän niskaan.
-- Niinkö sitä kuitenkin uskotaan, että valkoiset voittavat?
-- Varmasti. Sen on Jumalamme sanonut ja päättänyt... Nyt käydään vain puolustussotaa, siksi kunnes saadaan aseita ja yhä lisää voimia, mutta nyt on Saksasta jo tullut kaksi laivanlastia sotatarpeita ja neljätuhatta jääkäriä ja lisää on monta laivaa tulossa ampumatarpeita ja ruokavaroja ja miehiäkin. Ne kun kerjetään levittää pitkin rintamaa, niin silloin sitä lähdetään etenemään sillä jumalallisella voimalla, jonka edessä ei kestä Jerikon muurit eikä ryssän ja punikkien linnat, uskokoot itse niitä vaikka kuinka murtumattomiksi... Sota kyllä tulee hirvittävän suureksi sen tähden, että punikit tuovat Venäjältä suunnattomat määrät ryssiä ja ampumatarpeita ja samalla mitalla täytyy täältä päin myöskin varustautua.
-- Jospa ne sieltä Venäjältä tuovat niin paljon voimia, että valkoiset eivät sittenkään voita.
-- Ei, ei, sanoi Martta päätään kallistaen. Vaikka punikkien ja ryssäin luku olisi tuhatkertainen, niin niiltä puuttuu sitä tulta, mikä täältä päin on käypä ja polttava kuin akanat ja nostava ilmaan kuin höyhenet.
-- Jumalan varassahan se on, sanoi Mooses syvään huoahtaen ja nykäisi Nellaa kiireempään juoksuun.
-- Jumalassapa se on ja Jumala on meidän puolellamme... Ettekö voi ajatella mitä esimerkiksi meidän rovasti siinä kirkkoaidan veräjän pieleen sidottuna puhkaistuine silmineen ja kielettömine suineen saarnaa Jumalan vanhurskaudesta? Ja mitä saarnaa se teuraseläinten jätteillä täytetty kirkko siinä aarniohonkain keskellä... Minulla on siellä kotona levään paikkaan piiloitettuna taskukirja, jossa on luettelo rovastin teloittajista, pappilan polttajista ja ryöstäjistä todistajineen. Siltä varalta, että ne eivät tulisi sodassa ammutuiksi, vedetään ne sen mukaan oikeuden eteen... Samanlainen luettelo on Tepon murhaajista ja talojen ryöstäjistä ja polttajista.
Mooses ajoi Nellansa pappilan kartanolle ja silloin sisältä tölmäsi kartanolle suuri joukko ihmisiä. Reen ympärillä kuului riemua ja huutoja: »Onko tämä kuorma suojeluskunnalle?»
-- On, kerkesi vain Martta sanoa, kun ruustinna syleillen suuteli Marttaa ja sanoi: »Sinä siunattu ihminen! Lähde nyt sisälle!» Martta lähtikin ruustinnan taluttamana sisälle, mutta reestä tavarat kerkesivät jo edelle riemuitsevan joukon käsissä.
Itse rovasti tuli Moosekselle osoittamaan tallia, mihin viedä hevonen ja laittaa ruokaa eteen. Mooses näki nyt, että luultu kylmyys oli olemattomissa.
Kun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin rovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät seisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja kymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas kymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta, villaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.
Kun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan luokse ja kysyi: »Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä punaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan julmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko syksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.»
-- Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki kohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan matkakertomusta.
-- Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni taistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa kymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni kanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta, jotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa etsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni näkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä toki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo, hänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta toimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka oli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata hankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta kotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä istumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti. Minä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen silmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka, luultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi: 'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen huoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita... Hellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten lihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista sitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen ja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän tuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani kaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen raasun, ja silloin me lähdimme...
»En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat tunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan pysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin junaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille, etten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut matkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin minä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä penikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti taas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä, milloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten leiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi ilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi sille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä kuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä taas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen aikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin rakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.»
Silloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat leikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet liikkuivat.
-- Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.
-- Se tarvitsee lepoa.
-- Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos kuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun sänkyyni.
-- Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on vasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.
-- Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan kädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa. Martta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.
Kaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta, mutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta kuullut.
Rovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina väliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät neliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon kulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin taas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö kului.
Seuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja toinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon ja sanoi: »Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua. Sentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen... En tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla. Minulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin, kun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti lähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän, että Taulaniemi on valkoisten hallussa.»
-- Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.
-- Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja muut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat rintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit venäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on niin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita, niin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä päivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille, murhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio. Mutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana pidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan tuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa vilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää huolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu yksinomaan meille naisille.
Nuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään leveälle ja nostaen päätään taaksepäin.
Martta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat Marttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle tielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä peittelemään rekeen ja sanoi: »Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan niitä eloja vaikka tänä iltana.»
-- Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki lähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan Jokikylän tien suuntaa kohti.
Mooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun Nella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se Nella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona levähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli puoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään, niin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä tasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin Mooses sanoi huolestuneena: »Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme sopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään. Nähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos minusta aika jättää.»
-- Miten niin?
-- Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt. Kuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa. Elintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on toinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää laidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja ne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille konnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi sain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten kuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme, heinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä tilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla heinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta tukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen keräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas ovat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei saanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.
-- Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne ensin näyttävätkin pahalta... Nyt on asiat siten, että kun teillä täällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta heinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä sievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini. Mutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on leipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta syksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin, ja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten. Meillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei aivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö makaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen riihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes saadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette sinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa pienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi lehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani junassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on vain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.
-- Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun savottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan pyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.
-- Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei lohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä tule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.
-- Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko ruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt ylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat kuin puupölkyt.
-- Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin kyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon rukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun viikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö häviää kuin tuuleen.
-- Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi Mooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.
Kun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla, mutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan sukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:
-- Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten hallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja suunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että ne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin myötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin hevostakaan, ennenkuin sulan tultua.
-- Mutta säilyvätkö siellä elot?
-- Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa, sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta. Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.
-- Onko siellä puimakonekin?
-- On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.
Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota: 'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»
-- Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?
-- Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.
-- Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.
Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita, mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan poskelle ja puheli:
-- Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti... Säästäköön Jumala sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan silmistä.
Kun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: »Kun te ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen tuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?»
-- Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.
Anna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses heitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä seisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla jäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri aidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä tulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta vitsassa.
-- Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään Mooseksen heittäessä madenippua lattialle.
-- Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme jääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan, sanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät lähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.
Tuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun hän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: »Kuinka suuria, ja viisi! Eilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun perunoita pannaan lisäksi.»
-- Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme pienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.
-- No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään pärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.
-- On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä, kuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä Martta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja alkoi niitä pistellä hellaan.
Perunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun hän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit muljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:
-- Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan hienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin isä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on tullutkin.
-- Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä jalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä Martalle.
Martta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: »Kummannäköinen tuo on, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon ravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä Taulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla suolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.»
-- Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa ja kenkää jalkaansa.
Saatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: »Kun on nyt hyvä kulku suksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran takana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn myöhäänkin iltasella.» Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä selkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.
-- Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.
-- Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi Mooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin kaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.
Illalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi metsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun selässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti metsotaakan isänsä selästä ja sanoi: »Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas uutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta, minkälaisia metson rykäleitä!»
-- Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin rämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja kankein askelin käveli pirttiin.
Martta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä eloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä Martta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei Mooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän jo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.
Martta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi laitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän suolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä jalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana. Hierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten puhtaalla vedellä.
Kun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen alla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut illallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja sanoi: »Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta täydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti kihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä tulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja tyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä, mutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei koko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että antoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että hautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi tänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.»
-- Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen uskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin kiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten sentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua vaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en tiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen ruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi tulen... Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!... Maa tärisi liekkien voimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle kohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä... Ilkeitä kirouksia ja sydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon valaisemasta yöstä... Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla virrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät: 'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten ne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän lohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.
-- On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses. Tulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja Teppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua. Sen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.
-- En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen valloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä ne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat niitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja polttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään pelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.
-- Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi, sanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.
-- Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät, sanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.
Martta pudisti päätään ja sanoi:
-- Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja rakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.
Sen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan: 'Jumala ompi linnamme.'
Somalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja ilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.
Martta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi lopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui vuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa iloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen tehtävään.
Toisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka ruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.
Mooses tuli jo vastaan kartanolla ottamaan hevosta aisoista, ja Martta sanoi loistavin kasvoin:
-- Reessä on nyt syömistä, siitä korjatkaa.
-- Kyllä, kyllä, sanoi Mooses riisuessaan Nellaa aisoista.
Pirttiin tultuaan ei Martta äidilleen puhunut mitään muuta, kuin sanoi ruustinnan ja rovastin terveiset ja lyhyesti vastaili äitinsä kyselyihin. Hän oli kummasti levottoman näköinen, ei istunut, käveli vain ikkunasta ikkunaan eikä ottanut kudelmaakaan käsiinsä. Väliin vain hieroi käsiteriään yhteen ja silmistä näkyi sisäinen tuli.
Kun Mooses tuli pirttiin, niin Martta ajattelemattaan nykäisi päähuivinsa kaulalleen ja palavin silmin sanoi: »Nyt on jo hyökkäyssota alkanut. Minun täytyy päästä rintamalle näkemään sitä ryövärien ja murhaajain tuomion tulta ja lietsomaan sen liekkiä. Tänä iltana lähden junaan ja huomenillalla olen rintamalla. Kirkonkylästä lähtee kaksi neitiä mukaan viemään suuria tavaralähetyksiä... Kun Taulaniemi on vapautunut punaisista ja ryssistä, niin tulen tänne. Ja jos siellä kotona on säilynyt ne eläinten rehut, niin lähdetään täältä kirjoineen karjoineen ja myötämyttyineen. Siltä varalta varustautukaa täällä. Minulla ei silloinkaan ole paljon aikaa viipyä. Minun aikani ei kulu muualla kuin rintamalla niin kauan kuin sota kestää. Joeli jää tänne. Reessä on kolmen litran pullo Joelille maitoa. Näinä päivinä näkyy Heluna poikivan.»
-- Heluna poikii tänä päivänä, sanoi Anna kuoriessaan perunoita aamiaiskeittoon.
-- Voi voi! Tuntuu kuin siivet olisin saanut, kun siellä Tepastossa kuulin, että hyökkäys punaisia vastaan on alkanut ja kaksi kaupunkia ja monta maakylää jo vallattu ja monta tuhatta ryssää ja punikkia saatu vangiksi.
-- Eiköhän siellä rintamalla jo olisi muita, jos sinä pysyisit sieltä poissa. Menetät vielä sinäkin siellä henkesi, sanoi Martan äiti pahoillaan ja ääni värisi.
-- Siellä on kyllä satoja ja tuhansia muita, mutta minun paikallani ei ole ketään, minä menen, minua tarvitaan.
Martan äiti ei enää virkkanut mitään, kuori vain perunoita allapäin ja harvakseen tippui kyyneliä maahan.
Marttakin otti veitsen ja meni äidilleen avuksi ja sanoi: »Kun teille nyt poikii lehmä ja kohta toinenkin, niin että teillä on monenlaista hyvää syömistä, niin säästäkää näitä perunoita siemenien varalle. Meillä kyllä yksi kuoppa perunoita jäi metsään punaryöväreiltä huomaamatta, mutta kuka tietää vaikka ne nyt siellä viimeisetkin katselisivat. Silloin jäämme aivan perunankylvöttä.»
-- Ei niitä monta hehtoa enää täälläkään ole, jos neljä tai viisi on.
-- Se onkin iso asia, jos viisi hehtoa saataisiin perunaa kylvöön. Se on enemmän kuin ei mitään.
Mooses ei ollut Martan puheisiin virkkanut mitään, istui vain peräpenkillä, jalallaan soudatteli kehtoa, jossa Joeli nukkui. Käsillään hän hieroi kintaitaan, jotka olivat eilen kastuneet ja yön aikana orressa kuivaneet koviksi. Nyt perunan kuorinnasta päästyään Martta tuli isänsä luo penkille istumaan ja sanoi:
-- Minä kun armeijan mukana menen niin pitkälle, että Taulaniemi on valloitettu ja näen että saatamme sinne viedä elukat, niin tulen kuten jo sanoin teitä täältä noutamaan ja sitten vasta haudataan Väinö ja ruvetaan uudesta tekemään taloa uudella innolla.
-- Paras kai se on mennä, kun kerran menoksi, niin pian kuin pääsee, kun niistä punikeista kerran ei pelkoa olisi. Minä juuri tässä ajattelen, että jos siellä rehut eivät olisi säilyneetkään, niin kuljetetaanhan rehujakin rautatietä. Minä Nellalla vedättäisin täältä rehut tuohon asemalle, siinä pantaisiin vaunuun ja annettaisiin vain hyristä koko talous mukana. Siellä voisi nyt lumen aikana toimia hevosen kanssa paljon, sitä vastoin ei sillä täällä tee mitään.
-- Aivan oikein, sanoi Martta. Siinäkin tapauksessa saatte täällä valmistautua lähtemään. Minä puolestani olin ajatellut rehujen täältä kuljetusta mahdottomaksi, kun vaunujen vuokra on kallis ja rahtikin kallis. Mutta olkoon kallis kun on. Päätetään vain siinäkin tapauksessa lähteä, niin pian kuin punikit ovat jättäneet Taulaniemen... Jurma... Yli-Jurma... Oi, kuinka lämmittää poveani se nimi, vaikka mustina, alastomina patsaina seisovat siellä liedet.
-- Jurmako se on sinun kotisi nimi?
-- Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon vanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti tekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko, että punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.
-- Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat kallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.
-- Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu hienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja... Sanalla sanoen, kun sinne päästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti kudelmansa ja sanoi: »Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen. Sen minä kudon vaunussa.»