Pilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi yöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan seisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä syöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä pöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja hänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän ylempänä Ainon olkapäätä.
Reeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin pukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa. Kasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat huoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne rupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti leiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta palmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla yhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei alkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin kartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja kiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin meneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet palasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven. Sisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen kädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän ympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita. Sitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan ja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin asettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat kasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin kuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla olevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt lähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot olleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla voimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä ulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä vain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä kantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria juustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään ja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta astiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.
Kohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi ja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön tultua yritti tyrehtyä.
Kun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään pirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: »Joulukuusta teillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena syntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille antamista.» Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien vieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun kuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen kiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin ja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia ja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja kaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä erittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia. Pikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.
Sitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella päin surullisen näköisenä: »Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole mitään.»
-- Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle ollutkin, sanoi Aino.
-- On ollut, myönsi Hetvikin.
Sitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään ja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata kiinalaista kuvikasta silkkiä.
Mutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet vereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin Teppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja sanoi: »Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään kirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden tämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja äiti, tähän?»
Isäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan ja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti sanoi: »Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on yhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän tahdo ruveta sitä estämään.»
-- Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.
Kun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän ryhdikkäästi kohottaen rintaansa: »Jumalan armosta Väinöllä ja minulla on koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.» Sen sanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen kullanvärisen laatikon ja sanoi: »Tule nyt, Taava -- minä tästä lähtien sanon sinua Taavaksi -- tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan mitä tässä rasiassa on.» Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen rinnalleen.
Taavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he hiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.
Sitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan silkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta kehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle ja sanoi: »Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?»
Taava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo sanoi hymyillen: »Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.» Sitten hän purki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli kaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: »Pujotahan tuo siihen todistajaksi sille toiselle!» Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen ja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä hyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset sormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: »Oikein hyvin ovat osanneet ottaa mitat.»
Sitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja kädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: »Nythän sinä olet minun Taavani. Etkös olekin?»
-- Tässä olen, sanoi Taava ja ääni värähti. Hän tunsi ohimoonsa vasten Tepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän sellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän koetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät tulisi näkyviin.
Teppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta tukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: »Koskisiko se kovin kipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.»
-- Kyllä kai sen kipeän kestäisi -- niitä korvarenkaita vain kantavat mustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi Taava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi sanoilleen.
-- Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun korvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on, sanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.
-- Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten, kun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset hopeiset renkaat korvissaan.
-- No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna korviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo taputti Taavaa poskelle ja sanoi:
-- No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun poimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä syödä.
Taava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön rintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla nostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi taas.
Kun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa povitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi Tepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi: »Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat aivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää jalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien nämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi kerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja viemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane rovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?»
-- Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.
-- Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos vain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.
-- Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi Teppo.
-- Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä oikein käsiään hykerrellen.
-- Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne iltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös niin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.
-- Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.
-- Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin kerraten emännän sanoja sanoi: »Päätetään vain maanantaiksi.»
-- No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti lusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.
Emäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää kuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja Martta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.
Teppo sanoi iloisin kasvoin:
-- Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs amerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla istuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt maata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan nukkumaan.'
-- Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi emäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten vävypoikiaan.
Nyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain pirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion kuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: »Olkaapa hyvät ja tulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.»
Isäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään oveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän jälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.
Pirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään pöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat höyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin heloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja Väinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta Taavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten viereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja mukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän pitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden ensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille lapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys syntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin ruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja leipäröykkiötkin alenivat.
Syömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja kehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin, mistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän kanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen aluksi sanoi: »Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin Leppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.»
-- Myyty on.
-- Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.
-- Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten tilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet. Nyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen kiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä päivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä Taulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä kunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään maitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä rautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella, kuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta viisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt kuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme määränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän Väinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on jo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin minunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin kauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä lähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että kaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi. Se tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa viedä koko valtionkin kumoon.
-- Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja talonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.
-- Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten välille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin olisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja entisellä tavallaan.
-- Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan viime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai myöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi leviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut mahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa vuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän tuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin, kun se on päin, ja myin kuin myinkin.
-- Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa kaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi emäntä.
-- Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri sillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä monien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas kuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten kun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin koiralle leipäpalanen... Vaikka häpeähän tätä juuri minun on vanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.
-- Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän Runströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki: 'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan kahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin maksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi kaksikymmentätuhatta.
-- Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean hinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita asiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan siitä asiasta puhumaan.
Emäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: »Onko teillä miten iso koti siellä Taulaniemellä?»
-- Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi... Minun kotini ei ole kovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia suuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja muuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä kunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin olen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan tyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.
-- No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä. Taava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta eivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä kammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan kuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi lantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja puhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie mukanaan.
Väinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: »Älkää toki, emäntä, uskoko, että minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että minä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on tehtävä.»
-- Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai Marttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.
-- Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne karjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja ajatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun me, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.
-- Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.
-- On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin veljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri taloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.
-- Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen kysynytkin, mutta en muista.
-- On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan kukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi sisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.
-- Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä pienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta perintökysymyksistä toisaalle.
-- Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin käpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman hoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin ja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt, kun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.
Isäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi ja sanoi alakuloisesti: »Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en saata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt rahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona oleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi tyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä: annoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin voivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka itse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja Martalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja Tuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki saivat.»
-- Olkaa huoletta, hyvä isäntä... Minä en ole tullut teiltä ja tästä talosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on samalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.
-- Samat sanat... Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja meitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.
-- On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan isännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä huolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.
-- Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan. Salista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon, punaisen lakkatangon ja sinetit.
Teppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi rivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi itsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan: »Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet hänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta Honkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven Kentässä joulukuun -- päivänä 19--. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.» Sitten Teppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan omalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten Teppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: »Ei mitään asiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.»
-- Kiitos... Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi isäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään kaappiinsa.
-- Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että se tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen kuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja istuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa istuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi: »Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En vaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin vähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi, olisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun teillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.»
-- Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain saanette kotiinne, sanoi isäntä.
-- Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan, yksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos saanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme noita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette kotiinne.
-- Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle, kun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on, tammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun siellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin kotonaan.
-- Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän asti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.
-- No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa lähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa ole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen palveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi Teppo.
-- Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.
-- Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan jäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun kaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on tietön erämaamatka.
-- Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme saaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous myötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.
-- Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi Teppokin hymyillen.
-- Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se on se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät pois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha yksinään.
-- Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä iloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan avuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja Tuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi kuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi aikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin silloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.
-- Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.
-- Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi isäntä.
-- Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä. Ottaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta todellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä se käy hyvin laatuun.
-- Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa lemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.
-- Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät tule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.
-- Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.
Teppo punalsi päätään ja sanoi:
-- Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko huutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä Väinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu kuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät soikeiksi.
-- Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en lähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin menisivät, sanoi Väinö.
-- Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen tekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta, miten isäntä vain haluaa.
-- Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.
-- No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.
-- Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.
-- Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.
-- Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa. Laidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen, jossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät voisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä maitoa lypsämään.
Emäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja sanoi: »Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello on kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan kulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole tullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.»
-- Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet joulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.
-- Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi Teppo ja nousi lähtemään.
Mukaan lähti Väinökin.
Pirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille joulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin kaikki ilostuivat:
-- Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri katseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi vasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.
-- Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.
-- Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria, joka oli sillä kertaa valajana.
-- Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi Teppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.
-- Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin maanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään, sanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli tarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin nähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului yleinen huudahdus: »Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein käppyräketaraisen.»
-- Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene, sanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.
-- Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi mitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.
-- Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?
-- Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.
-- Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa kaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään pahaa, sanoi Hemmi.
-- Minkä näköisiä ne haltijat ovat?
-- Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen nainen... Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on maanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi menestyneet.
-- Nainen... Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun se on yksinään?
-- Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on nähty silloin kuin se on näyttäytynyt.
-- Näyttäytynyt... Koska on viimeksi nähty?
-- Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti tuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan. Toisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli jotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla pellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä olin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja pyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa ammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty elukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä ammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei virkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin oikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli äiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello kuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä kysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia. 'En minä ole käynyt... Miksikä?' sanoi äiti. -- 'Siksi kun siinä kävi samanlainen ottaja kuin tekin.' -- -- 'Se on ollut maanhaltija', sanoi äiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli, ja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne uunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan isompi äitiä.
-- Vai niin likeltä näit.
-- Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli isän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista kun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut herättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten oli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei ollut ovea aukaissut.
-- Mitenkähän se sitten ulos pääsi?
-- Kyllä kai se henkiolento pääsee. Tuolla myllyssä on eri haltija. Nainen sielläkin kuului olevan, semmoinen pienenpuoleinen pyöreämuotoinen pyöreäsilmäinen nainen. Isä oli sen nähnyt. Oli myllyn pyöriessä ruvennut nukahtamaan, kun koko yön oli valvonut. Mutta olipa nukkunutkin liiaksi, niin että käytteet olivat suppilosta loppuneet ja kivet ruvenneet pyörimään tyhjinä. Silloin se oli tullut ja nykäissyt olkapäästä, että oli ollut lavitsalta pudota. Sitten se oli niinkuin ei mitään olisi tehnyt lähtenyt ulos, mutta ei senkään kengän kopsetta ollut kuulunut.
-- Vai niin että myllyssäkin on eri haltija.
-- On se myllyssä ja metsäsaunoissa ja metsämajoissakin, missä vain kolme yötä ovat ihmiset asuneet.
-- Siinä kai ei luulisi haltijalla olevan paljon työtä.
-- Tuossa Leppimäellä tiedetään olevan miespuolisen haltijan.
-- Senpätähden kai siitä navetta paloikin. Ei pitänytkään navettakartanosta huolta.
-- Mahdollisesti... Kuka takaa, ettei sitäkin syytä ollut.
Nyt alkoivat joulutinan valajatkin laiskistua, ja Hetvi tuli Hemmin luokse ja sanoi: »Heittäkää nyt se haltijapuheenne toistaiseksi, käy sinä Hemmi tuomassa suuri olkikupo, niin tehdään joukon yhteinen vuode, yöhän tässä kuluu.»
Hemmi hyppäsi ja puoleksi juosten meni ulos ja heti palasi olallaan rukiinolkikupo, joka ei tahtonut ovista mahtua. Sen hän heittää reuhautti lattialle ja sanoi: »Siinä on yksi, mutta mitä se on näin paljolle, kuten kerrallisella leivän jakajalla.»
-- Taitaapa olla paras että tuot toisen, sanoi Hetvi ja rupesi levittämään kupoa.
Kaikki muutkin naiset rupesivat levittämään olkia. Ja Taavan ja Martan mieli oli somalla sijalla, kun jalokivisormukset säteilivät sormissa ja niistä kipinöitsi kirkkaammat säteet kuin taivaan tähdet.
Teppo ja Väinö siirtyivät uuninnurkan luokse seisomaan ja katsomaan sitä reipasta vuoteen tekoa. Toiset levittivät olkia, toiset kilpaa kantoivat vaatteita alusiksi ja peitteiksi ja tyynyjä päänalaisiksi.
Teppo sanoi naurusuin: »Pitää tässä katsoa, tuleeko siinä meille asti vuodetta vai joudummeko me jätkän vuoteelle, halko pään alaseksi ja märkä palttoo peitteeksi.»
-- Kyllä tässä muuten tulee koko joukolle, mutta isäntä ja emäntä taitavat odottaa teitä kamariin, sanoi Hetvi vuoteen karsinanpuoleiseen laitaan pieniä tyynyjä asettaessaan Matille ja Moosekselle päänalaisiksi.
Kun emäntäkin oli kamariin kuullut tiheän ovien käynnin ja arvannut vuoteentekohomman, tuli hän kynttilä kädessä pirttiin ja kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan kamariin.
Sinne Teppo ja Väinö lähtivätkin. Isäntä ja emäntä palasivat heti pirttiin ja riisuttuaan päällimmäiset vaatteensa rupesivat pöydänpään puoleiselle vuoteen laidalle makuulle. Toinen toisensa perästä heittäytyivät muutkin ja kohta oli enemmän kuin neljän sylen pituinen vuode luokonaan ihmisiä. Moni niistä olisi vielä jatkanut keskustelua vanhoista muistoista, mutta kun isäntä ja emäntä olivat samalla vuoteella, niin eivät viitsineet. Ja sitä mukaa kuin takkavalkean hiillos tummeni ja lakkasi valaisemasta pirtin periseinää ja karsinaloukon puoleista lakea, hiljenivät vuoteella olijatkin nukkumaan, vain sikeitä kuorsauksia enää kuului pirtistä.