Illan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä kartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen tuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi salin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen sisähuoneeksi Sergelius sanoi: »Menemme perheen pirttiin.» Kohta aukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka susiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään päästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja aukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset kasvot näkyville.
Hemmi nousi riisumaan turkkia. Ja kun herra oli saanut turkin päältään, korkeapuuhkaisen talvilakin päästään, lähti hän hymyilevin kasvoin ja raskain askelin tervehtimään pirtin karsinan ja perän puolella olevia ihmisiä. Viimeiseksi hän kumartui tervehtimään äitinsä vierellä ujona seisovaa pientä Moosesta ja kysyi kädestä pitäen: »Mikä se olikaan sinun nimesi, minä en muista?»
-- Mooses, virkkoi Mooses kainosti.
-- Vai Mooses, mutta Aaroniko se tämä nöpökkä on, joka täällä äidin sylissä istuu?
-- Ei ole kuin Matti, kuului Mooseksen suusta ujosti ja hän painoi päätään äitinsä kylkeen.
Herra taputti paksulla valkoisella sormellaan altapäin Matin leukaa ja mieluista naurua hykertäen sanoi: »Vai Matti sitä sinä olet, vai Matti sitä sinä olet.» Sitten hän ojensi kumpaisetkin kätensä Mattia kohti ja sanoi:
-- Tuletko sinä minun syliini? Minä koetan, jaksaisinko minä sinua niin lihavaposkista miestä kantaa. Tulehan niin koetetaan.
Matti yritti vähän epäröidä, mutta kun näki vieraan toisessa kädessä säteilevän kaksi jalokivikoristeista sormusta, niin katsoi sormuksiin ja työntyi käsiin.
Herra otti Matin kainaloista, nosti niin ylös kuin kädet yltivät ja virkkoi: »Ojaa. Jaksanhan minä sentään sinut nostaa, vaikka ensin vähän epäilin.» Kun sitten herra huomasi, että Matti halusi nähdä hänen sormuksiaan, niin hän laski Matin oikean kätensä käsivarrelle ja vasemmalla kädellään tuki poikaa siten, että tämä saattoi sormillaan pidellen katsella sormuksia. Herra ei ollut siitä tietääkseenkään, käveli vain lattialla ja alkoi puhella miesten kanssa.
Moosesta rupesi Matin kohtalo kadehdittamaan ja sormeaan suussaan pyöritellen hän läheni herraa ja sanoi tuskin kuuluvasti: »Saattaa se Matti kävelläkin.»
Herra naurahti ja sanoi: »Kyllä minä sen uskon, että jaksaa se näin hyvässä kunnossa oleva mies kävellä, mutta kävellään nyt me kaksi miestä yksillä jaloilla. Tai jos sinä tulet tuohon toiselle käsivarrelle, niin kävellään sitten me kolme miestä yksillä jaloilla. Tuletko tuohon käsivarrelle?»
Mooses olisi muuten istuutunut käsivarrelle, mutta kaikki purskahtivat iloiseen nauruun ja kun Mooseksen tuli olo ilkeäksi, niin juosta kirmaisi loukkoon.
Emäntä nousi nyt seisoalleen ja sanoi: »Jos herrat olisivat hyvät ja lähtisivät tänne sisähuoneen tapaiseen, niin Matin äiti tuo sinne kahvia.»
-- Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on olla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan emäntää.
Sen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja emäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen juustoleivän viipaleita.
Sen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle lavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse. Siihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: »Nyt se oikein on, ja nyt kun kaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää olevansa ihmisten ilmoissa.»
Isäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään viitaten: »Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.»
-- Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme Matin kanssa.
Sitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan osoittaen juustoleipävatiin kysyi:
-- Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako? Sano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen koristeita?... Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?
Matti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt kumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.
Herra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: »Näytäppäs, onko sinulta todellakin kieli pudonnut?... Ei ole pudonnut, näkyypähän sieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin. Sanohan nyt, mitä ne nuo ovat?»
-- Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava sana.
-- Vai juustoleipiä, huudahti herra suurta ruumistaan hytkäyttäen. Vai juustoleipiä! Sittenhän ne perältäkin ovat syötäviä. Sen sanottuaan herra otti kaksi viipaletta, ojensi toisen Moosekselle, toisen Matille ja sanoi: »Näyttäkääpäs te nuoret miehet, kun teillä on hampaat, mitä näille on tehtävä.»
Ottaessaan herran kädestä juustoleipäviipaletta Mooses sanoi: »Onhan sinullakin hampaat.»
Herralta pääsi oikein sydämen pohjasta nytkähtävä nauru ja hän sanoi: »Onhan niitä sen tapaisia, mutta niitä en osaa tässä asiassa käyttää, ennenkuin sinulta ja tältä Matilta näen oppia.»
Sen sanottuaan hän rupesi kuppiinsa panemaan sokeria ja pienellä lusikalla hämmentäessään vasta huomasi, että tytöt eivät olleet pöydässä. Hän katsahti sinne karsinan puoleen ja sanoi: »Mitäs rajalaisia te olette, kun ette tule joukkoon.» Hän viittasi kädellään sivulleen rahille ja sanoi: »Tulkaahan tänne minun turviini, niin ette tule turhiin.»
Tytöt tulivatkin nauraen ja istua liemahtivat herran sivulle rahille suu sievässä mytyssä.
Sitten herra katsoi Moosekseen ja Mattiin, kun he suun täydeltä haukkasivat juustoleipää, ja sanoi: »No nyt minäkin jo osaan. Nyt nämä eivät jouda joulukuusen koristeiksi.» Sen sanottuaan hän otti vadista juustoleipäviipaleen, katseli sen kahvikupissa ja haukkasi sitä leveään suuhunsa, josta todellakin näkyi pitkä rivi suuria valkeita hampaita.
Sitten hän ryyppäsi kahvia sekaan ja sanoi vakavasti: »Täällä maalla sitä on kotikasvuisia ja kotivalmisteisia herkkuja, joista kaupunkilaiset eivät ole untakaan nähneet. Tässäkin juustoleivässä sitä on samalla viehätystä ja voimakasta ravintoainetta. Siitä maksaisi kaupunkilainen vaikka mitä, mutta se ei polttele hänen näppiään.»
-- Siellä on monta muuta tämänvertaista, sanoi emäntä hänkin haukaten kahvissa kasteltua juustoleipäviipaletta.
-- Ei yhtään herkkua tämän vertaista, sanoi herra vetäessään vadista toista pitkää juustoleivän kappaletta.
Kun herra oli saanut toisen kahvikuppinsa tyhjennetyksi, emäntä ja Hetvi kantoivat herran eteen suuret maljat kukkuroillaan marjasäilykkeitä, toisessa maljassa vaarain-, toisessa lakkasäilykettä ja panivat pienet puulusikat maljojen vierelle. Herra sanoi Matille sormellaan osoittaen maljoihin: »Mitä se tuo on, tiedätkö sinä, onko se syötävää vai eikö?»
Matin kasvot leimusivat ja silmät pälyivät vuoroin herran silmiin, vuoroin säilykemaljoihin ja kun hän näki, että herra yhä odotti häneltä vastausta, niin hän viimein sanoi:
-- Maljoja.
-- Vai marjoja, nehän ovat sitten syötäviä. Mistä niitä talvella täällä marjoja saadaan?
-- Tynnylistä.
-- Vai tynnyristä niitä saadaan talvella marjoja. Tulepas sinä Mooses tänne Matin kanssa näyttämään, miten niitä tynnyristä saatuja marjoja viljellään, jotta minäkin pääsisin alkuun.
Mooses tuli hieman arkana mutta palavin silmin maljojen kohtaan, otti lusikan ja alkoi mehuisia vaaraimia lusikan kärjellä nostella suuhunsa. Mattikin työntyi pöydän laidalle ryntäilleen, otti lusikan ja alkoi melkein kilpaa Mooseksen kanssa pistellä marjoja, niin että Matin leuallakin rupesi näkymään mitä he söivät.
Herra sen nähtyään iloisesti huudahti: »Kyllä nyt minäkin pääsen alkuun.» Hän otti pöydältä puulusikan ja rupesi pistelemään kuin puuroa ja kehui hyväksi.
Kun herra oli jonkun aikaa asioitsijansa ja Mooseksen ja Matin kanssa syönyt marjoja, niin emäntä ja Hetvi tyttöjen kanssa rupesivat kantamaan illallisruokia pöydälle, siirsivät marjamaljoja vähän syrjään ja Hetvi laski herran kohdalle suuren maljan höyryävää metsopaistia, jonka viereen tytöt toivat lohivateja, voilautasia, viilihulikoita ja emäntä kantoi sylyyksensä paksuja leipiä, jotka pöydälle laskettuaan jakoi kolmeen läjään.
Herra sen nähtyään oikaisi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja sanoi loistavin kasvoin: »Aina paranee vain kerta kerralta... Kylläpä teillä on ihan paratiisin herkut. Ja kaikki aivan kotoista, ei maksa paljon mitään.»
-- Eihän se toki paljoa maksa, kun viitsii maasta ja metsästä ottaa kokoon, sanoi emäntä istuessaan pöydän latvapuoleen penkille.
Kaikki muutkin kiertyivät pöytään ja herrakin kumartui pöytään päin ja sanoi: »Aivan te minua tähän aloilleni rupesitte täyttämään niinkuin tuhkatynnyriä. Mutta ei tästä henno kauaskaan lähteä, kovin kova on vetovoima tuolla höyryävällä maljalla.»
-- Siinä tarkoituksessahan se on siihen tuotunakin, että se vetäisi syöjät puoleensa, sanoi emäntä hymyillen.
Herra otti edestään maalipäisen puukkoveitsen, leikkasi sillä leivästä palasen, levitti sen päälle voita, leikkasi vuolakkeen lohta, pani sen voileivälleen ja rupesi siitä leikkelemään paloja suuhunsa, ennenkuin kävi metsopaistimaljaan käsiksi. Hän teki vieressään istuvalle Matillekin voileivän, veti maljasta lihakimpaleen ja sanoi: »Näytäpäs sinä mallia, miten tälle on tehtävä.»
Matti rupesi suuntäydeltä syömään voileipää ja lihaa ja silmät pälyivät herran sormuksissa säteileviin jalokiviin ja mustiin käyrälatvaisiin viiksiin, kun ne syödessä niin omituisella tavalla liikkuivat.
Syömästä päästyään vieraat talon miesten kanssa puhelivat vielä kauan, mutta kun pöydällä olevat puujaloissaan seisovat kotitekoiset kynttilät rupesivat käymään mataloiksi, niin emäntä otti niistä yhden käteensä, meni se kädessään suuren herran luokse ja sanoi: »Jos herra olisi hyvä ja lähtisi tuonne sisähuoneen tapaiseen nukkumaan.»
Herra nousi ja sanoi: »Nyt kun te olette minut syöttäneet ja juottaneet ja kaikin puolin kestinneet, niin viekää nyt mihin viette.» Hän koppasi naulasta pienen laukkunsa ja lähti emännän jäljessä raskaasti kävellä köhnimään ulos.
Saliin tuotuaan hän melkein seisahtui ja silmäsi yli huoneen, missä hyöteät huonekasvit seisoivat hyvästi hoidetun näköisenä metsänä. Mutta kun emäntä kynttilä kädessä meni kasvien välistä käytävää myöten perälle, missä oli valmiiksi laitettu sänky ja sen lähellä pöytä, jolla oli kaksi kynttilää palamassa, niin hänkin käveli sinne. Ja niiltä seisoviltaan hän rupesi riisuutumaan ruvetakseen sänkyyn. Hän otti sormuksetkin sormistaan ja laski ne pöydälle, ja kun emäntä katsoi niitä sormuksia, juolahti hänen mieleensä, että saakohan Reeta-Kustaava ja Martta joulun aikana tuommoisiakaan sormuksia ja kysyi: »Paljonkohan maksavat nuo teidän sormuksenne?»
-- Kolmen tuhannen paikoille aina kappaleen luulen maksaneen. Itse minä en niitä ole ostanut, yhtiö, jonka päämiehenä minä olen, ne on joululahjoina minulle antanut, sanoi herra kenkiä jaloistaan riisuessaan.
Emännän tuli mieleen, että ei ole mahdollista, että Reeta-Kustaava ja Martta saisivat tuommoiset sormukset, mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut, kääntyi vain lähtemään ja kysyi: »Monenko aikaan sitä aamulla saisi tuoda kahvia?»
-- En osaa määrätä, nukun minkä nukun ja tulen sinne perheen pirttiin. Siellä suuressa joukossa se on lysti juoda kahviakin, sanoi herra hymyillen.
-- Vai niin, virkkoi emäntä ja lähti pirttiin, minne tultuaan sanoi: »On se omituinen tuo herra. Ei luvannut tuoda kahvia tuonne sisälle, tänne isoon joukkoon sanoi tulevansa juomaan.»
-- On se omituisen luontoinen, sanoi isäntä. Ei ollut ennen vanhaan tuommoisia herroja, tuo osaa olla herra ja ihminen eikä vain paljas virkakone.
-- Ei niitä sakeassa ole vielä nykymaailmassakaan tuon luontoisia herroja, sanoi asioitsija. Ei se lähde missään talossa sisälle, perheen pirttiin se vain työntyy ja siellä lasten kanssa hupsuaa. Vaikka ne olisivat likaisiakin, ei se siitä välitä. Aikuistenkaan ihmisten kanssa se ei semmoisiin tavallisiin jäykkiin tarinoihin kauaksi antaudu muuta kuin sen mikä asiaa on. Kaikki muut tarinat se sekoittaa leikillä. Mutta siinä talossa, missä lapset ovat likaisia, se ei usein antaudu syömään, se tietää, että kaikki muukin on likaista.
-- Eihän nämä meidänkään lapset niin läpikuultavan puhtaita ole, mutta rupesihan tuo täällä syömään, sanoi Hetvi ja esiliinallaan pyyhki Matin leuasta ruoan jätteitä.
-- Hm. Kyllä nämä ovat herraslapsia siihen verraten mitä joissakin salotaloissa. Muuta ei ole puhdasta kuin silmän valkuaiset ja hampaat suussa... Kysyi se minulta tännekin lähtiessään, pitääkö ottaa evästä, joka merkitsi sitä, minkälainen on talo. Mutta minä sanoin, että ette tarvitse evästä, kyllä sitä on talossa. Ja hyvin tuo näkyy viihtyvänkin.
-- Niinhän tuo näyttää. On kuin Liposen lintu, virkkoi Hetvi ja riisui Matilta vaatteita.
Aamulla oli päivä jo likellä, kun herra naureskellen paitahihasillaan salkku kädessään tuli pirttiin ja suoraa päätä meni kahvipöytään, missä miehet olivat jo juoneet. Hetvi ja tytöt olivat lopettelemassa. Emäntä toi siihen juustoleipävadin ja uunin suusta otti kirkkaan pannun, josta täytti kupin. Mutta ennenkuin herra rupesi juomaan hän alta kulmiensa silmäsi ympäri pirttiä, näkyisikö Moosesta ja Mattia. Niitä ei kuitenkaan näkynyt jalkeilla, ja niin hän rupesi juomaan ja sanoi: »Täyttäkäähän toki isännänkin kuppi. Ettekö näe, miten surkeasta naamasta se katselee, kun näkee meidän tässä yksinämme rekottelevan?»
-- Ei se juuri enää aivan jyvänsärkemättömänä rautahampaana ole, sanoi emäntä kahta kuppia täyttäessään. Sitten hän vilkaisi asioitsijaan ja sanoi:
-- Tässäpä on toisellekin herralle kuppi kuumaa.
-- Eihän sitä me isännän kanssa juuri aivan saamattomia olla, mutta eihän se lisä luotaan lykkää, sanoi asioitsija kiertyessään pöydän taakse ja istuutuessaan vastapäätä herraa. Siihen asioitsijan viereen istui isäntäkin ja vetäisi eteensä kahvikupin, johon pudotti kolme sokeripalaa, ja alkoi lusikalla hämmennellä.
Herra rykäisi nyt ja sanoi:
-- Oletteko te isäntä täällä tuon Maunon kanssa mitään kauppoja suunnitelleet? Tämä talutti minut tänne kuin vanhan härjän vainiolleen vakojaan kyntämään.
-- Onhan sitä ollut meillä täällä senkinlaista tuumaa, virkkoi isäntä.
-- Se taitaa sitten olla kuten Mauno on minulle kertonut. Saisinko nähdä tämän tilan tilusten kartan? Mauno sanoi teillä olevan, sanoi herra totisemmin.
-- Kyllä, sanoi isäntä ja lähti hakemaan.
Emäntä ja Hetvi kuulivat asian ja rupesivat kiireimmiten tyhjentämään pöytää.
Siihen isäntä levitti kartan, joka peitti melkein kaksi syltä pitkän pöydän.
Herra nousi nyt seisaalleen ja silmättyään huudahti: »Hohoh! Onpa siinä kokoa!»
-- On siinä kokoa, mutta noita soita siinä on paljon, sanoi Mauno. Herra viiletteli sormellaan kuvioita ja tuokion perästä sanoi:
-- Onhan tässä kuiviakin maita. Missä maissa sinä olet käynyt?
Mauno osoitti sormellaan karttaan ja sanoi: »Noissa maissa olen käynyt ja matkallani nähnyt monta näitä kumpuja.»
-- Ja näissäkö on hyvä metsä?
-- Kyllä niissä on kieltämättä niin hyvä metsä, että parempaa emme ole nähneet. Kahdeksantoista tai kaksikymmentä metriä saa mitata tukkia yhdestä rungosta ja suurin osa on semmoisia, että miehen kaksi syltä ei yllä ympäri. Eikä kirveen jälkiä näy. Sanalla sanoen niissä kuivissa maissa on julman hyvät metsät, mutta noita soita, kuten kartassakin näkyy, on paljon.
Herra otti nyt laukustaan harpin ja messinkisen mittakaavan. Sitten harpilla mitteli ristiin isoimpia maita ja paperin kappaleeseen kirjoitti numeroita. Kartan takapäässä olevaa Lainiokangasta kun joutui mittelemään, niin Mauno sanoi: »Siinä ei kuulu koko laajuudelta olevan yhtä vankkaa metsää, mutta koko tällä sivulla, tuolla ja tuolla ja tuolla ja tuollakin kuvoilla kuuluu olevan samanlainen metsä kuin näissäkin maissa.»
-- On niissä metsää näissäkin louhikkoharjanteissa, on niin julmia honkia, että löytyneekö hevosta niistä neljän sylen pituista palasta vetämään, sanoi Hemmi.
Herra ei ollut kuulevinaan, mittasi vain ääriään myöten Lainiokankaankin, kun huomasi ne louhikkosärkänteet vähäpätöisiksi. Sitten kysyi: »Entäs nämä korvet, minkälaisia ne ovat?»
-- Ne ovat jylhiä korpia eikä niissäkään ole kirvestä käytetty, sanoi Hemmi.
Herra mitteli korvetkin ja merkitsi paperilappuun. Viimein sitten kartan kartanopäässä olevaan, monta neliökilometriä laajaan maahan viittasi sormellaan ja sanoi: »Entäs tämä maa?»
Hemmi viiletteli sitä sormellaan ja sanoi: »Tämä päivänpuoli näitä myöten on viljelty halmeena ja näistä notkelmista on otettu talon tarpeita. Mutta tämä peräpuoli on aivan koskematon ja tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossakin kuviossa on metsä semmoinen, että kirkkaana kesäpäivänäkin kun menee sinne, niin joutuu pimeään. On sitä sielläkin kuusikkoa, joka ei ole pienuudella pilattu eikä ole paikalla toinen laita käsissä.»
Herra sai Hemmin osoittamat kuviot mitatuksi, laski sitten paperin liuskalla näkyvät numerot yhteen ja juuri kuin itselleen virkkoi: »Kahdeksan ja puoli.» Sitten vielä sormellaan viiletteli kartalla näkyviä pieniä maita ja itsekseen taas sanoi: »Noin yhdeksän neliökilometriä tai vähän enempikin.» Sitten herra pisti mittakompeet laukkuunsa, työnsi kartan kokoon ja sanoi »Kahdeksankymmentätuhattako te Maunon kanssa olette sopineet kauppahinnaksi, johon sisältyy kaksi hevosta?»
-- Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen arkuus.
-- Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki palstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.
Sen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin puristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.
Herran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti virkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: »Kiitos teille, hyvä herra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan kahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille paljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan samanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille annoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen. Uskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin niille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät anna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi, tuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa samanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.»
-- Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne nähdäkseni, sanoi herra vakavasti.
-- Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja ulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin suksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.
Ja tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella selkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan hän vähän huohottaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»
-- Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan käsiään karttoja vastaan ottamaan.
Herra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: »Yhtä suuri kuin tämänkin talon kartta.»
-- Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista manttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.
Herra ei ollut Maunon sanaa kuulevinaan, sormellaan vain viiletteli niitä kuivien maitten ja korpien kuvioita ja sanoi: »Onko näissäkin yhtä hyvät metsät kuin tämän tilan mailla?»
-- On, kyllä ne on, ei niissä ole eroa, sanoi Mauno. Sitten hän otti pienen Leppimäen kartan, mutta ei sitä kokonaan levittänytkään, katsoi vain toisella kädellään purkaessaan ja toisella kädellään pyörittäessään rullalle. Ja kun päähän asti oli katsonut, niin juuri kuin itsekseen virkkoi:
-- Tuo joki se kulkee halki kaikkien palstojen. Sitten herra työnsi kartat keskelle pöytää, istuutui pöydän päähän penkille ja sanoi: »Nyt minä sanon teille, isäntä, että jakakaa nyt omaisuutenne poikienne kanssa miten jaatte, mutta minä noitten Leppimäkien kauppain palkkioksi maksan teille kaksikymmentätuhatta välirahoiksenne vanhoiksi päiviksenne, jottei olisi surku erota tästä hyvästä kodista.»
-- Kiitos, kiitos teille. Kunpahan metsä antaisi teille takaisin ne rahat, ettette vahinkoon joutuisi, sanoi isäntä ja tuntui kuin ilon kyynel kohoaisi silmän nurkkaan.
-- Uskon että me pidämme puolemme. Se tuo joki kun halkaisee kahtia kaikki nämä palstat, niin puut jos pystyyn tulevatkin tavallista kalliimmiksi, niin se vetopalkassa korvaa. Ja meidän silmämäärämme on, että jokaisen ihmisen, joka meidän kanssamme kauppoja tekee, pitää saada omaisuudestaan oikea hinta. Ja sentähden me saammekin enemmän kauppoja kuin muut yhtiöt.
Sen sanottuaan herra otti laukustaan paperivihon ja kirjoituskojeet ja sanoi: »Alappas, Mauno, työntää kauppakirjaa.»
Kun Mauno rupesi kirjoittamaan, niin herra nousi lattialle kävelemään ja sanoi: »Teillähän kuuluu Maunon kanssa olleen puhe, että erottaisitte pienen talon paikaksi vähäisen maakappaleen tästä järven rannalta. Ja talon rakennuksiksi hirsimetsää ja niittyjä elukkain konnuksi ja polttopuuta talon tarpeiksi. Ne kaikki minä lupaan teille. Metsäniittyjä ja halmeahoja meidän ei tule viljellyksi. Ja mitä polttopuumetsästä puhuukaan? Sitä on vaikka tuhansille taloille. Ainoastaan hirsipuut ja se maapalsta ovat kauppakirjaan merkittävät, jos isäntä niin tahtoo.»
-- Tarvinneeko hirsipuitakaan mainita kirjassa, kun me otamme ne heti, sanoi isäntä.
-- Aivan oikein, tarpeetontahan se on, kun te otatte ne heti, sanoi herrakin kävellen yhä lattialla.
Mauno oikaisi itseään ja sanoi: »Kuinka suuri se maakappale merkitään tänne kirjaan? Hehtaari kai se riittää, sata metriä ristiin.»
-- Pannaan kaksi hehtaaria, parempi on enempi kuin vähempi, sanoi herra ja tuli Maunon olan yli katsomaan kauppakirjaa ja sanoi: »Se on Siuruan kylää tämäkin, vaikka on näin kaukana täällä erillään.»
-- Niin ne aikoinaan ovat asettaneet, vaikka Jokikylä tässä olisi likempänä, sanoi isäntä. Se lienee sentähden että muinoisen Isonvihan aikana on Siuruan kylästä tänne tulleet eläjät ja siitä asti täällä on tuli palanut.
-- Vai Isonvihan aikana tänne on asukkaat tulleet.
-- Silloinhan tähän on tuli isketty, joka ei sittemmin liene sammunut, sanoi isäntä ja katsoi akkunasta, kun päivän valojuova näkyi taivaan rannalla.
Mauno sai nyt kauppakirjan valmiiksi, luki sen kovalla äänellä läpi ja kysyi sitten: »Onko tämä nyt niinkuin olla pitää?»
-- Niinpä tuo kuulostaa olevan, sanoi isäntä.
-- No mitäpä siinä kuin nimiä alle tuhkatiheään.
Isäntä lähestyi Maunoa ja Mauno osoitti paikan, mihin isännän nimi oli tuleva, mutta isäntä tavoitteli kynänvarren ylipäätä näppiinsä ja sanoi:
-- Ei se pysy kynä minun käsissäni muuten kuin näin.
-- No pysyy kai se nyt, kun kahdessa miehessä jämistetään, sanoi Mauno ja alkoi hiljaa talutellen piirtää isännän nimeä. Ja kun sai sen, niin kysyi:
-- Pysyykös se emännän käsissä kynä?
-- Vieläkö siihen minunkin nimeni? Ei pysy minunkaan kädessäni hierintä pienempi ase, sanoi emäntä tullessaan Maunon luokse ja otti Maunon kynän nenän näppiinsä.
Kun emännän nimi oli saatu paperiin, nousi Mauno ylös ja sanoi vieressään seisovalle herralle: »Nyt se on teidän vuoronne.»
Herra otti kynän ja seisaaltaan kirjoitti paperiin pari sanaa ja paperia laukkuunsa pannessaan sanoi: »Tuo Mauno näkyy tuohon kauppakirjaan kirjoittaneen sanan, että 'joka summa kaupan suorituksessa maksetaan'. Täytyy kai tässä koettaa seistä miehenä.»
Sitten hän veti laukustaan kirkkaan messinkisen arkun pöydälle, aukaisi sen ja rupesi lukemaan rahoja.
Koko talon väki kehiytyi nyt pöydän ympärille katsomaan, kun herra arkustaan otti kouran täyden tuhatmarkkasia, käänsi ne mutkalle, sylkäisi näppiinsä ja yksitellen oikoi mutkalle käännettyjä laitoja. Ja kun kaikki tulivat suoriksi, niin laski ne pöydälle ja otti arkustaan toisen kouran täyden kirkkaita ratisevia tuhatmarkkasia ja teki niille samoin kuin ensimmäisillekin. Niitä hän ei kuitenkaan kaikkia oikonut, vaan pani tähteet takaisin arkkuunsa, kääntyi sitten isännän puoleen ja kysyi:
-- Tahdotteko että minä nyt jo maksan sen mitä lupasin teille vanhuutenne päivien käsirahaksi, vaiko vasta myöhemmin. Minulle se on yhdentekevää.
-- Kunpa se teille sopinee nytkin, niin samahan se on, sanoi isäntä hieman arasti.
Silloin herra otti arkustaan vihon tuhatmarkkasia ja luki siitä kaksikymmentä vielä siihen samaan pinkkaan pöydälle ja sanoi: »Siinä ne nyt ovat, lukekaa, jos tahdotte. Siinä on satakaksikymmentä rahaa.» Sen sanottuaan painoi arkkunsa kiinni, lukitsi sen ja pisti laukkuunsa.
Hymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin korkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.
Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi vapisevansa.
Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä. Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä, vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin, missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»
-- Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.
Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset kauppasummat ja saamaan kuitit.»
Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»
-- Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.
-- Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään, sanoi emäntä alakuloisesti.
-- Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.
Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.
Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä raskaaltakin.»
-- Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.
-- Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin. Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa. Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä, perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.
-- Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme. Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset talkkunamaljat höyrysivät.
Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille, otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi: »Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»
-- Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi. Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.
Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän tutustumassa tähän taloonne.»
-- Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan juuri kuin lapsuuteni kotiin.»
-- Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli tiukujaan.
Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.
Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys jäänyt taloon.
Seisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva siitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko, joka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin päivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä päätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja valoisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori. Reeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat sumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo, mihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.
Heidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka putoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju aurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys oli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan takassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan entisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.