Oli lauhkea päivä joulukuussa. Pehmyt etelätuuli verkalleen heilutteli puitten oksia, räystäistä tippui vettä ja huurrekokkareet putoilivat puitten oksilta. Ainon palvelija, Tilta, juosta reuhotti avopäin Kenttään ja kun kartanolla tapasi Tuomaan, niin kysyi kiireesti:
-- Missä ovat tytöt? Minulla olisi asiaa.
-- Tuolla kai ne ovat navetan puolessa, virkahti Tuomas välinpitämättömästi.
Tilta lähti sinne juoksujalassa, mutta kun Reeta-Kustaava kuuli heitä kaivattavan, niin tuli navetan eteisen ovelle vastaan ja sanoi iloisesti:
-- Mikä se nyt Tiitalla on, kun on niin kiireisen näköinen kuin olisi sienat tulessa?
-- Eipähän mitään sen kummempaa kiirettä, lähdin vain täällä emännän tietämättä käymään, kun tänä iltana on Lepokiven pysäkillä yhtiön pirtillä tanssit. Sinne tulee se maanmainio viulunsoittaja Katajaselän Nikoteemus ja Okkolan Weerus, toinen mainio hanurinsoittaja soittajiksi. Minä Selman kanssa ja pienen Leppimäen Saimi lähdemme sitten kun ilta-askareemme olemme tehneet. Etkö sinä ja Marttakin lähde mukaan? Me tulemme tätä kautta.
-- Päästääkö se emäntä teitä tanssiin?
-- Ei emännällä ole sanomista mitään, kun me lähdemme ilta-askareet tehtyämme. Nythän on kahdeksantuntinen työpäivä jo laillinen. Emme me Selman kanssa kysy lupaa emännältä paremmin kuin isännältäkään. Yö on minun omani, olinpa missä tahani... Lähdettekö, että tulemme tätä kautta?
-- Emme me lähde. Kun me emme ole ikänämme tanssineet, niin emme puujumaliksi loukkoon seisomaan lähde.
-- Kyllä pojat opettavat tanssimaan, kyllä siihen heti oppii. Kyllä ne pojat vievät, kunhan ei vain jalkoihinsa sotkeudu.
-- Emme me kuitenkaan lähde, opettakoot pojat muita.
-- Vanhoiksipiioiksiko te sitten aiotte jäädä? sanoi Tilta niskojaan keikauttaen ja lähti juosta leuhottamaan takaisin.
Tulevana yönä ei Kentän vanhaa emäntää nukuttanut. Oli kuin paha enne olisi vaivannut. Hän laskeutui vuoteelleen ja koetti painautua peitteisiin mitään ajattelematta. Mutta ajatuksia ei saanut asettumaan, ne vaeltelivat kaikkia elämässä tapahtuneita ikävyyksiä muistelemassa. Hän nousi taas vuoteeltaan, veti kengät avonilkkaisiin jalkoihinsa, sytytti tulen lyhtyyn ja meni navettaan katsomaan oliko siellä tuli jäänyt pahasti tai joku muu kohta epäkunnossa, mutta sielläkään ei ollut mitään. Kaikki lehmät märehtien ja sieraimistaan raskaasti tuhautellen vain makasivat eivätkä olleet näkevinäänkään emäntää, vaikka tämä kulki halki navetan ja silmäsi jokaista elukkaa. Sitten hän tuli pirttiin katsomaan olisivatko kuitenkin tytöt tai pojat menneet tanssiin, mutta sielläkin olivat tytöt ja pojat kotona, nukkuivat sikeintä untaan. Reeta-Kustaavan silmiin kuitenkin koski lyhdyn valo, hän heräsi ja kysyi: »Mitä te etsitte?»
-- En mitään. Kun minua ei tänä yönä nukuta, niin tulin katsomaan olisitteko tanssiin menneet.
-- Hm. Tanssiin! virkkoi Reeta-Kustaava ja painoi päänsä peitteen sisään.
Emäntä sammutti lyhtynsä ja meni hiipien vuoteellensa, jottei isäntä heräisi hänen liikkeistään, kun sekin kuorsaten nukkui sikeintä iltauntaan. Mutta ei vieläkään tullut unta. Oikein tuntui pahalta, kun aina ja aina tuli ikäviä muistoja mieleen ja kaikki aivan mustimmissa väreissään. Emäntä painautui taas peitteitten sisään, veti jalkansakin koukkuun, kuten ennen pikkutyttönä nukkuessaan, ja koetti olla peitteen alla kauan, jottei silmiin näkyisi mitään. Viimein kuitenkin hengitettävä ilma rupesi tuntumaan tukahduttavalta, hän nosti peitteen laitaa saadakseen raitista ilmaa henkeensä. Mutta silmät sattuivat katsomaan akkunaan ja ulkona huurteisissa puissa näkyi outo valo, kuin lyhdyn värähtelevä loimo. Samassa tuli mieleen että nyt ei ole kukaan lyhty kädessä liikkumassa. Siksi hän säikähtäen hyppäsi ylös, mutta tuntui peloittavalta mennä ulos niin, nykäisi isäntää olkapäästä ja virkkoi hätäisesti: »Mooses... Mooses! Kuule Mooses!»
-- Mikä nyt?
-- Mikä on tuo valo, joka näkyy noista puista?
Isännän silmät repesivät suuriksi ja nähtyään puissa valon hän hyppäsi ylös ja huudahti: »Tulipalo!» Sen sanottuaan hän syöksyi saliin mennäkseen ulos, mutta osui pahki kukkapöytään, joka rymisten meni kumoon. Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen varret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni vain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: »Leppimäellä palaa!» Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin kulki kiljuen kaikissa huoneissa: »Leppimäellä palaa! Leppimäellä palaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!»
Emäntä ja Hetvi tulivat portaalle ja yhdestä suusta melkein kirkaisten huudahtivat:
-- Navetta on tulessa ja elukat palavat! Voi, voi, miten surkeasti ne mölisevät, rientäkää hyvät ihmiset! Voi, voi, tuota ääntä, miten mölisevät! Voi, voi, pahaa tekee tuon kuuleminen, joutukaa hyvät ihmiset! Minäkin lähden, kun löytäisin kenkäni, sanoi Hetvi. Mutta kun Hetvi oli tulemassa kolmannen lapsen äidiksi, niin emäntä tarttui Hetviä olkapäähän ja sanoi: »Pysytään me täällä, ei meistä siellä ole mitään apua.» Miehet ja tytöt tulivat pyrynä ulos ja lähtivät kuin tuulen ajamina juoksemaan Leppimäelle päin, millä kenkä väärässä jalassa, millä nuttu nurin päällä, mikä avopäin, mikä paitasillaan, kengät vain avonilkkaisessa jalassa. Isäntä malttoi kuitenkin tikapuusta ottaa pitkävartisen palokoukun olalleen ja juosta kötöstäen lähti hänkin sinne ja mennessään porisi: »Saahan tuolla käydä, mutta tuli on kerinnyt tehdä työnsä ennenkuin sinne ehtii.»
Emäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla voivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan, Maatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä huutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua yön kaamean valoisaan ilmaan. Nyt tuprahti ilmaan entistä suurempi pöllähdys säkeniä ja mustaa savua, liekit reimahtivat entistä korkeammalle, ja Kentän emäntä huusi: »Nyt putosi laipio sisään! Voi hirmuista!»
-- Mutta nyt niiltä loppuu elukkaparoilla tuskat. Kuulkaa, ei kuulu enää ääntä.
-- Ei kuulu enää ääntä. Valmista on. Voi surkeata!... Niitten se on tanssiin menijöitten hyvää työtä, ne ovat heittäneet tulen kytemään. Eipähän emäntä huolehtine. Voi toki... Minulle siitä kävi enne, liekö sentähden että omat eloon juottamani ja kasvattamani elukat joutuivat tuommoiseen kuolemaan... Ei nukuttanut koko yönä. Kun sanomalehdistä saa tuon tuostakin lukea että siellä ja siellä on navetta palanut elukkoineen, niin juohtui sekin nyt yöllä mieleeni, sytytin tulen lyhtyyn ja kävin navetassa, mutta Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin kotona, mutta silloin se on tuolla ollut ehkä hyvinkin suuressa alussa. Ei kulunut monta tuntia, ennenkuin huomasin tuon valon noissa puutarhan puissa.
-- Minä en huomannut mitään ennettä, nukuin kuin sika siksi, kunnes salista kuului kukkapöydän romahdus ja ovien räiske. Silloin hyppäsin kuin ammuttu ylös ja Hemmi teki samoin. Kun isännän ääni kuului ulkoa, niin ei Hemmi kauan siekaillut, tempaisi pienet yökenkänsä sängyn alta ja sai ne jalkaansa, mutta kun ei löytänyt lakkiaan, niin sillään lähti. Sama kai se olisi, vaikka ei olisi ollenkaan mennyt. Siellä on tuli tehnyt työnsä, nyt jo laimenee. Kojo mataloituu ilmassa ja irtonaisia liekkejä, jotka loiskivat ilmaan, ei enää näy. Se palaa vain kuin kaskirovio.
-- Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi leviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä sydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: »Voi toki!... Voi maailmaa synnin tähden!»
Isäntä tuli ensimmäiseksi kotiin. Pirtissä olivat emäntä ja Hetvi seisaallaan vastaanottamassa kuulumisia, mutta ennenkuin he kerkisivät mitään kysyä, isäntä haikeasti sanoi:
-- Selvä siellä tuli. Kolmetoista lehmän päätä, viisi lammasta, kaksi sikaa, kukko ja kuusi kanaa on tuhkana.
-- Mistähän tuo tuli pääsi alkuun?
-- Mistä... On ollut tapana iltasella lämmittää lehmien apevesi. Palvelijat ovat lähtökiireessään heittäneet muurin alla tulen omin päinsä palamaan; siitä ovat kekäleet pudonneet uunista alas ja luultavasti päässeet silppuvasuun ensin ja siitä seinään, tervashonkaisiin hirsiin... Sitten nukutaan vielä niin sikeästi, ettei oltu herätty, ennenkuin oli navetta jo yltä tulessa. Koirakin oli ulkona haukkunut, äläköinyt minkä ääntä hänestä oli lähtenyt. Se oli Olli-Pekan korviin unessa kuulunut, mutta ei ollut tointunut sitäkään katsomaan mikä sillä on. Akka oli kuullut koiran haukunnan, mutta oli luullut, että tanssimiehet ovat hoilaten tulossa ja että se niitä haukkuu.
-- Ne ovat elukat jo silloin hätäilleet, kun koira on haukkunut.
-- Sitä hätää se on koira haukkunut.
Emäntä istui pöydän yläpäähän, laski kumpaisenkin kyynärpäänsä pöytään, ohimonsa varasi kämmeniinsä ja sanoi haikeasti: »Niin on kuin sanotaan, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Jos olisi joku muu eikä Aino ollut Olli-Pekalla eukkona, niin tuskin olisi tuota tapausta tullut?»
-- Tuleehan se vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä. Samaa minäkin luulen, että jos Olli-Pekalla olisi ollut huolekkaampi akka, niin se olisi käynyt navetassa niitten lunttujen mentyä, sanoi isäntäkin kenkiään riisuessaan. Sitten hän pani kenkänsä orrelle kuivumaan ja lähti synkin kasvoin kamariinsa koettamaan vieläkö nukuttaisi, kun yö oli vasta vähän ohi puolen. Sinne lähti emäntäkin.
Monta päivää kului, eikä Olli-Pekka käynyt Kentässä, mutta eräänä iltamyöhänä, kun täysikuu paistoi ja lumen pinta säteili pakkasensilmistä, Olli-Pekka tuli vaivaisen syntisen näköisenä Kentän pirttiin ja istui isäänsä lähelle penkille, missä isä vasupäreitä kiskoi petäjäisestä listakosta.
Kauan aikaa Olli-Pekka istui ääneti eivätkä talon miehetkään olleet kiireisiä puheluun, tekivät vain puhdeaskareitaan. Viimein Olli-Pekka sanoi:
-- Minä olen niin kahdella päällä, vieläkö ruveta yrittämään taloksi vaiko myödä tuo talorähjä yhtiölle ja lähteä Amerikkaan, kun sinne paljon muitakin menee. Tulisipahan eukko yhden kakaran kanssa täällä toimeen vaikka kenen pirtin loukossa.
-- Vai pirtin loukossa Aino, murahti Hemmi pöydän sivulla olevalla rahilla istuessaan ja kirvesvartta vuoleskellessaan.
Olli-Pekka ei ollut sitä kuulevinaan, alakuloisena vain sanoi: »Vieläkö se isä antaisi aluksi lehmiä ja edes jonkunkaan lampaan, jos tuota niinkuin taloksi yritteleisin?»
-- Etkö sinä muista, mitä minä sanoin sinun niin ylpeästi lähtiessäsi Leppimäkeen? sanoi isäntä ja tavallista raskaammin heitti päreet eteensä lattialle.
-- Kyllä minä muistan sen, mutta etteköhän tuon tapauksen tähden unohtaisi päätöstänne?
-- Annan kaksi lehmää ja lampaan, mutta missä sinä niitä nyt talven aikana säilyttäisitkään, sanoi isäntä jäykästi.
-- Siitä toisesta luhdista saan ensi hätään navetan, kun laitan siihen laipion, tukin seiniä ja seinän aluksia.
-- Niinkuin sanoin, kaksi lehmää ja lammas annetaan, kun saat niille suojaa, sanoi isäntä ja läiskäytti notkeat päreensä läjään lattialle. Kun kaikki olivat niin vähäpuheisella tuulella, niin Olli-Pekka otti kintaansa vierestään, lausui melkein kuiskaten: »Hyvästi», ja lähti pihalle, mistä hänen heti nähtiin hiljalleen hiihtää nytkyttelevän kotiinsa päin.
Olli-Pekan mentyä Hemmi sanoi jäykästi: »Kyllä on parasta Olli-Pekalle, että toimittautuu siurualaisten kanssa lähtemään Amerikkaan.»
-- Sen minäkin sanon, sanoi Hetvi ja polki rukkiaan tavallista kiivaammin.
-- Kassapää hieno emäntä -- vai rouvako lienee -- pääsee todellakin pirtin loukkoon, sanoi Reeta-Kustaava, ivallinen nauru suupielissä.
-- Älähän sentään. On niitä rikkaalla rohtimia. Saahan se rahalla vaikka minkälaisen kamarin. Rahaa on entistä ja Olli-Pekka Amerikasta työntää lisää lisän päälle, sanoi Martta, hänkin hienosti hymyillen, ja lähti äitinsä avuksi keittiöstä noutamaan illalliskeittopataa.
Grundströmin yhtiön asiamies käytti hyväkseen Olli-Pekan kohtaloa, ja tuli seuraavana päivänä Leppimäkeen maan ostoon. Hän oli saanut Olli-Pekan taipumaan myyntiin ja kun oli kaksi päivää katseltu ison Leppimäen metsiä, oli asiamies luvannut viisikymmentätuhatta siitä tilasta yksinään, mutta jos toisetkin talot möisivät, niin sitten nostettaisiin kuuteenkymmeneen tuhanteen. Olli-Pekka tiesi Erkki-veljen kyllä taipuvan, mutta isästä ei tiennyt. Sentähden tulivat nyt Kenttään asiamies ja Olli-Pekka yhdessä. Asiamies otti nyt oikean asiamiesryhdin. Läpikuultavat silmät olivat valmiit tarkastamaan, minkälaisia väreitä hänen puheensa minkin kasvoissa vaikuttaa. Mies rupesi kertoilemaan matkoistaan ja siitä, miten häntä on kaikkialla hyvin ymmärretty; ja se tulee juuri siitä, että hän ei puhu liikoja, vaan täyttää sen, minkä sanoo. Miten hänet jo otetaan taloissa mielihyvällä vastaan, vaikka ei ole niissä koskaan käynyt, hänen maineensa kun leviää laajemmalle kuin mitä hän käydä kerkeää, sillä enemmänhän se korva maata käypi kuin mies itse. Sitten hän kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Se on vanha sananlasku, että käynyt matkansa sanovi, käymätön ajattelevi. Olen suoraan sanoen tässäkin talossa kysymässä, olisiko tämäkin talo myytävänä hyvästä hinnasta. Minä sanon hyvästä hinnasta. Tässä on sellainen erikoinen syykin tällä kertaa, kun nämä kolme tilaa erityisenä lohkona ovat ympäriinsä valtion maitten kiertämänä. Nyt kun tämän Leppimäen isännän kanssa olemme sopineet Leppimäen kaupasta, niin se on sitten näitten kahden tilan välissä, ja puutavaran kanssa liikkuessa sekä järvellä että maalla puristuu alue niin ahtaaksi. Monin verroin tilavampi olisi liikkua, jos nämä kolme tilaa olisivat samalla isännällä eli yhtiöllä. Olen jo tämän Leppimäen isännälle sanonut enkä vain sanonut, vaan luvannut, että maksan Leppimäen tilasta kymmenen tuhatta enemmän, jos kaikki nämä kolme tilaa tulevat meidän yhtiölle. Minkälaisen vastauksen minä sitten teiltä saan?»
-- En anna minkäänlaista vastausta, ennenkuin mietin enemmän, sanoi isäntä tyynesti ja näytti miettivän.
-- Niin se viisas mies aina tekee ja niin pitääkin tehdä, sitten sitä ei tarvitse jäljestäpäin katua, sanoi asioitsija ja rinta hytkähti somasti.
Olli-Pekka rykäisi ja mieleen juolahti sanoa:
-- Sen minäkin kyllä tiedän ja arvaan, että isän aika ei kulu ilman maanviljelystä, mutta voipihan kaupassa erottaa jonkun pienen palstan, jota huvikseen viljelisi.
-- Senhän voi tehdä vallan hyvin, usein se niin tehdään, sanoi asioitsija reippaasti ja käveli edestakaisin lattialla, mielessä mieluinen myhäily, kun isäntä oli sanonut miettivänsä.
-- Voihan isä erottaa esimerkiksi tuon Kissasuon ojamaan itselleen ja tekomaata lisäksi, sanoi Olli-Pekka.
-- Niin, ja saahan näitä kaikkia peltoja ja niittyjä viljellä vuotuista veroa vastaan, sanoi asioitsija.
-- Sehän on sitä parempi, jos saa viljellä koko tilaa, kuten ennenkin, sanoi Olli-Pekka.
Asioitsija tekeytyi vakavammaksi entistään ja sanoi vakuuttavasti:
-- Aivan niinkuin ennenkin... Me kun metsiä silmällä pitäen teemme kauppoja, niin peltoja ja niittyjä saa entinen asukas viljellä niin kauan kuin tahtoo ilman mitään arentia, kunhan maksaa ulosteot kuten ennenkin. Eikä niitä muille luovuteta kuin entiselle asukkaalle... Ja sen minä sanon ja olen sanojeni takana, että meidän yhtiö on rehellisin yhtiö auringon alla. Oletteko esimerkiksi kuulleet, että mikään muu yhtiö maksaisi tiloista enemmän kuin kaupan aikana on sovittu ja kauppakirjoihin merkitty? Mutta me kun kaupan jälkeen olemme tarkastaneet metsät, olemme kymmenintuhansin markoin maksaneet lisää. Me vertailemme tarkasti tilan hinnan tilalla kasvavan puutavaran arvoon ja jos tilan metsä on enemmän arvoinen kuin tilan varsinainen kauppahinta on, niin pennilleen maksetaan se ylihintana tilan myyjille. Sitä eivät muut yhtiöt tee, mutta sentähden meidän nimemme onkin maan kuulu.
Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein hartioitaan kohauttaen.
-- Mutta mitenkäs, jos metsiä tarkastaessa huomataan tilasta maksetun enemmän kuin mitä metsät vastaavat, mitenkäs silloin menetellään? sanoi Hemmi ja katsoi tarkasti asioitsijan silmiin nähdäkseen mitä hänen kysymyksensä vaikuttaa.
-- Silloin pysytään kaupassa täsmälleen, sanoi asioitsija jäykästi, häpeänkään vuoksi ei virketa vahingosta kenellekään, etteivät muut yhtiöt siitä saisi lystiä. Maksetaan vain jokikinen penni täsmälleen niin kuin kauppakirjassa seisoo.
Kun Olli-Pekka näki isän olevan kovin vähäpuheisella tuulella, niin hän nousi lähtemään ja sanoi: »Annetaan isän miettiä, lähdetään meille. Lähtekää Hemmi ja Tuomaskin meille, kutsutaan sitten Erkkikin sinne ja tuumitaan miehissä.»
-- Se se parasta on, sanoi Hemmi ja nousi lähtemään. Hemmin povessa tuntui somalta, että Olli-Pekka saadaan myymään maansa eikä enää tarvitse sille lehmiä antaa.
Hemmi ja Tuomas menivät jo ulos, asioitsija vielä ojensi kätensä isännälle hyvästiksi ja kysyi kohteliaasti: »Koska minä saan isännältä varman vastauksen?»
-- Ehkä viikon perästä, sanoi isäntä alakuloisesti. Oli kuin kieli olisi hieman sammaltanut.
-- Miettikääpä sitten ja miettikää asia joka puolelta. Ei se kirveestäkään tule terävä, jos se hiotaan vain yhdeltä puolen. Sitten se on lysti tehdä kauppaa, kun se mietinnän perästä tehdään, ja jos ei tehdäkään, niin siitä ei mieli pahoitu.
Sen sanottuaan asioitsija lähti toisten menijäin jälkeen.
Leppimäellä oli kahvipöytä valmiina, oikein lumivalkoiselle pöytäliinalle laitettuna, ja vieraat ja Olli-Pekka saivat käydä suoraan pöydän ympärille. Tilta lähti pieneen Leppimäkeen juoksemaan kutsuakseen Erkin.
Kun kahvit oli juotu, niin asioitsija otti oikein vakavan muodon ja lausui painokkaasti: »Sen minä sanon tässä, vaikka en Kentän isännälle sanonut, kun ymmärrän sen niin ankaran maahenkiseksi, että se on melkein hölmö eikä osaa mitään laskea, joka nyt ajattelee maanviljelystä, kun tiloista maksetaan tällaisia hintoja, kuin mekin maksamme. Ajatelkaahan, isännät, kun nyt jauhokilo maksaa viisitoista penniä, sianliha kuusi- tai seitsemänkymmentä penniä, lampaanliha kolme- tai neljäkymmentä penniä, naudanliha parikymmentä penniä, voikilo markkaviisikymmentä penniä, maitolitra kymmenen tai kaksitoista penniä, joten miehen päivän muona kahvineen päivineen ei pääse markkaan asti, ja meidän töissämme tavallinen mies ansaitsee kaksikymmentä markkaa ja vielä enemmänkin päivässä. Tämä on sitä, mutta otetaan toinen puoli. Esimerkiksi tämän talon isäntä saa maastaan kuusikymmentä tuhatta. Ne pannaan pankkiin viiden korolla ja korot aina kuuden kuukauden kuluttua muutetaan pääomaksi korkoa kasvamaan, joten tulos on sama kuin kuusi prosenttia. Se kuusikymmentätuhatta tuottaa koroillaan vuodessa ei sen vähempää kuin kolmetuhatta kuusisataa markkaa, siis paljonkin enemmän kuin tämän talon perheen vuotuisen muonan. Ja nyt hän on niistä talon huolista vapaa. Tuollaiset tapahtumat eivät voi uudistua, mikä tässäkin talossa aivan äskettäin on tapahtunut, ja isäntä on vapaa olemaan työansioilla. Ja nyt kolmanneksi otetaan laskettavaksi mitä tuottavat miehen työansiot vuodessa. Kolmesataa vuoden arkipäivää ja kaksikymmentä markkaa päivältä antaa vuodessa ei vähemmän kuin kuusituhatta markkaa.»
Viimeiset sanansa »kuusituhatta markkaa» sanoi asioitsija oikein jyrisevällä äänellä ja päätään nyökyttäen. Sitten hän jatkoi: »Niin, ajatelkaas, eikö se ole ainakin puolihullu, joka nyt ajattelee maata viljellä. Paitsi todellakin huvikseen, kuten äsken Kentän isännälle esiteltiin. Näitä kaikkia puolia, kuten jo sanoin, en hänen eteensä lukenut, mutta hän on viisas mies, uskon hänen itsensä ne harkitsevan.»
-- Kyllä luulen, että ukko pääsee tajuihinsa, sanoi Hemmi. Renkiä on koko syksyn tiedustellut. Kahdeksansataa markkaa lupasi muutamallekin ja täydet vuosivärkit, mutta se ei päätäänkään kääntänyt.
-- Mutta ajatelkaas, miten kannattaa kahdeksalla sadalla ruveta rengiksi, kun muuten voi ansaita kuusi tuhatta. Jos siitä muonaan menisikin korkeintaan kolmisensataa, niin vielä sittenkin jää puhtaaksi viisituhattaseitsemänsataa? Mitä sen rinnalla on kahdeksan sataa kun saa vielä olla orjana?
-- Sitäpä ne kaikki laskevat eivätkä rupea rengeiksi, sanoi Hemmi.
-- Sanalla sanoen, ei ole viisaan työtä nyt viljellä maata, kun ajatellaan sitäkin puolta, että nyt rautatie tuo kaikkea mitä vain tarvitaan, ettei tule mistään puutetta, vaikka ei maata viljelekään. Ainoastaan maitoa ei tuo rautatie niin yllin kyllin kuin maanviljelijöillä on, mutta hedelmistä saa maidonarvoista ja vielä arvokkaampaakin ruokaa ja niitä tuo rautatie jokaiselle tarvitsijalle. Ainoastaan tuollaiset vanhukset kuin esimerkiksi Kentän isäntä ja emäntä, jotka ovat ikänsä hoitaneet karjaa ja joilla on valmista rahaa yllin kyllin, voivat huvikseen elättää yhden tai pari lehmää; niistä sitten saavat sitä ainoista lempiruokaansa maitoa ja niitten hoitamisesta hupia, kuten vanhatpiiat sylikoiristaan. Siinä ei tulekaan kannattavaisuus kysymykseen, mutta toista on, jos kolmi- tai nelikymmenpäistä karjaa hoitaa enimmäkseen vieraalla väellä, jolle maksaa samat palkat kuin yhtiöt maksavat, ja vähemmällä nyt ei saa työvoimia.
-- Niin se on. Sellaista se on. Sellaiseksi se on muuttunut tämä maailman aika, sanoi Hemmi ja huokasi syvään.
Erkki ja Tuomas olivat äänettöminä kuunnelleet toisten keskusteluja, mutta nyt Tuomas kohautti hartioitaan ja sanoi: »Eikö tässä pitäne ruveta valmistelemaan hynttyitään ja lähteä Amerikkaan? Kukas täällä kehtaisi olla, jos kerran irtolaiseksi joutuu?»
-- Silloin tienesti lyö vieläkin enemmän leiville. Minä olen tehnyt laskelmia vain oman yhtiömme työpalkkoja pitäen mittapuuna, sanoi asioitsija ja kääntyi Erkin puoleen kysyen: »Mitä se pienen Leppimäen isäntä sanoo?»
Erkki hieman rykästeli, mutta nosti sitten päänsä ja sanoi arvellen:
-- Sen kuusikymmentä tuhatta kun maksanette, minkä tästäkin tilasta, niin olkoon menneeksi. Vähemmällä minä en myy, kun se on samanlainen tila kuin tämäkin.
Asioitsija hypähti seisaalleen, ojensi kätensä Erkille ja huudahti iloisesti: »Tuossa on lapaa!» Olli-Pekka erotti kädet ja kaikki remahtivat nauramaan: »Siinä ei pitkiä kiistelty.»
Asioitsija vakuutti vielä oikein lujasti:
-- Sanalla sanoen, kun minä olen metsät tarkemmin tarkastanut ja huomannut, että kannattaa lisätä, niin maksetaan lisää tai jos näyttää meidän puolelle tappio kallistuvan, niin silloin seisotaan kaupoilleen eikä virketa tappioista hiirelle eikä heinälle. Mutta toimikaa nyt miehissä, että isänne taipuu kauppaan ja tämä lohko tulee meille kokonaan, kuten jo hänellekin sanoin.
-- Kyllä luulen, että ukko taipuu, sanoi Hemmi. Ukon taipuminen riippuu meistä Tuomaan kanssa ja varsinkin, jos hänelle mieliksi maksatte muutamia satoja enemmän kuin näistä tiloista, kun Kentässä on kartano parempi.
-- Kartanosta me emme välitä, kuten olen sanonut. Metsä se on, jota silmällä pitäen me teemme kauppoja. Mutta muutamat sadat nyt ei silti enää tule kysymykseen, kun tämä muuten noin luontevasti menee. Sen saatte sanoa ukollekin.
Seuraava aamu oli valkenemassa. Oli kireä pakkaspäivä ja harmaan hevosen kokoinen kylmä usva täytti ilman ja usvan kasvattama kuura oli korkeana löyhänä rykelmänä kääriytynyt puitten oksiin, kun Kentän isäntä puki ylleen vanhuuttaan ruskehtuneen karkean sarkanuttunsa ja sanoi: »Minä alan mennä sitä murapaikkaa aukaisemaan, sen on taas yön aikana kylmännyt. Hemmi ja Tuomas, alkakaa tuoda hevosia.»
Hemmi ja Tuomas olivat aamiaisen syötyään päivää odottamaan kellistyneet penkille eivätkä olleet isännän sanasta tietääkseenkään. Mutta kun ukko oli mennyt ulos ja eteisestä kuuluivat poistuvat narahtelevat askeleet, niin nousivat Hemmi ja Tuomaskin, vetivät ylleen sarkaiset nuttunsa, joitten heltoissa ja rintapielissä näkyi eilisistä muraa. Se oli murakuormia kaataessa siihen tahrautunut. Siitä he eivät välittäneet, panivat vain takkinsa nappeihin, ottivat orresta kintaansa ja sanaa puhumatta menivät ulos. Ja kohta nähtiinkin oriin ja Ukon korkealaitaisine rekineen verkalleen astuen etenevän Kissasuolle päin. Reen jalakset hiljaa kitisivät kovalla kuuraisella tiellä. Sekä isäntä että Hemmi ja Tuomaskin olivat nyt niin vähäpuheisia kuin lumotut. Vanhalta muistilta he tekivät niin työtä verkalleen, pistelivät muraa kuormiinsa ja kun kuorma oli täysi, lähti joku ajamaan sitä kotipellolle. Mitä raskaampi kuorma oli, sitä kovemmin ja kipeämmällä äänellä kitisi ja marisi jalas pakkasen puremalla tiellä. Kun muutamia kuormia oli viety ja taas oli Hemmi ajanut oriinsa murakololle ja peräyttänyt reen sille paikalle, missä se oli täytettävänä, ja ottanut lapionsa luodakseen muraa, Hemmi pisti sen kärjen maahan, nojasi rintaansa sen ponteen ja sanoi arvellen: »Niinpä tämä muran veto alkaa tuntua kuin vieraalta työltä. Näyttävät kuin kohtalon painamana painuvan asiat sille kannalle, että meidän on myötävä tämä maa, kun on noin kunnollinen ostaja tarjolla, ja ruvettava elämään rahalla. Tienailee silloin kuin tuntuu miellyttävän ja kun ei miellytä niin katsoo valmista. Eihän tämäkään jokapäiväinen aherrus lääkettä ole, kun ei kuitenkaan jaksa kunnolleen hoitaa tätä maata, vaikka yötä päivää riekkuisi työssä kuin orja. Eilen illalla möi Erkkikin maansa ja sai kuusikymmentätuhatta ja se ostaja jo itsestään lupasi tästä meille enemmän saadakseen koko tämän lohon haltuunsa... Jos vaikka seitsemänkymmentä tuhatta saisi tällä maalla, ja irtaimet jos pannaan rahaksi, niin entisten rahojen kanssa joka tapauksessa saadaan hyvä joukko yli sadan tuhannen. Ja kun satatuhatta pannaan pankkiin, niin sieltä saadaan vuosittain korkoja kuusituhatta markkaa. Meidän perheemme elävät sillä, vaikka sääret seinillä makaisivat ympäri vuodet.»
-- Meneekö se sadantuhannen korko kuuteen tuhanteen markkaan, eihän pankit maksa kuin viisi markkaa sadalle, huomautti isäntä alakuloisesti.
-- Niin se maksaa ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta, mutta kun silloin muuttavat sen koron pääomaan kasvamaan korkoa korolle, niin se menee kuuteen prosenttiin.
-- Niinhän tuo taitaa tehdä, sanoi ukko ja alkoi verkalleen nostella muraa koriin.
-- Eilen illalla se maitten ostaja laski, että heidän töissään voi tavallinen mies ansaita kuusituhatta markkaa vuodessa. Siinähän se on se niksi, ettemme saa renkiä. Eihän maanviljelijän kannata kuuttatuhatta maksaa vuodessa yhdelle työmiehelle, sehän toki on itsestään selvä.
Tuomaskin tuli jo kuormansa viennistä, heitti hevosensa taammas, kun ori oli vielä kololla, ja kun oriin kuorma oli vielä tyhjä, niin arvasi mistä oli kysymys ja tuli kololle.
Hemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin odottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa kuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen ja miettivästi sanoi: »Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei ollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa... Niinhän tuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä tulee.»
-- Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.
-- En sitä sanokaan.
-- Eihän tämä suon silmään mene, jos myykin ja jos on tehty työtäkin, niin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella muraa oriin kuormaan.
-- Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan, esimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi omassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee maata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti karvalakkista päätään sanojensa painoksi.
-- En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan lähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.
-- Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.
-- Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä ruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää kyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.
-- Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan annetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset ovat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja uusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia kilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään ajaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.
-- Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan käsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.
-- Mitä vielä! Maailmaahan tämä vielä on, sanoi Pekkiläinen humalassa. Sitä kaikkeen pitää tottua, sanoi Tuomas reippaasti ja rupesi tavalliseen tapaansa pistelemään muraa.
Hemmikin rupesi luomaan muraa ja sanoi: »Mahtaakohan tämä murapaikka jänisten voittomaaksi joutua, kun meistä aika jättää?»
-- Kyllä tästä on useita kertoja jo kuormaa viemään lähdettykin. Kaukana on tuo laita, josta on alettu, virkkoi Tuomas ja lähti hevosensa luokse, kun näki että oriin kuorma oli täysi.
Kun Hemmi ajoi oriin pois kololta, niin Tuomas toi hevosensa ja rekensä paikalle ja sanoi: »Vieläkö me tätä muraa viitsimme vetää, kun kerran on päätetty myytäväksi tämä talo?»
-- No kun tätä vielä joka tapauksessa ensi kesä kylvetään, niin täytyyhän niille laittaa lantaa.
-- Hm. Kyllä ne yhden kesän kasvavat, jos ei enää heitä lannoitetakaan, ja tuleehan sitä lantaa, jos karja pidetään talven yli.
-- Mihinkäpäs ne karjan konnut pantaneen muualle, karjalle kai ne ovat syötettävät, sanoi ukko ja seisahtui kesken kuorman luonnin ja katseli huurteiselle vaaralle, missä oli monta kymmentä halmetta viljellyt. Hän katseli Saunajärvellekin, mistä usva jo kohosi ilmaan ja vaisu joulukuun aurinko matalana paistoi yli huurteisten metsien, yli lumipeitteisen Saunajärven, missä kirkkaat pakkasensilmät kiiluivat lumen pinnalla. Ja kun Tuomas oli saanut kuormansa täyteen, niin isäntä sanoi tyynesti: »Saa kai se muranveto nyt todellakin loppua siksi, kunnes selviää tämä maankauppakysymys puoleen tai toiseen.»
-- Kyllä se niin on, että myydään se maa, sanoi Tuomas ohjasperiä reen ketarasta ottaessaan. Samassa lähti reki jyristen liikkumaan eteenpäin ja sen jälkeen lähti Tuomas kävelemään. Kuurainen karvalakkinen pää heilui nyt kävellessä kahtaallepäin reuhakammasti kuin tavallisesti ennen.
Kohta ajoi Hemmikin oriinsa kololle, käänsi ja peruutti rekensä kuorman-ottopaikalle ja lapiota käteensä ottaessaan kysyi: »Mitä se Tuomas tuolla vastaan tullessaan sanoi, ettei tulisikaan enää noutamaan?»
-- Kun tuntui laiskistuvan muran vetoon, niin minä sanoin, että jääköön siksi, kunnes tämä kauppakysymys päättyy puoleen tai toiseen.
-- Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne kasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta, vaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja juuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään joutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa luoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset ketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti nyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua heittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä hosuttiin.
Isäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi matalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen olisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa hevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen, riisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja pani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen lammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään kohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja jäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä kenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: »Mikä se nyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole päivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.»
-- Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi isäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä mitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä kenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen kävelemään kamariinsa.
Kamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin selälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin tuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli rautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä muistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi untaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään tapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä viluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia, joka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja nälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja aina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala uni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt puuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa on myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei tarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä pienessä majassaan kuin toukka puun raossa.
Hemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he nyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä tulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa remusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan toisiaan.
-- Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa alle, sanoi Hetvi nauraen.
Tytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta huurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen. He luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä maan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään hykerrellen: »Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä isäkin tiedon.»
Emäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan Sunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa seisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: »Minkä sitä uskaltaa sanoa äidille?»
Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen, mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille? Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»
-- Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.
-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!
-- Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan niinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän peittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.
-- Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt, kun jo puhuu sulhasista.
-- Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä on, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.
-- Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla... Mikko Melkonen ja Pekka Pelkonenko ne ovat ne sulhaset?
-- Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne insinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat majaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.
-- Hui hai... Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita syövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!... Ne ovat teille hupsuille jotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla laulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja se nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'... Leikkiä kaikki!
-- Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta ja rupesi lehmille laittamaan apetta.
-- Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja pyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset sormukset laittaa.
-- Vai oikein sormista mitat... Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä kupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.
-- Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan täällä.
Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi: »Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»
-- Sulhaset... Mistä?
-- Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.
Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä? Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?... Ei, ei se toki ole uskottavissa.»
-- Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset... Ja ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.
-- Vai niin... Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat lapsemme luoksemme... Se on totta se.
-- Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja pitäisimme asuntomme seinällä.
-- Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se olisi.
Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään. Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden koti vanhempieni luona... Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»
Isäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: »Tammelan Risto... Olisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi saanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina kuoli kesken ikiänsä... Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja hukkui.»
-- Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja muutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada myöntymään mieltäni.
-- Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja mikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan semmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät kamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi tuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä yhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.
-- Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon painosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot kiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä... Ainakin sanoessamme, jos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen kokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan kuuluu aikovan peikoineen perheineen.
-- Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin kuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa ja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä markkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.
-- Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat. Eivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.
-- Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan saata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän elämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein vuoteelleen.
-- Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan kiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun tulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi, sanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä ja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.
Seuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla pilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri pääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies, pitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli liki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi reippaasti puhelemaan: »Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut, nyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin hyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne, jos joku teistä lähtisi oppaaksi.» Sen sanottuaan hän istui isännän viereen penkille ja sanoi: »Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä vastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä tilaanne.»
Isäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja. Viimein hän kohotti päätään ja sanoi: »Olemme kyllä päättäneet myydä, kun sata tuhatta antanette.»
Asioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat syvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi totiseksi ja sanoi: »Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä tulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa, kuuluihan teillä olevan.»
Isäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: »Tyhjentäkää tuo pöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.»
Sen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja levitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.
Asioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja tänne. Viimein hän sanoi:
-- On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon, että kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.
-- Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin. Tuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on samanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna, taivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole kirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata yhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.
-- Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on suurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä sielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi sormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. --
-- Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja Teeriharju, huomautti isäntä.
-- Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä tämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan samanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana päivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään, vaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri kuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas! Sekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen ala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät kummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä korpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä molemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa useita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.
Asioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: »Lähdetäänhän kuitenkin paikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?»
-- Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.
Hemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta hongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas, jonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon ruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä hongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi: »Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?»
Asioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: »On kyllä. Hyvää on metsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.» Sitten asioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: »Soita on paljon. Soita on paljon. Soita on paljon.»
Hemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä laajemmalta.
-- Käydään siellä Teeriharjussa.
-- Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja tulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi kankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti, missä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon takaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea rintuus.
Asioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:
-- Tuon me jo näemme tännekin.
Hemmi seisahtui ja sanoi: »Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä metsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo Jäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on samanlainen metsä... Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta, Ahvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat samalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon hongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma, niin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on iltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.»
-- Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette sanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä soita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi nureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.
-- No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:
-- Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista, että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.
-- Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita soita on paljon.
-- Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen, että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on täytynyt jäädä.
-- Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen, mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi, että lähdetään hiihtämään.
Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»
-- Mennään suoraa päätä.
Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.
Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:
-- Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.
-- Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että hävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut suksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan pyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.
-- Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö siellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä istuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.
-- Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä suurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.
-- Oliko sitten?
-- On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän paljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän viereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja painokkaasti ja totisesti sanoi: »Kyllähän näissä maissa näkyy olevan metsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon... Täytyy sanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on liikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.»
-- Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten asioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin arkuutta.
-- Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet ovat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle perukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä tulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition, Koskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole kintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen, niin saan niin paljon kuin tahdon.
-- No miten teidän kannattaa maksaa niin paljon enemmän maista ja metsistä kuin toisten yhtiöiden?
-- Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa kaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan, kun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada ihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi asti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka kauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme on kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.
Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja keikauttaen vantteroita hartioitaan.
-- No, pannaan sitten riita kahtia.
Asioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi: »Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?»
-- Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin kummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja paremmassa kunnossa.
-- Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta jotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita kahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.
-- Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.
-- Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan puhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi Hemmi naurahtaen.
-- Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni maakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä, johon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä rakennukseen tarvittava hirsimetsä.
-- Kuinka paljon hirsiä?
-- Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta, yhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen kaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.
Asioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen: »Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin, kun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää seitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.»
Sen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti niskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: »Saa heittää puheen koko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän metsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne, mitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo kaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras on lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten ostaja.» Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja selin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan märäksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin kaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.
Hemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti leveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: »Niinpä on minunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos kerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon tarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja hevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta talonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa ryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki jättänevätkin.»
Asioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot huulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli reiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta lähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: »Nämä muut vaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä niittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut, kun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette kauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön sitten syvin tai matalin.»
Isäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: »Nellan kanssa minä elän ja kuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan kauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta markkaa.»
Tuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko ruumistaan ja sanoi:
-- Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä tuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään sitten nähdä rahaakin... Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin kun kauppakirja on allekirjoitettu.
-- Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta huomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi asioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi kiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: »Sitten kai se tehdään kauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?»
-- Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana menee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on Jonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte silloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta uskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies, herrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.
-- Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin yhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.
-- Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi asioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä mielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.
Kun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään asemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan päivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.
Syömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan käsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: »Uskon, että teillä on huomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan. Arvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on ihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei mitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei paremmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.»
-- Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän takana syöntiään lopettelemassa.
-- On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.
Kohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää tietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se kaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan jälkeen sanoi: »Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän nahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.»
-- Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus, mutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: »Uskaltaahan sitä toisen kukkarolla.»