Ensi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta eikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi Monte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä yksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei rakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin astua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä talossa asui.
Bertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä oli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa, samoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen puita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle juurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen kiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana aamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.
Kreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle kartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka laajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.
Talo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä enää olisi tuntenut entiseksi.
Taloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään muuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan määrännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien reunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.
Taloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien käskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut autiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja ummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta tuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän huoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle olivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut, joiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan kuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme rakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä lähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.
Palvelijat liikkuivat iloisina tässä kauniissa pihassa. Keittiöpalvelijat juoksivat eilen korjattuja portaita myöten aivan kuin aina olisivat talossa asuneet, toiset olivat vaunuvajoissa, joissa ajoneuvot seisoivat järjestyksessä ja numeroituina aivan kuin olisivat viisikymmentä vuotta siellä olleet, toiset taas oleksivat tallissa, missä hevoset pilttuissaan hirnuivat tallirengeille, jotka puhuttelivat niitä suuremmalla kunnioituksella kuin moni palvelija herraansa.
Kirjasto oli sijoitettu kahdelle pitkälle seinälle, ja siihen kuului lähes kaksituhatta teosta. Kokonainen osasto oli varattu nykyaikaiselle kaunokirjallisuudelle, ja eilen ilmestyneet komeilivat jo punaisiin ja kullalla koristettuihin kansiin sidottuina hyllyillään.
Talon toisella puolella, vastapäätä kirjastoa, oli kasvihuone, jossa kukat tuoksuivat korkeissa japanilaisissa maljakoissa, ja keskellä tätä kasvihuonetta, joka samalla hiveli sekä silmää että hajuaistia, oli biljardipöytä sen näköisenä kuin pelaajat olisivat tunti sitten lähteneet sen äärestä ja jättäneet pallot pöydälle.
Yhteen ainoaan huoneeseen ei tuhlaileva Bertuccio ollut kajonnut. Huone oli toisen kerroksen vasemmassa kulmauksessa ja sinne päästiin pääportaista, mutta sieltä voi poistua myös salaportaiden kautta. Palvelijat kulkivat sen ohitse uteliaina ja Bertuccio kauhuissaan.
Täsmälleen kello viideltä kreivi saapui taloon Alin seurassa. Bertuccio odotti hänen tuloaan sekä kärsimättömänä että levottomana. Hän toivoi saavansa kiitosta ja pelkäsi, että kreivi rypistäisi kulmiaan.
Monte-Cristo astui vaunuistaan pihalla, tarkasti koko talon ja teki kierroksen puutarhassa aivan vaiti, ilmaisematta millään tavoin hyväksymistään tai moitettaan.
Vasta kun hän tuli makuuhuoneeseen, joka oli vastapäätä suljettua huonetta, ja ojensi kätensä pientä ruusupuista kaappia kohden, jonka hän jo ensimmäisellä matkallaan oli huomannut, hän sanoi:
-- Tätä ei voi käyttää muuhun kuin hansikkaita varten.
-- Ei voikaan, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio ihastuneena, -- avatkaa, niin löydätte hansikkaita.
Muuallakin kreivi tapasi juuri sitä, mitä odotti: hajuvesipulloja, sikareja ja koruesineitä.
-- Hyvä! sanoi hän.
Ja Bertuccio poistui aivan hurmaantuneena, niin suuri, voimakas ja täydellinen vaikutus oli kreivillä ympäristöönsä.
Kello kuusi kuului kavioiden kopsetta pääoven edestä. Ratsuväen kapteenimme saapui Medeiansa selässä.
Monte-Cristo odotti häntä hymyhuulin portailla.
-- Olen ensimmäinen, siitä olen varma! huudahti Morrel. -- Olen tullut tahallani hiukan aikaisemmin, jotta saisin olla hetkisen kahden seurassanne, ennen kuin muut tulevat. Julie ja Emmanuel lähettävät teille tuhannet terveiset. Täällähän on aivan suurenmoista! Sanokaahan, herra kreivi, pitävätkö palvelijanne hevosestani hyvää huolta?
-- Olkaa rauhassa, rakas Maximilien, he ovat kyllä tottuneet sellaiseen.
-- Se on oljilla suittava. Jospa tietäisitte, kuinka se kiiti! Aivan kuin ukkospilvi.
-- Totta toki sen uskon, viidentuhannen frangin hevonen! sanoi Monte-Cristo äänellä, jota isä käyttää poikaansa puhutellessaan.
-- Kadutteko, että menetitte nuo rahat? sanoi Morrel hymyillen hänelle avomielisellä tavallaan.
-- Herra minua siitä varjelkoon? vastasi kreivi. -- Katuisin ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hevonen olisi hyvä!
-- Hevonen on hyvä, rakas kreivi, koska herra Château-Renaud, joka on Ranskan paras hevostuntija, ja herra Debray, joka saa ratsastaa ministeriön arabialaisilla ratsuilla, ovat jääneet jälkeeni, niin kuin näette, ja heidän takanaan on paronitar Danglars'in hevoset, jotka kiitävät sellaista kyytiä, että helposti ennättää kolme peninkulmaa tunnissa.
-- He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.
-- Tuossa he ovat.
Todellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja kaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät kaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa niitä.
Samassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen oven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar teki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.
Mutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni kirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä ministerinsihteerin käteen.
Rouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut esiin haudastaan eikä vaunuistaan.
Rouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain Monte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja päätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen kasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten astui portaita ylös huomauttaen Morrelille:
-- Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä, myyttekö hevosenne.
Morrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen aivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.
Kreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.
-- Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?
-- Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on liiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra Morrelilta.
-- Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, -- voin todistaa, että herra Morrel ei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä säilyttämään sen.
-- Kuinka niin?
-- Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa kuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi hevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan häntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi laskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen kauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.
-- Siinä näette, hyvä rouva..., sanoi Morrel hymyillen kiitollisena kreiville.
-- Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota huonosti peitti hänen leveä hymynsä, -- teillä on jo kyllin monta hevosta.
Rouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin hyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut kuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.
Monte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi paronittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti paronittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa, joiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita ja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.
Paronitar oli ihastunut.
-- Noihinhan voisi istuttaa kokonaisen kastanjapuun! sanoi hän. -- Kuinka on milloinkaan voitu polttaa noin isoja maljakoita?
-- Sellaista ei saa kysyä meiltä, jotka teemme pieniä patsaita ja musliinilasia, sanoi Monte-Cristo. -- Tämän ovat muinaisena aikana valmistaneet meren ja maan haltijat yhdessä.
-- Kuinka niin ja minä aikakautena?
-- En tiedä, olen vain kuullut kerrottavan, että Kiinan keisari varta vasten rakennutti ison uunin ja että tässä uunissa poltettiin yhteensä kaksitoista tällaista maljakkoa. Kaksi meni kuumuudessa rikki, kymmenen jäljellejäänyttä laskettiin meren pohjaan sadan jalan syvyyteen. Meri, joka tiesi mitä siltä vaadittiin, kietoi niiden ympärille liaanejaan, antoi koralliensa kiemurrella niissä ja simpukoittensa imeytyä niihin kiinni. Kaksisataa vuotta nämä maljakot saivat rauhassa olla meren pohjassa, sillä vallankumous oli kukistanut kokeilunhaluisen keisarin, ja kokeesta oli jäljellä vain asiakirja, jossa puhuttiin maljakkojen valamisesta ja niiden upottamisesta mereen. Kahdensadan vuoden kuluttua löytyi tämä asiakirja ja maljakkoja alettiin nostaa syvyydestä. Sukeltajat läksivät erityisesti tätä tarkoitusta varten tehtyjen koneitten avulla etsimään maljakkoja lahdesta, jonne ne oli upotettu, mutta kymmenestä oli jäljellä vain kolme, kaikki muut oli aallokko särkenyt ja hajottanut. Rakastan näitä maljakkoja, kuvittelen, että epämuotoiset, pelottavat, salaperäiset merihirviöt -- sellaiset, joita vain sukeltajat voivat nähdä -- ovat tuijottaneet niitä kylmillä ja liikkumattomilla silmillään ja lukemattomat kalat ovat levänneet niiden pohjalla vihollisiansa paetessaan.
Tällä välin Danglars, joka ei välittänyt muinaisesineistä, repi ajatuksissaan kukan toisensa jälkeen myrttipensaasta. Kun hän oli tyhjentänyt myrtin, tarttui hän kaktukseen, mutta tämä ei ollut yhtä taipuisa kuin myrtti, vaan pisti häntä piikeillään.
Hän sävähti silloin ja hieroi silmiään, aivan kuin olisi herännyt unesta.
-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- teille, suurelle taideteosten tuntijalle ja ihailijalle, en tahdo laajemmalti ruveta näyttämään taulujani. Tässä on kuitenkin kaksi, jotka on maalannut Hobbema, tämän Paul Potter, tämän Mieris, tämän Gerard Dow, tämän Rafael, tämän Van Dyck, tämän Zurbaran, ja tässä on pari kolme Murilloa, joita kannattaa teille näyttää.
-- Kas, sanoi Debray, -- tuon Hobbeman tunnen.
-- Todellakin!
-- Niin, sitä tarjottiin valtion museolle.
-- Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisi Monte-Cristo.
-- Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.
-- Miksi ei? kysyi Château-Renaud.
-- Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.
-- Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. -- Olen joka päivä kahdeksan vuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä tottunut.
-- Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.
-- En usko, vastasi Château-Renaud.
-- Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.
Kaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä, viikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme kunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan sotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama hellä isä, johon olemme tutustuneet.
Hänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte Andrea Cavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.
Debray, Morrel ja Château-Renaud puhelivat keskenään. Heidän katseensa siirtyivät isästä poikaan ja viivähtivät luonnollisesti kauemmin viimeksi mainitussa.
-- Cavalcanti! sanoi Debray.
-- Kaunis nimi, sanoi Morrel, -- toden totta!
-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud, -- italialaisilla on kauniit nimet, mutta he pukeutuvat huonosti.
-- Olette hirveän vaativainen, Château-Renaud, huomautti Debray, -- puvut sopivat mainiosti ja ovat aivan uudet.
-- Sitähän minä juuri moitinkin. Tuo herra näyttää siltä kuin olisi tänään ensi kerran saanut kelvolliset vaatteet ylleen.
-- Keitä nuo herrat ovat? kysyi Danglars Monte-Cristolta.
-- Kuulittehan itse, Cavalcanteja.
-- Kuulin heidän nimensä, siinä kaikki.
-- Tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Kun sanoo nimen Cavalcanti, niin sanoo samalla ruhtinas.
-- Ovatko he rikkaita? kysyi pankkiiri.
-- Tavattoman rikkaita.
-- Mitä he tekevät?
-- Koettavat tuhlata rahojaan onnistumatta aikeissaan. Heillä on muuten luotto teidän pankissanne, kuulin heidän mainitsevan toissa päivänä tullessaan minua tervehtimään. Teidän tähtenne heidät kutsuinkin. Esittelen heidät teille.
-- Minun mielestäni he puhuvat aivan puhtaasti ranskaa, sanoi Danglars.
-- Poika on kasvatettu eräässä Etelä-Ranskan opistossa, Marseillessa tai sen lähistöllä, luullakseni. Saatte nähdä, että hän on ihastunut.
-- Mihin? kysyi paronitar.
-- Ranskattariin. Hän tahtoo ehdottomasti löytää rouvan Pariisista.
-- Oivallinen ajatus, sanoi Danglars kohauttaen olkapäitään.
Rouva Danglars loi mieheensä katseen, joka milloin tahansa muulloin olisi ennustanut rajuilmaa. Mutta hän pysyi vaiti, jo toisen kerran.
-- Paroni näyttää tänään hyvin synkältä, sanoi Monte-Cristo rouva Danglars'ille. -- Aiotaanko ehkä hänestä tehdä ministeri?
-- Ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Luulen pikemminkin, että hän on keinotellut pörssissä ja menettänyt eikä tiedä, keneen purkaisi vihansa.
-- Herra ja rouva Villefort! ilmoitti Baptistin.
He astuivat sisään. Vaikka herra Villefort osasikin hillitä itsensä, oli hän huomattavan levoton. Tarttuessaan hänen käteensä Monte-Cristo tunsi hänet vapisevan.
-- Toden totta, vain naiset osaavat teeskennellä, sanoi Monte-Cristo itsekseen katsellessaan rouva Danglars'ia, joka hymyili kuninkaalliselle prokuraattorille ja suuteli hänen rouvaansa.
Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu, näki kreivi Bertuccion, joka siihen asti oli pitänyt huolta pöydän kattamisesta, tulevan pieneen salonkiin sen huoneen viereen, missä vieraat olivat.
Kreivi meni hänen luokseen.
-- Mitä tahdotte, herra Bertuccio? kysyi hän.
-- Teidän ylhäisyytenne ei ole ilmoittanut, kuinka monta vierasta tulee.
-- Sehän on totta.
-- Kuinka monelle katan?
-- Laskekaa itse.
-- Ovatko kaikki saapuneet, teidän ylhäisyytenne?
-- Ovat.
Bertuccio katsahti sisään ovenraosta. Monte-Cristo piti häntä silmällä.
-- Hyvä Jumala! huudahti Bertuccio.
-- Mitä nyt? kysyi kreivi.
-- Tuo nainen... tuo nainen!...
-- Kuka?
-- Tuo, jolla on valkoinen puku ja niin paljon jalokiviä ... tuo vaaleatukkainen...
-- Rouva Danglars?
-- En tiedä, mikä hänen nimensä nyt on. Mutta se on hän, se on hän!
-- Kuka?
-- Se nainen puutarhassa! Sama, joka oli raskaana! Se, joka käveli siellä ja odotti ... odotti!
Bertuccio jäi tuijottamaan liikkumattomana, suu auki, kalpeana ja tukka kauhusta pystyssä.
-- Odotti ketä?
Mitään sanomatta Bertuccio osoitti sormellaan Villefort'ia, melkein samoin kuin Macbeth osoitti Bancoa.
-- Oh!... Oh! ... sopersi hän, -- näettekö?
-- Kenet? Mitä?
-- Hänet!
-- Hänet ... kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in, tietysti minä hänet näen!
-- Minä en siis tappanutkaan häntä?
-- Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.
-- Hän ei siis olekaan kuollut?
-- Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt häntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän seutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja lakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman mielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen. Tyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja rouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel, seitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.
-- Kahdeksan, kertasi Bertuccio.
-- Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua matkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle... noin ... herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka katselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.
Tällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin katsoessa häneen.
-- Benedetto! sopersi hän. -- Mikä kohtalon sallimus!
-- Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. -- Olen määrännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy viivyttelemistä.
Ja kreivi Monte-Cristo palasi salonkiin, jossa hänen vieraansa odottivat, Bertuccion mennessä ruokasaliin hoiperrellen pitkin seinänviertä.
Viittä minuuttia myöhemmin salongin ovet aukenivat, Bertuccio astui kynnykselle ja lausui ponnistaen viimeiset voimansa:
-- Pöytä on katettu!
Monte-Cristo tarjosi käsivartensa rouva Villefort'ille.
-- Herra Villefort, sanoi hän, -- saattakaa rouva Danglars pöytään.
Villefort totteli, ja he menivät ruokasaliin.