Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.
Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä rautoja ja toisinaan vartijoitakin.
Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun että viekkauden avulla.
Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta hioo mestauskirvestä.
Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa yhteiskunnan sulatusuunista.
Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden ristikkojen lävitse.
Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.
Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.
Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.
Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.
-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.
-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.
-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!
-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on tehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!
Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.
Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.
-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi Cavalcantille!
Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.
-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät menettämään paikkanne.
Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.
-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.
-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. -- Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.
-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.
-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. -- Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.
Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.
Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.
Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:
-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!
Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.
Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa, solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.
-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.
Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.
Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.
Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.
Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.
Äkkiä kuului ristikon luota ääni.
-- Benedetto! huusi tarkastaja.
Vartija päästi saaliinsa irti.
-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.
-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.
-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.
Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.
Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.
-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...
Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.
Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.
Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään. Vierailu oli siis aivan odottamaton.
Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.
-- Ah! Andrea sävähti.
-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.
-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.
-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.
-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat seinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.
-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi Bertuccio.
-- Niin, sanoi Andrea.
-- Hyvä on.
Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle vahdille ja sanoi:
-- Lukekaa!
-- Mitä se on? kysyi Andrea.
-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja antaa minun puhua kanssasi.
-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.
Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:
-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu! Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon suosijani on lähettänyt Bertuccion.
Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.
Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.
Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.
-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?
-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.
-- Puhu sinä ensin...
-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut tänne minua tapaamaan.
-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja murhannut.
-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä. Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?
-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.
-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?
-- Ei kukaan.
-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?
-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...
-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla sanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.
-- Mikä minä sitten olen?
-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni... Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...
-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?
-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon kasvatusisäni.
-- Entä sitten?
-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.
-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö tarkoitat?
-- Luultavasti samaa.
-- Kreivi Monte-Cristoa siis?
-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"
-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.
-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta käytöksestä. -- Miksi ei?
-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla sinunkaltaistasi konnaa poikana.
-- Pois kaikki suuret sanat...
-- Ole varuillasi!
-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...
-- Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa, sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä vavahti sielun pohjia myöten, -- luuletko olevasi tekemisissä rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman narrien kanssa...? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.
-- Isäni ... tahdon tietää, kuka isäni on..., intti nuori mies. -- Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta ... reklaamista ... niin kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin rikkautensa ja vaakunakilpensä... Kuka siis on isäni?
-- Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.
-- Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.
Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:
-- Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.
-- Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti taloudenhoitajalle. -- Hitto periköön tuon häiritsijän.
-- Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.
-- Hyvä on! sanoi Andrea. -- Herrat vartijat, olen käytettävissänne... Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.
-- Hyvä on, sanoi Bertuccio.
Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan ja kilisteli kultarahoja.
-- Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. -- Olisinkohan erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. -- Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon päin.
-- Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.