"Teiden ja kaduin haarois'
Räyhätään ja myös pauhataan,
Taitamattomast' tapellaan,
Ehk' ollaan suuris' vaarois',
Ah! viina viisaan villitsee,
Eik' juomarita hillitse..."
Vanha virsikirja.
Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa; sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle, kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee. Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.
Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, — autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän heijastuksessa...
Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:
"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa... Pannaan julistettua tämä lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin..."
He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.
Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.
Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa... Kauniilla tanhualla lepää ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä, vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen siivet...
Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat, sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.
Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään.
Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa luksutellen.
"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras.
Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia!
Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:
"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä, tulehan saamaan..."
Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle saunakukkaista nurmea.
Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille, seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.
Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan, eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa, kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei tässä ollutkaan vaaraa.
Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään, kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja neljännen...
Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.
Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on valunut lautasen pohjalle.
Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.
Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla, se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään. Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.
Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten murujen nauttimista.
Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota pois.
Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten haluaa.
Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä huomaisi...
Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.
Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta.
Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat, katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän kuuminta aikaa yksinään.
Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle, vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy ja kiekaisee!
Siinäkös riittää kiekumista.
Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle, ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.
"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina saunan takaa tanhualle.
"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos.
"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle.
"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen.
Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa pystyyn, ja kiekaisee!
"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.
"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin karusellihevoset."
"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä. "Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön, syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa, ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.
Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:
"Mokomat, antoivat Matille punssia."
Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin, joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.
Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.
Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle Rupahännällekin, lempivaimolle.
Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:
"... Rinnan ahdistus, pään pakko,
Pahat puuskat, häjyt yskät,
Posken rypyt ja jako,
Kätten väristys, kasvoin kohistus,
Hengen myös häjy haju,
Silmäin puna, paha pullistus,
Näin ylönjuomisest' hajoo."