Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä: onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin, joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita, miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan ihan kaikille.
Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä, varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.
Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa, tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.
Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta, kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.
Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset, livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan... Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat, antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan onnea... Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri, runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna... Tai sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään... Sitten se häviää, — tuuliko sen vei?
Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi, jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. — Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain verivihollista... Etsiköön Pyynti hänet itse.
Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän alkuviikkoina. Riittäväthän ne.
Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.
No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus, joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka pitäisi mennä päähän... Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä, aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden kevään alkamista.
Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat?
Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.
Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna, punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä, ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu, milloin paksua kermaa, milloin mitäkin...
Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan, aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti, alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun, pohjoismaissahan täällä eletään.
Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.
Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme, olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi mukavampaa vierasta?
Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä, kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee. Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla, lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme, ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu: "Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän minä kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi kylässä?"
Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa takaisin kotiin: työhön.
Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet!
Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani erikoisen mieleistä.
Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu, ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.
Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi poistetuiksi.
Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni, siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo minulle.
Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko "säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta. Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.
Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton, laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.
Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla, kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi. Niillähän pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta, varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."
Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.
Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly, nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli. Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä, urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla. Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.
Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi, joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.
Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään, Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti:
KESÄ.
On mieles, sisko, suruinen,
kun loppuu kesän vapaus,
se lyhyt vapaus, talvella
niin odotettu tapaus!
Ah, tuskin aamuin aurinko
on noussut, länteen kierii, —
niin meiltä kesäaikakin
syyspuolta kohti vierii.
Mit' onkaan kesä? Äskenhän
soi virsi kottaraisten, —
se vaikeni, ne lähtivät
pois kanssa pienokaisten.
Nyt joutui leivon, peipposen
ja leppälinnun vuoro,
ja kaiket päivät helskytti
taas metsän suuri kuoro.
Yön tullen huokas hämäryys,
kun haastoi laulurastas,
se unelmoi, se kutsui luo,
ja kaukaa toinen vastas.
Kuink' aika vierii! Muistatko,
kun krookus hankeen aukes, —
se silkkiperho sininen
vain viikon loisti, raukes.
Ja sitten tuolla tulppaani
kuin tulenliekki paistoi,
ja hyasintin hekumaa
sun nuori sielus maistoi.
Ja viimeksi, kun poudalla
maa hohti kasteen vihmaa,
Disentra ruusunpunaista
loi medaljongi-rihmaa.
Nyt ruusu nääntyy helteeseen, —
se hajoaa kuin tuhka
jos siihen kosket, — ilmassa
jo tuntuu syksyn uhka.
Ei pääskynpoika pesässään
nyt enää olla malta,
se pyrkii lentoon, emoaan
pois seuraa räystään alta.
Tie pitkä sill' on tiedossaan
ja vaatii harjoitusta. —
On mieles, sisko, suruinen.
Mist' annan lohdutusta?
Ei meillä, sisko, luontoa,
ei kuoloakaan vastaan
lie mitään, mitään neuvoa
kuin — elää ainoastaan.
Kuin elää, — mennyt unhottaa
ja kuvitella uutta.
Tee työsi, laula, odota
taas kesän kultaisuutta!
Niin teetkin, sisko sirkkunen,
niin sielusi on luotu!
On toista niiden, joille ei
se onni ollut suotu.
Miks aina kesä syventää
vain haavaa, jonka rintaan
löi heille kesä entinen,
kun näytti haipuvintaan?
Ei, Aunelta käy kaikki niin
kuin käskee tapa, sääty.
Ja viimeisen kun syksyn saa,
ei kesä siihen pääty.
Tie kaunis häll' on tiedossaan,
se, jonka antaa Luoja.
Oi, Luoja sua siunatkoon
ja olkoon uskos suoja!
No niin, en hiisku enempää, —
pois viisastelun suola,
kuin että syksy sulhot tuo, —
kas, punastuit kuin puola!