Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, — meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään: kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään, kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta! Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme! Kyllä sille täytyy antaa selkään!
Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa kilpaa.
Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien kanojen parissa.
Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei, aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta, kireästä ja käheänlaisesta.
Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin. Joko Matti johtelee kanoja?
Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi: erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas kukuttelu:
"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne! "Klu-klu! Klu-klu!"
Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin rumpua lyötäisiin.
Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet?
Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.
Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu.
Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee.
Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää kiekunaa.
Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä...
Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä, pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua... Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa...
Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.
Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää! Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.
Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna!
Oi ihanuutta!
Kuin astuisi ulos paradiisiin!
Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on ihmeellisen sinistä!
Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun aamutuuli alkaa hengähdellä.
Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään, heräävät... Aamutuulella on oma taikansa.
Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla, hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.
Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista, omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena paasikäytäville karistaneet.
Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat...
Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!
Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa, ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin ehkä... Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.
Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen, ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman, raikkaan unen punerrus. Honny soi qui mal y pense! Olen onnellinen, että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin, keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän maallisen onneni huippuja.
Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu kanoja perästään tupaan!
"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"
Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin, patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!
Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka ovat perääntyneet kuistille.
Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!
"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!"
Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon. Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti, sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.
Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita:
"Koko koko." Ottakaa koko koko.
Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan. Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin. Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.
Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo, hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat puhdasta jälkeä.
"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?"
Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan eteen.
Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään! Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:
"Koko koko. Kok kok, nok nok."
"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?"
Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen kukko, kivulias mies?
Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä, heittelen Matille.
Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan.
Matti tulee nyt eteeni.
"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua, sinulle, eikö kelpaa?"
Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.
"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke... Mutta syöt rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."