Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.
Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.
Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin.
Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.
"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."
Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme, kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.
Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin, joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni, kellertävä kukko.
Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.
Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.
"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?"
"Maksoi se viisi markkaa."
"Jopa oli rämäys!"
"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole liikaa?"
"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina valitetaan!"
Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia. Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.
Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.
Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana, että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!
Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt, vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.
Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista, bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta, juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!
Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista, kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä, haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle symbolismille.
Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin. Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien, toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa paikoillaan lihavina ja velttoina.
Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli äimistynyt?
"Paistikukko!" sanoimme surkutellen.